Tuo aforismi, kuten yleensä ne kaikki, on totta vain osittain.
Minäkin opin lukemaan neljävuotiaana, ja siitä lähtien sitä olen ainakin satunnaisesti harrastanut. Medialukutaito tuli kai siinä sivussa, jonkinlainen. Aika äkkiä hoksasin että osa viestinnästä on loogisesti perusteltua, tutkittuakin, todistettua, ainakin totuuteen kaikin tavoin pyrkivää. Ja osa on tarinankerrontaa, satua, ehkä “opettavaista” mutta kuitenkin niin paljon väritettyä ettei olemassaolevan maailman kanssa samaan muottiin sovi.
Ja silti, ihan varmasti putosin samaan kuoppaan, valikoin luettavakseni vain ensin vastaanottamaani ideologiaa tukevia juttuja, ainakin epäilin niitä vähemmän kuin vastakkaisia. Usko oli vahva.
Onko sitten lukemalla ja eri vaihtoehtoja harkitsemalla tapahtuva tiedonhankinta oppisita vai opetetuksi tulemiseksi? Ei tuollaista rajanvetoa pysty tarkasti tekemään -vaikutteita me saamme oman kulttuurimme tarjoamassa muodossa niin runsaasti etten ainakaan minä oikein pysty edes kuvittelemaan millaista oma ajatteluni olisi ilman ulkoa tulevaa aineistoa.
En siis lähde vannomaan tuonkaan aforismin puolesta. Mutta antoihan se sentään ajattelemisen aihetta, ja eiks vaan sekin ole hyvä?
Meitä sivistymättömiä, mitään tutkintoa tai oppiarvoa missään asiassa suorittamattomia on enää kovin vähän, ja me viimeisetkin kohtapuoliin eläkkeellä, joten ongelma ratkeaa ihan itsestään. Olen onnistunut jotenkin keplottelemaan useammanlaisiin hommiin ilman minkäänlaista todistusta pätevyydestäni yhtikäs mihinkään, ilman ensimmäistäkään yritystä kirjoittaa itsestäni ansioluetteloa tai CV:tä, joihinkin touhuihin hiukan takaoven kautta -usein siten että työhön valitsijat ovat tienneet mitä osaan ja mitä pystyn tekemään -ja sitten ovat oma-aloitteisesti hiukan kieroilleen valintaprosessinsa kanssa.
Syntiä siinä tietysti olen tehnyt minäkin, ja voi sen niinkin ajatella että olen vienyt työpaikan ja sen mukana leivän suusta joltain sellaiselta joka olisi dokumenttien mukaan ollut minua parempi homman hoitamaan. Kääntöpuolena on se, että kun olen yleensä hommistani ihan kiittäviä arvioita saanut, niin ehkä ei ole ihan varmaa, olisiko lopputulos kääntynyt, ja mihin suuntaan, jos minut olisi laitettu kilpailukieltoon.
No juu, siihen on menty, että entistä hankalampaa on päästä tekemään mitään, ellei jotain tutkintoja ja oppiarvoja ole. Ja loppunevat ne mahdollisuudet kokonaankin. Minulle sekin alkaa olemaan samantekevää, kait tässä nämä muutamat vuodet ennen eläkettä jotenkin keplottelen. Kun joskus itseni elätin dyykkaamalla ja pulloja keräilemälläkin, niin tuskin tässä sen vaikeammaksi nytkään menee. Ja siitä kyllä selviän, ei edes pelota.
Mutta, joo, ihan semmoinen arkipäivän esimerkki, joka pikkuisen himmentää pelkän oppiarvon antamaa sädekehää…
Se äitimuorini, melkein yhdeksänkymmenen, aikoinaan pelkän kansakoulun käynyt ja siis vähän nykyaikaisten kansalaisten mielestä kai luojalta saaliiseen jäänyt, oli käynyt terveyskeskuksessa. Eipä ole siellä usein käynyt, yrittää edelleen köpötellä mökissään ja sairastella flunssansa ilman yhteiskunnalle kalliiksi tulevaa terveydenhoitoa.
No, nyt oli tullut asiaa, ja sinne hän sitten taksilla itsensä kuljetutti.
Lääkäri tutki ja saipa jotain lisälähetettäkin, johonkin tutkimuksiin. Mutta kun ei akkaparka ihan kaikkea papereista ymmärtänyt, niin menipä sitten sen laitoksen neuvonnasta kysymään josko hänelle vähän annettaisiin suullista ohjetta mihin sitten pitikään mennä ja miten ja missä järjestyksessä. Sopivan tehtävän vaatiman korkeamman ammatillisen koulutuksen saanut puhelimeen vastaaja ja tulevien sekä menevien ihmisten kirjanpitäjä ei ollut varautunut tällaisiin kyselyihin, ja oli sitä mieltä että häntä ei saisi senlaatuisilla kysymyksillä häiritä. Kyllä ne pitäisi osata lukea papereista ja ymmärtää! Hyvin kehittyneellä sanavarastolla ja kiukkuisella äänellä oli tehnyt selväksi tuntemansa vastenmielisyyden tällaista kyselijää kohtaan.
Tippa silmässä lähti kotiinsa mummu, ja kait sitten jotenkin ymmärsi paperinsa, oikein tai väärin, mene ja tiedä.
Kun sitten asiaa kuunneltuani kyselin hiukan muiltakin tutuiltani paikkakunnalla, sain selville ettei tuo ainakaan yksittäistapaus ollut. Kyllä siellä samanlaista sananruoskaa olivat muutkin saaneet, samalta ihmiseltä.
Niin että mitä tämä sitten tähän kuuluu?
No, minun mielestäni, tuollaiseen ihmisten palvelua ja neuvontaa siältävään hommaan valittaessa olisi syytä ensin ja ensisijaisesti tarkistaa ettei siihen itseään tyrkyttävällä ihmisellä itsellään fiiraa päästä. Ja toissijaisesti katsoa niitä tutkintoja.
Mutta tiedän, se ei käy, se ei käy, se ei kertakaikkiaan käy…
