Ihan työnikin puolesta oon monta kertaa miettinyt, ettei mulla oo juurikaan muuta muille antaa kuin hyvää oloa. Mutta voi että, ihmiset joiden parissa työtä teen, he sitä kyllä arvostavat. Se että sä saat toisen ihmisen nauramaan, sen ihan kaikista hankalimmankin ja vielä jollakin aivan extemporejutulle etukäteen miettimättä yhtikäs mitään…on hienoa. Ja se on aivan eri asia nauraa yhdessä jonkun kanssa kuin että jollekin naurettaisiin. Elämäntehtävänä on tuoda muille hyvää oloa…varmaan. En tiedä miten viisasta on ollut juomalla viinaa oma tuska sivuuttaa.
Toiseen ketjuun kirjoittamani ulkonäköön liittyvä asia sai mut miettimään.
Sikäli jonkinlaisesta turhamaisuudesta on hyötyä tässä raitistumisasiassakin…nuorena kun on ollut nätti, en suostu kyllä muuttumaan aivan kamalaksi. En. Toki juodut vuodet varmasti jollakin tapaa näkyvät, muttei ehkä niin pahasti kuin voisi luulla. Eli kyllä tietty turhamaisuus on ihan hyvä juttu motivaatiomielessä ainakin?
Yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on. Ihan joka suhteen. Sitäpaitsi kaikki keinot on tässä taistossa sallittuja. Eikös totta
Mä en ikinä ole erityisemmin pitänyt Hanoi Rocksista. Nyt oon keittiössä kokkailemassa ja radio on auki, Ylen kanava kuten aina. Tuosta bändistä
Sam Yaffa tekee ihan kai tunnustetusti laadukasta nimeänsä kantavaa radioohjelmaa ja Mike Monroe pörjää tv:n musiikkiohjelmarintamalla. Andy McCoy dokaa ja sillä pysynyt päivälehtien palstoilla.
Hänen tarinansa lienee kamalin luettava sitten, kun kaikkien tarinat lopullisen päätöksensä saavat.
Ja tavallaan yksi mun selviytymiskeino iän myötä on ollut inhorealismi. En pidä asioiden kaunistelusta lainkaan.
Raitistuminenkin on oikeesti kamppailua. Ei se o aina kivaa.
En oo oikeastaan yhtään vakuutellut itselleni miten hienoa taikka kivaa on olla selvinpäin. Mä varon sitä sen takia, että erehdyn luulemaan sitten, että se onnistuu ja jatkuu vaikka vähän joisinkin. Sitten saattaisin kokeilla.
Ei onnistu. Tiedän sen.
Erääseen ketjuun kirjoittelin että ihan oikeesti rauhoittuaksenikin kuuntelen youtubesta nauhoituksia linnunlaulusta?. Mutta oon miettinyt, mistä laulut, joita me tiedämme, ovat saaneet alkunsa. Ehkä alkuihmiset ovat halunneet rauhoittuakseen ja rentoutuakseen alkaa jäljitellä lintujen laulua. Niiden myötä on syntyneet meidän aikaamme laulelemaan myös karitapitot ja anttituiskut?
Eräässä ketjussa tuolla toisella puolen on ollut kirjoittelua siitä, että miksi odottaa jotakin ihmeellistä uuden alkamista sitten joskus sen jälkeen, kun on päättänyt lopettaa alkonkäytön.
Mä itse ajattelin silloin kesän alussa, että ketä varten ja miten mä oikeastaan haluan elää ja olla. Itseäni vai muita varten… Ketä ihmettä muuta varten just nyt eläisin kuin itseäni varten? Mun sössityt äitinäolot eivät näköjään ole estäneet mun nyt jo aikuisten lasten eloa…toki suru siitä, etten ikinä saa tehtyä tekemättömäksi surettaa. Mutta oon miettinyt sitäkin, että ilman näitä kokemuksia, tekoja ja tunnettua tuskaa kaikesta, en olisi ihminen joka olen nyt. Nyt ymmärrän paljon enemmän kuin ruuhkavuosina tai vielä 10 v sitten. Kärsimys kasvattaa monia. Mikään koulu taikka koulutus ei mene hukkaan, ei se elämänkoulu juovanakaan. Mun on asiat loppuviimein nyt ihan hyvin, mä voin tehdä ihan mitä mä haluan.
Ja oon aiemminkin joskus sanonut, kaikista mielenkiintoisimmat ja syvällisimmät ihmiset mun matkan varrella ovat olleet joko nykyisiä tai entisiä juovia ihmisiä. Hienoja joka tavalla. En varmasti ole kehnoimmasta päästä itsekään
Katsoin Yle Teemalta just dokumentin S. Hildenistä. Suomalainen rautarouva, huipputyyppi kyllä ollut.
Mä en sen kummemmin usko uniin mutta heräsin viime yönä uneen, jossa koin sellaista kaipauksen kaipautta.
Mä olen voinut todella hyvin nyt jo aika pitkään sen puoleen, kun mun kaikista parisuhteista on jo oikeesti aikaa. Mä olen nauttinut vapaudesta tehdä omia päätöksiä ja siitä, ettei mun tartte miettiä mitään extraa omien valintojeni suhteen.
Mutta kun ihmisiä ollaan, dna:sta pohjautuvat jutut, ne vaan kai sitten on olemassa.
En ole haikaillut, en odottanut, en miettinyt mitään taikka ketään. Mutta se tunne joka mut herätti…tavallaan hirveä muistutus siitä, että munkin kai täytyy tarvita ja saadakin jotakin hyvää itselleni. Ja oikeesti siinä unessa joku lämmöllä kosketti tai koski mua. Huippu-uni. Siihen mä heräsin.
Ihminenkin on
Oon miettinyt sitäkin että mun jonkinlainen vahvuus on se, että jotakin hyvää pystyn aina näkemään taustalla. Taiks oikeastaan ymmärtämään vähän kaikkea, oli kyseessä sitten asia, ilmiö taikka ihminen. On se kyllä vahvuus. Ehkä siksi ammattini on auttaa. Taidan kyllä siinä samalla kompensoida omaa avuttomuuttani alkoholin edessä. Koen tekeväni hyvää. Mutta se palkitsee ja tunnen olevani ihmisenä kuitenkin jollain tapaa tosi hyvä. Hyvin tärkeää selviytymisen kannalta.
Mä en oikeastaan oo ikinä tarvinnut yleisöä mihinkään mun tekemisiin. En huippuhetkiin enkä niihin alamäkiinkään, mitä totisesti on matkan varrella ollut. Enkä oikeesti tarvitse tähän raitistumispyrkimykseenkään.
Kirjoitteluni on kai aika pitkälle ollut tuumailua itselleni. Digipäiväkirjaa.
Tuli niin vankka ajatelma siitä, että se mun unessa tapahtunut olikin jollain tapaa hyvin, hyvin totta. Oisko ollut olemassa jonkinlainen yhteys vaiks sit universumin kautta …oiskohan.
Oon jonkinsortin animisti. Siksi kai tuokin ajatuskuvio mulla elää.
Moi.
Sinullahan on oma ketju tällä puolella. Luin sen läpi, hienoja havaintoja ja syvällistä pohdintaa.
Kiva lukea muidenkin taivalluksesta. Vaikka jokainen tavallaan tekee matkaansa yksin ja on eri kohdassa polkuaan menossa, on jotenkin lohdullista ajatella, että tällä taipaleella on kanssakulkijoita menossa samaan suuntaan omaan tahtiinsa ja omalla tyylillään.
Luin Putkiksenkin ketjua ja tarnoita pyhiinvaellusreissulta.
Ehkä tämä on virtuaalinen pyhiinvaellus, ihmisiä matkalla eteenpäin, kilvoitellenkin ja itseään tutkiskellen.
Joo Metsänpeitto. Retorista pohdintaa, en odota vastauksia. Itsehän tämä on läpikäytävä.
Sitäpaitsi tiedän syntini ja oon tunnustanut ne, itselleni siis. Taidan tulla jo toimeen niiden kanssa. Muille mun ei edes enää tarvitse mitään tunnustaa, koska mun synnit ei edes oo niitä maailman kamalampia.
Eniten oon rikkonut itseäni ja arvojani vastaan
Mä oon jollain tapaa äärimmäisen väsynyt, siis joihinkin asioihin. Loppumaton vastuunkantaminen työssä, vaikkei mulla mitään tulosvastuuta olekaan kuin ehkä ihmisyyden käsityksessä, ja työn yleisessä sujuvuudessa…omissakin asioissa prosessointi kuitenkin on aika alkutekijöissään. No. Kyllä tämä tästä.
Mä ajatuksissani palaan välillä siihen mun taannoin näkemääni uneen. Ihan ihmeellistä.
Oon miettinyt sitäkin että kyllä häpeä on juomisaikoina ollut läsnä muutoinkin kuin menneitä virheitä kännissä miettiessä.
Tajusin, että koska jatkuva juominen on oikeesti ollut koko tän mun juomishistorian ajan mulle todella hävettävää, siis oon hävennyt isosti sitä että juon…mä en oikeasti oo uskaltanut taikka kehdannut edes katsoa ohikulkijoitakaan silmiin. Ja minä, perusfiksu, toisinaan joitakin tolloja fiksumpikin, olen joutunut pidättelemään omia sanojani ja ajatuksiani sen takia, että oon juomisen vuoksi tyrinyt sillai kaikki mahdollisuuteni, etten oo enää uskaltanut. Oikeastaan mitään. Oon ollut niin hukassa monta vuotta, vaikka päällisinpuolin asiat ok. Toivon että se on nyt oikeesti ohi
Eikä todellakaan oo mitään ylisanoja itselleni nyt esittää. Reilu 2 kk takana.
Viimeksi pari vuotta sitten se 8 kk. Ja naps vaan, sinne meni. Hirvee pettymys.
Ja tämän tämänkertaisen nyt pitäisi sitten olla loppuviimein se loppuelämän viimeinen aloitus+päätös. Uskonko.
Ja on mua tavallaan huvittanut sekin, että vaikka oon mitä oon alkoholisti ja juoppo tai mikä sille sairaudelle ikinä nyt nimitys voikaan olla, mun ajatuksia työyhteisössä lainaillaan tai esitetään välillä vähän niinkuin ominaan. Mä oon aina ollut luova ja ajatteleva,mutta juomisongelmani takia ajatusten ja oivallusten perillesaanti on hieman…ontunut.
Kateushan usein tekee sen että toistat toisen joko tekemää, taiks toisen jo sanoiksi asettamaa.
Kuolemansyntiiii?