Minä jätin teininä lukion kesken ja suoriuduin ammatillisesta perustutkinnostakin vaivoin kolmosen papereilla. Olin tuolloin jo masentunut, minkä ymmärsin vasta vuosia myöhemmin. Sitä ennen kuvittelin itseni tyypiksi, joka ei vain kouluja jaksa käydä, ehkä vähän tyhmäksikin. Kymmenen vuotta myöhemmin valmistuin amk:sta kiitettävällä tutkintotodistuksella ja lensin tonnin stipendillä Kaliforniaan, tutkintoni humanistiselta alalta. Minut palkittiin parhaasta opinnäytetutkielmasta. Sen jälkeen olen suorittanut neljä muuta ammatillista tutkintoa. ? Tahtoo sanoa, etteivät koulumenestys yms. asiat kerro yhtään mitään ihmisen lahjakkuudesta, ahkeruudesta tai älykkyydestä. Se voi kertoa esim. siitä, missä sielun ja ruumiin voimissa ihminen on ollut eli kuinka hänen voimavaransa ovat olleet käytettävissä. Olen tällä polulla sen omasta kokemuksestani oppinut ja toiseksi olen tehnyt niin monenlaisten ihmisten kanssa töitä rapanarkeista isojen firmojen toimareihin, että tiedän sen heistäkin: joku voi lusia linnassa ja olla todella älykäs ja kaikkea hyvää ja toisaalta suurvaltaa voi johtaa tosi-TV:stä revitty sekopää. Elämässämme vaikuttavat aika monet tekijät ja niistä aika keskeinen on hyvä tuuri siltä osin, keihin sattuu törmäämään. Minä en ole huomattavassa asemassa mutta hyvin onnellisessa siihen nähden, mitkä olivat nuoruuden lähtökohtani. Minulle ratkaisevaa oli hyviin terapeutteihin sattumalta törmääminen ja vähin erin minä kuntouduin ja vahvistuin, ja sitten vasta jaksoin ylipäätään kiinnostua ja innostua asioista. Vain siinä mokasin, että vaikean masennuksen ja juomavuosien jälkeen yritin elää niin täysillä, että poltin sitten sillä tavoin itseni loppuun ja se vei taas juopottelunkin pariin.
Jos osaan omasta kokemuksestani jotakin vinkkiä antaa korkeakouluopintoihin työelämän ohella, niin tärkeää on organisoida aikansa ja myös sinne levon ja palautumisen hetket. Jos nyt ryhtyisin samaan, antaisin opinnäytetyölle vaikkapa puolen vuoden mittaisen ajan ja ottaisin siihen opintovapaata. Sopivalla palastelulla pärjää aika pitkälle, on hyvä tehdä asioita riittävän vähän kerrallaan.
Hyviä pointteja! Mulla on yksi nykyisen amk:n tasoinen tutkinto takana, lama vuosina valmistuin enkä sitä työtä sitten tehnytkään…ja sitten tutkinto nykyiseen työhöni, jota olen tehnyt jo yli 20 vuotta. Toki yritelmiä käsityön- ja ulkomaankaupan alaltakin on 80- luvun lopulta, ne jätin kesken omasta halustani… Joka paikassa mun lopettamisia harmiteltiin.
Minäkin teen tätä nykyä työtä varsinaisen koulutusalani ulkopuolella, ”soveltuvan tutkinnon” harmaalla alueella 
Mutta sellaista on työelämä kuin on elämäkin: ei se millään urasuunnittelulla pakettimatkaksi muutu, se on löytöretki ja sitä päätyy sellaistenkin tilaisuuksien eteen, jotka tulevat vastaan vähän sattumanvaraisesti. Minulla on suunnilleen yhtä monta työvuotta edessä kuin takana ja näitä ensimmäisiä vuosikymmeniä muistellessa en tohdi tulevaakaan veikata. Ovat ne tilanteet niin monesti ja itsenikin yllättäen muuttuneet. Menköön tämä elämä näin.
Aivan totta. Jos päätä on jatkossa tämänkin verran kuin mitä nyt on, en usko että ihan metsään menee. Vaikka menisi sitten miten tahansa. Kivaa iltaa sulle Naurismäki.
Jotakin lukaistu täältäkin…omat tulevaisuudensuunnitelmat on yhä osin auki.
Kuin oppisi uskomaan itseensä kuitenkin tietäen, että on pohjiltaan tosi hyvä. Kai mä sitä itseluottamusta perään myös hamaan tappiin.
Hyvin tärkeä ihminen kertoi uskovansa minuun. No, lohdutti toki.
Toinen tärkeä ihminen kehoitti mua kokeilemaan rajojani.
Hän uskoo että pystyn. No jaa. Oon niin kahden vaiheilla. Tosiasia on että hoitoala murtuu. Kai voisin yrittää päästä helpommalla itsekin.
Mulla ei ole “ukkoo eikä mökkii”. Enkä aio jäädä eläkkeelle koskaan?
Miten nämä pohdinnat ja ratkaisut etenevät?
Mä joka päivä toistan itselleni ajatusta, että mun ei tarvitse tehdä vaikutusta taiks että mun ei tarvitse vakuuttaa ketään yhtään mistään. Sen minkä teen, teen itseni vuoksi ja itselleni.
Mä tiedän rajani ja tiedän missä olen hyvä. Ja myös ehkä tosi hyvä?.
Työyhteisössä oon ottanut myös ehkä vähän enemmän sitä tarkkailijan roolia. En kyllä koskaan varsinaisesti se suunapäänäolija ole ollutkaan.
Välillä huvittaa kun mun sanomisia ja myös olemisia ikään kuin matkitaan? Tai mistä sen tietää, kuka apinoi ja ketä. Välillä nyppii.
Tiedän että olen jollain tapaa luova työssäni. Nimenomaan asiakkaiden kohtaamisissa.
Siis joo. Lähden kokeilemaan opintoja.
Kyllä mä jatkossakin tänne kurkkailen ja varmasti päivittelenkin.
En vaan jaksa olla koko aikaa niin äärimmäisen pohdiskeleva ja se hieno mukamasfiksu. Hyvä on olla myös joitakin aikoja liika ajattelematta, ajattelematta eritoten sitä ongelmaa. Tai ylipäänsä mitään ongelmia. Ne menee kyllä ohi.
Pään tarttee levätä aikaajoin ettei asiat kasva itseään isommiksi. Osa niistä on superisoja jo valmiiksi. Eikös totta.
Oon samaa mieltä ja todennut itseni ja monen muunkin kohdalla, että liikakin diippailu voi mennä vähän sellaiseksi välttelyksi tai pakonomaiseksi jauhamiseksi aidon kokemisen ja tuntemisen hetkellä. Tärkeämpää on ehkä kuitenkin pysytellä rehellisyydessä kuin höpöttää yksinomaan hienoja kuin esittääkseen jotain.
Jostain syystä en päässyt kirjautumaan toviin tänne lainkaan. Mä jäin miettimään, vaikuttaako tulossa oleva palstan uudistaminen asiaan. No. Tässäpä nyt olen. Repsahdusten jälkeen nyt reilu vko tipattomalla.
Ystäväni sanoitti sen niin hyvin, kysyi: et pysty kestämään kaikkia vaikeita tunteitasi.
Päivänselvää. En todellakaan pysty.
Vaikeus lienee jokaikisellä jonkinsortin täydellisyyteen pyrkivillä? Ja tuo tavoite on asetettu vielä muiden toimesta ja siihen on kasvanut?
Miten turhaa ja uuvuttavaa.
Minulle vaikeat tunteet ovat olleet vaikeita käsitellä niihin usein liittyvän turvattomuuden vuoksi. Olen tässä syksyn verran käynyt tunteitani läpi hahmoterapiassa, jossa olen saanut niille aidosti turvallisen tilan ja myötätuntoisen peilauksen, mikä on kokemuksena aivan eri asia kuin pelkiksi sanoiksi esitettyinä ajatuksina tai teorioina. Se on jännä, miten pienestä voi lopulta olla kiinni se, miten oma ”kuvitelma” joidenkin tunteiden erityisestä kivuliaisuudesta tai omasta kyvyttömyydestä käsitellä ne (kyllä, uskon nyt, että monikin saattaa vain uskoa itsensä tunteiden kanssa huonommaksi kuin onkaan), voi murtua. Murtuminen on minulle ollut turvallisuuskysymys.
Oon mä tavallaan kyllä samaa myös kokenut. Kuten sä itse joskus, Naurismäki kirjoititkin jotain gurua lainaten, että suurimmat ja isoimmat vastoinkäymiset jylläää meillä vain ja ainoastaan omassa päässä. Ne isoimmat kamppailut. Ei muut niitä juurikaan mieti. Tuo havahdutti ja mä tukeuduin siihen kyllä aika hyvin. Joksikin aikaa.
Mutta ei lohduta, ainakaan ihan joka hetki.
Pelkät sanat, ajatukset ja voimalauseet eivät paljoakaan lohduta, sen olen myös omakohtaisesti huomannut. Lohtu on sosiaalinen tunne tai ehkä jopa laaja-alaisempi kokemus, vasta lohdullisessa kohtaamisessa, vuorovaikutuksessa ja suhteessa täydellistyvä.
Senecan aforistiikkaa taisi tuo siteeraamani slogan edustaa. Hänen Elämän lyhyydestä on varsin osuvaa ajankuvaa yhä nytkin, pari tuhatta vuotta myöhemmin. Niin vähän muuttuu maailma.
Joo. Se oli Senecan ajatus.
Muistan.
Alkoholisoiduin 42 vuotiaana. Sitä nuorempana en juonut. Noh, pari kolme x vuodessa. Hyvä ihminen siis ollut?
Nyt kun aika on todellakin rientänyt, tuntuu hullulta liki 60 v siitä juomishommasta yrittää pyristellä pois.
Nuoremmille sanoisin…älä ikinä ryhdy
Alkoholismiin on monta reittiä, mitään ”synnynnäistä aivosairautta” tai ”tyypillistä alkoholistipersoonallisuutta” ei taida olla vaikka riippuvuus sairaus tai häiriö onkin. Kaikkiin se vaikuttaa lopulta melko samalla tavalla joten tavallaan kaikki käyttäjät leikkivät tulella. Luulen, että on lopulta aika monen tekijän summa, milloin riippuvuudelle tulee ”tilausta”. Mutta kun se on kerran syntynyt, siltä pirulta ei paluuta ole.
Pimeys, kaamos, rauha…
Tulee niin tarpeeseen.
Aina ne teot puhelee puolestaan. Teki sitten koko ajan ihan oikein taiks sitten kaiken aikaa täysin väärin.
Omalla kohdalla oikeastaan kamppailua näiden kanssa ollut koko aikuisikä.
Mitä jos vaan antaisi olla…elämä on nyt vaan mennyt näin?
