Olin etänä mukana eräällä naisten rauhanturvaamisseminaarissa mutta tajusin sitten, että se onkin enempi suunnattu kaukomaille lähtijöille.
Sitäpaitsi luin aamulla Ylen jutun Afganistanista palanneista joilla tuliasina PTSD. En kuunnellut tapahtumaa loppuun
Kun mietin omaa juomistani keväällä, tajuan oikeastaan vasta nyt, kuinka nopeasti jollain tavalla kohtuudessakin hetken aikaa pysynyt juominen muuttui sekä tiheydeltään että määrällisesti aivan kohtuuttomaksi juomiseksi. Toleranssi kasvoi, humalat eivät tuntuneet enää miltään mutta krapulat tietenkin pahenivat. En ymmärrä, millä ihmeen voimilla tein koko ajan kuitenkin töitä ihan normaalissa tahdissa. En sano niinkään kaunistelleeni juomistani vaan sokaistuneeni sille täysin. Minä vain sinnittelin sen kanssa ja pidin jossain kohtaa kuukauden tauonkin. Nyttemmin ajatellen sen tauon alitajuinen päämäärä oli vain säädellä juomistani, ehkä pyrkiä laskemaan toleranssia tai jotain sellaista. Sitten minä join taas aivan samaan tahtiin ja kiihdytinkin. Naurismäki näkyy kirjautuneen Plinkkiin huhtikuun alussa, siellä olen tajunnut olevani kusessa juomisen kanssa. Nyt puoli vuotta myöhemmin ajattelen, että jos olisin tiedostanut tilanteeni vakavuuden realistisella tasolla, olisin jo silloin hakeutunut polille. Mutta niin on, että muutos on hidasta ja syklistä. Kaiken piti mennä mäsäksi, että aloin toimia enkä toimiessanikaan ole heti osannut tarttua aivan kaikkiin lankoihin, joihin olisi pitänyt tarttua. Kesän aikana sain jatkuvan juomisen jätetyksi taa, mutta retkuja tuli silti.
Nyt ajattelen olevani aivan alussa enkä vain juomattomuuden osalta. Olen vasta vieroittumisvaiheessa, mitä alkoholiin tulee, mutta ajattelen sen olevan niin pitkälle myöskin ajanhoidollinen kysymys, etten sitä voikaan kiirehtiä. Ehkä talvella saan kokea olevani siitä irti jo jotenkin, saa nähdä. Mutta paljon isompi asia on uuden elämän aloittaminen ja sen rakentaminen. Siinä savotassa ihmissuhteiden laadulla ja dynamiikalla on minulle suuri merkitys. Yksinhän en tee suhteista hyviä mutta seurani voin valita.
Olen tajunnut olevani sairas vain päihderiippuvuuden osalta. Siihen kuuluu omat liitännäisensä, mutta mitään sydämen invalidia ei sekään minusta tee. Olen monelta osin myöskin terve ihminen ja tarvitsen terveen elämän, myös terveet suhteet - ja terveen suhteen itseeni.
Kun ajattelen asiaa tältä kantilta, alkoholi tuntuu pelkältä myrkyltä kaikkea sitä vastaan, mikä estää omaa terveyttäni sanan laajemmassa merkityksessä. Eihän minulla ole kykyä terveisiin ihmissuhteisiinkaan, jos olen kaiken aikaa jossain saamarin kaljakoukussa. Se estää olemasta minua esim. enemmän kuin uupunut isä yms.
Mikä on PTSD?
Googlaa. Hyvin surullista
Isäni sai aikaan sen myös mun lapsuuden perheessä. Minulle ei niinkään.
Lue Ylen artikkeli tältä päivältä myös.
Oon mä lueskellut täällä. Sitten omaa juomistani miettinyt. Viimeiset ajat vuodesta 2018 viimeisen eron jälkeen eli 5 vuotta…mä en ole baareissa enää oikeestaan käynyt. Ja koronahan teki sen ettei oikestaan enää lainkaan. Noh, satunnaisesti. Mutta kaikki illanvietot tavallaan jäi. Sitten tämä nojatuolijuominen…
Ehkä se korona oli se siunaus kuitenkin sen baarijuomisen suhteen. Määrällisesti ainakin kaikki maistui enämpi silloin baarivuosina. Tautia ei voi kuitenkaan vähätellä. Keksispä joku lääkkeen?
Ja jotenkin mietin sitäkin että mulla se totaalinen viinapohjakosketus saattaa vielä jotenkin puuttua. Mun pohjakosketus on nimittäin isosti juomisesta ollut se suunnaton suru, häpeä ja onneton olo sielussa. Siis oikeestaan siinä syvimmässä paikassa mikä olla voi. Voimattomuus ja katumus kaikesta, minkä tein väärin taiks jätin sitten vaan yksinkertaisesti tekemättä…Tämähän en vaan voi olla minä.
En mä kaatuile lähiostarilla taikka roiku jonkun, kukaihmevaanolkoonkin kaksilahkeisen jaloissa, saati sen enempi muutakaan sellaista.
Suru on mun ainut kumppani ollut jo pitkään. Uskon jo että se ja mä ruvetaan pikkuhiljaa tuntemaan toistemme. Kasvamme yhes?
Nää takaumat saa mut voimaan kyllä ihan älyttömän huonosti. Repsahdusvaarahan aina just näissä mulla on. Muutoin kaikki on ihan hyvin.
Äärimmäisen hölmöä lienee lueskella liikaa täällä. Sortuu vääriin ajatuksiin.
Oon mä kyllä tämän meneillään olevan matkan aikana ymmärtänyt sen, etten mä ole syypää. En oikeastaan mihinkään. Nöyränä ja kilttinä ottanut vaan vastaan iskut jotka on eteen tässä tulleet.
Toivottavasti kukaan muu ikinä koskaan luovuta sillai niinkuin mä tein. Apua varmasti saa kun ymmärtää ajoissa hakea.
Mä pystyn samaistumaan tähän.
Et ole syyllinen asioihin, jotka sinulle on tehty tai niihinkään, mitkä ovat ilman kenenkään suoraa tarkoitusta tapahtuneet (esim. rakenteelliset ongelmat, ylisukupolviset traumat jne). Jos tämä auttaa, niin itselle oli iso oivallus, kun tajusin, että luovuttaminen on joskus paras keino selviytyä. Ei kukaan kykene aina olemaan taisteluvalmiudessa. Usein avun hakemisestakin tekee vaikeaa se, että terveydenhuollossa on usein paskoja asenteita ja asiakkaan lyttäämistä.
Sun tekstejä kun täältä lukee, niin en kuitenkaan löydä niistä luovuttajaa vaan älykkään ja pohdiskelevan ihmisen, joka tekee parhaansa. Kun sen yrityksen päälle on vielä ystävällinen ja rehti luonne, joka ottaa iskut vastaan eikä jakele niitä, niin meidäntyyppisillä on usein se oikeanlaisen avun saaminenkin vaikeaa. Voi joutua pompoteltavaksi vaikka ihan tosissaan parhaansa tekee.
On OK olla surullinen ja lannistunut. Toivon, että kun seuraavan kerran logaat itses tänne, niin sulle tulis olo, että mä uskon suhun. Nettirandomi vain olen mutta uskonpa kumminkin.
Kommentoin vielä tähän kun en äsken huomannut - takaumat on aivan perseestä ja on luonnollista, että olo niiden tullessa synkkenee, koska elää ne menneisyyden paskat ja nyt vielä ymmärtää kuinka väärin ne olivatkaan. Se epäreiluuden tunne ja suru, miten yksin on ollut traumojen tapahtuessa, kaatais vahvimmankin. On myös ymmärrettävää, että repsahduksen riski kasvaa takaumissa. Itsellä alkoholinkäyttö oli pahimmillaan juurikin takaumissa.
Jos takaumien iskiessä pystyy tekemään jotakin, mikä ihan vähän helpottaa ahdistusta ja tuo iloa ja kiinnittää nykyhetkeen, niin silloin jopa voileivän väsääminen tai lämmin suihku on ihan oikea saavutus. Sinä olet hyvä ihminen ja ansaitset myötätuntoa ja tulla kuulluksi. Sinä olet nyt traumatakaumiesi kokija, mutta sinä et ole niitä itsellesi aiheuttanut.
Lämpöä, lempeyttä, lohtua sinne. <3
Aivan mahtavaa rehellistä pohdintaa ja jakamista! Ja voileipä terveenä selviytymisenstrategisena tekona on nerokas oivallus 
Kun tekosyyt jäävät taakse, todelliset syvät syyt juomiselle voivat tulla käsittelyyn. Niitä ei enää tarvita juomiselle vaan itsensä tuntemiselle ja ymmärtämiselle. Silloin juominen ja sen tekosyyt ovat vain tiellä, kun ihminen todella avautuu.
Kiitos Talvikaktus. On oikeastaan itkettänyt älyttömästi, mä olin kuitenkin tämän päivän työssä joten ei se sillai ole päässyt ryöpsähtämään.
Sun sanomasi kyllä oli aivan äärimmäisen kaunista? Tuli aidosti tunne että oon ihan ok. Ja ymmärretty. Ja joo, mä tavallaan luovutin selvitäkseni hengissä ylipäätään.
Kyllä ne kyyneleet ryöpsähti nyt kun uudelleen tekstisi Talvikaktus täältäkin luin.
Mitäpä muuta oikeestaan voisikaan.
Kerään voimia nyt?
Toivottavasti saat levättyä ?
Aika koskettavaa oli tuo Ruotsin kuninkaasta tehty dokumentti, ainakin sen ohjelman loppu. Ehdin työstä tullessa tosiaan vain sen lopun katsomaan.
Haastattelija kysyi, miksi ihmiset kovettavat itsensä. Kuningas siis itsekin on niin joutunut tekemään. Vastaus haastattelijalle oli:
“Selviytyäkseen”
Taivaantosi.
Vietin äärimmäisen hyvän iltapäivän töiden jälkeen. Likimain terapeutintasoinen ystäväni, joka läpikäy todella vaikeaa vaihetta omassa elämässään, suomentaa mulle todella tarkkanäköisesti sitä, että mä en ole huono tai epäkelpo. Mä en ole vaan jaksanut pitää puoliani, annoin periksi ettei ketään muuta vaan satu. Etenkin varoen, että lapsiin ei tunnetasolla satu. Aivan kuten hänkin nyt, hän suojelee ja varjelee lapsiaan, hinnalla ihan millä tahansa.
Vaikka sitten kadottaisi itsensä juomalasiin. Mutta toivottavasti vain joksikin aikaa. Mä aion pitää huolen siitä, ettei huku. Hyvin rakas ystävä.
Niin. Tajusin senkin tänään. Mä join eron jälkeen varmaan isoilta osin sen vuoksi ettei sisimmässä tuntunut pahalta. Mä en halunnut että mun lapset näkevät että mä kärsin ja mua sattui ihan hirveästi.
Mä itse näin monia vuosia sen kun mun oma äiti kärsi. Ja se oli minulle hirveintä mitä olla saattoi. Mä en halunnut mun lasten sitä tuskaa kokevan. Keinolla millä hyvällä esitin että kaikki on hyvin. Mun lapset ei tiedä tätä. Ovat olleet vihaisia ja pettyneitä kun olen juonut. Miten voi selittää että join oikeastaan myös suojellakseni heitä. Ei varmaan voi.
Joo ei.
Urhea? Oikeasti urhea ihminen ei olisi kadottanut ja unohtanut itseään. Niin kokonaan kuin mä tein.
Epäilys itseä kohtaan kasvanut kyllä. Mä samaistun sekä uhriin, väärintekijään että siihen onnettomaan sivustakatsojaan. Epäilin oikeasti että oon hajoamassa. Niinku taas. Ystäväni ohjasi mut lukemaan peilisoluista. Googlasin.