Niinpä niin, uskominen ja uskonnon harjoittaminen muuttaa muotoaan. Murtaudutaan ulos dogmeista, etsitään omaa väylää ja yhteyttä korkeampaan voimaan. Yhteisön ja etenkään kirkon paine ei ole enää sama kuin jokunen vuosikymmen sitten. On vapaus ajatella ja uskoa miten haluaa.
Paljonhan sitä kritisoidaan, että nykyihminen luo omia jumalia tai poimii vain rusinat pullasta, kun iloisesti yhdistelee veli jeesuksen ja buddhan opetuksia, ottaa jotakin joogafilosofiasta ja juhlistaa vaikkapa katolilaisia pyhimyksiä valikoiden, mutta tykkää laulaa vanhoja luterilaisia virsiä, koska ne tyynnyttävät ja tuovat pyhän olon. Ja mitä nyt kukakin ja millä yhdistelmällä vain.
Miksi ajatellaan, että se on pinnallista tai omahyväistä uskomista, joka lähtee vain omista tarpeista? Kenenkä tarpeista se sitten pitäisi lähteä? Uskonnonko tai kirkon? Miksi ajatellaan, että ihmisen hengelliset taidot eivät kehity? Onhan ihminen kehittynyt kaikessa muussakin. Ehkäpä uudet tavat ilmentää uskomista ja ”luoda” jumalia ovat ilmentymä jonkinlaisesta kasvusta.
Laajemmin hengellisyyden alle sitten mahtuukin jatkuvasti kasvava joukko kaikenlaista tekemistä ja suuntausta, hyvinvointibisneksessä ollaan hyvin hereillä ja työnnetään markkinoille erilaisia meditaatioon, tiedostamiseen, tunneälyyn, läsnäoloon yms keskittyviä kursseja ja menetelmiä. Ja mikäpäs siinä, jos ne ihmistä palvelevat, eikä se rahan liikkuminenkaan niin huono juttu ole. Tietenkin haluan ajatella omasta pienestä ikkunastani ja etenkin työni näkökulmasta, että hengellisyyden harjoittaminen on kansalaisoikeus ja välineitä siihen pitäisi olla tarjolla myös niille ja etenkin niille, jotka eivät pysty siitä maksamaan.
Ajattelen, että on kysymys ihmisen kehityksestä ja kasvusta. Kirkko instituutiona eikä kristinusko laajemminkaan tai ylipäätään mikään dogmijärjestelmään pohjautuva uskomusjärjestelmä pysty tarjoamaan sitä mitä nykyihminen kaipaa tai tarvitsee. Tai no, eipäs nyt puhuta suulla suuremmalla, kyllä uskonnot ja kirkot edelleenkin pitävät suojissaan myös varsin tyytyväistä joukkoa, mutta ovet käyvät ulospäin useammin kuin sisäänpäin.
Mitä nykyihminen sitten kaipaa? Ei ainakaan rationaalisen ajattelun mitätöintiä. Henkilöhahmoiset jumalat ja neitseestä syntymiset ovat lähinnä hauskoja veijaritarinoita nykyihmisen näkökulmasta. Ehkäpä nykyihminen ei kaipaa myöskään yletöntä syyllistämistä, herran pelkoa, synnintuntoa, helvetin tulta, kun ne kaikki saa kyllä ihan muutenkin elämällä vain tätä ihmisen elämää ihmisten kanssa.
Jos ajattelen omaa hengellistä matkaani uskontojen tutkailemisesta ateismia lähenteleviin vaiheisiin sekä kirkosta eroamiseen ja siitä sitten hiljalleen heränneeseen etsintään, niin tärkeitä asioita ovat olleet tilinteko kirkon kanssa eli ero ja irtisanoutuminen perisynti –ajattelusta sekä irti pääseminen uskonnollisesta kuvamateriaalista ja jumalaa selittävistä teksteistä.
Ehkä tärkein asia kuitenkin itselle on ollut se, että on kysymys elämäni henkilökohtaisimmasta ja täysin yksityisestä suhteesta. Sillä ei voi brassailla kenellekään, sillä ei saa mitään statusta tai pisteitä, ei voi hakea hyväksyntää tai asemaa yhteisössä eli ei siis mitään areena ja näyttävää protokollaa millä todistaisin tätä tärkeää suhdetta hoitavani. Syystä tai toisesta, tämä näyttää olevan minun tieni. Kaikilla on omansa. Ei väärä tai oikea, vaan oma ja ainutlaatuinen.
Nykyihminen kaipaa jotain enemmän ja on esi-isiänsä useammin vapaa tekemään hengellistä tutkimusmatkaa.
Uskonnollisia ne voivat olla, mutta ehkä eivät hengellisiä?
Sitäkin voi käyttää sekä hyvään että pahaan, ja sekin voi saada niin terveitä ja luonnollisia, kuin sairaita ja pahoja muotojakin. Seksuaalisuus tosin on jokaiselle ihmiselle jonkinasteisena kuuluva ominaisuus, hengellisyys ja uskonto eivät ihan niin välttämättömiä.