Mitä on hengellisyys?

Me Lopettajat
41

kaikkitaieimitään postasi sellaista tekstiä, jonka voin allekirjoittaa täysin. Itse asiassa se on melko pitkälle vastaus siihen, mitä kaamos kysyi (Nyt tyhmä kysymys…vaikkei sellaisia kuulemma oikeasti olekaan…mitä sulla tuo luovuttaminen käytännössä merkitsi? Pystytkö raottamaan hiukan, jotta saan juonen päästä kiinni, vai meneekö liian henkilökohtaiseksi?).

Minulla luovuttaminen ei ollut tietoinen päätös tai ‘tekemisen’ seurausta, se oli kokemus. Se tapahtui ja nöyrästi ymmärsin hyväksyä sen.
Se oli myös ‘hengellinen kokemus’, joten pääsemme melkoiseen oravanpyörään…Ikiliikkujaan, kenties? Toinen edellyttää toista, mutta jos ei usko jompaankumpaan tai kumpaankaan, mitään ei tapahdu :slight_smile: Tätä on vaikea selittää, mutta luovutin ‘elämäntotuuksistani’ - järjen ylivallasta, ihmisen kaikkivoipaisuudesta, erityisesti omasta kaikkivoipaisuudestani - ja ryhdyin kuuntelemaan intuitiotani, ‘eläintä’ minussa, selviytymisvaistoani. Hyvin pian sain kokea, että se kantoi. Elämä kantoi, vaikka en sitä mestaroinutkaan haluamaani suuntaan. Itse asiassa se kantoi hemmetin paljon paremmin kuin ‘omassa’ ohjauksessani :slight_smile:

42

Jostain tuollaisesta kysymys on myös omalla kohdallani. Ensimmäinen askel oli luovuttaminen ja tilan antaminen omalle itselleni. Sitä kautta on syntynyt halu luovuttaa ja luovuttaa entistä enemmän. Vähitellen olen löytänyt ja löytämässä jotain uutta. Asia on aivan ilmeisesti osaltani vielä kesken, mutta kuten toisaalla kuvasin - viikko sitten havitsin korkeanpaikan kammoni yksinkertaisesti hävinneen.

43

…eli ihmisen pitää unelmoida ja tavoitella elämässään, mutta muistaen asioiden kuitenkin menevän omaa rataansa… :unamused: ? Puhummeko samaa kieltä? Elämä kuljettaa, mutta itse päätät mitä matkallasi näet… :slight_smile:

44

ktm kertoi selkeästi sen, mitä minäkin olen yrittänyt vaan ei ole sanat riittäneet eikä ulosanti.

Hengellinen kehitys ( henkinen kehitys?) menee noin jos on ollenkaan mennäkseen. Luovuttamisen tärkeys korostuu, olipa menetelmä mikä tahansa. Samoin lienee selvää sekin, että ei mikään yksittäinen tukimuoto ole toistaan ylivertaisempi, vaan kysymys on oleellisimmasta; omasta halusta muuttua. Muutos edellyttää periksiantamista minäminä-asenteesta. Itsekeskeisyydestä luopumista ja lopettamista kamppailemasta tuulimyllyjä vastaan omin voimin. Paksuin ja vahvin tammikin kaatuu kun myrsky oikein riepottaa, mutta taipuisampi, vähäpätöisemmän näköinen paju ei katkea. Se joustaa, taipuu ja on pystyssä vielä myrskyn jälkeenkin.

Loppupelissä sitten voi käydä niin, että monet muutkin jutut selviävät. ( vrt. S&S:n korkean paikan kammo)

Toinen alkaa ehkä käydä kirkossa. Joku kiinnostuu klassisesta musiikista ja käy konserteissa tai ainakin kuuntelee kotona. Ehkä joku alkaa maalata, kirjoittaa tai vaikka soittaa muullakin kuin kännykällä. :smiley: Hengellinen kehitys pääsee vauhtiin. “Henki” ihmisessä voi alkaa elää kun pää on selvä ja ajatus kulkee.
Vakaumukset muodostuvat sitten “oman maun mukkaan…” Eikä niistä tulisi tehdä numeroa ainakaan väittelyksi asti.
“Elä ja anna elää.”

45

Kivasti sanottu. Ikiliikkujaksi en ole noita kokemuksia koskaan kuullut sanottavankaan. Se taas jos ei usko ei tarkoita etteikö mitään tapahdu, mutta uskoisin näin, ettei aina ja oikeasti mitään hyvää ainakaan.

46

Tätä on niiiiin vaikea pukea sanoiksi. Ja siitä järisyttävästä kokemuksesta on jo aikaa… Tuo kaikki saattaa olla sinulle sanasta sanaan juuri se oikea juttu, minä en voi tietää :slight_smile:

Minulla se meni näin: Kuningasjatukseni oli se, että en juo, tapahtuu elämässäni mitä hyvänsä. Seuraava oli ‘tehdä oikeita asioita’ ja koska en ollut varma siitä, mitkä ovat oikeita asioita (oma pääni oli pettänyt minut liian usein), piti ensin mennä sen mukaan, minkä tiesin toipuvalle alkoholistille oikeaksi: käydä AA:ssa ja elää aidosti ja rehellisesti. Voisin kuvailla musiikkitermein sitä niin, että pitää osata teema, ennen kuin voi improvisoida. Teema pitää olla hallussa vuorenvarmasti, vasta sen päälle voi rakentaa omia improvisaatioitaan. Sitten kun taas luottaa omaan päähänsä :slight_smile:

Minulla ei ollut unelmia raitistumiseni alussa (muuta kuin raittius), mutta minulle alkoi tapahtua asioita. Tartuin niihin ja ne muuttuivat unelmikseni :slight_smile: Sain asunnon, pääsin opiskelemaan, sain työtä, lapseni kasvoivat siinä sivussa tyynessä, tasaisessa ja iloisessa ilmapiirissä. Tajusin saaneeni asioita, joista en ollut uskaltanut edes unelmoida! Koin sen niin, että kaikki tapahtui siksi että ryhdyin rehelliseksi, en yrittänyt selittää itselleni jotain fuulaa (jossa olin tosi hyvä) vaan peilasin kaiken siihen, palveleeko se minun raitistumistani ja onko se hyväksi minulle. ‘Otin itseni pois’ parisuhdemarkkinoilta, koska tiesin, että se vie minut hyvin helposti mukanaan. Elämään toisen ihmisen elämää, pyrkimään toisen ihmisen tavoitteisiin. Keskityin kasvattamaan lapseni ja (mikä tärkeintä!) itseni aikuiseksi.

Kun katson elämääni tänään, olen ihan tajuttoman tyytyväinen tuohon. Tuo vaihe elämässäni kesti monta vuotta, enkä antaisi yhtäkään pois. Koko ajan elin kuitenkin eteenpäin tyytyväisenä ja ‘rakensin’ itseäni uudelleen.Tiedän, että minulla on ‘puhdas pöytä’ - en enää kantanut mukanani menneitä taakkoja ja tuonut niitä uuteen suhteeseen. Nyt uskallan unelmoidakin, mutta unelmani palvelelevat päämäärääni: että olisin tasapainossa ja tyytyväinen, tapahtuu ympärilläni mitä vain. Tyyneysrukousta mainostan taas, se on erinomainen elämänohje: en murehdi asioista, joihin en voi vaikuttaa, ja vaikutan niihin, joihin minulla on kykyä ja halua. Näiden asioiden erottamisessa toisistaan on se vedenjakajan paikka.

Yksi teemoistani on myös tämä: ‘En aina saa mitä haluan, mutta yleensä saan sen mitä tarvitsen’. Liittyy siihen valtavaan kontrolloinnin tarpeeseen, joka minulta katosi :slight_smile: Eli minun ei kannata pukeutua tuhkaan ja/tai säkkiin jos joku asia ei menekään niinkuin olisin halunnut - minulla on vahva luottamus siihen, että tapahtuu jotain, joka on minulle parempaa ja tervehdyttävämpää.
Ja hyvänen aika sentään, niin on käynyt!

47

Näkyy lisämiettiminen auttaneen. :smiley: Jos onnistut vielä ylläkirjoitettua jotenkin kehittämään, niin siitä tulee jo sitten kulttikirja.

48

Ahh, mutta siinä on hienoinen ero - mitä se merkitsee yleensä ottaen, ja mitä se tarkennetun kysymyksen jälkeen minulle merkitsi :slight_smile:
Muutenkin myönnän mieluusti, että tarvitsen muita ihmisiä… Oma ajatus ei aina kanna, junnaa vaan paikoillaan. Sparrattuna saan aikaan kymmenkertaisen hyödyn. Vähintäänkin itselleni :slight_smile:

49

Hengellisyys voi olla sitäkin että unohdamme oman egon.

50

Rakkaus on ikuista. Jos se loppuu kesken, ei sitä koskaan ole ollut olemassakaan. Rakkaus on ehdotonta, jos siihen liityy ehto: Minä rakastan sinua, jos … Se ei ole rakkautta vaan kiristämistä. Jos osaan rakastaa, minua ei voi kiristää rakkaudella. Kykenen silloin myös jakamaan sitä oikeaa rakkautta. Pyytämättä siitä itselleni vastinetta. Ja siltikin minut palkitaan. Minä rakastan sinua, koska minä rakastan sinua. Eikä sille ole loppua.

On pelottavaa sanoa se ääneen. Joku on joskus naulittu jopa ristille näin sanottuaan. Sillä jos rakkaudella ei voi kiristää, mitä tapahtuu rakkauden anekauppiaille?

51

Hengellisyys minun ymmärtämänä

Suht tuoreena eksegetiikan (Raamatun tutkimuksen harrastajana) ymmärrän hengellisyyden vähäosaisten auttamisena. Tämähän oli Jeesuksenkin lähtökohta.

52

^ Arskalle pointsit kirkkaasta näkemyksestä, jossa on ainakin mun mielestä ihan oikee pointti.
Niin, ajatelkaapa tuota, hyvät ihmiset.

Lopeta juominen, siivoa elämäsi, auta muita.

53

Tässä suhteessa lentoemot työskentelevät ehkä teologeja lähempänä taivasta - en tiedä - ja siitäkin olen epävarma. Hehän jaksavat muistuttaa joka lennolla:

Auta ensin itseäsi ja kun omat asiasi ovat kunnossa auta sitten muita.

54

Pyhissä kirjoituksissa Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mutta reaalielämässä ihminen (varsinkin jos päihtetoipuja) luo Jumalan omaksi kuvakseen. Askarruttava asia on, miten tietoisesti Jumalasta puhutaankin nimenomaan genetiivimuodossa: jumalani. Viittaa siis siihen, että jokaisella on oma Jumala, tai jumala pienellä j:llä, jos niin halutaan.

Uskontojen traditioissa ihmiset käsitetään Jumalan lapsiksi, mutta voiko ryhtyä lapseksi sellaiselle, jonka on itse itselleen tehnyt? Tässä lähestytään liikuttavaa ilmiötä, jossa vanhempansa menettänyt pieni lapsi luo itselleen mielikuvitusvanhemmat.
Pragmaattisuus on käsittääkseni sitä, että ihminen voi hyötyä uskosta Jumalaan riippumatta siitä, onko Jumalaa ihan oikeasti olemassa. Tässä mielessä usko on siis hyvä ja hyödyllinen asia.
Mutta uskon menettäminen, jos niin tapahtuu, voi puolestaan olla kivuliasta tai jopa tuhoisaa. Pieni lapsi selviää pettymyksestä saatuaan tietää ettei joulupukkia ole olemassa, mutta entä jos se mihin on perustanut koko elämänsä, tai vaikkapa toipumisensa, alkaa järkkyä?

Mietteeni syntyivät luettuani paljon uskomista käsittelevää kirjallisuutta, kuten Heinimäen, Valtaojan ja Enqvistin ajatuksia. Ne liittyvät siis muuhunkin kuin päihdetoipumisen problematiikkaan.

PS. Kirjoitin tämän ensin Askarruttavat asiat -ketjuun, mutta sitten leikittelin hakutoiminnolla ja löysin tämän ketjun. Onnistunut nosto, olkaa hyvä. :slight_smile:

55

Hengellisyys? Olotilana ja elämänfilosofiana asioiden hyväksymistä ja luottamusta tulevaan. Käytännön tasolla elämistä ja olemista myös toisten hyväksi oikealla tavalla.
Sisäistän tyynäriä joskus kun tunnen siihen tarvetta vaikken kirjainkerholainen olekaan. Viisas lause - joka on hyvin, hyvin vanhaa stoalaista perua.
Stoalaiseen filosofiaan en ole vielä sen kummemmin ehtinyt perehtyä. Tiedän kuitenkin mistä penkoa! Noh, tällä ei ole mitään kiirettä. Edustaa pysyvyyttä (kuten hengellisyyskin) joten pätee vielä huomennakin.:smiley:

56

Tässä ketjussa on todella hyviä juttuja.

Hengellisyys sitten. Voisiko se olla ihan vain yksinkertaisesti tähän läsnäolevaan hetkeen kytkeytymistä? Tai minä ainakin käsitän sen näin, että luopuu juuri tuosta oman elämänsä mestaroinnista, josta tuolla aiemmin ketjussa puhutaan. Se oma mestarointi minun kohdallani johti hirveään hampaiden kiristelyyn, pelkoihin ja kyvyttömyyteen tuntea empatiaa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Ja nyt tiedän sen että omaa mestariuttani en esimerkiksi ole raitistunut. Ei osa minun ansiotani ole. Mitenkään nöyristelemättä asian kanssa, vaan näin se vain on.

Basi myös hyvin tämän saman asian ympärillä tuolla omassa ketjussa kirjoitteli, että harjoittelee sitä jotta oikeasti oppii kuuntelemaan mitä toinen ihminen puhuu. Sekin on sitä tähän läsnäolevaan hetkeen kytkeytymistä.

Herkästi tämä karkaa siihen että ruvetaan kinastelemaan siitä, että minä tiiän paremmin kuin sinä ja sehän ei mitään hengellisyyttä ole se. Tai kuten hyvin tuolla ketjussa on aiemmin sanottu, että jos ihminen itse julistaa olevansa jotenkin hengellisesti sivistynyt, niin se on ihan varma merkki siitä että se ihminen ei juuri nimenomaan ole hengellisesti kovinkaan sivistynyt.

Mä oon itse kokenut niin että hengellisyys on sama asia kuin rakkaus. Sen edessä tarvii tulla valmiiksi luovuttaa. Luopumista siitä omasta mestaroinnista, joka kääntäen ainakin omalla kohdallani on ollut vain luopumista omista peloistani. Itse en tätä raittiuden käsikirjoitusta olisi ikinä pystynyt käsikirjoittamaan.

Näissä hienoissa hengellisissä filosofisissa pohdinnoissa kun herkästi voi ihmisen mieli eksyä siihen, että unohtuu siltä omalta päsmäröinniltä se kaikkein tärkein asia, eli oikeasti kohdata se toinen ihminen ja olla läsnä.

57

Hyviä pointteja todellakin. Läsnäolo on tärkeä. Tässä ja nyt. Pohtimatta liikaa mitään. Irtipäästämistä. Olotila joka vain on.
Hengellisyys on myös se osa, josta en saa kiinni järkeilemällä. Oman ymmärrykseni ulkopuolella olevaa, ei viiden aistin avulla havaittavaa. Jota en etsi. Vaan löydän - jos löydän. Aaaaaamen! :smiley:

58

Usko ja hengellisyys ilman tekoja on teeskentelyä!

Tunnen ihmisiä maaseudulta, joille ei tottavieköön ole tullut mieleenkään lukea sen paremmin ainuttakaan hengellistä kirjaa kun edes keskustella moisista asioista teoriana, että mitä kukakin gubbe on siitä sanonut sillä ja sillä vuosisadalla ja mitä kirjoja on lukenut aiheesta. Kotonaan ja koulussa ovat saaneet tietyt perustyökalut “hengellisyydestä”, joita sitten noudattavat elämässään. - Ihmisiä, joiden elämään kuuluu ilman muuta toisten auttaminen. Kun jossain on joku äiti sairaana, mennään auttamaan tavalla tai toisella. Yksinäistä vanhusta käydään jelppimässä ja katsomassa vanhainkodissa ja niin edelleen. - Tällaista esiintyy vielä maaseudulla aivan luonnostaan luonnollisena asiana. Sellainen tulee suoraan ihmisen sydämestä, siihen ei tarvita uskontoja eikä sen paremmin hengen tuotteiden opiskelua ja asiasta väittelyä tai keskustelua. - Mielestäni Kaaleppinen on löytänyt elämäänsä hengellisyyden noin niin kuin syvällisemmin, vaikka uskovaiselta vaikuttaakin.

59

Mutta se oma kokemus. Kuten täällä monet muutkin kertovat, minäkään en omin avuin selvinnyt raittiuteen kiinni.

Jonkinlainen toipumisohjelma sisäiseen tyhjyyteen oli löydyttävä. Hengellisyys. Nyt nousee jo ihokarvoja pystyyn;). Sehän löytyy jokaisesta itsestä. Se rakentuu rakkauden varaan. On opittava rakastamaan itseään ja lähimmäistään. Kun autamme toinen toisiamme, olemme ystävällisiä lähimmäisille, niin suoritamme toimintoja, jotka ovat luonteeltaan hengellisiä. Hengellisyys on yksinkertaisesti epäitsekästä ja avuliasta toimintaa.

60

Tuo kaamoksen: “Taito elää sovussa itsensä ja maailman kanssa” on todellakin se ydin. Ehkä omalla kohdallani lisäisin vielä, että tasapainon löytäminen suhteessa muihin ihmisiin. Ettei ole kynnysmatto ja toisaalta ei polje, eikä hyväksikäytä muita.

Läsnäolo, että kiinnittyy pääosin tähän hetkeen, koska se on ainoa, mikä on. Tietty määrä menneisyyden perkaamista, josta ottaa opikseen ja hiukan tulevaisuuden suunnittelua, mutta että valtaosan ajasta olisi juuri siinä missä on.

Ehkä hengellisyys on myös semmosta ihmettelyä, kun tajuaa, että tää on niin suurta jotenkin. Ja hienosti suunniteltua. Ennenkuin me ihmiset alettiin mellastaa, kaatopaikkojakaan ei ollut. Syntymän ihme, soluista kehittyy yksilö, kasvi tai eläin, jolla on joku tarkoitus; lisääntyä, olla toisten ravintona, kuolla ja sitten hajota takaisin ikuiseen kiertoon. Mitään ei mennyt hukkaan. Semmosta tietoista “pahuutta” ei ollut. Maapallo kiersi radallaan. Otsonikerros suojasi kylmyydeltä, kuumuudelta ja avaruussäteilyltä. Kaikki oli jotenkin niin “mietitty” valmiiksi, ettei mikään ihmistiedemiesten joukko ikinä pystyis samaan… Tuntuu olevan varsin vaikeaa saada edes joku suht rajallinen tietojärjestelmä pelaamaan kunnolla. :mrgreen:

Ihmisen, yksilön, elo on niin mitättömän pieni pätkä täällä. Ja silti jotenkin niin hieno… Mahdollisuus, ja käytämme sen kukin miten käytämme. Sattumakin on tietysti pelissä. Ja ehkä joku voima kuitenkin. En jaksa uskoa, että evoluutiokaan perustuu pelkkään sattumaan. Tuntuu aika epätodennäköiseltä, että olis ollu hiton monta mutaatiota, jotka lopulta olis johtanu vaikka silmän kehittymiseen. Millä lailla se ois psysny hyödyttömä mukana niin kauan, että ois edenny siihen, että alkaa nähdä. :open_mouth: