Heh, tuota minäkin mietin, että näinköhän noilla seksuaalisilla häiriöillä tarkoitetaan homoseksuaalisuutta… 
Outoa kyllä, minusta seksuaalinen häiriö olisi joku nekrofilia tai pedofilia tai eläimiin sekaantuminen. Nuo nyt ovat itsestäänselviä esteitä, mutta eihän noita nyt kukaan mene kertomaan! “Joo, mites on, arvon viranomaiset, haluaisin adoptoida lapsen, mut ku mulla on toi pedofilia ollut aika pahana tässä viime aikoina…”. Minusta homoseksuaaleilla pitäisi olla yhtäläinen avioitumisoikeus, kuin heteroillakin ja avioliiton myötä myös adoptio-oikeus. Hyvä vanhemmuus ei ole seksuaalisesta suuntautumisesta kiinni, ellei sitten todella ole joku noista mainitsemistani häiriöistä tai joku muu ihan sairaus.
Mies lähti sitten kauppaan yksin, huh. Tää on ihan sairasta, olenhan minä nyt käynyt kaupassa vuosikausia, tykkään tuosta lähikaupastamme, kaikki sen myyjät ovat kivoja. Ja jostain syystä, en enää meinaa uskaltaa mennä sinne. Vaikka siellä ei ole koskaan tapahtunut mitään epämiellyttävää tai pelottavaa. Vielä kamalampi ajatus olis joutua istumaan autossa kaupan parkkipaikalla…vaikka nuorena tyttönä joskus istuin autossa hyvinkin mielelläni pitkiä aikoja. En uskalla edes ajatella parturiin menemistä, vaikka tarvettakin rupeis olemaan, ennen rakastin parturissa käymistä. Mitä mulle on tapahtunut??? 
Lainaus tuolta Raittiina tänään-ketjusta:
Hmmm… Ei kyl tekisi mieli, kun tuolla Sampankin ketjussa oikein laumana varoitellaan bentsoista… Eihän mulla täällä kotona mitään hätää ole! Ihan hyvä olo siis. Ihan outoa on se, että edes onnistumisen kokemukset eivät vähennä sitä ahdistusta. Tai siis, eihän mulla edes ole mitään epäonnistumisen kokemuksia! Tähän ei ole mitään järjellistä selitystä, sellaista ainakaan, minkä itse keksisin. Kun välissä oli ihan hyviäkin aikoja jo.
Kun oikein mietin, niin yksi juttu saattaa olla tämä onnistunut painonpudotukseni. Nyt on se kymmenisen kiloa pudonnut. Mulle on aina tullut henkisiä ongelmia, kun paino on lähtenyt putoamaan. Tai siis silloin, kun se on ruvennut näkymään! Minä siis ihan selkeästi suojelen itseäni näillä läskeillä. Miltä sitten? Nuorempana olin aika haluttua kamaa miesten mielestä, ja kännissä tuli sitten sekoiltuakin aika lahjakkaasti. “Loppuun” asti en kenenkään kanssa mennyt (parisuhteessa ollessani), mutta liikaa kuitenkin. Olen ne kaikki miehelleni kertonut ja anteeksi saanut, asiat on käsitelty ihan pohjia myöten. Selvinpäin en ikikuunaan tekisi moista!
Pelkäänkö nyt siis alitajuisesti sitä, että miehet rupeavat kiinnittämään minuun enemmän huomiota, enkä sitten hallitse itseäni, tai jotain…? Koska kyllä minä hallitsen, kun olen selvä. Pelkäänkö, että ihmiset jotenkin näkevät sisimpääni, etten olekaan yhtään se mitä ulospäin näytän…? Ei tuokaan tutulta kuulosta, koska en ole koskaan teeskennellyt muuta, kuin mitä olen. Tietoisesti ainakaan… Tottakai ihannekuvasta reilusti poikkeava vartalo pakottaakin esittämään jonkinlaista roolia. Lihavat ovat leppoisia, koska heidän on pakko. Ei kukaan jaksaisi kovin kauaa katsella läskiä kiukuttelijaa. <-liioittelua, mutta on siinä tottakin.
Toisaalta, on kyllä semmonen pieni levottomuuskin… Katotaan huomisaamuna, voi olla, että jospa tempaisenkin muutaman päivän pienen bentsokuurin. Mies lähtee huomenna piiitkästä aikaa iltavuoroon ja hieman jännityksellä odotan sitä iltaa yksin.
Mut sit pelottaa se, että entä jos en pärjääkään ilman niitä lääkkeitä… Nyt kuitenkin vielä olen pärjännyt.
Vittu et voi olla vaikeeta.
No antoiko se lekuri mitään ohjeita niitä lääkkeistä vai jotain ympäripyöreää “tarpeen mukaan”? Miten helvetissä potilaan pitäisi itse kaikki päätökset tehdä 
Minä siis itse halusin vain ja ainoastaan tarpeen vaatiessa otettavan lääkkeen, kainalosauvan, jonka avulla pääsen yli sellaisista tilanteista, joissa tiedän panikoivani. Lääkäri olisi halunnut minun aloittavan päivittäin otettavan mielialalääkityksen, mutta minä taas en halua sellaista. Reseptissä lukee tarvittaessa 1-2(3) kpl vuorokaudessa paniikkihäiriön oireen hoitoon tjsp. Nyt siis tässä pohdiskelen, että olisiko niitä nyt sitten hyvä ottaa jonkinlaisena pienenä “kuurina” vai ei. Koukuttuminen pelottaa ihan saatanasti. Mielialalääkkeitä en halua, koska haluan kuitenkin tuntea kaiken, ottaa elämän raakana. Ja helppoahan tämä nyt ei sitten ole…
Tämä on kuin omasta päästäni…silloin pari vuotta sitten. Tosin itse hain apua ahdistuskohtauksiin en paniikkihäiriöön. Ystävän neuvo, ota ennemmin hetkeksi käyttöön tuo mielialalääke. Alkoholisti hakee alitajuntaisesti päihtymystä, jostain. Bentsoihin koukuttuu jo muutamassa viikossa ja muutaman viikon/kuukauden jälkeen otatkin sitä jo bentsojen laskuihin joka tuntuu suunnilleen samanlaiselta kuin se, johon alunperin ne aloitit. Vieroittuminen onkin sitten oma lukunsa, mutta siitä voikin lukea vaikka soikanteleen ketjusta. Itse voin pahoin 24/7, sähköiskuja, elukoitten ryömimistunnetta iholla, hajuaistin häiriöt, makuaistin häiriöt, unihäiriöt, paniikin tunne, ruokahaluttomuus…jne. Ei ikinä.
Moro Mirtillo. Olen itse tuoreeltaan pentsoja vastaan sen takia, että pääsemässä niistä täysin eroon
ja mulla oli ysäriltä asti myös hyvin monta vuotta sekakäyttöä ja se jos mikä on sekoa.
Eihän se sua tarkoita, kun noin hyvin mielestäin olet pysynyt raittiina.
Todella hienosti pitkän aikaa.
Oma raittius vasta alkoi 2013 keväällä, vaikka viuna jäikin aiemmin. Sain lopulta laillisen respan
pameihin viisi vuotta sitten ja niitähän meni ohjeellisesti mitä meni, vaan kyllä se varmisti
omalla kohdalla vankimman ja pysyvimmän bentsokoukon koskaan, vaikka ekan kerran vierotuksessa jo 1998. Ahdistus kyllä jää ja tilalle tulee vierotusoireita poispitävä rouhinta sanoisin - aika pian kuitenkin.
Hyöty ei ollut kaiken tuskan arvoinen.
Muahan koitettiin murhata vuosii sitten ja lievästi se painosti pari vuotta. Jollain toisella kuolee
lapsi tai menee perhe onnettomuudessa. Mitkä näitä ahdistuksia kullakin aiheuttaa - en tiiä.
Omalekurit on vähän sellasia joissain tapauksissa, nyt kun tiedän mitä tiedän.
Tällaisena pitkän linjan bentsoilijana en vaan toivo sitä addiktiota kellekään,
jos sitä historiaa on vaikkapa 15 vuotta takana.
Paniikkihäiriö tuli päihteillen pikkuhiljaa ja lähti mistä tulikin puhtoisena.
Noh, mää vaan totean omiani, elä hättäile, asiat oikenee aikanaan, ei kaikkea hetimiten.
Meitsi ei suosittele kemikaaleja Mirtillolle. En tahdo pelotella, kelailen vain omasta näkövinkkelistä.
Olet vallan mainio böndemiisu ja pitkän linjan kirjoittaja,
Pysy ittenäsi - jatkova hyvvee Savoon !!
Vaikea asia tuo bentsojuttu. Ymmärrän kyllä kielteisen näkökulman eritoten meidän riippuvaisten parissa, ja tottakai bentsoissa on vaara jäädä niihin koukkuunkin! Kyllähän niistä aika mukavan olon saa, tosin itse käytän niin pientä annosta (miedoimmasta puolikas tarvittaessa) ettei sillä nyt kauheeta huumaa saa. Normaaliolon toki, vie siis vaan paniikin pois.
Itse valitsin käyttää näitä ennemmin kuin seota. Kokeilin tosiaan myös mielialalääkitystä, mutta jouduin jäämään töistäkin jo pois sen takia kun pää sekosi lääkkeen vuoksi sielläkin. Sekosin myös kotona, enkä voinut edes käydä kioskilla, kaupasta puhumattakaan. Söin niitä useamman kuukauden aivan miniminiannoksella kun yritin jos keho tottuisi, mutta ei tottunut. Paniikkihäiriöni tosin paheni sen kauden jälkeen, enkä ole vieläkään palannut yhtä hyväksi kuin sitä kautta ennen. No, tiedän monta hieman parempaakin tarinaa 
tovin jos toisen kärsin viekkareita niistä lääkkeistä ennen kuin pääsin kokonaan eroon.
Siis itse käytän tosiaan bentsoja, jos tulee tilanne että joku asia on pakko hoitaa, ja tiedän että sen hoitaminen edellyttää sitä, että minun on pakko mennä jonnekin missä nyt vaan sekoan. Silloin otan lääkkeen, muuten koitan pärjätä ilman, opiskellen aiheesta lisää ja nykyään siedätyksen ja rentoutumisharkkojen yms avulla. Minä en ole jäänyt koukkuun noihin, voin olla kuukausiakin ilman jos ei tule haettua lääkettä, enkä huomaa mitään “oloja”, muuta kuin toki sen ettei siinä ilman esim lennolle olisi asiaa olen alusta asti tehnyt itselleni selväksi bentsojen koukuttumisriskin ja ollut TOSI varovainen niiden kanssa. Tässä asiassa olen ilmeisesti onnistunut, olen siis päättänyt että jos kertaakaan lipeäisin popsimaan niitä puoliksikaan turhaan niin en käyttäisi niitä enää ikinä. Ilmeisesti olen käsittänyt asian vaan niin vahvasti ettei ole ajatustakaan kokeilla käyttää niitä enempää, ehkä siksikin että tiedän tarttevani niitä ajoittain, enkä todellakaan ottaisi riskiä sekoilla lääkkeen kanssa, koska sittenhän voisi olla, etten voisi jatkossa syödä enää edes yhtä puolikasta vuodessa.
Näissä lienee yksilöeroja, mutta minä en ole jäänyt koukkuun jos olen jokusen päivän ajan ottanut puolikastani silloin, kun on jäänyt ahdistus päälle. Se lääke on vaan vienyt ahdistuksen pois, minkä jälkeen palaa “normaalitilaan” ja tarttee lääkettä enää niissä oikeesti pahoissa tilanteissa. Minä pidän usein myös taukoa lääkkeistä silloin kun ne loppuu, nytkin minulta on ne loppu ja ajattelin kuitenkin hakea vasta ensi kuussa niitä lisää, kun sillon loppukuusta on tiedossa yksi pahempi “keikka”. Siihen asti olen ilman, jos tulee jotain yllättävää niin se on vaan pakko yrittää pärjätä ehkä vähän kokeilenkin, että entäs jos vaan selviäisinkin joku kerta yksinäni ja paniikki vaan jonain yönä katoaisi minusta :mrgreen:
Olehan varovainen, mutta jos saat säilytettyä terveen järjen asian kanssa ja pidät mielessä koukuttavan vaikutuksen, ja tajuat itse mikä on se määrä mitä voit ottaa niitä, niin olehan huoleti. Oikeasti se mielenterveyskin on tärkee asia, eikä jokainen bentsoja käyttävä varmastikaan jää niihin kiikkiin samantien eikä ehkä koskaan 
alkoholistifoorumilla toki on ihmisillä pahoja kokemuksia ja varotellaan paljon. Mutta minä tunnen myös monia, monia ihmisiä jotka ihan oikeasti ovat käyttäneet bentsoja jopa vuosia, jokusen pillerin kuukaudessa jos on pakkorako, ja joskus menee miltei vuosikin ilman. Eikä ole ongelmia.
Niin, siis mullahan diagnosoitiin jo puoltoista vuotta sitten yleistynyt ahdistuneisuushäiriö paniikkihäiriön oireilla taijotai…molemmat siis ovat tuttuja, sekä ahdistus että paniikki.
En nyt kuitenkaan ihan vielä ole valmis päivittäiseen lääkitykseen, jotenkin koen, että silloin eksyisin vielä enemmän itsestäni…haluan olla läsnä omassa elämässäni! En ollut ollenkaan aikeissa ruveta vetämään noita opamoxeja viikkoja tai kuukausia, ajattelin itse 2-5 päivää Jillan ohjeistamalla annostuksella (eli yksi 15mg tabletti päivässä, puolikas aamulla, toinen iltapäivällä). Mutta en ole vielä sitäkään päättänyt. En nyt tuohon päihtymysviehtymykseenkään oikein usko…tai no niin, alitajuisesti voihan se olla, tietoisesti en halua päihtyä, ollenkaan! Se ajatus suorastaan pelottaa, että menettäisin itsekontrollini. Mutta olen kyllä erittäin hyvin selvillä siitä, että olen addiktiotaipuvainen, enkä todellakaan halua mihinkään uuteen koukkuun… Siksipä asiaa täällä pohdiskelenkin. Ainiin joo, lääkärihän laittoi reseptiin jonkun kirjainyhdistelmän, joka tarkoitti sitä, että sen 30 tabletin pakkauksen pitää kestää mulla 45 päivää. Hän sanoi moneen kertaan, että jos tunnen usein tarvetta ottaa niitä ja jos joskus ihmettelen, että millä nyt loppukuun elän, kun pillerit loppuvat, niin silloin pitää tilata uusi lääkäriaika ja harkita sitä päivittäislääkitystä. Hän ei siis vastuuttomasti määrännyt, että “ota tosta bentsoja niin helpottaa”.
Kiitos kun kirjoitit seiskakymppi! Ja onnittelut bentsohelvetin selättämisestä!! Juuri sinä olet yksi henkilö, jonka takia todellakin varon noita lääkkeitä… Olen sen niin monesta paikasta kuullut ja lukenut, miten salakavalasti noihin lipsahtaa koukkuun ja siinä sitä sitten rimpuillaankin. Tää on vähän samanlaista arpomista nyt, kuin niillä, jotka eivät vielä tiedä, pitäisikö alkoholinkäyttöä vähentää vai lopettaa…olisinko minä kenties juuri se, joka kykeneekin kohtuukäyttöön…
Olen hyvinkin kemikaalivastainen (tätä nykyä :mrgreen: ), vaikka kyllähän nuo opamoxit minut yhdeltä kammotuskohtaukselta pelastivat. Tuskinpa siihen olisin kuollut ilmankaan, vaikka siltä se silloin tuntuikin… Vaikeeta.
Mut böndemiisu!! Tuollaista en ole ennen kuullutkaan itsestäni mainittavan, aika ihana sana! 
Ihan mainio olet itsekin! Pystyt kirjoittamaan vakavistakin aiheista niin, että lukija ihmettelee, että miksi ihmeessä minua koko ajan hymyilyttää… Jatkakaamme hyvällä tiellämme ja kiitos kommentista ja neuvoista!
Jilla kirjoitti niin pitkästi, että en jaksa ruveta sitä pilkkomaan. Järkeviä juttuja ja olen samaa mieltäkin monesta…mutta… Minun pitää nyt miettiä tätä.
Jos joku päivittäistä mielialalääkitystä käyttänyt/käyttävä lukee tämän, niin olisin hyvin kiinnostunut kuulemaan mielipiteitä siitä aiheesta. Nimenomaan ahdistuksen ja paniikkihäiriön, miksei masennuksenkin hoidosta. Onko auttanut, jääkö niihin koukkuun, kuinka lopetus onnistuu, kuinka kauan hoito kesti, miten hoidon jälkeen, onko oireet palanneet vai pysyneet poissa, sivuoireet…?
No Jillahan siitä kirjoittikin…sulle ne mielialalääkkeet siis eivät sovi. Se on niin kauhean yksilöllistäkin vielä… Ei sitten niin ollenkaan huvittaisi kokeilla sen seitsemää väärää lääkettä, ennenkuin se toimiva löydetään!
Hmm. En tiiä. Miä katon tilannetta huomenna. Aamulla en varmaankaan ota lääkettä ainakaan, katon miltä olo tuntuu sitten illalla. Voihan se olla että on ihan hyväkin fiilis! Sen jo päätin, että menen sänkyyn yhdentoista maissa, otan melatoniinia ja menen peiton alle kirjan kanssa, kun mies tulee kotiin kahdentoista maissa, olen jo valmis nukkumaan. Ihan hyvin on toiminut se, etten räplää enää kännykkää illalla sängyssä, paljon paremmin saa unta.
Nyt on lopetettava, eihän tätä kukaan jaksa lukea enää… Kiitos ihan hirmusti teille ystävät, kun autatte!! Tai no, aiheutatte enemmän päänvaivaa, mutta auttamistahan se on… 
Minäkään en ollut, toisin kävi. Onneksi siitä on jo aikaa. Ymmärrän etten ollut toivottu vieras täällä kommentoimaan, mutta en vain voinut olla varoittamatta. Ihminen joka on koukuttunut tupakkaan, alkoholiin jne. on kyllä mielestäni oikeasti vaaravyöhykkeessä. Olemme kuitenkin yksilöitä, joten voit onnistua erittäin hyvin käytön hallinnassa ja saat apua sairauteesi. Poistun siis takavasemmalle, tsemppiä ja parempaa vointia sulle toivoen
Min en nyt kyllä ymmärrä sitäkään, että taskussa on resepti mietoa rauhottavaa ja ajatuksena ottaa yksi tabletti puoliksi jaettuna parina päivänä peräkkäin ja pelko on ihan kauhea siis nyt en naura mirtillo pelollesi, enkä ylipäätään naura, vaan tarkoitan että minusta tää kaikki on nyt aivan liioteltua! No mirtilloa ollaan nyt ainakin peloteltu niin paljon bentsokäytöstä, että minä vakaasti uskon, että osaat katsoa hysterisen tarkastikin ettet syö niitä liikaa JA toimia ja käytät jos sua jännittää, niin kirjota vaikka tänne aina kun otat sellaisen, jos otat, niin kaikki on julkisesti kirjattukin. Minä en huumaannu opamoxista tuolla annoksella, minulla ne vie vaan ahdistuksen pois tehden olon NORMAALIKSI ja isommalla annoksella nukahdan puolessa tunnissa. Olisin varmaan huono viihdekäyttäjä, välikevennys :mrgreen: minusta on aika liioteltua, että ottamalla lääkettä olisi heti alkamassa suunnilleen alamäki, hirveä addiktio ja piina. Ei ne ainakaan minua niin ole koukuttanut, vaikka noin muuten koukutun KAIKKEEN mahdolliseen. Uskon tämän johtuvan juuri siitä, että ymmärrän addiktioita nykyään paremmin, niiden vaarat ja myös bentsojen mahdolliset vaarat. En siis edes ala leikkiin niiden kanssa enempää niin ongelmaa ei ole.
EN ole yllyttämässä täällä ketään käyttään/oleen käyttämättä lääkkeitä, kerron puhtaasti omia kokemuksia! Mutta haluan kysyä; onko sinulla mirtillo jokin muu toimintasuunnitelma ahdistuksesi katki saamiselle kuin se, että pidät lääkärin määräämää lääkepurkkia suljettuna kaapissa ettet vaan jää koukkuun?
Minäkin kuulusin mieluusti kokenusta ssri-lääkkeiden käyttäjiltä! Tiedän monia joilla ne on auttanut ja jokusia, joille kävi kuten minulle tai sitten on ilkeitä muita sovuoireita kuten “lamaantunut elämä”. Mutta paniikkiin jne ne on kyllä monella tutulla auttanut.
Sen sijaan tajusin juuri asian mitä en olekaan ennen edes miettinyt. Laskin äkkiseltään tuntevani tietoisesti 6 ihmistä sillain paremmin, joilla ssri lääke. Mutta se mitä tajusin, niin heistä viisihän syö niitä aina 
viidestä kaksi on syönyt jo reilusti yli 10 vuotta ja muut 2-6 vuotta. Nuo kaksi pisimpään syönyttä on tosi läheisiä ja tiedn, että he tulevat syömään niitä aina. Ei siis lopetusajatusta. Muista en itseasiassa tiedä 
pitäisi kysyä, ovat sen verran tuttuja että voin varmasti ottaa puheeksi. Eikös noita joskus syödä nimittäin “kuuriajatuksellakin”? Eli tyyliin vuosi tms ja sit aletaan lopetteleen? Nämä mun tutut vaan syö niitä… Aina vaan. Eikä kukaan ole ainakaan puhunut, että sitä oltas lopettamassa koskaan!
No mistä sinä nyt tuon päättelit?? 
Ei mulla ole ollut koskaan mitään sinua vastaan, tottakai saat kommentoida! Ja olen kiitollinen kaikista neuvoista ja varoituksista.
Kuten sanoin, minun pitää miettiä. Olen tähän ikään mennessä syönyt kaksi rauhoittavaa. Toisen tasan viikko sitten, kun iski tajuton paniikkitärinäkohtaus. Toisen otin silloin torstaina, ennen sitä lääkäriä. Ainiin, jotain rauhoittavaa annettiin myös sairaalassa ennen umpparileikkausta, sitä en tiiä mitä se oli. Mut kotioloissa käyttö oon tosiaan ottanut ne kaks. Sain ne äitiltä, hän käyttää lääkettä samoin, kuin Jilla, ääritilanteissa, joissa tietää panikoivansa. Omaa purkkia en ole vielä avannut.
Ensimmäisen kerran otettaessa opamox poisti tärinän ja silloin meninkin jo sänkyyn ja pystyin nukkumaan. Toisen kerran kun otin, niin ajomatkalla tunne oli hieman aivan hiuksenhienon nousuhumalan tuntuinen, poskia rupesi hieman lämmittämään. Vaikutus oli hidas, otin lääkkeen neljältä, lääkäriaika oli 17.40 ja lääkärissä olin vielä aika lailla hermona, lääkärihän epäili mulla olevan sen kaksisuuntaisen…kun olin niin levoton. Vaikutus tuntui olevan vahvimmillaan vasta tulomatkalla, silloin rupes silmä luppasemaan ja ihan vain väsytti. Kauppareissu meni heittämällä, ei tuntunut missään.
Joten, onhan tuossa tuota houkuttelevuuttakin. Kotona en ole yleensä pahaan paniikkiin mennyt (krapula-aikojen jälkeen), paitsi silloin viime sunnuntaina. Siksi nämä lääkkeetkin nyt halusin, en todellakaan halua saada toista samanmoista yksin ja ilman mitään apua! Niihin oloihin halusin helpotuksen. En halua ruveta syömään noita mihinkään epämääräisiin levottomuuksiin ja pikkuvitutuksiin, en isompiinkaan, vaan oikeesti paniikkiin.
Nuo kauppareissut ovat ongelma. Haluaisin käydä siellä näkemässä ihmisiä ja valkkaamassa itse tuotteet, joista teen ruokaa, kauppareissut ovat mulle yksi niistä harvoista tilaisuuksista nähdä toisia ihmisiä ihan niinku livenä. Mutta ne ovat lyhyitä reissuja. Tuntuis tyhmältä ottaa jotain rauhoittavaa, että sietää tehdä tunnin reissun. Ja sit sen vaikutus kestäis koko illan…tai enhän miä tiiä kuinka kauan se kestää.
Jos taas en ota mitään, niin jo menomatkalla kuristaa kurkkua ja vaikka en olis syönyt koko päivänä mitään, niin tuntuu, että maha menee velliksi ja paskat tulee housuun justiinsa ja kylmä hiki nousee pintaan ja ahdistaa aivan tavattomasti. Joskus se loppuu ennen kauppaa, joskus ei. Ette arvaakaan, kuinka monta kertaa olen kauhuissani kaupassa miettinyt, että miten ilkeän kysyä, voisinko käydä henkilökunnan vessassa…
Ja kaikista näistä olen selvinnyt sotkematta housujani ja nolaamatta itseäni (tiettävästi) muutenkaan. Ihmeellistä, miksei ne kokemukset sitten auta mitenkään. Ei, seuraavan kerran on sama kauhu päällä. Tai sit ei oo. Toisinaan kotoa lähtiessä olo on hyvä ja paniikki iskee vasta matkalla. Joskus se iskee vasta kaupassa.
Olen tässä joskus pohdiskellut, että liian helppoa se miun elämä olis kai ollutkin ilman tätä vaivaa.
Jillahan se siellä kirjoitteli!
Ymmärrän kyllä huvittuneisuutesi. Itseänikin hieman huvittaa tavallaan se, no siis tämä:
Vittu. Siis sori, nyt miä oon jotenkin aivan sekaisin, en ihan tosissaan tiedä mitä teen. Toisaalta tekis mieli viedä nuo pelottavat bentsot takaisin apteekkiin ja marssia lääkäriin mielialalääkettä kyselemään ja samalla jos sais vaikka lähetteen terapiaan…ja sitten taas toisaalta, kun ihan ite pelkään niitä mielialalääkkeitä enemmän! Ja tuntuu siltä, että en miä ees tiiä mitä miä terapeutille kertoisin, ei sekään nyt oikein innostaisi… Vittu. Tai Fuck, muodikkaasti enkuksi.
No, myö lähetään tästä kuitenki kohta saunaan, vaarallista se saattaa olla sekin! Mutta ah, niin ihanaa… :mrgreen:
Kirjoittelen ehkä vielä myöhemmin, kattoo sit. Jos en, ni hyvää yötä plinkkikansa ja kiitos kaikesta! Huomenna tulen taas pohdiskelemaan, auttaa se tämäkin! 
Toisaalta on hyvä kun mietit asiaa näin paljon, siis ainakaan et ole aloittamassa lääkettä liian hövelisti! Mutta kaikki mitä kirjoitat tukee minusta sitä, että osaisit varmana hahmottaa lääkekäyttösi. No se sinun tulee rehellisesti miettiä itsesi kanssa kuitenkin, varmaksihan en voi täältä saakka lupailla. Mutta jotakuinkin sinua tässä tuntemaan oppineena (netin kautta mutta silti) ja näitä juttuja nyt lukeneena uskoisin sinun kyllä huomaavan, JOS kävisikin niin, että mopo meinaisi karata käsistä. Sinun pitää vaan rehellisesti päättää, että jos alat niitä lääkkeitä käyttään, niin pidät aina rehellisesti rajan mielessäs JOS kävisikin hassusti. Minä kokeilisin tuossa tilanteessa, ottaisin kokeiluun ne lääkkeet sillä tavalla miten lääkäri on niitä käskenyt käyttään. Jos alkaa yhtään tuntuun että niissä on liiaksi vaaraa sinulle, niin sitten viet ne pois! Olettaen toki, ettet samantien vaaran huomatessasi ole jo niin koukussa, ettet enää voi ollenkaan lopettaa niiden käyttöä. Jotenkin en nyt jaksa kohdallasi uskoa tähän, vaikka kai joku noinkin voi seota vaikka kaikki vaarat tiedostaisi, olisi ollut raittiinakin jo pidempään ja suorastaan pelkäisi lääkettä. Todennäköisempänä pitäisin tässä nimenomaisessa tapauksessasi kuitenkin sitä, että realistisesti osaat oikeasti nähdä kuinka sen lääkekäyttösi kanssa käy; pysyykö se satunnaisena käyttönä vailla harmeja, vai onko heti vaara jäädä koukkuun. Sitten pitää enää osata toimia kuten tilateeseen sopii.
Ssri-lääkkeistä, kaikki tutut jotka syövät paniikkihäiriöön niitä, ovat joutuneet alkuun ottaan tueksi bentsot. Tässä asiassakin on varmasti eroja, minulle niitä ei sillon annettu ja siksi varmasti se alku niin järkyttävää olikin. Moni saa siis joko ne bentsot,yksi sai kuukauden sairasloman ja oli vaan kotona, kun ei halunnut bentsoja vaikka tarjottiin. Ne lääkkeet siis ALUSSA pahentaa monesti paniikkihäiriöö aikalailla, minkä takia lääkärit kai määrää herkästi niitä bentsoja tueksi, että pystyy juuri esimerkiksi käymään töissä. Tuon alkukauden jälkeen ne on kyllä monella tutullani auttanut hyvin, siis siihen on paniikit jääneet tai jos niitä joskus tuleekin, niin sen verran lievänä että menee ohi ihan vaan vetämällä henkeä
Minun oireiluni alkoi vuosia, vuosia sitten; huimausta, näköhäiriöitä, kuulon herkistyminen (työpaikalleni tilattiin työsuojeluihmiset tarkistamaan melutaso kun väitin että meteli on häiritsevää mutta eipä se ollut), epämääräisiä särkyjä ihmeellisissä paikoissa (vasen rinta/kainalo), jatkuvia päänsärkyjä, paineentunnetta poskionteloissa… Huimaus oli kiusallisinta, tuntui kuin kävelisin kumimatolla ja olo oli kuin menisin seiniä pitkin. Se tuli ja meni miten sattui, saattoi iskeä yhtä lailla kotona tiskatessa kuin ihmisten ilmoilla ollessa. Rinta-kainalokipu oli sellaista, että yhtäkkiä tulin tietoiseksi että sitä aluetta juimii ja saman tien olin aivan varma, että minulla on rintasyöpä ja se ahdisti kamalasti. Muistan kun kesken erään ryhmätyön iski se “juimiminen” ja syöpäajatus ja valahdin ihan hikiseksi ja ryntäsin vessaan ja noin miljoonannen kerran kopeloin rintani varmana siitä, että löytyisi patti. Lääkäriin en uskaltanut siitä mennä vaan kerta toisensa jälkeen, joskus monta kertaa päivässä tutkin itse rintani ja olin varma että nyt se patti löytyy. Muita oireita tutkittiin mutta mitään järkevää syytä ei löydetty, ei tension neckiä, ei Menieren tautia, ei poskiontelotulehdusta, ei korvaoireita ei mitään.
Helpoin hoito huimaukseen ja särkyihin oli viina. Särkyihin söin kyllä ibuprofeeniakin sellaisia määriä, että ihme että vatsani kesti, mutta huimaukseen auttoi vain alkoholi. Eikä syöpäajatuskaan kännissä tuntunut niin lopulliselta. Mielialani oli tasaisen normaali, kävin töissä, harrastin liikuntaa, hoidin kodin ja lapseni, oli ystävyyssuhteita ja joitakin miessuhteitakin niinä vuosina.
Siinä vaiheessa kun useita vuosia myöhemmin kuvioihin tuli itsetuhoisuus ja tietysti alkoholiriippuvuuskin paljastui niin sain mielialalääkkeet. Tiesin, etteivät ne tehoa jos samaan aikaan juo, mutta eipä se varmasti muitakaan alkoholisteja ole estänyt juomasta. Sen jälkeen, kun olin raitistunut, tajusin jossain vaiheessa etten enää tarvitse särkylääkkeitä ja ennen kaikkea: minua ei enää huimaa. Uskomaton olotila vuosien jälkeen huomata, ettei tarvitse mennä seiniä pitkin!
Seuraavien vuosien ajan olin raittiina ja käytin tiettyä SSRI-lääkettä kunnes jossain vaiheessa alkoi tuntua, että vanhat oireet palaavat. En halunnut tuplata annosta, suurin syy oli että olin alkanut lihoa tosi nopeasti (mikä johtui siitä että olin alkanut mättää hiilihydraatteja ihan älyttömiä määriä, mistä se sitten johtui, on varmaan oma ongelmansa). Epäilin, että mielialalääkityksellä olisi oma osuutensa lihomiseen. Mutta koska toimintakykyni laski, suorastaan romahti, niin kokeiltiin uudentyyppistä lääkettä, jonka ei ainakaan pitäisi aiheuttaa painonnousua, mutta se ei sopinut minulle ollenkaan. Tulin kirjaimellisesti hulluksi. Sain hirveitä raivareita kotona ja oli täysi työ hillitä itseään ulkona. Muistan kun kerran junassa nuoret naiset juttelivat äänekkäästi ja aloin täristä raivosta; mielessäni kuvittelin kuinka nousen ja menen heidän luokseen ja kaadan heistä äänekkäimmän ja vedän hänen punaisen korkkarinsa jalasta ja hakkaan hänet sillä sohjoksi. Pelottavaa, todella pelottavaa. Sen episodin jälkeen vaihdatin lääkkeen takaisin “vanhanmallisiin” SSRI-lääkkeisiin mutta eri merkkiin kuin aiemmin. Lääkäri ei, muuten, suostunut tekemään ilmoitusta kokemistani sivuvaikutuksista, väitti vain että olen tavallista stressaantuneempi. En ole koskaan elämässäni ollut niin stressaantunut, että olisin mielessäni kuvina nähnyt kuinka kohta tapan ihmisen. Eräs lääkäriystäväni kertoi jo 90-luvulla, että Prozac ei sovi ihmisille, joilla on (piilevä) persoonallisuushäiriö, koska se pahentaa sitä. Tämä lääke ei ollut Prozac (tai mikä sen myyntinimi Suomessa onkin) mutta tuo hänen kertomansa palasi myöhemmin mieleeni. Ehkä sitten olen piilevä murhanhimoinen psykopaatti… No, silloin ei joka tapauksessa naurattanut.
Uuden lääkkeen avulla toimintakykyni alkoi taas pikkuhiljaa nousta, tosin vei vielä vuosia ennen kuin se palautui normaaliksi. Jossain olen kertonut kuinka elin vuosia pahvilaatikkojen, paperien ja pyykkien keskellä, se oli kuin Himokeräilijät-ohjelmasarjasta (vai mikä sen suomenkielinen nimi oli, Hoarders ameriikaksi). Siinä vaiheessa, neljä vuotta sitten kesällä, aloitin taas alkoholin käytön ja käytin siis sekä mielialalääkkeitä että alkoholia, tosin en juonut itsetuhoisesti kuten silloin ennen.
En muista milloin otin viimeisen mielialalääkkeeni, joskus viime talvena. En koskaan hakenut lääkäriltä apua niiden alasajamiseksi, en luota tk-lääkäreihin tippaakaan etenkään tuon raportoimatta jättämisen jälkeen. Aloin vähitellen ottaa puolikkaita, sitten sen puolikkaankin vain joka toinen päivä. Välillä huimaus tuntui palaavan ja otin lääkkeen päivittäin, kunnes taas pienensin annostusta. Se oli pitkä prosessi mutta nyt siis olen kokonaan ilman. Minulla on lääkkeitä vielä muutama, vajaa liuska, ja pidän sen aina mukanani. Vaikka tiedänkin, ettei SSRI-lääke toimi kuten bentsot eli että jos huimaus alkaa niin se ei toimi siihen heti, mutta ne ovat minulle vielä henkisenä kainalosauvana.
Jos oireet joskus palaavat niin ihan varmasti valitsen mieluummin lääkkeet kuin elämän kipujen ja huimauksen kanssa. Se syöpäpelko oli varmaan jonkin sortin paniikkihäiriötä, mutta ennen kaikkea minun masennukseni ilmeni somaattisina oireina, ei mielialan vaihteluina, ahdistuksena. Sen takia lääkkeiden mielialoja leikkaava vaikutus oli minulle lähinnä huono sivuvaikutus, kyllä minä tunteeni kestän ihan sellaisinaan. Henkilökohtaisesti en usko myöskään terapian vaikutukseen omassa tapauksessani; minä uskon, että aivokemiani olivat viturallaan ja aivokemiat korjataan lääkkeillä. Keskusteluapu olisi voinut tarjota työkaluja ongelman/lääkityksen kanssa elämiseen tai sen hyväksymiseen tms, mutta mikään puhuminen maailmassa ei varmasti olisi poistanut huimaustani. Saa olla eri mieltä ja tiedän kyllä, ettei aivoista tiedetä vielä läheskään kaikkea, etenkään niiden kyvystä korjata itseään, mutta omalla kohdallani lääkitys oli ainoa vaihtoehto.
Bentsoja olen käyttänyt silloin juomiseni loppurysäysvaiheessa ja sen jälkeen noin 1,5 vuoden raittiuden kohdalla kun ahdisti (silloin se oli ahdistusta tunnetilana, ei somaattisena oireena). Niitä on ollut vuosien mittaan silloin tällöin kaapissa mutta olen huomannut, että jos niitä on niin kynnys niiden ottamiseen on matala, ja kuten sanottu: tunteitani en halua leikata. Viimeisten 3-4 vuoden ajan minulla on ollut puolikas viisimillinen pienessä minigrip-pussissa henkisenä kainalosauvana kuten nuo SSRI:tkin. Tosin tätä kirjoittaessani muistin juuri, että en ole koko kesänä muistanut sitä pussukkaa edes ottaa mukaan reissuilleni
Kenellekään toiselle en halua antaa edes ehdotuksia lääkkeiden käyttämiseksi/käyttämättä jättämiseksi, se ei mielestäni kuulu maallikoille eikä varsinkaan jossain nettikeskustelussa. Siinä vaiheessa herkästi poistan kuitenkin varmistimen aseesta kun joku toinen alkaa syvällä vakaumuksen rintaäänellä kertoa kuinka mielialalääkkeet ovat pelkkää bisnestä (ovat ne sitäkin). En tiedä missä olisin, ellen olisi saanut apua oireisiini, en ainakaan työelämässä ja tällä hetkellä varsin tyytyväinen elämääni.
Yksi ystävistäni söi lähinnä tuollaisen kuuriajatuksen pohjalta, eli hänelle jo alussa asetettiin tavoitteeksi ettei käyttö ylittäisi vuotta (tjsp). Ja niin myös kävi. Tosin hän ei oikein ollut varma itsekään miksi hänelle niitä ylipäänsä määrättiin, koska hänellä ei ollut mitään varsinaisia oireita. Elämässä oli tiukka paikka ja tunteet olivat pinnassa, itketti ja suretti ja jännitti. Minusta hän oli loistava esimerkkitapaus siitä, kuinka mielialalääkkeitä määrätään väärin eli hänen kohdallaan nimenomaan terapia-/keskusteluapu olisi luultavasti ollut oikea vaihtoehto ja sitä mieltä hän oli itsekin. Mutta kun sellaiseen ei kunnalla ole varaa niin sitten lyödään lääkepurkki käteen.
Mmh, joo, tuollaisessa tilanteessa olisi tietenkin parempi saada keskustelemalla purettua se tilanne.
Ymmärrän pitkäaikaisen (jatkuvan) lääkityksenkin tavallaan, mutta erityisesti paniikkihäiriön näen jotenkin niin “päänsisäisenä häiriönä”, että tuntuu hassulta ajatukselta jos siihen sitten vaan varuiksi söisi loppuikänsä jatkuvaa lääkettä. Toisaalta jos se auttaa ja paniikki on ollut paha, niin ei sekään varmasti väärin ole. Ja varmasti aika yksilökohtaisia asioita nämäkin. Terapiahan se tähänkin paras lienisi, huutelee täältä jilla joka ei taas pistä omassa tilanteessaan asian vuoksi tikkuakaan ristiin… Siis meinaan, että niinpähän olen minäkin junnannut paniikkini kanssa jo vuosikausia. Olihan tuossa terapia-ajatus, mikä sitten kaatui. Kai jostain voisi saada jotain avustavaa rahaa noihin, kelalta siis, mutta mitä lie sekin vaatii? Uskon, että saattaisin olla kyllä “tarpeeks hullu” sellaista saamaan, mutta toisaalta olen niin tottunut olooni, etten tiedä jaksaisinko sellaista rumbaa millä mahdollisen avustuksen saisi. No kuitenkin, tämä jos mikä on sairaus, mihin itse en haluaisi vain ja ainoastaan lääkettä joka poistaa oireet, mutta ei kuitenkaan itsessään tapa tätä itse ongelmaa. Ja koska en haluaisi varmasti syödä koko elämääni joka päivä mielialalääkettä, pitäisi se ongelma sieltä jollainlailla korjatakin samalla. No, nykytilanteenikaan ei sitä taida korjata, nyt vain olen ja elän ja nappaan lääkkeen jos tulee liian tiukka paikka. Siedätyksen olen aloittanut tosin itsekseni, tuloksista osaan sanoa varmasti vasta paljon myöhemmin.
Joo toi lääkkeiden syömisestä/syömättömyydestä puhuminen on hankalaa, toivottavasti kukaan ei ota minunkaan kirjoituksiani niin että “määräisin” täällä kuin lääkäri konsanaan, mitä ihmisten pitäisi tehdä ja mitä lääkkeitä syödä tai olla syömättä. No mirtillolle kauhean mielellään kyllä suosittelisin sitä lääkekokeilua, varmasti siksi kun minä olen sillä saanut pidentyneen paniikin aina katki ja sen jälkeen ajatuskin alkaa toimiin kun keho on hetken levännyt. Sen jälkeen saisi mietittyä kuinka jatkaa. Mutta siis mirtillon oma päätös! Juttelitko M muuten lääkärin kanssa tästä aiheesta/pelosta?
Pitää muuten kertoa, että minä ostaa paukaisin tänään pienen pakkauksen melatoniinia ja ihan täysin tämän palstan takia Iski valtava uteliaisuus kokeilla miten se vaikuttaisi nukkumiseen. Ihan älytöntä sikäli, kun en yleensä kärsi unihäiriöistä. Tiedän, että ensi yönä ei paljon nukuta, koska viime viikot ovat olleet niin kosteita (ja viime yönä nukuin pitkät unet ja sen lisäksi vielä tänään pitkät päikkärit), mutta työni ei ole sellaista missä yhden yön unettomuus olisi riski itselle tai muille. Seuraava yö kokemukseni mukaan on uniltaan levottomampi mutta koskaan unettomuus ei ole jäänyt minulla “päälle” (knock on wood!)
Mutta eipä kai tuohon melatoniiniin mitään riskejä sisälly, joten kokeillaan nyt onko sillä mitään vaikutusta. Jos on niin sittenhän siinä on kainalosauva niitä öitä varten, kun töissä on pahin rumba meneillään ja iltaisin sängyssä on vaikea katkaista työajatuksia.
Kiitos kun kerroit kokemuksesi Y.N. Paljon annoit mietittävää…
En enää jaksa pitkään kirjoitella, mutta tähän jos vielä vastais…
En nyt ole ihan varma, mitä tuolla kysymyksellä tarkoitat, mutta minä kyllä kerroin alkoholismini ja raitistumisen ja tupakoinnin lopettamisen ynnä muun kaiken… Addiktiotaipumus tuli siis lääkärin tietoon. Lääkärikin itseasiassa ehdotti tuollaisia muutaman päivän kuureja, ei yli viikkoa.
Minä päätän asian huomisaamuna. Tunnen sen kyllä heti olostani, että vieläkö ahdistaa vai eikö. Kokeilen sitten jokusen päivän ja jos liikaa tunnen niihin turvautuvani, niin lopetan saman tien. (Miksi minusta tuntuu siltä, että joskus saan vielä syödä sanani…?) Aamu on iltaa viisaampi, sitä kohden tässä sitten.
Nyt hyvää yötä!
Pikainen aamupäivitys ennen töihin tarttumista: En kyllä huomannut melatoniinilla olevan mitään vaikutusta, tosin luin liian myöhään, että se pitäisi ottaa vasta pari tuntia viimeisen aterian jälkeen ja minunhan on saatava ennen sänkyyn menoa hiilaripommini = 2 viipaletta ruisleipää. Nukuin kuitenkin riittävän hyvin ja näin hyvin mielenkiintoista unta jostain Örjanista 