HAPANKAALIA!! 
No höh, nyt rupes tekemään sitä mieli… Veljen häissä etelänaapurimaassa tarjottiin hapankaali lämmitettynä, jotenkin paistettuna kai, se oli hyvvää!
Hapankaalilla ja venäläisillä suolakurkuilla sitä on mummot ja papat pitäneet vatsansa kunnossa. 
Ja vielä suolakurkutkin!! Ah, ne kunnon venäläiset on ihania… Mutta nyt olen suorastaan rakastunut Sauvon valkosipulisiin suolakurkkuihin, ne on kylläkin etikkaan tehtyjä, ei maitohapolla…mut ne on ihan sairaan hyviä. Ja niitä ei tietenkään myydä täällä meidän syrjäkirkonkylällä. Pitääkö oikeesti lähteä juhannusruuhkaan kaupunkiin, että saisin suolakurkkuja!!? Jos tekis vaikka perunasalaattia…siihen kuuluu ihanat suolakurkut, se sopis grillailtavien oheen hyvin…mulla on nälkä.
Mullakin on! Noita venäläisiä suolakurkkuja ei kyllä saa kovin monesta paikkaa. Pitäis ostaa useammin, ois kyllä hyvää ja sit vielä terveellistäkin! Joo, mullakin on nälkä. Oonkin just lähössä kauppaan ostamaan juhannussapuskat. Ei kyllä kannattais nälkäisenä sinne lähteä…
Tuleepahan ostettua ainaski tarpeeks… Miä odotin miestäni kotiin tässä, että päästäis hakemaan se vene. No, eipä sitten se suunnitelma toteudukaan, auto on kuulemma hajonnut ja mies jäi tien päälle…onneks hän tietää mikä siellä petti ja varaosamyymälässä on osa jo odottamassa, nyt vain sit tietysti pitää saada auto kaupunkiin… No, onneks ei oo mikään välttämättömyys loppu. Eikä niitä niin enää olekaan, kun ei tartte tupakkia, eikä enää kahvimaitoakaan, kun taitaa jäädä kahvinjuontikin. No, sit eiku odotellaan…vielä muutama tunti… Ja toivotaan, että huomenna on hyvä sää. Koska se vene on saatava pois naapurin rannasta ennen juhannusta. Silloin sinne tulee sakki, mille mikään päihtymiskeino ei ole vieras ja innostus lajiin on kova ja jälki usein sen mukaista…en halua jättää meidän omaisuutta sellaisen armoille.
Mukavaa Juhannusta Mirtillo, minäkin olen mökille menossa. Alkaa myös kesäloma ja ensimmäinen kesäloma, jota ei juominen hallitse.
Moikka KM! Ja ihanaa juhannusta sullekin!
Mehän ollaan juhannus ihan tässä kotosalla, rantasauna on tossa kilsan päässä, siellä varmaan tulee aikaa vietettyä. Kaipa sitäkin voi mökille lähtemiseksi sanoa… Juhannuspäivänä vois sit vaikka ajella (jos mies saa auton kuntoon), silloin on teillä mukavan hiljaista!
Juhannuspäivän mekin, omaa mökkiä ei ole, se on sukulaisten. Onneksi sellaisten, jotka eivät juo.
Juhannus kun on myös rakkauden juhla, niin laitanpa tähän löytämäni rakkausrunon, jonka on kirjoittanut Eeva Kilpi. Niitä kurttuisempia päiviä odotellessa…nauttikaamme rakkaudesta!
Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon, emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kietoutuneena,
minun mahahaavani sinun sydänvikasi vieressä
ja reumatismini sinun noidannuoltasi vasten,
emme erkane konsana ei.
Ja rakas, sinä unohdat rytmihäiriösi,
hengenahdistuksesi ja kuolion
joka sydämessäsi jo on
ja minä unohdan katarrini, levottomat jalkani
ja sen alituisen kalvamisen vasemmalla puolella
ja tulkohon hallat ja harmit ja muut.
Minun rintani tyhjät ja litteät
ota käsiisi rakas
sillä eräänä päivänä kun katsot ne riippuvat pitkinä,
rakastatko minua silloin
tula tuulan tuli toi?
Herra, opeta meitä hyväksymään vanhojen rakkaus,
nuorten rakkaus, keski–ikäisten ihmisten rakkaus,
rumien rakkaus, lihavien rakkaus, köyhien rakkaus,
huonosti puettujen rakkaus
ja yksinäisten rakkaus.
Opeta meidät hyväksymään rakkaus,
me niin pelkäämme sitä.
Ja sinä otat käsiisi minun rintani,
minun venyneet litteät rintani
ja kosketat huulillasi kurttuisia nipukoita
ja kaihi silmissäsi sinä sairaspaikkaa odotellessasi
hapuilet sokeana luokseni,
tunnustelet minua käsimielin.
Tunnustele vaan,
kaikkien näitten ryppyjen alla se olen minä,
tähän valepukuun elämä meidät viimein pakotti,
mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun.
Ja minun kyhmyni painautuvat sinun kuoppiisi,
sinun ryppysi minun uurteisiini
ja kärsimystesi äärellä minä rukoilen hiljaa kuolemaasi.
On kirkkaana päivä ja ilta.
Eeva Kilpi
Pakko laittaa myös mun mielestä paras rakkausruno.Tää on Pablo Nerudan.
Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Kirjoittaa vaikkapa:“Yö on tähtikirkas
ja sinisinä värisevät kaukaiset planeetat”.
Yötuuli kiertelee taivaalla ja laulaa.
Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Minä rakasti häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.
Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.
Niin monet kerrat suutelin häntä loputtoman taivaan alla.
Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä.
Miten olla rakastamatta hänen suuria kiinteitä silmiään.
Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Ajatella ettei minulla ole häntä.Tuntea menettäneeni hänet.
Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.
Ja runo laskeutuu sieluun kuin kaste niittyyn.
Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.
Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani.
Siinä kaikki.Kaukana joku laulaa.Kaukana.
Minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.
Katseeni etsii häntä kuin lähestyäkseen.
Sydämeni etsii häntä, eikä hän ole luonani.
Sama yö joka vaalentaa samat puut.
Me, silloiset, emme ole samat enää.
En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.
Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa.
En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.
Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.
Koska tällaisina öinä pidin häntä sylissäni
minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.
Vaikka tämä olisi viimeinen tuska jonka hän minulle tuottaa
ja nämä viimeiset säkeet jotka hänelle kirjoitan.
Niisk.Se on niin kaunis ja herkkä. -C-
No on…ihana…
Kaunis runo…
Jokainen, joka on kokenut (onnettoman) rakkauden voi varmaan ymmärtää tuon…
Vaihdanpa romanttisen vaihteen ihan omaan elämääni taas.
En tässä ole ehtinyt kovin kauaa olla hereillä, mutta jopa on fiilikset vaihdelleet! Olin jo suunnitellut käyväni vaa’alla tänään (ennen juhannusherkutteluja, heh) ja pelkäsin pahaa…ihan semmonen olo oli, että paino on taas noussut, olin suorastaan varma siitä…kun ei ole jätskit ihan viikonlopuissa pysyneet, ja muutenkin tuntuu, että herkkuja on mennyt enemmän ku pitäis. Mutta eipäs sitten kuitenkaan ollu, vaakahan näytti reilut puolitoista kiloa vähemmän, ku kuukausi sitten! Kiljahdin ihan ääneen, että vittujes!! 
Hyvä tahti siis jatkuu!
Ja sitten menin Ilta-Sanomien sivuille ja näin, että James Gandolfini on kuollut. Voi kamala, miten surullinen olo tulikaan. Siinä meni sitten karismaattinen ja upea näyttelijä, taas kerran ihan liian nuorena ja jäi pienet lapset… Itku tuli. Ja samalla se todella outo olo, että tässä sitä surraan ihan tuntematonta ihmistä, sama fiilis tuli viimeks, ku Hausmyllyn Mika kuoli. Olin nuorena Hausmyllyfani, joten se uutinen kirpaisi…
Hienoa. Perässä tullaan. Mä olen muutaman kuukauden kuluttua aika hyvässä kunnossa 
No on mullakin siihen hyvään kuntoon vielä matkaa… Selvinpäin tässä on oltu nyt yhtäjaksoisesti yhdeksän kuukautta, retkahdin syyskuussa vuoden ja kahdeksan kuukauden raittiudesta… Ruokapuolta en ole saanut korjattua, vaihdoin juomishäiriön syömishäiriöön…tai oikeastaan, nuo kaksi ovat olleet minussa molemmat jo vuosia, toisen sain pois ja toinen jäi. Vasta tänä vuonna olen ruvennut ihan oikeasti saamaan tolkkua syömisiini ja paino on pudonnut nyt hitaalla tahdilla jo kahdeksan kiloa! Olen siitä tosi iloinen, nyt tuntuu maltti riittävän tähän hitaaseen tahtiin. Aiemmin on aina ollut liian kiire…
Nauti siitä, että miehillä paino putoaa yleensä helpommin ja nopeammin kuin meillä naisilla, suuremman lihasmassan ansiosta. Kyllä miäkin tästä vielä…onneks ei ole kiirettä minnekään! 
Hienoa… siitä vaan sitkeästi eteenpäin… ei ole kiire, loppuelämä aikaa…
Lähetän täältä tsemppiä!
Kiitoksia, sitä samaa myös sinne! Ja selvää juhannusta!
Taisin löytää vahingossa yhden kipeimmistä pisteistäni… Olen sitä ilmeisesti yrittänyt kieltää, kun “eihän sitä sais enää surra”. Se lapsettomuushan se on, sitten kuitenkin. Huomasin sen siitä, että äsken purskahdin aivan yllättäen itkuun (en ole itkenyt ties milloin), syynä radiomainos blogista, jonka nimi on “minusta tulee äiti”. Iski ihan valtava suru. Minusta ei tule äitiä. Miten miä nyt kuvittelin, että siihen ajatukseen tottuisi vuodessa… Olen yrittänyt viime aikoina ajatella, että mukavaahan se on, kun ei tarvii huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään (mies kyllä pärjää, vaikka minua ei olisi). Ei se ole mukavaa! Se on hirveää! Mulla ei ole ketään, kenestä huolehtia!! Vaikka sanotaankin, että naisen ei tarvitse olla äiti ollakseen täysin nainen, niin kyllä minusta silti tuntuu siltä, että minä menen jotenkin naisena hukkaan. Mulla ei ole tarkoitusta. Siltä se tuntuu, vaikka tiedänkin olevani tärkeä, ja luotu tänne elämään omaa elämääni ja oppimaan ja rakastamaan. Haluaisin rakastaa enemmän! Ilmeisesti sitten haluaisin lapsen täysin itsekeskeisistä syistä (onko siihen ihan oikeasti muitakin syitä?).
Saahan sitä haluta vaikka mitä.
Kirjoitin nyt sit tähän, kun huomasin, että positiiviseksi tarkoittamani Raittiina tänään-ketju hieman lamaantui, kun menin sinne masentelemaan. Jatkakaa toki kirjoittamista siihen!
Poistin, sori <3