Pyysin jo puhelun kuluessa, useampaankin kertaan, mutta se oli jo myöhäistä. Ja täällä myös… Yhteyttä en uskalla ottaa, hajoittaisin vain vielä enemmän. Olo on kuin norsulla posliinikaupassa. Niin pitkään kaikki meni hyvin, kun en liikahtanutkaan…
Uskon edelleen, että tähän ei loppunut maailma, eikä meidän kummankaan elämä, eikä raittiuskaan. Ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
laita tekstari…lyhyt…vaikka vaan pelkästään. anteeksi tai pahoittelen…jos tulee vastauksessa jotain
piikkiä, älä reagoi, koeta niellä…sitten ottaisin etäisyyttä…antaa tilanteen rauhoittua ja olla tekemsisssä
jatkossa jos voi tai pitää etäisyyttä…kaikkien kanssa ei vaan tule juttuun ja kanssakäyminen on liian
monimutkaista ja vaikeaa…oli tuo sitten läheinen tai kaukaisempi,aika näyttää miten jatkossa käy…
kuitenkin olet tehnyt mitä olet, eikä se enää ole peruttavissa, joten turhaan siitä kannat liikaa syyllisyyttä…
itsen syyllistäminen ei ketään auta,häpeä ja katumus kannattaa koettaa unohtaa…on jatkettava vaan eloaan
ja antaa ajan näyttää miten käy…en tarkoita, että pitäisi unohtaa koko juttu, muttei minusta ole syytä jäädä
siihen liikaa kiinni…ja kaikille sattuu virheitä ja riidan toisessakin osapuolessa on aina syynsä…
vai oletko joskus koettanut riidellä jonkun tasapainoisen ihmisen kanssa? ei se onnistu…ei tasapainoisen
ihmisen tarvitse loukkaantua ja alkaa riitaan…se pysyy asiallisena vaikka kuinka yrittäisi…koettaa itsekkin pyrkiä
tuollaiseen…aina ei pysty, ei edes kovin usein…jaa…tulihan joristua…yritin kannustaa,toivon edes vähän onnistuneeni…öitä,rauhallista unta sulle M. aamulla kaikki voi näyttää paremmalta taas…
Laitoin tekstarin, jossa pyysin anteeksi sitä että loukkasin. Ja sanoin etten sitä ollenkaan tarkoittanut. Se nyt sentään helpotti, että puhevälejä ei ole menetetty, mutta jäi tunne että anteeksi jäi saamatta. Ja sisko pitää päänsä. Hän päätti siis, ettei koskaan enää kerro murheitaan kenellekään. Minkäs sille sitten voi.
Eilen tuntui siltä että jotain minun on tehtävä. Nyt tuntuu siltä, että olen tehnyt tarpeeksi. Nyt on ajan vuoro tehdä töitä. Omaa oloa helpotti ihan valtavasti sen tajuaminen, että minä en voi mitenkään olla vastuussa toisen ihmisen tuoteista.
Mirtillo, teit kädenojennuksen ja siten oikean askeleen. Pallo on siskollasi. Ja mitä tuohon “ei koskaan” tulee, lue pliis. signatuurini joka on lohduttanut minua usein vaikeissa tilanteissa. Hyvät viikonloput- teille kummallekin! 
-tuossa on suuri visaus ja kun tuota oppii ajan myötä myös toivottavasto enemmäm toteuttamaan,
on mahdollista kasvuun…olemiseen se mikä aidosti on, ilman halua olla mieliksi, ilman syytä olla
koko ajan loukkaantunut toisten sanoista ja teoista ja omien sanomisien ja tekojen vaikutuksesta…
luulisin sinun olevan aika lailla kaltaiseni: olemme hyvää tarkoittavia ihmisiä ja hyvää tarkoittaessamme
tulemmekin toisinaan toimineeksi kovin taitamattomasti…voiko hyväntahtoisuudessakin ampua yli?
alkaa ehkä liiaksi neuvomaan, ja jos toinen ei tunnu tajuavan jopa paasaamaan kovastikkiin tietämästään
oikeasta…turhauttaahan se välistä kun joku ei tajua itselle päivänselvää asiaa…
jokaisen on kai kuitenkin omassa elämässään tajuttava tietyt jutut ihan itse…ja kaikki eivät vaan tajua,
sekin on hyväksyttävä…
uskon kyllä että suhteenne vielä paranee ajan kanssa…kun on tunteet vielä pinnalla tulee ajateltua ehkä
liian dramaattisesti…aika antanee teillekkin molemmille perspektiiviä tuohon tapahtuneeseen ja tuskin
kuitenkaan mitään peruuttamatonta vahinkoa olet tehnyt???
ja vaikka se on vaikeaa monin tavoin, on tietyllä lailla kuitenkin rohkeaa puhua myös suoraan, herätellä jotakuta
ihmistä harhakäsityksistään…oli sitten oikeassa tai ei…jos tuo ihminen suuttuu lopuksi ikäänsä on se kuitenkin
hänen valintansa loppupeleissä ja itselleen hän sen vahingon tekee…
kannustaa silti kannattaa yhä avautumaan, sillä muuta mahdollisuutta ei taida hänellekkään olla…
puhumattomuuden muuri on kai varmin keino olla saavuttamatta yhtään mitään…suojakeinohan se
on, mutta huono suojakeino. tuhoava sellainen…
ai että tästä tuntuisi riittävän tekstiä vaikka kuinka…annan nyt kuitenkin jäädä tähän…
-öitä kaikille tätä lukeville, hyviä ja hempeitä unen kuvia…haa…runosuoni sykkii, riimit vaan vähä tökkii…jou…
Tässä tulee tätä parasta foota, minkä minä olen oppinut tuntemaan. Hienoja ajatuksia sulla, kuoma! Mirtillo, sinä olet ottanut askeleen kasvun puolelle, kun lähetit sen tekstarin. Siskosi ottaa oman kasvun askeleen, jos on siihen valmis. Sinä et siitä kuitenkaan ole vastuussa. Koittakaa kestää! 
Komppaan Pumppista, tämä Foo on minullekin tuttu ja hyväksi havaittu 
kiitos kamut ystävällisistä sanoistanne…harmillisesti oli taas livahtanut kirj-virh:tä,
vaan ei kai se niin paljoo haittaa…
-konfliktit, kriisit, vaikeudet lienevät elämässä kasvun paikkoja, niihin on vaan osattava
tarttua muistaen, että niissä piilee mahdollisuus johonkin-
onkohan tuossa sitä paljon puhuttua,kiisteltyä nöyryyttä, jos noin osaisi toimia?
Tervehdys foo. Kiva että olet paikalla. Vastaisin viimeiseen kysymykseesi, että minusta siinä on ennemminkin kysymys tyyneydestä.
joo ehkä tyyneyttä, mutta kun se on vaan mulla ainakin ihan kuorta ja näyttelyä,ei aina, mutta ja…
niin sitten nöyryys oiskin semmosta vähä syvemmältä kumpuavaa juttua&matskua…jotain ovalluspoivallusta-
hokkuspokkusjutun sijaan…mie kun aattelen tuon nöyryyden enempi ja enimmäkseen pelkkänä positiivisena
asenteena ja asennoitumisyrityksenä noin niinkun kaikenkaikkiaan ja aamen…jou
ja kun tuohon tyyneyspyyneyteen vielä liitän omassa pikkumielosessa sen itsehillintäkuvion, jonka suurin
fani en tässä vaiheessa ollenkaan koe olevani, niin onko tässä ny enää mitään järkee,seliseli ja smoi…
ämmälle terkkuja ja jakseluja, kun et oo kai ny täällä jaksanu aktivistisena olla,vai ootko muissa ketjuissa…
et kai oon ketjulla kahlinnu ittees mihinkään kaivuriin luontoaktivismi-innoissas…höh…
Minulle tyyneyttä on tullut nöyryyteen oppimalla. Nöyryyttä lähemmäksi taas olen päässyt etsimällä ja/tai löytämällä omat rajani ja rajallisuuteni. Paljon on tosin vielä parantamisenkin varaa.
Hei Mirtillo, mitä kuuluu? Olen kaipaillut jotain päivitystä tilanteestasi… kun tulee aina ekana ne huonoimmat vaihtoehdot mieleen… Toivottavasti asiat on suht ok eikä riita siskosi kanssa saanut sinua ihan pois tolaltaan…
Ei mitään hätää, mulla ainakaan siis (siskosta en tiedä). Äitin kanssa intensiivinen kalastusviikko lopuillaan, huomenna taas alkaa oma aika, olin silloin aikeissa tulla päivittelemään. En ole tässä tietokoneelle juuri ehtinyt ja kännykällä kirjoittaminen on semmosta näpytinäpytieikuähvittunäpytinäpytinoeikuvitunennakoivatekstinsyöttö!-touhua. Raittiina oleskellaan, eikä mitään juomishimoja ole nyt ees ollut. Jotenkin se kontrollin menetys pelottaa nyt entistäkin enemmän! Selvän pään kanssa on hyvä elää. Huomenna sitten enempi…
Kiitos teille kaikille.
Noniin! Nyt on hieman rankan kalastusviikon väsymyksiä hieman levätty pois ja pääsin pitkästä aikaa istahtamaan ihan tietokoneen ääreen. Kalansaalista on tänä keväänä saatu yhteensä reilut 50 kiloa ja kyllä sitä on syötykin, tuore kala on vain niin ihanaa… Pakkaseenkin on saatu herkkua kissoille talveksi, särkikanta näyttää pikkuhiljaa elpyvän järvessämme, mikä on oikein mukava asia! Aivan valtaisan ihanaa on ollut olla luonnossa (no tietysti kaupunkilaisen näkökulmasta katsottuna olen luonnossa aina…) ja seurata kevään ja kesän etenemistä. Valkoposkihanhien muuttoparvia on nähty muutama, se on kylmät väreet aiheuttava ilmiö! Ja näin sen ekaa kertaa nyt, ovat ennen menneet eri reittiä. Mahtavaa… Joutsenia meidän järvellä pesii aina se yksi pari, parisen päivää sitten näimme niitä seitsemän! Se oli nuorisojengi, kun olivat vielä kovin harmaita. Uljaita kuitenkin jo, kuin mitkä! Vihreyttä puskee joka paikasta ja kukat kukkivat aivan liian ajoissa, kukassa on nyt sellaisia, mitkä normaalisti kukkivat vasta kesä-heinäkuussa…se jotenkin huolestuttaa, onko tulossa väritön loppukesä, vai kukkivatkohan ne vielä toiseenkin kertaan…no sen näkee sitten. Ja kasvimaa on viittä vaille valmis. Retiisejä ja salaattia jos vielä käyn sinne heittämässä, niin alkaa olla joka paikassa jotain. Mukavaa sekin!
Ja sitten offista aiheeseen:
Jotain tällaista se kai oli. Olen tosin tässä yrittänyt viime aikoina oppia sitäkin, että se mikä mulle on päivänselvää, ei kuitenkaan ihan välttämättä taida olla mikään kivenkova fakta…paitsi siinä asiassa tietenkin, että alkoholi ei ole tarpeellista kenellekään ja se on vahingollista kaikille, tuosta en tingi! 
Ymmärrän jotenkin sen, että jokainen ihminen näkee asiat omalta kantiltaan ja siksi tietysti erilailla. Mutta, sitä en käsitä, kuinka samasta ihmisestä voi tulla aivan täysin päinvastainen käsitys kahdelle eri ihmiselle. Näin siinä nyt vain kuitenkin on käynyt, eikä sille mitään voi. Opin nyt sen lopultakin, että toisia ei voi yrittää muuttaa, vain itseään voi. Tuostakinhan olen kyllä paasannut jo aikoja, mutta en ole elänyt kuten opetan. No, eikun sitten opettelemaan lisää…sitähän tämä elämä on.
Toivotaan, että paranee. Tottakai, jos ihan totta puhun, niin tottakai minun elämäni on helpompaa, kun ei tarvitse murehtia niitä toisenkin murheita omien lisäksi…omissakin tuntuu joskus olevan liikaa…
Kiitos Foo.
Kun tuon itsekin tajusin, niin olo helpotti kummasti. Itsekin ennen sorruin helposti siihen, että toisten ihmisten takia minun elämäni oli milloin minkinlaista, kunhan he muuttuisivat niin sitten olisi kaikki hyvin. Oli jotenkin yhtäaikaa kamalaa ja helpottavaa tajuta se, että eihän se niin sitten kuitenkaan ole. Ihminen on itse vastuussa omista fiiliksistään, se on itsestä kiinni, kuinka paljon antaa muiden heilutella omaa mielentilaansa. Minä tästä taisin kuitenkin selvitä helpommalla.
Noin minäkin sen näen… Nöyryys on tavallaan ehkä sen oman pienuutensa käsittämistä, kiitollisuutta pienistäkin asioista, luottoa siihen, että se elämä kantaa joka tapauksessa. Tyyneys taasen on sitä selviytymiskykyä yllättävissä, hankalissa tilanteissa, avoimuutta elämälle kaikissa muodoissaan. Minun mielestäni siis… Kumpaakin tarttisin.
Ne huonothan ne aina ensin mieleen tulee… Mulla tosiaan tämän palstan aiheen suhteen kaikki hyvin, toivon todellakin että niin on siskollakin. Tietämään en sitä varmaankaan tule, meidän suku on jääräpäisyydessään nimittäin sitä luokkaa, että jos kallion kanssa kilpaillaan, niin kallio luovuttaa ensin. En minäkään jaksa kovin montaa kertaa anteeksi pyytää. Toki kävi “nollaaminenkin” mielessä, mutta ei se kovin kauaa viipynyt, se ajatus. Riitti, kun ajattelin nollaamisen jälkeistä aamua. Kurjakin olo on parempi, kuin turrutus ja sen jälkeinen jumalaton tuska. Kun tietää, että se kurjuus menee kyllä ohi.
Nyt haluan jättää tämän aiheen tähän, koska tuntuu ilkeältä kirjoitella tavallaan siskon “selän takana”. Ilmoittelen sitten taas joskus, jos/kun jotain muutosta tapahtuu.
Mukavaa päivää kaikille!
–kuin myös-- 
Ihmetystä herättää…miksi et ole tyytyväinen.Sulla on mies ja maalla ilmeiseti asutte…mikä hätä sulla siellä on?Lapsettomuus-asia on takuulla kipeä eikä siihen voi oikein lohduttaakkaan-tuskin mitkään “adoptio on mahdollinen” kommentit auttaa.
itele niillä resursseilla mitä nyt on kiini siitä että pysyttelee tianne tuollaisena.Aika pienet on murheet jos kiloistakin pitää vääntää.Ne tulee ja menee, kaivaudu miehesi turvalliseen kainaloon ja ole vain kantelematta kaikkea maailmaa harteillasi.Pärjäät hienosti!
Mistä tulit käsitykseen, etten olisi tyytyväinen? Kyllä minä olen tyytyväinen elämääni. Onnellinenkin, pääsääntöisesti suhteellisen tasapainoinenkin, elämämme on yhdessä hyvää täällä maalla. Mulla ei ole mitään hätää täällä, paniikkihäiriötä on hieman ollut ja sitä olen pohdiskellut, että mistä johtunee. Lapsettomuus on kipeä asia, kuten totesitkin, eikä siihen auta mitkään kommentit. Kuten alkoholismikin, se on asia, joka tulee kulkemaan mukanamme koko elämän jollain lailla. Ja se on vain hyväksyttävä. Viimeiset viestini koskivat sisareni kanssa käytyä riitaa. Se horjutti mielenrauhaani hetkeksi, mutta sain sen takaisin.
Eihän tilanne tietenkään voi ikuisesti tällaisena pysyä ja eihän sen niin kuulu ollakaan. Elämä muuttuu ja me sen mukana. En edes haluaisi elämäni pysyvän aina täsmälleen tämmöisenä, mitäs odotettavaa sitä sit olis!?
Ei tässä tällä hetkellä isommin murheita olekaan. Kiloistani juttelin (=väänsin…? ) täällä, koska mielestäni terveydestään huolehtiminen kuuluu raittiuteen. Ja tällä palstalla saa kirjoitella kaikkea, mikä kuuluu raittiiseen elämään. Ylipainoni ei tee minusta onnetonta. Teki joskus (tai siis luulin niin), mutta olen oppimassa itseni hyväksymistä, just tällä hetkellä elämä tuntuu oikein hyvältä.
Yritän pysytellä vain omien murheitteni parissa…
Kiitos. Tsemppiä sinullekin!
-oli vaan ihan tuon näköinen olo…siis…silmät selällään töllöttävä-tolvana–
taisi mennnä edellisyö valvoessa ja silloin on hiukka erikoinen olotila toisinaan…
tuon hymiön tarkoitusta en tarkkaan tiedä,katsotaas:shocked,jaa,hmm…semmonen kai
olo lie sit ollu,ei mitenkään järkyttynyt, vaan pöllämystynyt,en noita taia osata oikein laittaa…
muutenkin tuo isosilmä pallopää muistuttaa suuresti minua…?? hmm…jou
Kiitos selvennyksestä, olinkin jo hieman ihmeissäni, että mikäs kirjoituksessani niin shokeerasi!
Juu, samma här, tukkaa mulla on tosin enemmän… 
