Kuitenkin koen, että hyväksyminen ja kehotietoisuus ovat eri asioita. Se, miten tunnet kehosi sisältäpäin, miten tunnistat eri tunteiden olemassaolon missäkin kohtaa kehoa, miten tiedostat jännityksiä, miten kykenet kokonaisvaltaisesti rentouttamaan itseäsi…Ja vaikka oletkin mahtavasti edistynyt, on sitä häpeää varmasti vielä jäljellä, ja silloin se hyväksyminenkin voi olla puolinaista. Järjen tasolla.
Sitten tosiaan ajan antaminen keholle on varmaan myös tärkeää. Ei siltä voi vaatimalla vaatia, kuten ei mieleltäkään. Jos systeemit ovat menneet sekaisin, ei ne ihan heti kuntoon tule. Jatka vain tuota samaa linjaa, sinullahan menee loistavasti. 7 kiloa ei todellakaan ole vähän! Kyllä se kroppa paranee, mutta aikaa siihen tarvitaan.
On sitä. Tunnetta, että “Miksi olin niin tyhmä että tein itselleni näin…”, vaikka ihan yhtä tahallani olen syömishäiriöinen, kuin juomishäiriöinenkin… Mulla on vielä vähän vaiheessa alkoholisminkin kanssa niitten itsesyytösten lopettaminen… Aina välillä löydän itseni tilanteesta jossa ajattelen menneitten paskojen aikojen olevan minun syytäni, vaikka ne eivät ole. Ne olivat minussa olevan alkoholismin syytä.
Minä en ole tyhmä. Mutta herkkäuskoinen olen. Seuraan liikaa iltapäivälehtien juttuja. Yksi paikka, mikä pitäisi ihan kokonaan jättää lukematta, on erään iltapäivälehden kommenttiosuus… Sitä kun lukee, niin saa melko vääristyneen kuvan maailmasta. Nykyään minäkin jopa tajuan sen, ennen uskoin, että ihan valtaväestön mielipiteitä siellä lukee. Ja terveysjuttujen alta kun lukee, niin tulee selväksi, että ylipainoiset ovat sellaisia ihan silkkaa laiskuuttaan, mukavuudenhaluaan (ei tämä ole mukavaa) ja tyhmyyttään. Ja minähän uskoin sen. Tietenkin, kun samaa toitotettiin jo yläasteella. Täytyyhän sen olla niin.
Totta. Enkä enää niin vaadikaan. Välillä vaan kertyy noita paineita, niinkuin nyt viime viikolla kävi. Taisi käydä jonkin sortin romahdus aika lähellä. Nyt on paljon parempi olo jo! Ja ei enää vituta sekään, että paino ei muka laske, kun sehän oli laskenut!
Minä olen vielä nuori, aikaa on. Hiljaa hyvä tulee ja pääsee varmimmin perille!
Laita pöydälle 3x2kg vehnäjauhoja ja kilon paketti ruisjauhoja… sitten pinoat ne reppuun ja reppu selkään.
Älähän ollenkaan vähättele painonlaskuasi… 7 kiloa on todella hyvin pudotettu
Ymmärrän erittäin hyvin sinua ja kamppailuasi painon kanssa. Tässäkin asiassa ollaan ihan samassa paatissa. On tämä välillä niin turhauttavaa kun niitä tuloksia haluaisi nopeasti ja pian ja mielellään heti. Eipähän toisaalta nuo kilotkaan ole ihan hetkessä tulleet.
Kun sitä painoa saa tippumaan hitaasti ja varmasti, niin sitä todennäköisemmin ne myös pois pysyvät.
Hitsi, pitäsköhän kokeilla! On se kyllä, nyt kun ite tarkemmin ajattelee!
Mukavaa kun ollaan! Kuten tiedämme, vertaistuki on tuista parhainta, tukevillekin!
Sehän tässä on ahdistanut myös hieman, kun täällä tuntuu olevan hyvin monia, jotka alkoholista eroon päästessään pääsevät samantien myös muutoin terveellisen elämän makuun, ja myös niitä, jotka ovat olleet koko juomisaikansa hyvässä fyysisessä kunnossa ja liika juominen on vahingoittanut vain henkistä puolta ja fyysisen puolen vaivat ovat olleet “vain” turvotusta ja krapuloita. Mulla kun oli samaan aikaan molemmat, sekä juomis- ja syömishäiriö, niin pahimpina aikoina melkein joka toinen päivä join ja joka toinen päivä sitten söin “kaapit tyhjiksi”. Minun sairauteni oli sellainen.
Toisaalta kyllä hieman huvitti joskus aikanaan kun täällä kirjoitteli joku kolmekymppinen mies (en muista nickiä) ja hänellä tuntui olevan kovasti asiaa meikäläisille kolmekymppisille naisille. Minullekin… Siihen asti, kunnes eräässä ketjussa tuli puhetta BMI:stä… Reippaasti mainitsin omani tietty ja siihen loppui sen hepun asiat mulle! Tulipa mieleen, että hitonko deittipalstalla tässä ollaan. Lihavan naisen kanssa ei siis näemmä voi jutella edes kasvottomasti raitistumisesta…
Lihavahan minä nimittäin olen, sen näkee kuka tahansa. En kuitenkaan itse katso sen olevan seikka, joka vaikuttaa millään tavalla kirjoitteluuni foorumilla. Minä en ole täältä seksi-, tai seurusteluseuraa hakemassa, minun ei tarvitse täällä yrittää ulkoisilla ominaisuuksillani hurmata ketään. Olen täällä hoitamassa raittiuttani ja toivottavasti omalla tarinallani kannustamassa muitakin. Elämäni on ihanaa ja onnellista näin! En siis ole onneton ja kuvittele, että sitten hoikkana olisin onnellinen. Olen onnellinen jo nyt.
Alkoholia en ole viime aikoina himoinnut juurikaan (tupakkaa sitäkin enemmän, voi hyvänen aika…), mutta koska katson raitistumisen olevan hyvin kokonaisvaltainen elämänmuutos, niin mielestäni näitä painoon liittyviä terveysasioitakin voi mainiosti käsitellä täällä. Juomallahan ylipainoni osittain hankin.
Nyt olen kyllä oikein tyytyväinen, kun olen kuitenkin menossa ihan oikeaan suuntaan!
Onnea Mirtillo!
Sinulla menee hienosti, itsekin olen samalla tiellä. Olen ollut nyt raittiina kokonaista 2 viikkoa, ja jo nyt tuntuu hyvältä! Töissä käyn ja nukun yöni kuin tukki. Apua saan antabuksesta, joka estää minua juomasta sillä himo viinaan ei ole ainakaan vielä kadonnut. Lievenee tosin päivä päivältä, kun olo kohenee.
Minäkin olen nyt läsnä, kuulolla, energiaa riittää ja unta myös. Luulinkin kun jätin viinan, että olenko sairastunut unitautiin kun yöunien lisäksi tarvitsin vielä päiväunetkin! Nyt alkaa tilanne normalisoitua, mutta hyvän olon lisääntyminen on kannustavaa.
Olen juonut itsekin kauan, aina humalahakuisesti vaikka alustavat ajatukset olisivatkin liikkuneet sievän viihdekäytön parissa. Minulla ei ole tuntumaa siihen, että olisin edes humalassa ja kun otan lisää, loppukin kontrolli pettään. Huonoa on se, että en ole kärsinyt nykyään edes krapuloista mitä nyt pientä päänsärkyä ja vetämättömyyttä on ollut. Nyt on tullut kuitenkin kuppi täyteen, koska huomasin että juon salaa läheisiltä ja juon 3-5pv/vko ja useampana kertana menee muisti. Ja ei kun aamulla töihin aivan puolikuntoisena! Olen ollut kuin orava, kätken juomia ja minulla on töistä ollut kiire korkkaamaan. Ei hyvä, ei hyvä. Miehen matkatyö saa minut helpommin salaamaan juoppouttani, ja siitä huono omatunto.
Nyt on 1. tavoite olla juomatta vuoden loppuun saakka ja siinä kohtaa miettiä tilanne uudelleen. Jatkanko täysraittiutta koko loppuelämän vai yritänkö(muka) saada itseni normaaliksi käyttäjäksi. Epäilen tätä, koska ikinä juomiseni ei ole ollut normaalia. Parempi on olla kokonaan juomatta.
Juomistahtisi kuulostaa aika samalta, kuin minun. Minäkin join 3-5 kertaa viikossa, sillä erolla, etten koskaan edes kuvitellut olevani minkäänlainen kohtuukäyttäjä. Olin melkolailla häpeämätön suurkuluttaja ja juoppo. Mitään saunakaljoja en koskaan juonut, se oli känni tai ei mitään. Nuoruuden sixpäkit vaihtuivat nopeasti 12-päkkeihin ja lopulta ei meinannut enää laatikkokaan riittää illaksi… Mullahan työttömyys ja (liian) kiltti mies mahdollistivat tuollaisen. Varmaan aivan järkyttävää olla töissä ryyppyiltojen jälkeen!
Hienolle tielle olet lähtenyt! Juomattomuudella et menetä mitään. Tai no, krapulat ja muut kurjuudet poistuvat, mutta mitään merkittävän miellyttävää elämästä ei kyllä katoa, jos meikäläistenkin tahdilla on tullut tintattua.
Tsemppiä, kaksi viikkoa on jo varsin mainio alku! Siitä ei ku päivä kerrallaan eteenpäin!
Lopeta, Mirtillo, itsesi väheksyminen. 7 kg vajaassa viidessä kk:ssa on hyvin laihdutettu, suositushan on 2 kg kuukaudessa. Silloin on parhaimmat mahdollisuudet omaksua oikeat ruokailutavat ja myös pitää paino kurissa eikä heti lihoa takaisin. Hyvin sinulla menee, usko itseesi tässäkin asiassa.
En olekaan muuten keksinyt että tuo Pumpkinin kuvailema kehonskannaus voi olla myös tie kehonhallintaan ja -hyväksyntään. Olen käyttänyt sitä rentoutumiskeinona, ja meditaatioon johdattajana varsinkin silloin, kun olo on vähän levoton. Mutta noinhan se menee, sitä voi käyttää myös oman kroppansa hyväksymiseen! …Tuli tästä vielä mieleen, että nykyään kyllä huomaa, jos jäävät nuo harjoitukset väliin monta päivää peräkkäin. Alkaa sellainen levoton olo puskea takaisin, ja riittämättömyydentunne… Miksi ihmeessä sitä ei vain muista ja jaksa tehdä joka päivä näitä asioita, jotka itselleen jo tärkeiksi tietää… Prkl, on se kumma juttu. Tämäkin laiskuus ja lipsumisenhalu pitää kai oppia itsessään hyväksymään. Vaikka helppoa se ei ole. …Joogastakin Pumpkin ja Teikäläinen puhuvat tosi kauniisti kehonhallinnan keinoina, minulle se on ollut enemmän vain hengittämistä ja venyttelyä, ja keinoa löytää tie meditaatioon, aionkin nyt yrittää omaksua tuotakin näkökulmaa, eli keskittyä elämään sen kroppani kanssa sitä kuunnellen ja tarkkaillen. Täältä saa ihan mahtavia vinkkejä!
En muuten usko Mirtillo että sillä on juurikaan eroa, taisteleeko kilojen vai kymmenien kilojen kanssa, siis siinä päätä kalvavassa ajatusmallissa, kun ei hyväksy itseään sen näköisenä kuin on. Tietysti terveydellisissä jutuissa sillä on paljonkin eroja, ja sinusta ehkä tällaiset normaalipainoiset laihduttajat ovat enemmän ylipainoisille ärsyttäviä “turhasta valittavia”, kuten tiedän olevanikin. Mielestäni laiha ihminen on kaunis, tai lihava ihminen on kaunis, jos on sinut oman itsensä kanssa. Arvostan yli kaiken sitä jonkun täälläkin kuvailemaa, sellaista pientä röyhkeää “minä olen tässä tykkäät tai et” läsnäoloa, joka joistakin ihmisistä huokuu, painosta tai ikävuosista riippumatta.
Aika hassua tämä ulkonäkökeskeisyys, siis mistä ja miten ja miksi se meihin upotetaan. Mediat työntävät ulos laihoja, nuoria täydellisiä naisia, ja juuri luin jostakin, että esim. jenkeissä käytetään enemmän rahaa kauneudenhoitoon kuin koulutukseen. Kauneusbisneksessä liikkuvat valtavat rahat, ja sen bisneksen “uhreja” me tavallaan olemme. Naisenmalli on tehty niin mahdottomaksi, että sen saavuttaakseen pitää käyttää suuri määrä euroja. Se malli ruokkii häpeää ja arvottomuudentunnetta. Sitä häpeää yrittää sitten juosta karkuun toisaalta syömällä lisää mainostettuja herkkuja, joiden pitäisi nostaa hymy huulille, sekä tuhlaamalla lisää rahaa ripsiväreihin ja ryppyvoiteisiin. Ja mikä se malli oikeasti on? Kuka sen meille syöttää? Vähän sama kaava kuin alkoholimainonnassa, media syöttää meille alkoholin kyljessä mielikuvia onnellisuudesta ja vapaudesta; kunhan vain valitsemme oikeat tuotteet, joiden avulla muutumme sitten hoikiksi, rakastettaviksi, nuoriksi, kauniiksi ja onnellisiksi Ja voi sitä häpeän määrää, kun emme saavuta näitä tavoitteita. Taas pitää syödä vähän lisää jätskiä kuten hömppäkomedioissa surullisina tehdään, ja sitten ostaa uusia laihdutuspatukoita tai selluliittivoiteita. …Ja kuinka paljon kuluu energiaa tähän ralliin, rahasta puhumattakaan!
Niin siis minä törsään aika paljon rahaa vaatteisiin, meikkeihin, voiteisiin, kosmetologeille, kampaamoihin jne
Ja vasta nyt olen jollakin tasolla alkanut työstämään tätä asiaa. - Kehoni on temppelini - ajatuskuviota siis, ilman että tätä temppeliä pitää pakottaa nelikymppisenä kaksikymppisen mittoihin, vaan että se perusajatus olisi hyvä olo juuri sellaisena kuin on, ja itseni hyväksyminen puutteineen kaikkineen. Tekee niin hyvää taputella sitä vähän hyllyvää takapuolta tai takareittä, ja sanoa KIITOS tästäkin vararavinnosta. Sekä nähdä itsensä kauniina saunapunaisenakin, ilman meikkejä. Oppia että se tähän asti rakennettu itsevarmuus saa karista, ja sen tilalle kasvaa varmuus siitä, että on kaunis ja riittävä ihan omana itsenään.
Mulla on tää sama. Ihailen niitä isokokoisia naisia, jotka pukeutuvat näyttävästi, ja uskaltavat tuoda itseään esiin. Eivät laita vain mustaa päälle sillä mielellä, että jos se vaikka hoikentaisi, vaan käyttävät värejä. Ja ei mitään säkkejä tai muita muotoja peittäviä vaatteita. En itse voi tietää, kykenisinkö sellaiseen, kun en ole ylipainoinen, mutta siksipä tuollaista asennetta ihailenkin.
Ja sitten ärsyttää sellaiset äidit, jotka lastensa edessä vähättelevät itseään, kauhistelevat läskejään, puhuvat itsestä rumasti, jättävät menemättä uimahalliin selluliitin takia tai juhliin, koska ei ole MITÄÄN päällepantavaa. Toisin sanoen he opettavat omalla esimerkillään, että ylipainoisilla ihmisillä ei ole ihmisarvoa, ja heidän pitää yrittää olla kuin ei olisikaan. Mutta useatkaan eivät tajua tätä vaikutusta jälkipolveen, kun ovat niin keskittyneitä siihen omaan katastrofiin. Joo, tiedä mistä puhun, tällaista olen seurannut. Vaan kyllä minä senkin ymmärrän, että vaatii aikamoista itsensä kouluttamista ja ajattelumaailman muuttamista, jotta voisi nousta tuollaisen yläpuolelle. Mikäpä minä olen tästäkään asiasta sanomaan, kun en itse tiedä yhtään, miten käyttäytyisin.
Kyllä. Mutta toisaalta, ymmärrän hyvin senkin, että jos itseään ei hyväksy, niin se laihtuminen ei vaikuta siihen asiaan lainkaan. Itse olen ollut ihan hoikka tässä aikuisiässäkin (onneksi olin lapsena liikkuvainen ja notkea ja hoikka, kuvittelen siis, että minun on kuitenkin vielä helpompaa laihtua, kuin sellaisen joka on kärsinyt ylipainosta jo lapsesta asti), mutta mulla oli todella huono itsetunto. Nykyään se on jo rutkasti parempi! Itse asiassa, olen jo muutamia kuukausia kulkenut pystypäin julkisilla paikoilla ja hymyillyt vastaantuleville ja saanut ihan oikeita ystävällisiä hymyjä vastaan yms. Tuo paniikkioire nosti mieleeni sen kysymyksen, että näinköhän sitten kuitenkin häpeän itseäni vieläkin. Luulin päässeeni siitä jo eroon. Olen todella tehnyt ainakin töitä sen eteen, koska olen täysin varma siitä, että laihdutus ei onnistu niin pitkään kun en hyväksy itseäni minkä kokoisena tahansa.
Sitä löytyy tästä akasta (minä en ole koskaan ollut mimmi, tai gimma, tyyliltäni enemmän sellainen hippi/peikkolapsi…) kyllä, vaikka ei viime päivien kirjoitukset niin annakaan ymmärtää. Olen kulkenut pitkin nurkkia tarpeeksi kauan, jo ennen raitistumistani sen tajusin että minä olen yhtä arvokas kuin muutkin ja minulla on oikeus mennä sinne minne haluan! Niin teinkin. Tuo paniikki vain potkaisi takaisinpäin…
Ulkonäkökeskeisyydestä ja median syöttämästä “tämän näköinen naisen kuuluu olla”-kuvasta olen samaa mieltä.
Mulla menee joka toinen tai joka kolmas kuukausi vajaa satanen hiuksiin (meidän molempien siis), meikkejä en osta kuin tosi harvoin (pitäs kyl taas vähän uusia…), hiustuotteisiin ja kynsilakkoihin saan toisinaan rahaa menemään enemmänkin, voiteita en käytä, enkä hajuvesiä. Kampaamossa käyn siksi, koska haluan kannustaa paikallista pienyrittäjää. Ja tietysti koska hän osaa tehdä mulle upeammat hiukset kuin kukaan ennen! :mrgreen: Vaatteet…niitä minä hyvinkin paljon saan. Mutta myös ostan. Laatua ja harvoin. Kengissä ja alusvaatteissa sorrun aina joskus halpiksiin ja sit ne heti hajoaa.
Palaan vielä tähän. Se epävarmuus voi olla hirvittävä kevyemmälläkin, myönnän, ja voi olla että tässä on “mikkää ei oo niin kippee ku miun kippee”-ilmiöstä, mutta silti…jos otetaan henkilö, joka painaa 170 cm pitkänä 60 kiloa ja haluaisi olla 55 kiloinen ja kärsii “kamalasta läskiydestään”, niin täytyyhän hänen hyvänen aika jo laskemalla tajuta, että sitä ylipainoa ei ole kovinkaan paljon! Ja siitäkin, että M-kokoiset vaattteet sopivat hänen päälleen. Jos sen sijaan samainen 170 senttinen painaa sen 160 kiloa, niin kyllä ne ongelmat itsetunnon ja kehonkuvan kanssa ovat vähän eri luokkaa. (turhamaisena väliviittauksena sanon, että painan monen monta kymmentä kiloa vähemmän kuin jälkimmäinen. Jonniiverran enemmän kuin eka…pituus on oikea… :mrgreen: ). Ja jälleen, jos samanpituinen henkilö painaa 40 kiloa. Eihän henkisiä ongelmia toisaalta voi verrata, mutta…kuitenkin, jos on lähellä sitä ihannepainoaan ja haluaisi hiukan laihtua, on se eri asia, kuin syömishäiriö. Tosin, jos ihminen kokee, että onni tulee sitten niiden muutamien kilojen päästä, niin sitten ollaan taas ongelmissa… Monisyisiä asioita.
Miä (luulen että) olen oppinut hyväksymään myös itseni, sillä tasolla, että olen nyt tässä tilanteessa. Tämä ei muutu hetkessä, joten se on melkolailla pakkokin hyväksyä. Minä olenkin kauneimmillani saunanpuhtaana, olen laittanut itsestäni kuvan facebookiinkin heti saunan jälkeen (oli sentään pyyhe ympärillä…). Kylille lähtiessä ehostan itseäni mielelläni, koska tykkään korostaa kauniita silmiäni. Pystyn lähtemään myös ilman meikkiä, jos siltä tuntuu. Hih, tuli hupsu muisto mieleen työkkäristä, kun mulle taas kerran ei heidän suunnitelmansa oikein sopineet, niin virkailija ehdotti mulle xl-missiksi menemistä… Arvelin, että eipä sekään taida kovin vakaa leipäpuu olla…
Minä käytin ennen pelkkää mustaa, silloin nuorena, kun luulin olevani läski. Tänään sitten olin parturissa päälläni iloisen pinkki tunika (no oli sen päälle laitettava ohut musta neule, kun tuli mielikuva hattarasta…) ja kynnet on lakattu samaan sävyyn! Lempitalvitakkini on kirkkaanpunainen. Käytän paljon värikkäitä hameita, ja kesäpaidoilla leikittelen ihan mielinmäärin! Rakastan pukeutua violettiin, mut se on jotenkin liian tyypillinen isokokoisen tummatukan (aatelkaa, olen sen ihannenaisstereotypian täysi vastakohta! :mrgreen: ) väri, joten pölläisin blondeilta käyttööni erilaiset anilliinin, sun muut punaiset. Toimivat muuten violettiin vivahtavien hiusten kanssa aika kivasti…ja vihreät silmät korostuvat… (joskus jopa tykkään siitä miltä näytän!)
Onneks mulla ei ole lapsia, koska uimahalliin en mene, en vaikka vähän maksettais. Minä kuljen ylväästi pää pystyssä siellä missä kuljen, mutta en suinkaan aio antautua arvostelevien katseiden alle uimapuku päällä. Minä uin kesäisin järvessä, alasti. Juhliin en mene, koska en pidä juhlista ja ahdistun tiloissa, joissa on paljon ihmisiä. Oli mulla joskus toi “ei oo mitään päällepantavaa”-ongelmakin, mutta sitten mietin, että mitäpä se oikeastaan haittaa, vaikka mulla olis viitenä vuotena saman henkilön synttäreillä samat kuteet päällä. Kuten sanottua, minä ostan laatua, joten hankkimani vaatteet säilyvät vuosia. Jos jotakuta häiritsee se, että kuljen samat (tietenkin pestyt ja hoidetut) vaatteet päälläni, niin eiköhän se kerro enemmän hänestä kuin minusta. En pidä kertakäyttökulttuurista lainkaan ja taistelen sitä vastaan kaikin keinoin.
No, eiköhän tässä tätä tekstiä taas jo kerraksi olekin…
No joo, minä kuulun juuri siihen porukkaan, joka käyttää S ja M kokoisia vaatteita Ja olen tästä valtavan kiitollinen, koska taipumukseni herkutteluun voisi näkyä ihan eri mitoissa… onneksi rakastan myös liikkumista, ja urheilen tosi monipuolisesti. Silti, vaikea se oma rupsahtava keho on hyväksyä, mutta sitä tässä opettelen.
…Mirtillo, kuullostat juuri sellaiselta upealta, itsetietoiselta naiselta, josta puhuin. Laihduttaminen on varmasti ihan erilaista, kun tekee sen hyväksynnän, eikä vihan ja itsesyytösten kautta.
Pumppis, olen nähnyt myös miten tuo ulkonäkökeskeisyys vaikuttaa lapsiin. …Oma poikakin pullistelee pientä hauistaan peilin edessä, ja laittaa geeliä tukkaan… Voi apua, niin se vaan menee. Onneksi ei ole myöhäistä vaikuttaa, ja yritän noille supattaa joka päivä, miten upeita ja kauniita tyyppejä ovat.
Komppaan! Hyvältähän toi kuulostaa. Ei se haittaa, jos tulee takapakkejakin, ne vanhat epävarmuudet vain siellä vielä huutelee. Mistään sen vakavammasta ei ole kyse ja nekin kyllä häipyvät, kun et alistu niitä liikaa kuuntelemaan. Minä tosiaan toivon, että otat paikkasi tässä maailmassa tuolla tavalla pystypäin.
Ja myös näyttää, että äiti on tyytyväinen itseensä.
Lueskelin vähän noita juttuja ja totesin että meillä, mirtillo molemmilla on tuo huono itsetunto imaistu äidinmaidossa( ( jota ei kyllä paljoakaan saatu) itse tunnen yleensä aina itseni tyhmän näköiseksi ja vaikka miksi. Se on jotain ihan sisäsyntyistä ja koulukiusaamisen kylkiäisenä saatua. Ei meillä ulkonäköä koskaan ole kotonakaan ihailtu.
Sitä yrittää olla tekemättä samoja mokia kuin omat kasvattajat ja olen suu vaahdossa sanonut lapsilleni että ovat ihania ja kauniita.
En ole onnistunut täysin, ehkä itseni vähättely ja häpeä on tullut läpi ja lapset on kuitenkin saaneet mallin että " minä itse" on jollain tapaa viallinen ja muut tietävät mikä on cool. Tietoisesti olen välttänyt läskejeni haukkumista ja muutakin vähättelyä, mutta on ollut aikoja jolloin olen kokenut miltei mahdottomaksi jonnekin lähtemisen tympeän ulkomuotoni takia. Kaipa ne sen on huomanneet vaikka en suoraan ja alleviivaten sitä olekaan kertonut.
Tässä on taas yksi oppimisen paikka. Pää pystyssä vain sekaan. Kaikki me ollaan yhtä arvokkaita ja meillä on sama mittaamaton ihmisarvo ulkoisista avuista huolimatta.
Olen huomannut että silloin kun on voimavaroja liikkua, olla sosiaalinen ja jopa pikkusen pitää huolta itsestään( sheivata, laittaa naamiota, hiuksia…) niin itsetuntokin on parempi ja tuntee itsensä ihan kelvolliseksi. Niitä voimia ei vain aina ole ja mistäs äiti tinkii kuin itsensä hoitamisesta. Nauratti kerran kun huomasin että varpaankynnet oli metrin mittaiset. Olin huolehtinut säntillisesti lapsen, asiakkaiden, koiran ja kissan kynsien huoltamisesta mutta itse olisin päässyt vaikka puuhun kiipeämään.
Kyllä itsestä huolehtimiseen aikaa löytyisi mutta usein ei vaan JAKSA eikä KIINNOSTA!
Lupasin 42 vuotislahjaksi itselleni raittiuden. Jonka olen vähän myöhästyneenä saanutkin.
Kohta täytän 44 ja lahjaksi voisi luvata hoitaa itseään paremmin! Se olisi aika kiva lahja! Jess, tällasta olen aina toivonut!
Mulla liikkumiseen on suhde, jonka voisi määritellä hankalaksi. On pari liikuntamuotoa, joita rakastan. Metsässä kuljeskelu ja järvellä soutaminen! Talveksi pitäisi siis keksiä jotain. Metsäsuksista olen haaveillut jo kauan, jokohan sitä tänä vuonna sais ne hommattua… Jumppaan kyllästyn, salille on hankalahko päästä (enkä ees tykkää siitä), uimahallit ovat vielä kauempana (enkä semmoiseen kyllä meniskään)…joten sen olisi oltava jotain, mitä voi tehdä kotona. Sitä kahvakuulailua olen harkinnut, sitähän voi tehdä kotonakin kai…? Tuliskohan siihen innostuttua, vai tuleeko siitä ajan kanssa veneen riippa, kun en sillä muutamaan vuoteen mitään tee… En tiiä. Kuntoa olis kiva kuitenkin nostaa. No, isompi juttu mulle kuitenkin on tuon ruokavalion kunnossa pitäminen. Ihan selvästi huomaan sen, että enää en edes pysty syömään sellaisia määriä, kuin pahimpina aikoina ja viikonloppuherkkujenkin määrä on vaivihkaa pienentynyt alle puoleen entisestä. Ja ihan hyvinhän tuo paino tuntuu tälläkin toiminnalla laskevan, joten mihinkään muutoksiin ei ole juuri nyt edes mitään syytä.
Ja uskoisinpa, että näytänkin sellaiselta. Epävarmuutta on edelleen, mutta kyllä sen aika hyvin saa pidettyä kurissa tätä nykyä. Ja itsevarmuushan on sellainen kiva juttu, että siinä pikkuinen huijaaminenkin on ihan sallittua. Kun esittää itsevarmempaa kuin onkaan, niin sitä itseasiassa muuttuu itsevarmemmaksi, kun selviytyy erilaisista tilanteista. Kokeiltu ja hyväksi havaittu tekniikka!
Tämä on minun omakin toiveeni ja tavoitteeni!
Mulla on kyllä tosi heikot muistikuvat äidinmaidon millilitramääristä, mitä sisuksiini sain. Hyvinpä noilla lähti elämä käyntiin kuitenkin! Tulee vain nyt väkisinkin mieleen, että jostain syystä sulla tuntuu olevan tarve syyttää äitiä siitä, että koet olosi huonoksi. Voihan tietenkin olla, että äiti on sen vahingossa aiheuttanut, mutta eihän hän voi sitä enää millään korjata! Äiti on rakastanut meitä enemmän kuin mitään koskaan, hän on itse paskoista lähtökohdista noussut ja tehnyt aivan hirvittävän työn, että meidän elämämme olisi parempi kuin hänen. Miksei se riitä? Toki hän on tehnyt myös virheitä. Mutta jumalattoman paljon enemmän hän on tehnyt ihmeitä (mieti, hän ei ollut edes kunnolla nähnyt vauvaa, ennenkuin sinut käsillensä sai. Kuka voi odottaa virheetöntä suoritusta tuossa tilanteessa?). Virheetön ei sitäpaitsi ole kukaan ihminen. Voisitko jo pikkuhiljaa yrittää antaa anteeksi äidille hänen virheensä? Yritä ainakin… Niin kauan ku syytät omista fiiliksistäsi muita, sulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä eteenpäin itsesi hyväksymisessä. Ja sori, kun nyt purkauduin täällä, tein sen siksi, kun nämä aiheet kuitenkin liippaavat aika läheltä monia muitakin alkoholin kanssa ongelmiin joutuneita.
Minusta sinä olet aina ollut kadehdittavan kaunis! Muistan miten pikkuisena ihailin ja toivoin joskus olevani kaltaisesi…ja äiti puhui, miten kaunis sinä olet (kun sulla riitti niitä ihailijoita, jotka kotoakin yrittivät tulla hakemaan…), mulle siis. Ja minä sain siitä käsityksen, että jaa, minä en siis ole… Mutta tuotahan sitä on tullut itsekin tehtyä…nykyään olen yrittänyt opetella sen positiivisen palautteen antamista ihan suoraan sille, kuka sen ansaitsee.
Koulukiusaaminen on mulla vaikuttanut ihan älyttömän paljon enemmän tähän käsitykseeni itsestäni, kuin kotiolot. En miäkään yleisesti ottaen muista, että kotona olis kehuttu, enemmänkinhän se oli sitä että “myö kun nyt ollaan vaan tämmösiä”, iskä tosin kerran mainitsi, että minähän näytän jo ihan naiselta! Tarkoittaen siis, että olin lihonut…näin sen käsitin. Nämä kaikki olen tässä aikuisena tajunnut ja tajunnut, kuinka väärässä itse olin. Olen itse rakentanut itsetuntoani pienistä palasista, jos sitä ei itse tee, niin ei sitä puolestasi tee kukaan muukaan, eikä sitä voi edes odottaa muilta.
Se tulee läpi. Karkeasti sanoen voisi sanoa, että sanoilla ei ole mitään merkitystä, sillä on väliä mitä tekee. Jos sanot lapsillesi, että he ovat arvokkaita ja ihania ja ynnämuuta ja samalla kuitenkin rehkit ja raadat lepäämättä ja poljet itseäsi mutaan, niin lapset oppivat, että “ahaa, muita siis kehutaan ja kannustetaan, mutta itsensä voi unohtaa”. Näin minä sen näen… Mutta ihanaa on se, että olet kaikkien lastesi kanssa hyvissä puheväleissä! Niin kauan kuin on elämää, on toivoa!
Jep, pää pystyyn ja eteenpäin! Ja siskokulta, ilmaise toki mielipiteesi, jos rupeaa tuntumaan siltä, että muna yrittää tässä opettaa kanaa… “elä opeta sorsoo uimaan, eläkä issees naemaan” (saatan sortua sellaiseen joskus… )
Noniin, siskon kanssa riidelty. Yritys oli hyvä saada hänet näkemään asioita hieman toiselta kantilta, mutta puhelu meni lapselliseksi toisten syyllistämiseksi ja nyt on aivan saatanan paska olo. No, sainpahan kuulla mitä mieltä hän minusta oikeasti on. En minä pysty toisia muuttamaan (ihan vitun vaikeeta on muuttaa edes itseään…), tiedänhän minä sen, mutta vituttaa, kun tuntuu ettei sisko arvosta meidän äitiä ollenkaan. Ja minä taas pidän äitiä kuulemma täydellisenä ja virheettömänä. Jep. Koko keskustelu meni ihan päin vittua. Ja eilen keskusteltiin hyvässä hengessä ja asiallisesti… En tiiä mikä minuun meni, jotenkin tuntui että jokin pato murtui. En jaksanut enää. Ja nyt sisko sitten sanoi, ettei enää hae minulta tukea. No, jos se, että minä kerrankin sanon, mitä ajattelen, vaikuttaa noin, niin minkäs teen.
Ja nyt kokoan itseni, kun äiti tulee meille miehen kyydissä parin tunnin päästä. Se virheellinen, täydellinen äiti. Oi, kun elämä on taas kerran ihanaa.
Suosittelen lumikenkiä!! Paljon helpommat hallita kuin järeät ja pitkät sukset…
Pulkkamäki-homma on myös ihan hyvää kuntoilua kun aina nousee uudelleen mäen päälle…you know.
Teikkis.
Olen niitäkin miettinyt, mutta päädyin kuitenkin suksiin. Meillä on suht tasaiset pellot, joita voisin hiihdellä ympäri…
Nyt asiaa tovin miettineenä tuli mieleen, että voi hyvänen aika, mitkä padot mulla tuolla sisällä oikein onkaan!! Edellisen kerran sellainen outo raivo yllätti minut silloin kun laitettiin loimia puihin ja nyt sitten, tuon puhelun aikana tuntui, että menetin jotenkin itseni hallinnan aivan täysin! Kuulin itseni sanovan hirveitä asioita, joita en tarkoittanut, jossain takaraivossa piipitti ääni, että ei, ei, älä sano noin ja silti suu vain puhui… Ihan kamalaa menettää itsekontrolli noin!! Ja aivan täysin selvinpäin. Itse asiassa, minusta tuntui sen puhelun aikaan, kuin olisin ollut kännissä. Ja nyt on sitten sen krapulan vuoro…
Jospa tämä nyt tästä vielä iloksi muuttuisi…joskus…
Jos nyt sisko näitä luet, niin muista, että minä rakastan sinua kuitenkin, aina. Ja se ei muutu, vaikka näköjään kykenen aivan hirveään käytökseen sinua kohtaan. Kyllä asiat selviävät, kun niille antaa aikaa.
Ihan on semmonen olo, että jotain pitäs tehdä. Mutta ei vaan hajuakaan, että mitä.
Kamalan pelottavaa huomata, että pystyy muutamalla sanalla murtamaan toisen ihmisen kokonaan. En koskaan tajunnut olevani tuollaisessa vastuussa. Tarkoitukseni oli täysin päinvastainen, oli tarkoitus saada esiin elämän positiivisia puolia. En edelleenkään käsitä mikä siinä meni niin hirveän pieleen.
Ja meidän suvun ei lainkaan parhaisiin piirteisiin kuuluu järjetön itsepäisyys. Kun jotain päätetään, niin siitä ei lipsuta. Eräs vanha sukulainen oli aikanaan sanonut, että tässä suvussa toiset ovat itsepäisiä ja toiset vielä itsepäisempiä.
olisiko ihan vaan yksinkertaisesti pyydettävä anteeksi? ilman enempiä selittelyjä tai tarvetta jatkaa
tuota tällä erää mitenkään…vaikka toinen kuinka vielä haluaisikin jatkaa…
vastapuolen asia on sitten reagoida mieten hän päättääkin…tuolloin on kuitenkin tehnyt osuutensa asian oikaisemiseksi…
ajan kuluttua tulee luultavasti tunne, että on toiminut oikein, asia voi vielä kaivaa mielessä ajoittain, mutta kuitenkin, jaa…aloinkohan neuvomaan? anteeksi, en sitä tarkoittanut millään muotoa…
Mulla on vielä vähän vaiheessa alkoholisminkin kanssa niitten itsesyytösten lopettaminen… Aina välillä löydän itseni tilanteesta jossa ajattelen menneitten paskojen aikojen olevan 
On se kyllä, nyt kun ite tarkemmin ajattelee!
Mullahan työttömyys ja (liian) kiltti mies mahdollistivat tuollaisen. Varmaan aivan järkyttävää olla töissä ryyppyiltojen jälkeen!
Siitä ei ku päivä kerrallaan eteenpäin!
(saatan sortua sellaiseen joskus… 
)