Ai se,siis hän,rakasminä on sinun oikea sisko…
ihn hieno juttu minusta(aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa)
ite olen kokenut sisaruutta ja veljeyttä monen kirjoittajan kanssa…
onko tuo jotenkin paha…
tulen oikeitten sisarusten kanssa hyvin juttuun,eivät onneksi tarvi
täällä notkua…tai no…hmmm…joo…ei ne tarvii…
hyvää ja reipasta tätäpäivää siskot ja veljet…peace,jou
Ihmiset ovat erilaisia…onneksi! Minä en salaillut asioitani liiemmin edes juodessani, miksi nyt sit tarvitsisi. Toki, onhan tässä se, että tätäkään ketjua kirjoittaessani en ole tiennyt, että sisareni sen joskus tulee lukemaan, koska luulin ettei hän koskaan tule hommaamaan omaa konetta… Toisaalta tekisi mieleni tarkistaa, olenko joskus suutuksissani kirjoittanut jotain asiattomuuksia hänestä, mutta sitten ajattelin, että mitäpä turhia, ne ovat olleet omia rehellisiä ajatuksiani sillä kirjoitushetkellä. Mitäpä niitä kaunistelemaan ja piilottelemaan. Jos sieltä jotain outoa eteen tulee, niin hän voipi sitten kysäistä, että mitä tarkoitin… 
Usein kyllä kirjoitan sen verran sanakylläisesti, että ei jää epäselvyyksiä… 
Juu, ihan ihka oikea, samaa verta ja lihaa, samoista öyheistä, väittää äiti. Ja kyllä meissä molemmissa on sen verran isän puolen näköä, että ei se varmaan valettakaan ole…
Tulin tänään kirjoittamaan tähän ketjuuni, koska ei ole mitään niin erikoisen positiivista kirjoitettavaa. Tai no, onhan se kyllä toisaalta aina positiivistakin, kun pääsee omiin kipukohtiinsa käsiksi. Kerronpa:
Eilen illalla me katseltiin mieheni lapsuuskuvia (omia mulla ei juurikaan ole, siihen aikaan kun ei ollut kameraa…ja ne vähätkin mitä on olemassa, taitavat olla siskolla). No, tehän tiedätte, miltä vanhat maalaiskuvat aina näyttävät… Aina aurinkoa ja valtaisan vehreitä kasvustoja ja onnellisia ihmisiä. Sitten kun katsottiin joitain talvikuvia ja mies siinä samalla kertoi, miten heidän isänsä aina kasasi lunta autotallin sivulle ja katolle asti, että pojat pääsivät laskemaan mäkeä, niin tajusin jotain. Eihän meidän isä koskaan tehnyt meille mitään tollasta kivaa! Olen yrittänyt tässä muistella koko viime yön, että tekikö. Mieleen tulee se, että hän kyllä osti mulle työntökuulan (kun tulin toiseks piirinmestatuuskisoissa kuudennella, iskällä varmaan vilkkui jo olympiarenkaat silmissä… ) ja sukset. Oli varmaan silloin saanut kinuttua mummolta rahaa… Ja kuljettihan hän autolla joskus jonnekin… Ja uistelemassahan minä kävin iskän kanssa, mutta en kyllä muista, että niillä reissuilla olis ees puhuttu. Iskä viritti vavat ja avas kaljan (mökillä ei vaimon ja mummon edessä voinut juoda…), joi, upotti tölkin, avas toisen, joi…ja aina välillä nosti veneeseen hauen…ja joi. Eli kaljastusreissujahan ne oli. Kaipa hän sen verran puhui, että kielsi kertomasta mummolle ja äitille… Ei, en tosiaankaan saanut mieleeni yhtikäs yhtään kertaa, milloin iskä olis ihan oikeasti nähnyt vaivaa meidän eteen. Niin no, kerranhan hän näki vaivaa vahatakseen pätkän lattiaa huonekaluvahalla ja sitten istui katsomassa kuinka moni siihen liukastuu… 
Sitten taas niihin kuviin. Joissain kuvissa mieheni isä leikki lattialla nuorimpansa (=mieheni) kanssa, isommat veljet samoissa leikeissä ja äiti katsoi hymyillen vierestä. Tiedän, että ei heidänkään elämänsä tuollaista idylliä ollut koko aikaa, mutta se oli sitä edes joskus. Niitä kuvia, joissa perhe oli yhdessä milloin missäkin, on nimittäin paljon. Ja taas mietin, että tehtiinkö me mitään koskaan perheenä. Joskus taidettiin olla koko perhe pöydän ääressä yhtä aikaa syömässä ja se oli jo harvinainen tapaus! Siskohan tosin asui silloin jo eri paikassa, joten eihän siinäkään koko perhettä ollut. Äiti lähti töihin, kun miä menin ekalle. Iskän olis kuulemma pitänyt olla kotona silloin kun tulen koulusta, yrittivät työvuoronsa laittaa sillei, mutta enpä muista paljon iskää nähneeni. Voi olla, että muistan väärinkin…oli hän varmaan joskus kotonakin. Mutta paljon olin myös yksin. Siksi joskus aikuisena löysinkin itseni ihmettelemästä, kun luin jostain että alakoululaisille pitäisi olla joku paikka koulun jälkeen, että miksi ihmeessä! Hyvinhän minäkin pärjäsin! Ja pärjään edelleen hyvin yksin. Ehkä liiankin…
Tästä pääsen sitten siihen varsinaiseen kipukohtaan. Viime yönä se iski, jopa niin että minä itkin ihan oikeasti. En tietenkään voinut ruveta ihan ääneen vollottamaan, kun mies nukkui vieressä, mutta kanavat kyllä aukesivat. Tajusin nimittäin sen, että jos elämä menee tähän suuntaan, kuin se nyt näyttäisi menevän, niin minä en tule koskaan kokemaan tuollaista lämmintä koko perheen yhdessä olemista. En ollut moneen moneen vuoteen sitä edes muistanut, mutta viime yönä tuli mieleen, että lapsena suunnittelin tekeväni omien lasten kanssa kaikkea sellaista, mitä näin naapurissa ja ohjelmissa… Meillä ei ollut juurikaan perinteitä ja ymmärrän sen kyllä nyt, ei äiti olis pystynytkään kaikkeen yksin. Eihän iskästä ollut apua missään. Nyt tajusin senkin, että tosiaan, koko aikuisikäni olen ikäänkuin ajelehtinut, vaikka nyt fyysisesti täällä samassa paikassa olenkin asunut. En ole osannut oikein rakentaa kotia enkä just ylläpitää, enkä kehittää mitään uusia perinteitä…olen kai odottanut niitä lapsia, tiedostamattanikin. Ja yöllä se taas iski tajuntaan, että en tule koskaan saamaan sitä, mistä lapsena haaveilin. Minä olen blokannut nuo haaveet niin tiukasti pois mielestäni, että olen monen monta vuotta tiukastikin väittänyt, etten halua lapsia. Kaipa silloin parikymppisenä kun jätin ehkäisyn pois, oli muutakin mielessä ja sen jälkeen, kun niitä perillisiä ei ruvennut siunaantumaan, kielsin itseltäni toivomisenkin, etten pettyisi. Petyin silti. Aika hurjaa ajatella, että jos silloin olisin tullut raskaaksi samantien, niin mulla voisi nyt olla 12-vuotias lapsi…
Jotenkin nuo valokuvat toivat eteeni kaiken sen, minkä takia en välitä kulkea yleisillä paikoillakaan. “Katso nyt, tätä sinä et tule saamaan!”, ne ilkkuivat. Tunsin ja tunnen sen tuskan aivan fyysisesti nyt. Mutta jostain syystä, nyt en pysty enää itkemään. Joku saattaisi nähdä…jos ei muu, niin minä itse ja se se vasta paha olisi.
Alakulo on tehnyt tuloaan muutaman päivän. Tuo kesänperkelekin painaa päälle, niin että tuntuu siltä että olen jo kaikesta auttamatta myöhässä. Vaikka siis en ole. Ku olis joku järkevän kokoinen piha, ni mikäs tässä olis ollessa ja tehdessä, mutta täällä on joka ikiseen suuntaan katsottaessa jotain tekemätöntä työtä ja remontoitavaa rakennusta…enkä jaksais nyt… Ja miehellä on niin paljon hommia suunnitteilla kesäksi, että emme taida tulla juurikaan näkemään toisiamme. No, kuten sanoin aiemmin, minä kyllä pärjään yksin. Perkele. 
Moikka Mirtillo!
Muistan jostain lapsuudesta, että yritin aina selitellä ja peitellä vanhempieni käyttäytymistä. Esimerkiksi serkkuni, jolla oli ehjä hyvä perhe ja turvallinen lapsuus, tuli meille viikonlopuksi. Äiti karkasi heti naapuriin ryyppäämään, kun pihaan oltiin saavuttu. No, serkkuni sanoi, että hänellä on nälkä…no minäpä siihen että no arvaa mitä, äiti sano et me saadaan ihan ite tehdä ruokaa, jippii!no, eihän meilä mitään muuta syömiskelpoista ollu ku purkkilihapullat…yritin itsellenikin selitellä, että serkkuni on ihan lellitty ku ruokaki tulee valmiina. Selitin tätä jopa äitille. Ja näitä juttuja on paljon…yritin mustamaalata muiden, normaalien perheiden normaaleja perherutiineja, koska en voinut myöntää, että hävettää. Mullakin on ihan hirveesti tullu esiin tän raitistumisyritysten aikana kaikkia lapsuusmuistoja, mitkä on jo unohtanut/halunnut unohtaa. Itku tulee tosi helposti. Kai se kuuluu tähän prosessiin. Mullaki ihan hirveesti ois rästiinjääneitä pihahommia ja miljoona asiaa, mut en jaksa…täällä etelässä on tänään niin hieno päivä, etten jaksa tuhlata sitä murehtimiseen…toivon sulle myös samaa Mirtillo!
-jose-
Moikkis Jose! 
Meillä äiti yritti kaikkensa pitääkseen arjen edes suurinpiirtein normaalina. Iskäkään ei mikään kokopäiväalkoholisti ollut, omien sanojensa mukaan hän joi vain silloin kun itellä sattu olemaan, tai joku muu tarjos… 
No, sitä sanontaa tuli sitten itsekin käytettyä jokusia vuosia… 
En miä hävennyt kotiolojani, en ainakaan muista hävenneeni. Sitä minä ihmettelin aina naapurissa käydessä, kun kaverin äiti aina hymyili. Meidän äiti ei hymyillyt koskaan. Sitten kun olin jo isompi, niin tilanne oli aina vastakkain asettelu, me muut vs. iskä. Iskähän vammautui pahasti auto-onnettomuudessa, kun olin ekaluokalla ja kun olin alta kymmenvuotias (iskä oli silloin nelikymppinen 
), tulivat ensimmäiset neurologiset oireet (toispuoleinen halvaus ja mitähän muuta siinä olikaan…), joita diagnosoitiin vaikka miksi ja sitten siitä kymmenen vuoden päästä tuli MS-diagnoosi, eikä isä enää elänytkään sen jälkeen kuin nelisen vuotta. Hän kuoli 54-vuotiaana, minä olin silloin 23, siitä tuli joulupäivänä nyt kymmenen vuotta. Aika nuorihan sitä tuli oltua, mutta isän kuolema oli meille kaikille suoraan sanottuna helpotus. Hän oli niin monella lailla hankala ihminen, että sen kaiken kertomiseksi pitäisi kirjoittaa romaani. Nuo sairaudet ja vammat mainitsin siksi, että itsekin käsitin vasta vähän aikaa sitten, että minähän en oikeastaan iskää ehtinyt terveenä paljon tuntemaan. Hän rupesi olemaan kotona enemmän vasta kun sairastui.
Joskus, kun tuon siskoni kanssa jutellaan, niin tuntuu, kuin meillä olisi ollut aivan eri vanhemmat. Ikäeroa meillä on siskon kanssa kymmenen vuotta, eli siskohan jo esim. seurusteli, kun minä olin kuusivuotias yms. Me emme ole eläneet sellaista yhteistä perheaikaa, niin että minäkin siitä jotain muistaisin. Minun koettavakseni sattui isän sairauden aika ja kotona tissuttelu ja sammuilu, siitä pahimpana jäi mieleen se jouluaatto, kun iskä sammui vessanpöntölle ja me veljen ja äidin kanssa raahattiin hänet kylppäriin nukkumaan.
En minä koskaan ole kuitenkaan kokenut, että lapsuuteni olisi ollut huono. Se oli omanlaisensa, ihan hyvät eväät sieltä aikuisikään sain kuitenkin, kun olen näinkin hyvin pärjännyt. Tai no, jokuhan voisi pitää minua aivan luuserina, mutta omasta mielestäni mulla menee hyvin… :mrgreen:
En viime yönäkään surrut tai hävennyt lapsuuttani, minkäs minä sille itse lapsena olisin voinut. Surin sitä, että minä en tule kokemaan sitä perhe-elämää edes vanhemman roolissa.
Toki me olemme perhe mieheni kanssa, mutta onhan se nyt kuitenkin “vähän” eri juttu, kun on lapsia.
Diagnoosista on vajaa vuosi ja keskimääräiseen surutyöhön menee ainakin se parisen vuotta…eipä se ole ihmekään, että näitä tunnepulpahduksia nousee aina silloin tällöin…
Moi Mirtsikka, vastailin epähuomiossa tuonne toiseen ketjuusi. No ei se mitään.
Niin piti sanoa vielä, että tottakai suret ja prosessoit sitä lapsettomuuttakin, mutta tavallaan siinäkin voi olla koko ajan osa oman lapsuutesi suremista… Eli se lapsettomuus voi olla sinulle ikkuna, että voi katsoa taaksepäin, siihen kun olit lapsi ilman kunnollista, rakastavaa perhettä ja kaikilla sanan merkityksillä… yksin.
Elämä on ihmeellinen, kun pääsee jostakin vanhasta surusta tietoiseksi, ja käy läpi jonkun vanhan traumansa, niin nykyisyydessä voi jotakin muuttua ihan totaalisesti. Sinullakin voi vielä olla suuri, ihana perhe ympärillä, vaikka et lapsia voisi saadakaan. Miten, kysyt nyt… En tiedä, mutta minulla on sellainen aavistus. (…ja minulla on ennustamisen lahjoja, usko pois…
Niin no, kyllähän minä niitä pystyisin saamaan (tai kuka senkään tietää, kaik kokeet oli ok), mut yhteisiä ei tule koskaan.
Kyllä mulla eilen itkiessä oli mielessä vakaasti sääli. Sitä pikkuista, yksinäistä Mirtilloa kohtaan. Vakuuttelin siinä moneen kertaan itselleni, että ei se ollut minun syy…miä olin pikkuinen silloin…
Minulla on omat kriisini jo sieltä lapsuudesta asti, miehelläni taas se ihan pikkulapsivaihe taisi olla onnellisempaa. Kurjuus alkoi, kun hänen äitinsä kuoli täysin yllättäen, mieheni ollessa 13. Jo seurusteluaikaan hän kertoi, kuinka isä ja veljet itkivät ja lamaantuivat silloin. Mieheni hoiti maatilan työt sen ajan. 13-vuotiaana. Vanhempi velihän oli silloin jo omilla teillään, pian lähti keskimmäinenkin veli. Mies jäi kaksin skitsofreniaa sairastavan kiihkouskovaisen isänsä kanssa. Samoihin aikoihin myös minun isäni sairasti, sitä MS-tautia. Kun tapasimme, miehen isä oli joitakin aikoja aiemmin muuttanut tästä pois ja jättänyt tilan ennakkoperintönä miehelleni. Muutaman vuoden pyörimme “täällä ja meillä” vuorotellen, minä aloitin opiskelun vuonna 98, lopetin sen vuonna 2001 kesken ja muutin samantien tänne. Eläimiä otettiin, kaksi koiraa (avioeroperheestä) ja kaksi kissaa (löytöeläintalolta). Mies teki töitä ja minä olin yksin. Rupesin juomaan, yhä enemmän ja yhä useammin. Harvemmin täältä tuli bileisiin lähdettyä enää, useimmiten join yksin. 2000-luvun puolivälin jälkeen mieheltäni rupesi kuolemaan sukulaisia suunnilleen yks/vuosi, joskus kaksi samalle vuodelle, kaikki täysin äkkikuolemia. 2011 tammikuussa lopetin juomisen. Olikohan se saman vuoden huhtikuu, kun minun mummoni kuoli. Kolmea päivää ennen mummoni hautajaisia kuoli mieheni isä. Se oli ihan kammottavaa aikaa. Seuraavana (eli viime) vuonna päätimme lopulta mennä niihin lapsettomuustutkimuksiin, kun oikeesti rupes tuntumaan siltä, että meidän ympäriltä loppuu kohta ihmiset tätä menoa! Niiden kuluessa lopetimme tupakoinnin molemmat (mies tosin jatkoi taas myöhemmin, nyttemmin on lopettanut oikeasti). Viikkoa ennen juhannusta tuli se pommi, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia saada yhteisiä lapsia.
Siitä diagnoosista alkaa nyt kohta olla se vuosi. Minusta tuntuu siltä, että meillä molemmilla on melko monta itkua itkemättä. Nuo läheisten kuolemat ovat tulleet niin kasassa, että niihin jotenkin turtui. Kun mies tuli kerran kotiin hieman kummallinen ilme naamalla, niin minä vaan tyynesti kysäisin, että kukas nyt kuoli. Isotäti tais olla sillä kertaa…ihan kamalaa tottua kuolemaan.
Oli tarkoitus kirjoittaa pidempäänkin, mut mies tuli viraapelihommistaan nyt kotiin ja saatamme lähteä käymään vielä ilta-ajelulla. Haluan hieman nähdä ihmisiä “kontrolloidussa tilanteessa”, että totun siihen taas. Paniikkikohtausten yksi paskimmista puolista on se, että sitä rupeaa pelkäämään, et milloin ja missä se seuraava iskee! Parturintuolissa olen joskus vapissut ja se olis eessä taas ensi keskiviikkona… Ja minä en todellakaan halua ruveta kammoksumaan parturia!! Niille, jotka eivät paniikkikohtauksia ymmärrä, kerron, että en minä pelkää partureita… Epäilen, että siinä asento on jotenkin huono mulle ja sitten ne kemikaalit, joita joutuu hengittämään, vaikuttavat varmaan kanssa…ja se, kun se väri päässä ei oikein siitä voi lähteä kävelemäänkään. Kammottavinta oli hiuslisäkkeiden laitto! Jaksoin niitä kaksi viikkoa, poistatin ne (auts!) ja sellaisia en enää tartte!
Meni ot:ks. Piti vain mainita, että tänäänkin on vähän ahdistanut. Nyt en taas ollenkaan saa kiinni siitä, että mikä siellä sisuksissa kummittelee. No, jospa tää tästä.
Viikonloppu meni ihan hyvin, ei itkettänyt, mutta eipä panikoittanutkaan. Tänään mies lähti sitten normaalisti töihin tuossa yhden maissa. Jonkin aikaa meni ihan hyvin, siivoilin ja höpöilin netissä. Sitten söin, sellaista täysjyväpasta-kasvisvuokaa ja ruisleipää. Istahdin hetkeksi ja kas, sieltähän se vanha tuttu kurkun kuristus taas saapui, mahassa rupesi vellomaan ja syke nousi, “ympyrä rupesi sulkeutumaan”… Sain sen ajateltua pois taas, sisko soitteli ja sitten äitikin, ne puhelut auttoivat ja paljon auttoi ja edelleen auttaa youtubesta soimaan laittamani rauhoittava musiikki.
Mietinkin tässä nyt tuon syömisen ja paniikin yhteyttä. Mullahan oli aina krapuloissa hirveet paniikit. Kun lopetin juomisen, niin nekin tietysti hävisivät. Reilu vuosi siitä eteenpäin tuli taas tuttuja oireita, silloin lopetin tupakanpolton ja sillä sain hengenahdistuksen ja siitä aiheutuvan kohtaukset loppumaan. Ja siitä on nyt taas vuosi. Mietin, että yrittääkö miun kroppa näillä kohhtauksilla nyt kertoa sitä, että syömispuolella olis jotain muutettavaa? Tuo ruoka ei kovin rasvaista ollut, siinä oli täysjyvää ja kasviksia…leipä nyt tietty oli turhaa, mut kun teki mieli (olen ruisleipäaddikti… ). Pitäisköhän kokeilla sit vähähiilarista taas jonkin aikaa…
Voihan tuo tietysti henkiseltäkin puolelta nousta. Pitäis vissiin jatkaa sitä itkemistä. Jos sais sen noin vaan “päälle”… Minä selkeästi tunnen, kuinka jollain lailla jarrutan itseäni jopa yksin ollessa. En tiedä miksi, enkä osaa lopettaa sitä. Outoa ja perin ikävää.
Vittumaista tää yksin kotona ollessa iskevä paniikki. Kun nimittäin mulle lääkkeet eivät ole vaihtoehto, en missään nimessä aio alkkismenneisyydellä mennä kinuamaan rauhoittavia. Mulle riittää se, että tiedän mille tielle monet muut ovat niiden kanssa oloaan helpottaessa joutuneet. Minun on vain selviydyttävä jotenkin. En saa tänne ketään turvaksenikaan, ja vaikka saisinkin, niin ei sekään pysyvä ratkaisu olisi. Minä joudun jatkossakin olemaan joka arkipäivä sen kymmenen tuntia yksin ja se on seikka, joka ei muutu.
Joten ratkaisun täytyy löytyä minusta itsestäni. Yritin kohtauksen uhkaillessa kuunnella sitä, mistä se kumpuaa… Fyysisesti ajatellen jostain tuosta vatsan ja pallean seudulta… :mrgreen: Mitään ajatuksenpoikastakaan ei tule mieleen henkisen puolen syystä. Yksinäisyys se on, sen tiedän, mutta miksi se nyt ahdistaa, kun pitkälti yli kakstoista vuotta olen täällä ollut ihan yhtä yksin ja se ei ole haitannut yhtään! 
Ahdistaa tuo painokin, minä häpeän ulkonäköäni, häpeän olla julkisilla paikoilla ihanan normaalipainoisen mieheni kanssa. Syön viikot hyvin säntillisesti, en retkahtele herkkuihin. Viikonloppuisin herkuttelen huolella, mutta kuitenkin paljon vähemmän kuin ennen. Syön aamupalan joka aamu (rahkaa, hedelmiä, mustikoita, siemeniä), yritän painottaa isommat ruokailut enemmän aamupäiviin. Syön joka päivä annoksen itse tehtyä kotiruokaa, johon käytän todella paljon kasviksia. En käy salavälipaloilla pää jääkaapissa. Välipaloiksi syön hedelmiä. Liikkunut olen viime aikoina enemmän kuin ennen. Ja silti paino ei laske. Inhottaa ja oksettaa telkkariohjelmien stereotypiat, joissa läskit vetävät aina pelkkää pizzaa ja kokista ja hampurilaisia ja ranskalaisia ja muuta mäkkäripaskaa. Minä olen käynyt hampurilaispaikassa yhteensä varmaan alle kymmenen kertaa koko elämässäni, pizzoja me syödään ehkä kaksi vuodessa, joka vuosi ei ollenkaan, limsoja en juo ikinä. En syö myöskään pullaa, enkä keksejä. Jotain teen ilmeisesti väärin, mutta en käsitä mitä. Se vituttaa.
Ja sekin, kun jotkut täälläkin ihastellen kertovat, kuinka paino laskee kuin itsestään, kun jättää alkoholin pois. Putosi se mullakin silloin alussa, ankaralla lenkkeilyllä ja joka suupalan vahtimisella. Ei pudonnut kuin itsestään, ei. Ja kun lomalla repsahdin herkuttelemaan, paino nousi takaisin ja tietysti tuli extraa mukana. Tupakoinnin lopettamisen jälkeen se nousi vielä lisää, viitisen kiloa olen nyt saanut pois ennen tätä tasannevaihetta ja nyt painan suunnilleen saman verran, kuin mitä silloin, kun tammikuussa 2011 lopetin juomisen. Jeejee.
Mut eipä tässä, etteenpäin sano mummo hangessa. Ei siellä takanapäinkään mitään niin kivaa ole, et sinne kannattais takaisin lähtä.
Minäkin olen lähes kateellisena lukenut heistä, joiden paino tippuu kilotolkulla ryyppäämisen lopettamisen jälkeen 
Näin ei minulle käynyt, päinvastoin. Todella ketuttaa tää ainainen painonhallinta ja painonpudotus. Olen tosin nyt pitkällä aikavälillä saanut painoa laskemaan. Olen opetellut pienentämään annoskokoa, en ota oikeastaan koskaan lisää ruokaa, leivän syönti on todella vähäistä, korkeintaan kaksi palaa per päivä ja usein niistäkin toinen näkkäriä.
Kerran päivässä syön vähän runsaamman aterian, koska minun on saatava tuntea se hyvä kylläisyyden tunne, muuten napsin vähän väliä jotain.
Sitten toki tapahtuu näitä täydellisiä kontrollin menetyksiä kuten viime viikolla sen koirani lopettamisen takia 
Olet saanut pudotettua viisi kiloa. Se on todella paljon… 10 voipakettia ! Iloitse onnistumisestasi.
Kiitos tsempistä JaanaMurunen! 
Vaikka ei se itsestäni nyt niin paljolta tunnukkaan. Toki minäkin joskus sorrun syömään liikaa, mutta nykyään aika harvoin. Annoskokoihinkin olen kiinnittänyt huomiota, enkä enää ota lisää lautaselle.
No, eiköhän tämä tästä, kesällä tulee ihan huomaamattaankin liikuttua enemmän, kun ulkona on niin ihanaa!
Tsemppiä sulle takaisin Jaana!
Heippa Mirtillo! Tuli vaan mieleen, että onhan sulta otettu kilpirauhaskokeet? Kilpirauhasen vajaatoiminta(muistaakseni) vaikuttaa että ei laihdu vaikka pitäis.Ja vaikuttaa myös mielialoihin(paniikkikohtaukset).Terveelliseltä vaikuttaa toi sun ruokavalio,en kyl yhtään keksi et mitä voisit tehdä väärin.MUTTA, ei laihana oleminen ihmisestä onnellista tee,vaan itsensä hyväksyminen sellasena kun on 
.Ja sä vaikutat kyllä oikeen ihanalta ihmiseltä 
Sepä tässä kummaa onkin, kun mulla on ihan sikana kilpirauhasen (oliksenyt…) vajaatoiminnan oireita, mutta viime vuonna otetuissa verikokeissa ei ollut arvoissa mitään vikaa! Voikohan ne arvot vaihdella minkä verran…? Pitäisköhän hakeutua uudestaan niihin kokeisiin? Tosiaan kyrsii tää, kun ei perkele laske paino vaikka mitä tekis. Toki minä en pidäkään ulkonäöstäni, mutta isompi pointti mulle on se, että haluaisin olla kuusikymppisenä kivuttomampi, kuin äitini on. Haluaisin pystyä liikkumaan vielä vanhanakin. Viehättävämpi olemus olisikin sitten vain bonusta… 
Minä pidän siitä mitä teen, luonteestanikin, kasvonikin ovat viehättävät (aina kun satun sillä päällä peiliin katsomaan), hiukset hyväkuntoiset ja hyvänväriset, minua on vain liikaa. Yritys on kova, ettei olisi, mutta kun ei onnistu. Ja siksi häpeän.
Komppaan Camillea, minullekin tuli sama asia mieleen. Itselläni nimittäin on kr:n vajaatoiminta ja silloin on painon pudotus aika surkeaa. Vuodessa tapahtuu paljon, hakeudu uusiin kokeisiin. Ja pidä puolesi lääkärin kanssa, toiset on ihmeen nihkeitä niitä arvoja tulkitessaan ja lääkitystä aloittaessaan, nimim. kokemusta on.
Minustakin syöt todella terveellisesti.
Ne arvot voi kyllä vaihdella!Kannattaa varmaan mennä uusiin verikokeisiin. Ja voihan muitakin syitä olla.Toisille toimii tosi erilaiset ruokavaliot, esim. just karppaaminen. Hiivapitoiset elintarvikkeet myös joillain aiheuttaa
sen et ei paino laske niinkuin pitäis.Tsemppiä sulle ja häpeä pois!Ei oo mitään hävettävää kun yrittää parhaansa
Hiivapitoisia ruokia en syö, kun ne tekee mulle aika tukalan olon ikävine jälkiseuraamuuksineen… Leipä, mitä syön, on täysjyväruista, useimmiten luomua vielä…juureen tehtyä tietysti. Juomisaikoina söin tietty ihan mitä vaan, ja oli tässä raittiinakin välillä sellaisia aikoja, etten jaksanut välittää siitä mitä söin. Ja sen käsitän, että sellaisina aikoina ei kukaan laihdu… 
Mutta nyt olen tosiaan useamman kuukauden syönyt juuri edellämainitsemallani tavalla. Jo tällainen ruokailutapojen muutos pudottaa monilta viisi kiloa ihan samantien ja sitten pudotus jatkuu. Mulla kyllä jokainen pudotettu kilo tuntuu todellakin ansaitulta! Tammikuussa taas aloittelin… Niin, no toisaalta…nyt on viides kuukausi, kilo kuussa ei nyt ihan huonokaan saavutus ole. Hitaasti putoava painohan kuulemma pysyykin paremmin poissa, näin olen kuullut. Sitä kun on tää perusalkoholistinen kaikkimulletännehetinyt-luonne… Liian hidasta, liian hidasta, pitäs olla jo valmis!!! Jospa palautan itseni maanpinnalle taas ja sanon että Hyvä Mirtillo, jatka samaan malliin!!
Siis pudotusta on kuitenkin tapahtunut, onhan sekin jo jotain. Joskus elimistön on vain selvittävä shokista ennenkuin se ymmärtää parhaansa. Minullakin meni hyvinkin puoli vuotta juomisen loputtua ennenkuin paino alkoi reagoida.
Sinuna silti hakeutuisin sinne labroihin kun sinulla on noita muitakin oireiluja.
Just niin 
Hyvä sä!
Ah, minä ja neulat…ja muutoinkin kaikkiin tutkimuksiin hakeutuminen on mulle lähestulkoon mahdotonta. Pitää tuntua sit jo todella pahasti. Mullahan on (jos sitä syyskuun retkahdusta ei lasketa) tässä juomatonta aikaa alla se reilut kaks vuotta, luulis jo meikäläisenkin vauhdilla kropan tottuneen…
Saatan todellakin ehkä hakeutua verikokeisiin…
Kas, Camillekin siihen ehti. Kiitos, noin se pitää yrittää ajatella!
Tuli mieleen että voisiko tässä olla kyse siitä, että sinulla on jotenkin sairas suhtautuminen syömiseen? Nuo oireet viittaavaat vakavaan häpeän kokemiseen, (suoraan kirjasta mitä tällä hetkellä luen) ja jos koet häpeää kropastasi, niin se voisi ehkä syömisen jälkeen ilmentyä noin, vai voisiko?
Mulla on ystävä, joka ei pitänyt varpaistaan. Piti niitä rumina. Kunnes alkoi saunassa jutella niille, kehui niitä kauniiksi, urheiksi varpaiksi, jotka jo lähes 50 vuotta ovat häntä kuljettaneet paikasta toiseen, ja siinä sitten heilutteli ja ojenteli varpaitaan, ja kehui niitä ja antoi niille rakkautta ja hyväksyntää. Lakkasi kynnet ja antoi jalkakylpyjä. Olin silloin ihan otettu, ja vaikuttunut, ja kerran tätä varvas-rakkautta saunassa katsellessani päätin, että alan samoin suhtautumaan omaan vartalooni.
Ei ole helppo juttu, ei todellakaan. Liikaa häpeää, liikaa naistenlehtien mallien kuvia kropista, jotka eivät ole selluliittia nähneetkään. Mutta nykyään taputtelen reisiäni ja takapuoltani, ja katson itseäni hyväksyvästi peilistä. Olen kiitollinen keholleni, joka on tähän asti minua uutterasti kuljettanut, ja pitänyt minusta huolta.
Edelleen urheilen, ja syön terveellisesti. Mutta yritän ajatella niin, että teen sen itseni hyväksi, jotta oloni olisi hyvä. En sen vuoksi, että haluaisin mahtua 36-koon farkkuihin. Vaikka, edelleen tämäkin ajatus eksyy mieleen säännöllisesti, mikä on ihan sairasta. Lapsena, alle kouluikäisenä olin normaalipainoinen, mutta eräältä sukulaiselta sain kuulla jatkuvasti olevani lihava ja pullukka. Tämä syöpyi minuun, eikä ole vieläkään poistunut. Häpeä on käsittämättömän vahva tunne.
…Niin Mirtsikka, voisiko nuo oireet olla psykosomaattisia, saattaisit hyötyä terapiasta, tai ainakin tuon häpeä-kirjallisuuden lukemisesta. Miksi ei nuo AAL- ja Al-anon kirjallisuudet auttaisi myös, nekin käsittelevät tavallaan samoja asioita.
Nuo kilpirauhastestit, joita Suomessa otetaan ja tuijotetaan, eivät kerro tarpeeksi. Ensinnäkin, viitearvot ovat ihan päin pyllyä. Toiseksi, pitäisi ottaa sellainen arvo kuin rT3, joka kertoisi jo paljon enemmän, mutta kun sitä on Suomessa niin vaikea saada. Tässä vähän lisätietoa.
amplia.fi/blogi/?x119991=139991
kilpirauhasblogi.com/?p=2678
Sitten, olen samaa mieltä tuosta, että jos haluaa saada jotain muutoksia tapahtumaan kropassaan, on hyvän suhteen luominen siihen tärkeää. Ihan niin kuin henkisessä paranemisessakin on hyvä, jos alkaa suhtatua itseensä lempeästi. Minulle se oli hyvin käänteen tekevää. Itse olen nyt puolen vuoden aikana ymmärtänyt, että useista syistä johtuen mulla ei ole ollut ihan oikeaa kosketusta kroppaani aiemmin. Se on ollut jonkinlainen objekti vain. Nyt olen saanut siihen uudenlaisen tatsin, ja se kaikki alkoi noista kehonskannausharjoituksista. Makaan lattialla ja hitaasti, todella hitaasti kohdistan tietoisuuden aina tietylle kropan alueelle ja sillä tavalla käyn läpi koko kropan. Nyt olen alkanut ikään kuin olla kotonani enemmän tässä kehossa, teen sitten mitä tahansa. Siihen ei niinkään vaikuta se, miltä näyttää tai minkäkokoinen on, sillä minkä tahansa näköinen ihminen voi asua luontevasti kehossaan. Ennen en pitänyt liikunnastakaan ihan oikeasti, koska ne olivat suorituksia. Kyllä sitä aina vähän aikaa jollain innolla jaksoi painaa, mutta se lopahti ennen pitkää. Nyt olen löytänyt pari sellaista liikunmuotoa, joista nautin todella. Oikein odotan sitä hetkeä, kun saan levittää maton ja olla itsessäni ja tuntea kaikki liikkeet ja niden vaikutuksen. Tämä on jotain ihan uutta. Ja kehotietoisuus on ihmisen henkisellekin hyvinvoinnille erittäin tärkeää. Että ei muuta kuin ruvetaan kaikki vain silittelemään niitä pyllyjämme ja vatsakumpujamme. 
No ilmanmuuta on, olen sen tiennykint jo vuosia! BED-oireistoa on ollut, mutta olen siitä päässyt nykyään eroon. Ja muutoinkin, se sairaalloinen ajattelu on aika lailla kadonnut, nykyään syön sitä mitä tarvitsen. Voihan se olla, että sitten kehitän itselleni sen paniikin, kun syön jotain jonka kuvittelen olevan itselleni haitallista…
Jos tuo yksi kerta syöpyi sinuun, niin kuvittelepa mitä tekee kolme vuotta samaa päivittäin (miinus lomat ja viikonloput tietty). Minäkin olin yläasteelle mennessäni normaalipainoinen. Siis olin. Ihan häpeämättömästi tässä nyt syytän koulukiusaajiani siitä, että minun kehonkuvani vääristyi ja sairastuin syömishäiriöön, jonka seurauksena minusta tuli sellainen, joksi minua haukuttiin. Vahvat selviytyvät tuostakin ja sitten he vielä syyllistävät meikäläisiä, jotka emme meinaa millään päästä noista traumoista yli. Enkä nyt tällä tarkoita ketään täällä, täällä ymmärretään mielen vääristymiä.
Niin minäkin teen. Mulle ulkonäkö ei ole koskaan ollut niin kovin tärkeä. Kuten jo aiemmin sanoin, haluaisin laihtua nyt, suht nuorena, että pystyisin liikkumaan vielä vanhanakin.
Voi kuinka minä yritän…ihan todella! Ja mielestäni kyllä hyväksynkin itseni tällaisena. Siis minä itse hyväksyn. Mieheni hyväksyy, sekä perheeni. Mutta. Olen kuullut kerrottavan, että kaupungeissa lihaville huudellaan, erästä oli jopa heitetty kaljapullolla selkään “Vitun läski”-huudon siivittämänä. On mullekin joskus naureskeltu. Nuorison toimesta lähinnä. Surkuhupaisaa jotenkin, että itse ollessani nuori en todellakaan ollut läski ja minua haukuttiin sellaiseksi, nykyään olen ja edelleenkin tuntuu siltä, että nuoriso ei minua tällaisena hyväksy. Eikä tietysti tarvitsekaan hyväksyä, käsitän sen ja minua ei lainkaan häiritse se, että minusta ei kaikki pidä. Itse asiassa joskus tuntuu, että minusta tykätään edelleenkin liikaa, kun en ite aina oikein jaksaisi olla sosiaalinen… Minua vain pelottaa se, että mulle ruvetaan huutelemaan tuolla. Tää on nyt tullut taas jostain, jokin aika sitten kuljin ihan huoletta pitkin kaupunkia.
Ja outoa toisaalta, että pelkään. Mulle ei ole painostani nurjaa sanaa sanonut edes lääkäri, koskaan.
Totta tuokin, mutta on silläkin hiukan eroa, puhutaanko ylipainon määrästä kiloissa, vai kymmenissä kiloissa…
Luen nuo artikkelit myöhemmin, nyt ei joua.
Lopuksi voisin todeta semmoisen pienen jutskan, että käväisin tänään vaa’assa. En tiedä mistä miä sen viisi kiloa muistin, kun tänään se vaaka näytti seitsemän kiloa vähemmän, kuin alkuvuonna. :mrgreen: