^ “Pieni kiusanteko”:kin kuulostaa jo sen verran vastenmieliseltä ja törkeältä teolta ammattilaisen tekemänä, että kyllä siihen pitäisi puuttua työyhteisönkin, ellei asiakas tai hänen läheisensä pysty siihen puuttumaan.
Ja kuten minäkin edellisellä sivulla monta viestiä sitten kirjoitin, ammattilaisen toimintaa säätelee etenkin hänen työnantajansa määräämät arvot, hoitomenetelmät ja kontekstit ja sen jälkeen yleinen eettinen ohjeistus ja lainsäädäntö; joten hänellä ei useinkaan ole yksinvaltaa toimia mielivaltaisesti asiakasta koskevissa päätöksissä. Sitä ainakin minä olen tarkoittanut, ja käytin sanoaa absoluuttinen valta.
Jonkinlaisesta mielivallasta tulee nyt mieleen lähinnä päihdehoidon maksusitoumusten päällä istuvat sosiaalitoimen työntekijät, mutta hekin noudattavat yleensä ylempiensä ohjeistusta ja ns. kunnan linjausta maksusitoumusten jakamisessa.
Yhteisöhoidossa kauaskantoiset asiakasta koskevat päätökset tehdään työyhteisön yhteisellä päätöksellä, koko työryhmän palaverin ja mahdollisesti koko yhteisön palaverin pohjalta.
Katkaisuhoitotyö on muuten hektisyydessään vallan ihanaa, mutta kieltämättä siihen kuuluu toisinaan velvoite toimia jonkinlaisena “poliisina” tai “vartijana”, mikä ei ole kovin kivaa vaikkakin joskus välttämätöntä
Ja sitten ammattilaisen vallalla on se positiivinen puoli… eihän sitä maksusitoumustakaan tulisi ilman, että on valta se myöntää. Ammattilaisen sanomisilla/kirjoituksilla/lausunnoilla on parhaimmillaan asiakkaan asiaa ja tilannetta eteenpäin vievä vaikutus, ilman valtaa ei niitäkään kirjoitella saatika lähetellä eri paikkoihin ja viranomaisille. Ammattilaisen valta hoitaa, puuttua, mennä väliin on parhaimmillaan käännekohta parempaan, ilman valtaa ei interventiota tehdä tai määritetä hoitoyhteisön sääntöjä…jne.
^ Juuri niin. Yhteisöhoidossakin vaikka se yhteisö hoitaa ja vertaistuki ja yhteisöllisyys hoitavat, ammattilaisen valvollisuus voi olla käyttää valtaa esimerkiksi sääntörikkomusten sanktioinnissa. Ja myös eräänlaisena “esikuvana” olemisessa, niin hassulta kuin se kuulostaakin. : )
Jos sääntöjä ei rikota ja homma pelittää, se pelittää ikäänkuin omalla painollaan ja ammattilaisen tehtävä on vain katsoa että rakenteet (lukujärjestys ja päivärytmi) pitävät, ja toimia ns. kulttuurin kantajana; esimerkkinä addiktio-vapaasta elämästä.
Tietysti myös se hoitotahojen välillä käytävä jatkuva “paperisota”, näyttöpäätetyö ja verkostotyö voidaan mieltää vallankäytöksi positiivisessa mielessä.
Ja vaikka tavallisen lääkärin vastaanotolla minä tunnen olevani täysin tasa-arvoinen sen lääkärin kanssa ja dialogisuuden toimivan, onhan sillä lääkärillä tietynlainen valta esimerkiksi kirjoittaa minulle lääkeresepti tai olla kirjoittamatta sitä.
t. nimim. Korvatulehdus-potilas, joka toivoisi jonkinlaista vallankäyttöä kohta tohtorilta.
Ihmisen elämä on kaikkialla täynnä erilaisia valta- asetelmia. Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Vallankäyttö ei itsessään ole paha asia. Se vain on tosiasia ihmiselämästä. Vallankäyttö on paha asia vain silloin kun sitä käytetään väärin.
Kyllähän katkennut jalkakin on “heikkous” ja hoitavan lääkärin asema ammatillisine osaamisineen siinä tilanteessa on vallankäyttäjän asema. Ei sinun tarvitse kokea olevasi heikko uhri katkenneen jalkasikaan kanssa, mutta ei se poista sitä tosiasiaa että kyse on siltikin valta -asetelmasta. MM ja basi tuossa tajusivatkin pointin.
Tässä tuli esille eettiset ohjeistukset, lainsäädäntö, työnohjaus yms. jotka ovat tietysti tärkeitä kontrollin välineitä siinä miten auttamistyössä käytetään valtaa. Mutta kun ollaan vihaa käsittelevässä keskustelussa, pakko muistuttaa ettei mikään ohjeistus, työnohjaus, tai lainsäädäntö pysty kontrolloimaan yksittäisten auttamistyössä olevien toimia. Ihminen sääntelee lopulta aina itse itseään omien sisäisten motiiviensa, ajatustensa ja tunteidensa ohjaamana. Tarkoitukseni ei tietenkään ole leimata mitään ammattiryhmiä miksikään, stigmavastainen kun olen. Mutta basin kanssa olen samoilla linjoilla siitä että aina kun on vallankäyttäjän asemassa toiseen ihmiseen, pitäisi miettä sitä millä tavalla valtaansa käyttää. Aina pitäisi tarkastella rehellisesti omia sisäisiä motiivejaan ja toimintatapojaan, sekä asenteitaan vallankäyttäjänä. Myös se, ettei käytä valtaansa silloin kun pitäisi on vallan väärinkäyttöä.
Itse asiassa mainitsin dialogisuuden ja vuorovaikutuksen vastapainoksi “heikompi asema vs. vahvempi asema” -vastakkainasettelulle kohtaamistilanteessa, mutta se siitä.
Palautetaanko ketju takaisin alkuperäiseen aiheeseensa?
Millä tavalla viha ja katkeruus haittaavat ihmisen vastuuta esimerkiksi omasta vallasta?
Väkivaltaisesti käyttäytyvällä on valtaa väkivaltansa kohteisiin, ja äärimmäisissä tapauksissa hän omii itselleen vallan päättää uhrinsa elämästä ja kuolemasta.
Jos sosiaalityöntekijä olisi käyttänyt ajoissa valtaansa eräässä hiljattain kohauttaneessa pienen lapsen surmassa, olisi surman tekijöiden vallankäyttö lapseen loppunut ajoissa.
Meillä kaikilla tosiaan on jotain valtaa kanssaihmisiin. Ja eikö vihan ja katkeruuden poistaminen elämästä vähennäkin riskejä siihen, että vahingoitamme toisiamme tai itseämme; käytämme valtaa väärin valitsemalla vallaksi väkivallan ?
Eihän sitä tarvitse palauttaa takaisin aiheeseen kun puhumme koko ajan itse asiasta. Ainakin omalla kohdallani yksinkertaistaen…
Vihaan:
Vallan väärinkäyttöä.
Kyllä joo ja vallankäyttö menee myös toisinpäin. Myös esim. sosiaali- ja terveysalan asiakkailla on valta arvaamaton siellä työskenteleviin ihmisiin. Tiukan tarkkailun alaisina ovat, yleensä negatiivisen sellaisen. Näinpä myös asiakkaiden pitäisi miettiä miten käyttää omaa valtaansa suhteessa ammattihenkilöihin.
Mä en usko että vihaa ja katkeruutta voi poistaa. Mielestäni sellainen on valheellista illuusiota.
Minulle on paljon tärkeämpää olla tietoinen omasta vihasta ja katkeruudesta, kuin yrittää päästä siitä eroon. Se, että tiedostaa itsessään olevan vihan, tekee oikealla tavalla nöyräksi myös toisten vihan edessä. Sitä osaa kunnioittaa järkevällä tavalla eikä siien tule suhtauduttua esimerkiksi ivallisesti. Toisen vihan ja katkeruuden ivaaminen esim. kiukutteluksi lietsoo vihaa entisestään. Ja madaltaa väkivaltaan taipuvaisten kynnystä ryhtyä toimiin.
Kun tiedostan itsessäni olevan vihan, tiedostan myös sen mikä sen saa valloilleen. Silloin osaan toimia paremmin siten ettei tarvitse esimerkiksi heittelehtiä yllättävien vihaimpulssien heiteltävänä kuten niiiin monet tekevät.
Eihän kaikki vihaansa toteuttavat väkivallantekijät toimi impulsiivisesti. Esim. koulusurmaajat suunnittelivat tekoaan pitkään ja hartaasti, olivat tietoisia vihastaan, ruokkivat sitä, suorastaan hellivät omaa vihaansa.
Kumpaakin innoitti nimenomaan tarkkaan kohdistamaton ihmisviha.
Fernetti, oletko sitä mieltä että vihaa voi hallita loputtomiin niin ettei se muutu kauheiksi teoiksi, ja jos voi hallita, niin miksi ihminen tekee niin? Jos viha on suuri ja läsnä koko ajan, miksi vaivautua patoamaan sitä?
Myötätunnostako muita ihmisiä kohtaan, yleisten normien takia, rangaistuksen pelossa vai miksi?
Eivät kaikki väkivallanteot olekaan impulsiivisia. Otin tunneimpulssien armoilla heittelehtimisen vain esimerkiksi siitä millä tavalla vihaansa tiedostamaton ihminen yleensä toimii. Vihaimpulssitkaan eivät aina tarkoita väkivaltaisuutta. Ne voivat olla vain sellaisia vihantunteita joita niiden kokija ei pysty rationaalisesti itselleen selittämään. Joku saattaa vihata suunnattomasti uutta henkilöä jonka tapaa pystymättä perustelemaan järkevästi edes itselleen mikä kys. henkilössä vihastuttaa.
Suunnitelmalliset vihateot ovat nähdäkseni sellaisten ihmisten tekemiä jotka ovat tietoisia itsessään olevasta vihasta. En ole väittänytkään että pelkkä tietoisuus vihasta ehkäisee varmasti vihan purkamisen esim. väkivaltaisina tekoina.
Kyllähän sinäkin hallitset säännöllisesti vihaasi mm. mäiskimällä sitä nyrkkeilysäkkiä, etkö? Vihanhallinta on normaalien ihmisten jokapäiväistä toimintaa. Jos pääsisit vihasta eroon kokonaan, eihän sinun tarvitsisi käyttää minkäänlaisia höyryjenpäästökeinoja enää ikinä.
Voi ei, ei kyse ole vihasta! Kyse on adrenaliinista; enimmillään aggressiosta. Urheilusta! Puhuin jo ketjun alussa aggression (=adrenaliinin) ja vihan (=katkeruuden) suuresta erosta! Kuntonyrkkeily on ennenkaikkea tehokas liikuntamuoto, ja toisaalta hyvä stressinpurkukeino siinä kuin toisille on pleikkarin räplääminen tai sauvakävely.
En minä vihaa ja katkeruutta pura nyrkkeilysäkkiin, vaan energiaa ja adrenaliinia! Ei nyrkkeilijäkään yleensä vihaa vastustajaansa vaikka laji on aggressiivinen! Ei ainakaan joku niin kiltti ja herttainen urheilija kuin vaikkapa Eva Wahlsröm vihaa ketään! <3
Adrenaliinia ja aggressiota tuntee varmasti myös jääkiekkoilija pelin tiimellyksessä ja ryminässä, mutta eihän hän hyvänen aika vihaa vastapuolen joukkuetta. Ei, vaikka hieman tappelisivat välillä. Urheilijat yleensä kunnioittavat toisiaan ja ovat kavereita keskenään kilpakumppaneinakin.
Adrenaliinia saattaa tarvita toki myös jos joutuu oikeassa uhkatilanteessa puolustamaan itseään; esim. raiskaaja hyökkää pimeällä tiellä kimppuun. Silloin saattaa myös tuntea suuttumusta ja jopa hetkellistä raivoa, mutta ei puolustautumistilanteessa ehdi vihaa ja katkeruutta kasvattelemaan. Viha ja katkeruus voivat tulla vasta jälkeenpäin, mikäli epäonnistuu itsepuolustuksessa ja jää alakynteen ja rikoksen uhriksi.
Huih, luojan kiitos en ole koskaan kokenut mitään niin pahaa, että joutuisin alkamaan vihaamaan ketään tai mitään. Lievästi sanoen epämukava ajatus!
Dialogisuus ja vuorovaikutuksellisuus, johon hyvä asiakassuhde usein voi perustua, lähtee nimenomaan tasa-arvoisesta kohtaamisesta. Valtakysymysten lisäksi on muistettava, että auttajan ja autettavan kohtaamisessa on kyse kahden tasa-arvoisen aikuisen, ihmisarvoltaan täysin samanarvoisen ihmisen kohtaamisesta.
Tämän kohtaamisen asetelma tietysti vaihtelee riippuen siitä, minkä tyyppisen asiakkaan ja ammattilaisen kohtaamisesta on kysymys. Minusta on yököttävää, jos lähtökohtana ja päällimmäisenä asiana pidetään että asiakas (voidaanko sanoa: maksava asiakas, palvelun saaja ) on jotenkin alisteisessa asemassa ammattilaiseen nähden. Asiakas saattaa nimittäin itse tuntea olevansa jo lähtökohtaisesti jotenkin “alisteinen”, vaikkei tällaiseen olisi edes tarvetta. Hän on kenties tottunut pitämään auttajia samaan leiriin kuuluvina kuin virkavaltaa ja poliisia, joita hän myös kammoksuu. Hän saattaa esim. käyttää hoitopaikassa vankilatermejä, kuten “vasikoida” ym.
On selvää, että tällaisesta asenteesta ei lähde hoitava ja asiakkaan elämäntilannetta kohentava vuorovaikutus käyntiin. Ei, ennenkuin ollaan päästy sen verran tasa-arvoiseen ja luottamukselliseen kanssakäymiseen, että valta-asetelmat ja vastenmieliset “heikompi vs. vahvempi” -asetelmat jäävät taka-alalle.
Lisää asiasta mm. Tommy Hellsten: “Ihminen tavattavissa”.
Se on jännä, kuinka sokea voi omille ajatuksilleen olla. Minä oivalsin vasta jokin aika sitten, että olin tiedostamattani jakanut kokemuksiani vertaisryhmässä, salaa ajatellen että minulla on valta ohjailla ihmisten ajatuksia.
Eräs uusi ryhmän jäsen herätti minut unestani, osoittaen sen, että hänellä tuossa hetkessä, juuri mukaan tulleena on paljon enemmän annettavaa minulle, kuin minulla hänelle. Tietysti kaikki perustuu vastaanottokykyyn, joka tuona iltana, Luojan kiitos oli kohdallaan.
Mitä tulee Hellstenin Ihminen tavattavissa yhteisöön, niin siellä vastaanottokyky ratkaisee sen, käytetäänkö siinä valtaa vai kuvitellaanko sitä vain käytettävän.
Mä tarkotin lähinnä Hellstenin “Ihminen tavattavissta” -kirjaa, mutta varmaan yhteisökin tutustumisen arvonen.
Tunnustettakoon, että itse luin mainittua kirjaa vain puoliväliin, koska siinä vaiheessa Hellstenin hengelliset painotukset ja ilmiselvä uskonnollisuus alkoivat jo tökkimään. Mutta kirjan alkupuoli on todella hyvää matskua juuri ammatillisuudesta, ja vuorovaikutuksellisesta tasa-arvoisesta kohtaamisesta!
Hei pakko kertoo vielä yks hauska pikku detalji! Ootteko ikinä aatelleet, että päihdehoidossa se avainnippu (siis: avainnippu!) joka roikkuu kilisten monen työntekijän kaulassa tämän toimittaessa tärkeänä asioitaan, on kuulemma vallan symboli !
Sen vuoksi yhteisöhoitometodissa jotkut hoitomallin vannoutuneimmat työntekijät eivät pidä avaimia kaulassa, vaan vaikka taskussa. Vallan näkyväksi tekemistä siis vältetään tietoisesti kaikin mahdollisin pikku detaljeinkin.
Mulla on kyllä avaimet kaulassa aina kun mahdollista, koska muuten mä en löydä niitä mistään eikä ne edes mahdo farkkujen taskuun ku ne ompi niin piukat.
Avainnipun symbolisuudesta tuli mieleen hoiukan käänteinen juttu. Nyt jo edesmennyt A-kiltojen liiton johdossa pitkään toiminut henkilö kertoi joskus miten paljon hänelle merkitsi raittiina olon alkumetreillä se kun hänelle jonkun pyhäpäivän päivystyksen takia annettiin A-killan avaimet taskuun ja lupa aivan yksin availla ovia viikon loppuna ihmisten tulla ja mennä.
Häneen luotettiin ja se tuntui juoppona aina hiukan epäilyksen kohteena olleesta niin tärkeältä että siitä sai kovasti lisäpotkua raitistumiseen.
Kaveri sai sittemmin vastuuta aikalailla enemmänkin ja vaikutti todella paljon moniin asioihin, ja siinä sivussa eleli täysraittiina kymmeniä vuosia.
Avaimilla on kyllä sellainen arvo… ne kertovat vallasta avata ja sitoa, nmäärätä kuka mistäkin kulkee ja milloin.
Asunnottomana joskus olleena muistan kyllä itsekin miltä oman asunnon avaimet joskus tuntuivat, niitä piti oikein välillä taskussa kokeilla. Ehkä meillä, joilla nyt avaimia taskussa on, ja se luonnolliselta tuntuu, on erilainen suhde avaimiin kuin niillä joilla ei just tällä hetkellä ole avainta yhteenkään oveen… onhan siinä hiukan toisten armoilla, kun ovesta menoa suuntaan tai toiseen ei voikaan itse päättää vaan jonkun on päästettävä.
MM !
Onhan toki tapauksia joissa ihminen osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen .
Sattuman suuruinen todennäköisyys toteutuu tuossa avainjutussakin . Jos tehdään virtuaalitesti
jossa sadalle raittiuspyrkiväiselle annetaan virman avaimet , vääjäämättä joku ei varastakka
kahvikassaa ja on avaimineen oikeaan aikaan töissä .
vihaaminen ja inhoaminen on luonteelleni liian voimakkaita sanoja , mutta toivoisin rehellisyyden
nimissä teitä kertomaan myös siitä suuresta enemmistöstä joka ei osottaudu luottamuksen arvoiseksi.
Nämä muutamat poikkeukset ja niiden esiinnosto alkoholismisairauden ympärillä vaikeuttaa sairaudesta
toipumista ja avun antamista kun on aivan sama mitä sanot tai teet juoppoo juo siihen asti ku juo .
^ Niin, kuten sanottua: mitkä tahansa höpinät on periaatteessa ihan o.k, jos ne vaan pitää edes kirjottajansa raittiina. Muttä pitääkö ne edes raittiina, tai onko pitäneet?
Ämmien juorukerhot joissa supistaan ja iloitaan muiden ihmisten viallisuudesta, eivät auta ketään.
Jokainen tällä foorumilla varmaan tietää, että ihmiset voivat olla myös epäluotettavia, ja etenkin päihderiippuvuuden riivaamat ihmiset ihan erityisen epäluotettavia.
Milllä hitolla se vaikeuttaa kenenkään toipumista että kerrotaan toipuneista ihmisistä? Kanttoonan viestien logiikka on kyllä yhtä häränpyllyä jopa silloinkin kun se ilmeisesti yrittää olla skarppia.
“Halveksittava” on oma sanavalintasi. Mutta katkeruutta ei kannattane halveksua, koska kyseessä on kuitenkin varteenotettava ja inhimillistä kärsimystä aiheuttava tunne, joka voi myös pitkittyessään johtaa kammottaviin tekoihin.
Se on siis pelkästään tuhoavaa, eikä sillä ole mitään ns. ihmisen selviytymisen kannalta hyödyllistä tarkoitusta.
Sen sijaan spontaanilla suuttumuksella ja aggressiolla on helppo nähdä ihmisen selviytymistä, lajin säilymistä palveleva funktio. Voisiko olla raivoisampaa ja sisukkaampaa olentoa, kuin jälkeläisiään puolustava emo (äiti).
Spontaania aggressiota tarvitaan siis kun on tarpeen puolustaa itseään tai läheisiään, tai selvitä jostakin haasteellisesta tilanteesta.
Mekin tällä foorumilla toivottelemme toisillemme mielellämme “tsemppiä”, ja sehän tulee ruotsin verbistä kämpa [tsempa], joka tarkoittaa taistella, kilvoitella, jopa sotia.
Vaan eipä silti, spontaani aggresiokin johtaa usein pahoihin tekoihin; jopa useammin kuin piintynyt katkeruus ja misantropia. Suurin osa henkirikoksistakin tehdään pikaistuksissa ja spontaanisti, 90 % tapauksista päihtyneenä. Aamulla itketään sitten putkassa kun muisti alkaa palailla ja poliisisetä kertoo yön vaiheista.
PS. Hei, hieman off topic liittyen syrjäytymiseen tai hyljeksintään yhteiskunnan taholta. Onko kellään kokemusta “diversiosta”, eli poiskäännyttämisestä sosiaali- ja terveyspalveluita tai apua hakiessa? Onko juoksutettu ns. luukulta toíselle apua saamatta, onko käännytetty pois tyhjin käsin, onko jätetty oman onnen nojaan? Olen juuri hutkimassa ilmiötä.
Kokemusta on runsaasti siitä, kun eivät osaa päättää, olenko mä mielenterveysongelmainen vai päihdeongelmainen ja millään ei mene jakeluun, että mä olen niitä molempia. Mulla on siis ollut mielenterveysongelmia jo ihan pikkulapsesta lähtien, siis jo vuosia ennen kuin olin edes ensimmäistä tupakkaani polttanut. Lapsuuden kodissani ei myöskään käytetty päihteitä, eikä käytetä edelleenkään. Pidän itseäni ensisijaisesti mielenterveysongelmaisena, päihdeongelma on sen seuraus, joka toki pahentaa, ainakin osaltaan, ensimmäistä, mutta toimii myös sen hoitokeinona, kun mistään muustakaan en oikein tunnu apua saavan. No, se on vähän niin kuin pissi housuissa pakkasella :mrgreen: .
“Me ei voida hoitaa sua ennen kuin hoidat päihdeongelmasi”, “Tuo sun ongelma ei kuulu meidän hoidon piiriin”, “Et sä tänne kuulu, kun sulla on noin pahat mielenterveysongelmat, sä tarvitset niihin hoitoa”, “Mene A-klinikalle”, “Mene mielenterveystoimistoon”, “Mene katkolle”, “Mene sairaalaan”, “Mene siihen ja siihen ryhmään”, “Mene pois meidän ryhmästä, kun nuo sinun ongelmasi ovat liian vaikeita tänne”, “Mene sinne ja mene tuonne”, “Ota Antabusta, niin sillä se kaikki ratkeaa”.
Mua on pompoteltu paikasta toiseen ja musta on käsittämätöntä, että vielä nykyäänkään ei ymmärretä sitä, että todella useasti päihde- ja mielenterveysongelmat kulkevat käsikädessä. Eivät tietenkään välttämättä.
Nyt olen löytänyt kaksi “hyvää” lääkäriä. Toinen on psykiatrian erikoislääkäri, joka kirjoittaa mulle kiltisti 3-5 erilaista rauhoittavaa(paha benzokoukku) ja toinen on ihan yleislääkäri, joka kirjoittaa mulle kohtuullisen vahvoja kipulääkkeitä(Tramal, Panacod), vaikka todellisuudessa mulla on aniharvoin mitään niin pahoja fyysisiä kipuja, ettenkö niistä helposti selviäisi ihan käsikauppavalmisteilla. No, narkkari osaa kusettaa ja jotkut lääkärit vain ovat lepsuja. Lisäksi Siwa ja Alko palvelevat oikein auliisti, kunhan rahaa löytyy(en harrasta varastamista), eikä ole liian päissään. Näillä siis hoidan itseäni nyt ja pärjään kohtuullisesti, vaikka toki tiedän, ettei tämä mitään ratkaise, päinvastoin. Olen vain niin kyllästynyt ja lopen uupunut yrittämään saada jotain oikeasti tehokasta apua, kun sitä ei mistään ole tullut n. 30:n vuoteen(olen 32). Mulla on moni asia todella hyvin, mutta päätäni ei kai vain voi korjata, kun se on ollut viallinen alusta alkaen. Niinhän ne sanovat, että sitä pitäisi oppia sietämään ja asioita käsittelemään rakentavasti, jollei parantavaa hoitoa ole. Hyvä neuvo kyllä, mutta kovasti ymmälläni olen sen asian kanssa, mistä edes aloittaisin, kun mitkään terapiat tai hoidot eivät ole tähänkään mennessä auttaneet kovinkaan pitkälle. Vertaistuki on tärkeä juttu mulle, mutta eipä sekään ole pelastuksekseni koitunut. En tiedä sitten johtuuko se siitä, että sitä ei ole ollut tarpeeksi vai siitä, että se ei ole ns. oikeanlaista, eli helposti lipsahdamme vain säälimään ja surkuttelemaan toisiamme ja itseämme .
Kyse on adrenaliinista; enimmillään aggressiosta. Urheilusta! Puhuin jo ketjun alussa aggression (=adrenaliinin) ja vihan (=katkeruuden) suuresta erosta! Kuntonyrkkeily on ennenkaikkea tehokas liikuntamuoto, ja toisaalta hyvä stressinpurkukeino siinä kuin toisille on pleikkarin räplääminen tai sauvakävely.
.