Minä vihaan/inhoan ketju

Aloitan tällaisen vihaketjun, koska havaitsin muutamien kirjoittajien mainitsevan vihan voimakkaana tunteena elämässään ja välillä se tuntuu tulevan esille näissä ketjuissakin. Pistetään myös vähän lievempi osuus otsikolla en pidä/inhoan tms. Muutama esimerkiksi.

Vihaan:

lasten hyväksikäyttöä
vanhusten huonoa hoitoa ja unohtamista

inhoan / en pidä / tms:

pahantahtoisuutta
tupakointia
rotuennakkoluuloja ja yleensäkin ennakkoluuloja
monien poliitikkojen/virkamiesten /isojen johtajien itsekkyyttä ja tekopyhyyttä
kovasti humalaisia

Hyvä aihe! :slight_smile:

Mietinkin jo aiemmin, että vihaanko mä mitään tai ketään, niin empä oikeestaan. Elämä ja ihmiset on kuitenkin kohdelleet minua aika hyvin.
Mutta lievempänä sanana voisi sanoa, että inhoan tai pidän vastenmielisenä joitakin asioita.

Inholista:

  • Ihmisten eriarvoisuus ja eriarvoistaminen, epätasa-arvo
  • Rasismi
  • Piittamattomuus, kyynisyys, tunnekylmyys
  • Toisten elollisten olentojen hyväksikäyttö kärsimystä aiheuttavalla tavalla
    * Toisten ihmisten toipumiskeinojen ja tukikeinojen ylenkatsominen ja vastakkainasettelu päihdeongelmista selviytymisessä
  • Henkinen ja fyysinen väkivalta syyttömiä kohtaan.
  • Ilkeily, pahantahtoisuus

Listä täydentyy vielä, kun tässä oikein alkaa inhoilemaan. : )

  • Joulu.
  • Ylipirteät lasten- ja aikuistenohjelmat.
  • Kusettaminen.
  • Epäaitous.
  • Päälle päsmärit.
  • Ulkokultaisuus.
  • Ihmiset, joilla on omasta mielestään oikeus mulkkuilla, ja palata takaisin kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunut.
  • Vastuuttomuus (liittyy ylläolevan).
  • Korulauseet ja kaiken maailman politikointi.
  • Alkoholi
  • Pulun kanssa shakkia -efekti.
  • Saippuapalaa leikkivät ihmiset.
  • Jne jne.

En pidä pahuudesta.
Pyrin välttämään, mahdollisuuksien mukaan. Pahuus käyttää kaikenlaisia ihmisen helmasyntejä hyväkseen, kuten ylpeyttä, turhamaisuutta, korostunutta oman arvon tuntoa, vallan halua, ahneutta, kateutta ja itsekkyyttä. Osaa naamioitua hyvin, retkuun on tullut mentyä monesti.

Inhokkilistani ykkösenä on ehdottomasti se, että vähättelee toisen ihmisen työtä, mielipiteitä yms. Tähän liittyy läheisesti pomottaminen ja oman egonsa ylikorostaminen.

Viha on minulle alkoholistina vaarallinen tunne. Se oli aikoinaan juoma-aikanani se primus motor joka suisti minut juomisputkeen hyvin alkaneen raitistumisjakson jälkeen. Jouduin vain niin kovan vihan tunteisiin höystettynä katkeruudella ja kostonhimolla etten nähnyt muuta ulospääsytietä kuin juoda itsensä sammuksiin päivä päivän jälkeen. Vihalla ei varsinaisesti ollut aitoa kohdetta vaan kaikki kelpasi. Totaalista elämän vihaa ja ennen kaikkea vihaa itseään ja omaa kohtaloani kohtaan. Juomaputki jollain tavalla aina helpotti ja laukaisi ahdistusta ja viha muuttui syväksi itseinhoksi ja vihasin vain ehkä omaa juomistani sen jälkeen.

Nyt raitistuttuani olen oppinut tuntemaan itseäni jonkin verran ja pyrin välttämään vihan pauloihin joutumista. Viha - oikeutettukin sellainen - on vain jotain sellaista johon minulla alkoholistina ei ole kertakaikkiaan varaa. Vihan tunne huonontaa minua paljon enemmän kuin vihan kohdetta joka yleensä on autuaan tietämätön vihastani. Viha minussa aivan oikeasti muuttaa minun aivokemiaani ja jos se ei vie nykyisin juomaan niin olen astunut kuitenkin vaaralliselle tielle ja sen tien päätepiste voi olla juominen, vankila tai itsemurha.

Soisin näitä tavallisen ihmisen ylellisiä hetkiä itselleni jos hallitsisin vihaani. Voisin jopa ehkä pitää joka kuun toisena torstaina ns. vihapäivän (vrt. karkkipäivä) jolloin voisin vihata kaikkea aivan vapaasti. Mutta kun en kykene hallitsemaan vihaani kuten en juomistakaan vaan eilisen päivän viha toimii tänään kiihokkeena tämän päivän vihalle aivan niin kuin ankara krapula antoi oikeutuksen jatkaa juomista päivästä toiseen. Juomistani en saanut yleensä poikki rationaalisella ajattelulla ja aivan samoin vihalleni ei hevin löydy kylmän järjen hillitsijää jos päästän liiaksi valloilleen.

Tärkeintä minulle on itsetutkistelussa havaita se mihin pyrin vihani ja kostonhimoni avulla. Mikä on päämääräni ? Ja ennen kaikkea pohdittava mikä voisi olla vaihtoehtoinen reitti B saavuttaa tuo päämäärä ? Jos minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti niin parempi kai on avata suunsa ja kertoa rohkeasti kohtelijalleni asian oikean laidan kuin alkaa salassa vihata häntä ja suunittelemaan mitä kauheimpia tekoja hänen päänmenokseen joka suunnittelu siis vain muuttaa omaa aivokemiaani. Jos keskustelu ao. henkilön kanssa ei auta niin voin pohtia voinko käyttää yhteiskunnan takaamia prosesseja vääryyden korjaamiseksi eli voinko ulkoistaa vihani hallintoviranomaisislle. Omaa henkistä hyvinvointiani voin yrittää parantaa puhumalla asiastani mahdollisimman paljon ja onneksi minulla on forum tähän asiaan.

Jos mikään keinoista ei auta niin voin aina antaa asian anteeksi. Miettiä mikä loppupeleissä on tärkeintä ? Jauhanko vielä kuolinvuoteellani päässäni että "pkeln autokauppias kun se huijasi 500 euroa silloin 34 vuotta sitten ! Saatan tosin hautoakin sillä sellainen minä olen vielä - raakile ihmisenä ainoastaan alkoholistina ns. täysinoppinut :smiley:

^ Todella ajatuksia herättävä kirjoitus Vinetolta, as usual. : )

Mutta mitä mieltä olette, ystävät:
Voiko olla myönteistä vihaa? Parantavaa vihaa? Myönteistä tai tarpeellista aggressiota?

Eräs punkbändi on nimennyt levynsä ja biisinsä “Positive anger”, tarkoituksena nähdä viha polttoaineena rakentaviin muutoksiin ja parempaan päin. Onko se mahdollista?

Englannin kielessä tosin pieni vivahde-ero sanoissa anger ja hate, vaikka molemmat voi suomentaa vihaksi.

Minua ei ajanut dokaamaan suinkaan viha, vaan useammin rakkaus, tai rakastuminen. Tarvitsin alkoholia kestääkseni kaikenlaisten tunteiden myllerrystä, etenkin rakastumisen ja ihastumisen. Tai joskus vain elämisen sietämättömän kauneuden kestämiseen.
Niimpä se kai on, että päihdeaddikti tarvitsee päihteensä “lääkkeeksi” mihin tahansa tunnetilaan; sekä hyviin että ikäviin tunteisiin.

Niinkuin Isossa Kirjassakin jotenkin kuvataan:
“Joimme koska meitä rakastettiin liikaa tai koska jäimme rakkautta kokonaan ilman, joimme korka meillä oli liikaa töitä tai olimme työttömiä…” jne.

Erään teorian mukaan aggressiivinen käytös voi olla pyrkimys hallita vihan tunnetta. Eli viha tunteena ei ketään vahingoita. Vihaa voi purkaa muullakin tavalla kuin reuhaamalla. Niitä keinoja voisi sitten listatakin, se voisi olla aika hyvä aihe tännekin.

Itse en pidä siitä, jos pystyy listaamaan vihattavia ja inhottavia asioita enemmän kuin niitä, joista pitää. :smiley:

Varmastikin, joo… riippuen siitä mikä on positiivista ja mikä ei.

Sodankäynti ei hevillä onnistusi ellei ensin saataisi omien joukkojen keskuuteen lietsottua sekä kollektiivista että yksilöllistä vihaa vihollista vastaan. Vasta sittenhän se on sananmukaisesti vihollinen kun sitä vihataan!

Ja siinä ovat kaikki keinot luvallisia, onhan teot pyhittävä tarkoitus ehdottoman oikea, kunniakas, itsestäänselvä ja arvostelematon.

On siis etsittävä oikeutus vihalle, tuossa sodankäynnissä (ja sen valmistelussa) eivät nykyään enää mene roduliset ja muut ulkoiset tunnusmerkit hevin perusteina läpi (paitsi ehkä peruss… hmm…) vaan etsitään enemmän sen kulttuurirasismin opeista tukipönkkää vastakkainasettelulle. Uskonto on hyvä työkalu vihanlietsojien käsissä, raamatusta löysivät oikeutuksen kaikkien palestiinalaistenkin ajamiseksi kotikonnuiltaan joten on siellä voimallista oppia…

Vihaa on sitten montaa sorttia, pienemmissäkin ympyröissä. Osalle ihmisistä näyttää omalla kohdalla yhtälö olevan selvää kuin halkopinon teko; kiukustuminen tai vallankin pitempi viha antaa oikeutuksen myös väkivaltaan. Ja oma päihteidenkäyttö antaa tietysti lisäoikeuksia, ainakin puolet voi laittaa sen syyksi ettei se minusta niin kivaa ollut vaaria tainnoksiin potkia mutta enhän se minä itse ollut vaan ne päihteet minun päässäni…

Vihaaminen… rankkaa se on, muistaakseni, ei siinä saa kunnolla nukuttuakaan kun täytyy sitä vihaa hehkuttaa ja hiukan välillä kärsiäkin jostain joko oletetusta tai totuudenmukaisesta vääryydestä että saa vihaa ylläpidettyä…
No, en nyt ole muistaakseni viime vuosina ketään tai mitään varsinaisesti vihannut, kiukustunut olen, ärtynyt hetkeksi monestikin, vastenmielisyyttä tunnen varmasti monia asioita-asenteitakin- kohtaan.
Ihan varmasti ainakin sellaisia iskulauseisiin tai yleistyksiin perustuviin hoettujen “viisauksien” antamaan ehdottomuuteen asioissa joissa tuskin kenelläkään sitä aivan sataprosenttisen varmaa lopullista tietoa on.

Onhan niitä vastaan tullut, usein ne varmuuttahehkuvat kirkassilmät ammentavat sen kaiken yläpuolelle nousevan tietävyytensä johonkin uskonnolliseen, poliittiseen, miksei psykologiseenkin yksinkertaistettujen teesien sarjaan jota lukemalla ja toistamalla, kritiikittä kuuntelemalla sitten omasta mielestään ovatkin asiaa tutkineet ja opetelleet… sellaisten edessä usein sitä ärtymystä tunnen.
Mutta, se nyt ei varsinaista vihaa ole, ärtymyskin on sitä omaa kiukuttelua siitä kun tuollaisen edessä ihminen ajattelukykyineen ja asioiden purkamishaluineen on niin kovin avuton… ja sitä omaa avuttomuutta on niin vaikea hyväksyä. Kiukustuu sittä, perkules!

Vihasta sitten ihan oikeana tunteena en tiedä, minkä verran sitä itsestäni saisin yrittämällä kaiveltua.
Jonkinlaista kostonhalua, olisko sitä hiukan jossain? Joo, pari ihmistä on semmoista jotka ovat just senverran käärmeellisiä temppuja minulle aikoinaan tehneet, että jo vain, jos joskus sopiva tilaisuus tulee niin saatanpa hyvinkin kuitata samalla mitalla… mutta, niidenkään kohdalla en ole koskaan jaksanut niin voimallisesti vihainen olla että olisin alkanut tilaisuuksia etsimään. Olenpa pikemmin ajatellut että kai tässä maailmassa noilla konsteilla muutenkin vielä maksumieheksikin joutuu… jonkun kovempikiukkuisen sattuessa venkoilun kohteeksi.

Ei näin laiskasta miehestä ole oikein vihaamaankaan. Olkoon perhana sekin.

Mietin tuota samaa kun ketjua perustelin mutta ehkä siitä pitää perustaa oma ketju? Tähän antoi lähtäkohdan ne viha-maininnat ja sen käsittelemisen ongelmat, joista luin.

Onneksi tulisi paljon asioita pitämisjuttuun.

Mitä minä olen sotahistoriaa lukenut, niin ei se vihan tunne vihollista kohtaan taida olla edellytys rivisotilaalle kuitenkaan. :slight_smile:

Tietenkin propagandassa ja upseerien piirissä lietsotaan vihaa juurikin vihollista kohtaan, mutta rivisotilaalle taitaa tärkein asia olla elossa selviäminen ja tappaminenkin tapahtuu vain jottei tulisi itse tapetuksi.

On mielenkiintoista tutkaillakin vaikkapa fiktiivisiäkin hahmoja sodassa; millaiset tunteet heitä innostavat. Tuntemattoman Antti Rokka selvästi tuntee jonkin verran vihaa venäläisiä kohtaan, koska ne ovat vieneet häneltä kodin Karjalassa. Motiivi sotimiseen on saada menetetty koti takaisin. Hän myös sanoo ettei ole koskaan tappanut ihmisiä, vaan ainoastaan vihollisia.
Sen sijaan Koskelalla on aivan erilainen mentaliteetti. “Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan ku ellun kanat”. Hän ei missään kohtaa ilmaise vihan tunnetta vihollisiin, vaan enintään omilleen silloin kun humalassa purkaa aggressiota saksankielellä snobbailevia upseeritovereitaan kohtaan.

Sodassa voikin usein olla, että rivisotiaan viha kanavoituu omia päättäjiä, poliitikkoja ja ylempiä kohtaan, jotka nähdään suurimpana syypäänä omaan kärsimykseen.
Se ei tietenkään estä sotimista, sillä niissä olosuhteissa man’s got to do what man’s got to do.

Propagandan rakenne Suomen sodissakin muuttui sodan aikana. Alkuvaiheessa vallalla oli itänaapuria avoimesti halveksuva, kiihko-isänmaallinen uutisointi ja jopa natsi-sympatiat, mutta sodan loppuvaiheessa tilalle tuli huoli oman kansakunnan kohtalosta ja vastustajan voimien suuruudesta. Mielenkiintoinen detalji, että vuoden 1943 paikkeilla propagandassa kiellettiin antamasta väheksyvää kuvaa vihollisesta, koska kotirintamaa olisi hämmentänyt jatkuvat suru-uutiset ja tiedot tappioista mukamas huonolle vastustajalle.

Lähde: Sari Näre, Jenny Kirves: “Ruma sota : Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia”.

Kyllä aitoa vihaakin sotahommissa on ilmennyt. Olen lueskellut ww2 Tyynenmeren taisteluista ja kyllä Merijalkaväen sotilaat alkoivat tuntea aitoa vihaa japanilaisia kohtaan kun havaitsivat kuinka tappoivat ja silpoivat vankeja ja kaatuneita. Motoksi muodostui, että vankeja ei oteta, vaikka eiväthän ne olisi paljon antautuneetkaan, koska oli kunniakasta kuolla keisarin puolesta ja häpeällistä antautua.

Olen linkittänyt ennenkin näitä healing eaglen juttuja, mutta tässäpä vielä kertaalleen. Vihan osalta.

healingeagle.net/Fin/Txt/Ch8.html

Kyllä epäilemättä.

Myöskään venäläiset eivät tiemmä antautuneet helposti suomalaisten vangiksi, koska heihin oli iskostettu että suomalaiset kiduttavat ja tappavat vankinsa.

Juttu ei ollut ihan edes perätön, koska sellaista kuulemma oikeasti tapahtui paikoitellen jo Talvisodassa, vaikkei se yleistä olisi ollutkaan.

Vihaa lietsoivat epäilemättä mahdollisen kidutuksen ohella myös muut sotarikoksiksi luokiteltavat asiat: vihollisen kaatuneiden ruumiiden häpäisy ynnä muut, joihin syyllistyivät kaikki osapuolet.

Lähde: sama kuin edellisessä viestissäni . :bulb:

Sikäli kuin olen ymmärtänyt sotaanjoutuneiden sukulaisteni puheista, ei hei heillä mitään syytä vihaan toki ollut.
Olen samankaltaisella ajatuslinjalla kuin Ketostix, moni soti koska käskettiin. Todellisuudessa ei kovin usea varmasti pysty luokittelemaan vihollista “ei-ihmiseksi” kuten joku Rokka tuntemattomassa sotilaassa.

Usein taistelutahtoa kuulemani mukaan syntyi siinä vaiheessa kun joku tai joitain omasta porukasta oli kaatunut, se antoi moraalisen oikeuden vihata ystävien tappajia, vihollisia, ja puolestaan ampua heitä.

Kerrotaan Stalinin määritelleen sotilaan motivoinnin siten, että sotamies on asetettava edestä tulevan todennäköisen ja takaa tulevan varman kuoleman väliin. Onpa hyvin voinut noin sanoa, mutta yhtä hyvin se sopisi muidenkin sotapäälliköiden lausumaksi.

Sittenkin, lähes aina varsinaista sotaa edeltää informaatiotykitys oman kansan keskuudessa. Propagandalla yritetään mahdollisuuksien mukaan kuvata “vihollinen” joko alempiarvoiseksi, vääryyttä edustavaksi, omia “pyhiä arvoja” loukkaavaksi tai sitten selvästi vaaralliseksi, jotta viha, vaikkei kaikkia saada sitä tuntemaan, ainakin yleisesti legitimoiduksi eli oikeutetuksi, jotta oma väkivalta saadaan kritiikin ulkopuolelle.

Vaikeimpia tehtäviä propagandisteilla ovat varmasti olleet hommat joissa on pitänyt saada niin tekojen suorittajien kuin yleisen mielipiteenkin hyväksyttä omien ampumiselle. Ehdoton yhtenäisyydenvaatimus oli, eikä horjumista voitu hyväksyä. Niinpä oli teloitettava paitsi poliittisen, sosiaalisen tai hengellisen vakaumuksensa takia toisen maan kansalaisia tappamasta kieltäytyviä, mutta myös niitä joiden livistäminen rivistä johtui pelkästä pelosta ja hermojen pettämisestä. Varsinkin viimeksimainittujen teloittaminen ei aina ihan yhtenäistä hyväksyntää saanutkaan, ja noista asioista eivät sotahistorioitsijat mielellään ole rumpua lyöneetkään.

Noissa muissa harrastuksissani olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana selaillut menneiden vuosikymmenien sanomalehtiä, aikakauslehtiä, paikallishistoriaa ja muuta roinaa aika paljon, koko kolmekymmenluvun yleisilme oli selkeästi mielipiteitä muokkaavaa, Saksalaisen suurvalta-ajattelun esiintulo ihailtuna ennen toisen maailmansodan puhkeamista sisälsi suomessakin aivan selkeitä vihanrakentelupiirteitä.

Tottahan, noissa propagandarakennelmissa on aina havaittavissa myös se toinen hyvä työkalu, pelko.

Lepposan oloinen pappahan tuo “Antti Rokka” alias Viljam Pylkäs on videolla. Ei lainkaan sotahullulta vaikuta.

youtu.be/Ak2ot8LKgK8

fi.wikipedia.org/wiki/Viljam_Pylkäs

Iltaa ketjulaiset.

Yhdyn Vineton pohdiskeluihin vihaamisen suhteen lisäten ehkä vielä, että viha tunteena on niin voimakas,että kannattaa hyvin harkita mihin ja kehen sen suuntaa. Rupeaa ajan mittaan syömään sisältä luomatta mitään rakentavaa. Tosiaan on parasta yrittää selvittää osapuolten kanssa ikivanhojakin asioita jos ne painavat. Ja tarvittaessa ottaa ehkä puolueettomiakin tahoja mukaan asiaa arvioimaan.
Eräältä hyvin viisaalta henkilöltä kuulin lauseen joka on saattanut taivaltani: Jos vihaat jotain henkilöä, hänellä on valta sinusta.
Näillä iltamietteillä hyvää viikkoa toivottaen

andante (=maltillisesti,käyden) :smiley:

Hei!
Viha on eteenpäin vievä voima, kun taas pelko lamaannuttaa ihmisen. Viha antaa ihmiselle “rajat”. Se ikäänkuin sanoo, että “tätä en halua enempää”.
Riippuvuuden lopettamiseenkin tarvitaan annos tervettä vihan tunnetta :slight_smile:

inhoan omaa heikkouttani
sitä kun iloitsen toisen onnettomuudesta
kun se saa oman onnettomuuteni hetkeksi kevenemään

inhoan oma valhellisuuttani ja tekopyhyyttäni
sitä miten haluan aina olla oikeassa
ja kertoa mielipiteeni kaikesta

vaikken mistään mitään tiedä
vaikka riipun elämässä hädin tuskin

riippuvaisena muiden mukana

Toivon, että viha, siinä kokemassani negatiivisessa ja kuluttavassa muodossaan, olisi kohdallani loppuun asti käytetty voima. Viha, kun ei koskaan kosketa vain ulkoista kohdettaan, vaan kuten rakkauskin suuntautuu myös ihmiseen itseensä. Voi olla, että tässä puhutaan vähän eri asioista, kun puhutaan vihasta. Omalla kohdalla kyseessä oli jälleen kerran se kuuluisa luovuttaminen. Vailla vihaa eläminen ei tarkoita sitä, ettenkö kokisi vastenmielisyyttä joitakin asioita tai ilmiöitä kohtaan. Vailla vihaa eläminen tarkoittaa omalla kohdalla sitä, että on antanut tilaa jollekin muulle, vastavoimalle; rakkaudelle. Omalla kohdalla viha on ollut niin kokonaisvaltaista, että oikeastaan olen kantanut sellaista vihaidentiteettiä ja minuuteni on ollut siitä riippuvainen. Vihasta vapautuminen on liittynyt tiiviisti raitistumisprosessiini. En osaa sitä täysin edes eritellä, että mikä on mitäkin tässä kokonaisvaltaisessa muutoksessa. Sen tiedän kuitenkin hyvin tarkasti, milloin olen antamassa vanhoille tottumuksille ja ajatusketjuille vallan, koska siitä tulee huono olo. Se on hyvä merkki, jonka avulla voi tarkistaa kurssiaan.