Tuollainen kokonaisvaltainen viha on minulle niin outo juttu, että voitko vähän avata mistä on kyse ?
Minä yritin ja yritin kirjoittaa tähän ketjuun jotain, mutta äh, en onnistu kuvaamaan ajatuksiani mitenkään ja poistin kaiken. Ja sitten tulee Basi ja kirjoittaa minunkin tunteeni lähes täsmälleen. Kiitos. Noin minäkin tunnen.
Kyllä voin Dave.
Viha on ollut elämässäni häpeän ja ulkopuolisuuden luonnollinen seuraus, kuin toinen luonto, jota ei tarvinnut koskaan kyseenalaistaa, kuten omaa olemassa olaan piti. Kun kasvaa vailla riittävää ja riittävän tervettä vuorovaikutusta, niin ei sitoudu eikä koe itseään osaksi (myönteisellä tavalla) muiden elämää. Olen pitkälti kasvanut ikään kuin itseni ulkopuolella. Viha antaa erheellisen hallinnan tunteen, jota ilmeisesti tarvitsin, etten olisi hajonnut kappaleiksi. Vihahan on empaattisuuden puutetta. Ei tarvitse välittää mistään tai kestään. Olin oppinut, että välittäminen ja kiintyminen oli haitallista ja vaarallista.
On myös toinen tie. Sitä tallataan nyt. 
HYVÄ NIIN
Niiiiin ja Viljam Pylkäs on oikea henkilö, Antti Rokka puolestaan fiktiivinen vaikka esikuva onkin todellisuudessa. 
Kyllähän Rokkakin nimenomaan on persoonana leppoisa ja lupsakka, mutta samalla äärettömän kylmäverinen sotilas. Ei ihme että hän on yksi suomalaisuuden suuria ikoneita. Hänellä on Tuntemattomassa myös meneillään henkilökohtainen sota, jonka tähtäin on saada Kannaksella oleva koti takaisin itselleen mutta militarismille ja suur-Suomi -vouhotuksille “hää antaaki hitot”. 
Nuori alokas kysyy mielenkiintoisen filosofisen kysymyksen: eikö vihollinen ole ihminen? Ja Antero vastaa että “Sie älä rupia omatuntois kans tääl tappelemmaa, tai jos ruppeetkii nii tee se vast jälest päin”.
Mielenkiintoinen yksityiskohta kuitenkin on, kuinka inhimillisesti ja ystävälliseti Rokka suhtautuu vangitsemaansa venäläiseen: Baranoviin.
Joka tapauksessa vihollisen epäinhimillistäminen on kuitenkin ollut aina yleistä retoriikkaa sota-propagandassa. Suomessa bolsevikeista annettiin kuva epäinhimillisinä ja sivistymättöminä raakalaisina, joiden lempihuvia on mm. kirkkojen polttaminen ja kristittyjen vainoaminen.
Propagandan tekeminen oli Suomessa kuitenkin ihan erityinen taitolaji, koska toisaalta piri varoa repimästä auki sisällissodan haavoja ja traumoja.
Antti Tuurin “Talvisota” teoksessa, joka on siis se toinen sotaromaani jonka olen eläessäni lukenut, ei ole saman tyyppistä persoonallisuuksien suurta kirjoa kuin Tuntemattomassa. Myöskään henkilöiden tunteita kuten pelkoa ja vihaa ei kuvata samanlaisella intensiteetillä kuin Linna, vaan Tuurin teksti on enemmän kuivaa ja toteavaa.
Mutta: minustakin olisi muuten mielenkiintoista lukea lisää siitä Basin kuvailemasta kokonaisvaltaisesta vihasta, josta Davekin kyseli. 
PS. Sotajutuista tuli mieleen tämmönen off topic. että’ minäpä olen ampunut elämässäni pari kertaa ilmakiväärillä, mutta en ollut kovin hyvä ampuja. : )
PPS. Ach, Basi olikin jo ehtinyt vastata tätä naputellessa. Kiitos. : )
Hyvä aihe!
Inhoan:
-
Epärehellisyyttä sen kaikissa muodoissaan. Erityisesti emotionaalista ja älyllistä epärehellisyyttä.
-
Pikku Myytä. Kiltteys on aliarvostettua. Inhoan tosielämän “pikkumyitä”, jotka kuvittelevat olevansa södejä, koska käyttäytyvät tosielämässä kuten Pikku Myy. Pikku Myyssä ilmenevät kaikki antisosiaaliset luonteenpiirteet ja asenteet jotka suomalaisessa yhteiskunnassa jostain syystä nostetaan jalustalle. Aivan kuin itsekkyydessä ja piikikkyydessä olisi jotain esimerkillistä. Pikku Myy sucks!
-
Hämähäkkejä.
Vihaan:
-
Vihaamiseen liittyviä kliseitä.
-
Ylevää puhetta anteeksiannon autuaaksi tekevästä voimasta.
-
Stigmoja.
…
Pst 
:
Empatia = kyky asettua toisen ihmisen asemaan. Empatia ei ole sama asia kuin myötätunto. Esim. ilkeilyyn tarvitaan empatiakykyä; ollakseen ilkeä, ihmisen täytyy asettua toisen ihmisen asemaan jotta osaa tehdä sitä minkä tietää tuntuvan toisesta pahalta.
Tää oli hyvä.
Minä inhoan vihan epäinhimillistämistä “sairaalloiseksi” asiaksi, joka ei muka liity normaaliin ihmisyyteen mitenkään. Viha kuuluu ihmisenä olemiseen eikä kukaan siltä välty. Mitä suurempaa epäoikeudenmukaisuutta ihminen kokee, sitä suurempaa on viha. Se on täysin luonnollista. Jos joku dokaa vihansa vuoksi, se yleensä johtuu siitä ettei vihaa hyväksytä oikeutetuksi, vaan sitä vastaan taistellaan.
Rokka oli ennen muuta pragmaatikko. Sotiminen oli hänelle ennen kaikkea työtä samoin kuin pienviljelijän arkinen aherrus.
Itse arvostan Tuntemattoman sankareista eniten ehkä Hietasta ja hänen nokkelaa sanailuaan ja filosofointia. Ja vielä sokeana ambulanssissa hetki ennen kuolemaansa hän ilmahälytyksessä auttoi vammautuneita pois ambulanssin sisältä !
Patologista vihaa edustaa alikersantti Lehto joka oli muistaakseni koulukodin kasvatti ja rikoksiinkin sortunut. Tuollaiseksi ihmisvihaajkasi en haluaisi tulla vaikka kieltämättä minulla oli edellytyksiä juoma-aikanani katkeruudessa kieriessäni ja tappofiiliksiä helliessäni. Siksipä olen iloinen kun voin tänään uskoa hengellisyyden eheyttävään voimaan ja anteeksiantoon ihmisten välisissä suhteissa vaikka se näyttääkin joitakin kovin kismittävän
[size=85]Alikersantti Lehto: synkkä ja äärimmäisen kova tamperelainen aliupseeri, joka osoittaa säälimätöntä vihaa kaikenlaista heikkoutta ja ”henkevyyttä” kohtaan. Joutuu ilmiriitaan kapteeni Lammion kanssa jäätyään kiinni luvattomasta poistumisesta ja muonavarkaudesta. Syyllistyy julmuuksiin, kuten antautuneen sotavangin ampumiseen mutta ei joudu vastuuseen. Haavoittuu vaikeasti syksyllä 1941 edetessään pimeässä halki vihollisen miehitykseen ja tappaa tuskissaan itsensä omalla aseellaan[/size]
Juuri näin. Viha lähtee vihaamalla,katkeruus olemalla katkera jne… Miksi kieltää esim. katkeruus, jos on aaihetta siihen.
Minulla on vain sellainen kokemus ja näkemys, että alkoholisti helposti vihaa ja on katkera muille vaikka syyt on omassa alkoholismissa ja siinä, ettei vaan hoida sitä.
Nyt Vinetto esitti muuten sellaisen analogian tuohon yleiseen vihaan, että minäkin ymmärrän eli Lehdon.
Viha lähtee vihaamalla jne…Omalla kohdalla tuo vain lisäsi vihaa, niin että olin haljeta siihen. Eikös tuon mukaan rakkaudenkin pitäisi lähteä rakastamalla? Vaan kuinkas sitten kävikään… 
Minusta tuo on toivottoman vanhanaikainen käsitys alkoholismista. Miten viha voi johtua alkoholismista?
Henkilö A tappaa henkilön B koiran. Jos henkilö B ei ole alkoholisti, hänellä on oikeus vihata hlöä A. Mutta jos B sattuu olemaan alkoholisti, hänen vihansa syyt hlöä A kohtaan ovat vain hänen omassa alkoholismissaan? 
Vaikuttaa siltä että alkoholisteja on luvallista kohdella lähes kuinka törkeästi tahansa, koska kaikki on aina alkoholistin syytä jokatapauksessa. Se on se alkoholismisairaus, joka vihankin aiheuttaa.
Tunteet eivät lähde ihmisestä mihinkään. Ei niiden kuulu lähteä. Ne ovat reaktioita jotka nousevat pintaan ja tyyntyvät erilaisten ärsykkeiden vaikutuksesta.
Enhän minä sitä tarkoittanut. Sanoinkin vain, että usein ja sellaiseen itse sääliin ja muitten syyttelyyn itsekin sorruin ja vastaavasta on moni mm AAssa puhunut. Esimerkkisi on ihan toinen juttu ja tottakai on oikeus kokea väärä teko pahaksi.
Basi tuossa jo aiemmin totesikin kuinka vihasta vapautuminen oli auttanut raitistumisessa. Näin minäkin koen. N.10 vuotta sitten paras ja rakkain ystäväni huijasi minua, petti luottamukseni, käytti taloudellisesti hyväkseen… Kun asiat alkoivat paljastua olin aivan hillittömän vihan ja katkeruuden vallassa. Asia oli mielessäni aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi… Ruokin vihaani katkerilla koston ajatuksilla. Se oli äärimmäisen kuluttavaa. Sairastuminen masennukseen vei minut psykiatrille. Vihani alkoi hiljakseen laantua, irti en siitä kuitenkaan täysin vielä silloin päässyt.
Tuli sitten toinenkin rankka koettelemus joka aiheutti ihan yhtä hurjat vihan tunteet… Kostomieli oli valloillaan. Janosin kostoa ja jotain sainkin aikaiseksi 
Tuossa vaiheessa juominen muuttui todella rankaksi. Myöhemmin esim. poikani on sanonut kuinka vaikutti siltä että halusin olla koko ajan humalassa.
Onneksi ymmärsin lähteä hakemaan apua. Terapiassa myös tämä asia alkoi avautumaan. Luovutin vihan ja katkeruuden tunteiden edessä.
Olin noiden vihan tunteiden kanssa kyllä aikamoisessa ruletissa. Tapahtuneet asiat ovat edelleen tosiasioita… Niiden läpikäyminen on ollut kuitenkin välttämätöntä raitistumisessani.
^^^Juu Fernetti, kokemuksensa kullakin ja täysi oikeus niiden tulkintaan. Jokainen on itse asiassa oman kokemuksensa korkein tulkinnallinen auktoriteetti ja sen tittelin pidän myös itse itselläni. Suhteeni vihaan ja tulkintani siitä on edelle kuvaamani kaltainen. Ehkäpä voimakkaimpia kokemuksia elämässäni on ollut tuo vihasta vapautuminen, sitä on paha kenenkään minulle itselleni muuksi selittää. Mielenkiintoista on lukea muiden kokemuksia aiheesta, aika huimia erojakin näyttää olevan lähtien ihan siitä mitä vihalla tarkoitetaan.
^Jaanan kokemukset ovat lähellä omiani. Koston hautominen alkoi jo nuoruudessa (perhettäni kohtaan) ja fantasiat siitä kuinka saan heidät voimaan pahoin, miten hylkään heidät jne. Nämä ovat jatkuneet pitkälle aikuisuuteen, syöneet voimavaroja toimineet erinomaisena juomisen polttoaineena. Kokemukseni mukaan vihan ja alkoholismin suhde on aivan ilmeinen. Viha altistaa alkoholismille.
Niin, kyllä se on niin, että omia tunteitaan pitää työstää esim. hyvässä terapiasuhteessa Muuten jää kiinni niihin katkeruuden ja koston tunteisiin, eikä silloin ole tilaa rakkaudelle, eikä muillekkaan myönteisille tunteille. Alkoholismihan on tietynlaista itsetuhoa. Ihminen haluaa ik’'nkuin “rauhan tilaan”, koska ei kestä tunteitaan-
Alkoholisti on usein jäänyt “kiinni” katkeruuteen (en sano vihaan, koska viha ja rakkaus kulkee käsikädessä ja rakkauden vastakohtahan on välinpitämättömyys)
basi
Puhuin tässä yhteydessä asiasta asiana. En henkilökohtaisesti omasta vihastani. Puhumattakaan että olisin pyrkinyt kyseenalaistamaan sinun henk. koht. kokemustasi.
Itse kuitenkin suhtaudun skeptisesti yleispäteviin “viisauksiin” joihin liittyy ajatus jostakin tunteesta vapautumisesta kokonaan. Mielestäni tunteet eivät ole olemukseltaan sellaisia että ne voi kuluttaa loppuun ja sen jälkeen niitä ei enää ole. Ehkä kyse on pikemminkin jonkin hallitsevan tunnetilan murtamisesta. Mutta esim. uskoontulleiden suusta kuultavat todistelut siitä, miten pääsi jumalallisen anteeksiannon kautta vihasta kokonaan vapaaksi, ja sitten ollaan vain täynnä rakkautta, on usein surkuhupaisaa kuultavaa. Yleensä on ilmiselvää että viha on edelleen olemassa, mutta se on vain muuttunut vaikeammin tunnistettavaan muotoon. Oma taustani oli täynnä näitä rakkautta täynnä olevia pilvissä liitelijöitä (usein raitistuneita) jotka “olivat antaneet kaiken anteeksi”. Tosielämässä viha muuttui passiivisaggressiiviseen muotoon, se laitettiin rakkaudellisen naamion taakse piiloon, ja elämästä tuli läpeensä tekopyhää. Suorakin viha on parempi kuin rakkauteen verhottu. Tämänkaltainen vihanpurku tarvitsee yleensä ympärilleen ihmisiä joihin vihan voi siirtää muiden kannettavaksi.
Mutta saako vihata pahantekijää?
Kaipa vihan tunteminen on ihan inhimmiliinen piirre. Oikea/väärä kysymys on sitten jo vaikea kysymys, jonka selvittäminen edellyttäisi suurempaa filosofia kuin minä, olen enemmän Nuts and Bolts-mies.
Joskus viha on ihan aiheetonta kuten esim joku uskontoon tai rotuun perustuvaan ennakkoluuloon perustuva viha mutta ymmärrän hyvin vaikkapa vanhempien ja muittenkin vihan vaikkapa lasten päälle ajaneen rattijuoppoa kohtaan tai muuta murhaajaa tms. Jos se viha johtaa pahoihin tekoihin niin silloin se kai on väärin mutta yleensähän se lähinnä haittaa sitä vihaajaa eniten.
Olen vain omasta kokemuksesta huomannut kuinka kuluttavaa se on. Olen toki vihannut elämni aikana joitain ihmisiä mutta onneksi aikaa myöden ne vihan tunteet on laantuneet kun ei ole tarvinnut ko ihmisen ja/tai hänen tekojensa vaikutuspiirissä olla.
Mitä olette mieltä, onko vihasta puhuessa sävyeroa sanoissa katkeruus (=kauna) ja suuttumus ? Alkoholistin piintyneestä vihasta puhuessaan monet tarkoittanevat kroonistunutta katkeruutta, joka lie ihan eri asia kuin spontaani (oikeutettu?) suuttumus jonka saa esim. joutuessaan vääryyden kohteeksi tai joutuessaan puolustamaan itseään. Sitähän voisi kutsua enempi aggressioksi tai vain… suuttumiseksi. 
Tietysti jatkuvasti toistuva aggressio ja suuttuminenkin voi olla katkeruuden oire.
Kyllä sitä piintynyttä katkeruutta monella päihderiippuvaisella on, ja jollain onnettomalla kuiville päässeelläkin sitä vielä voi olla jäljellä.
Itsensä nähdään olosuhteiden, yhteiskunnan tai vaikkapa perhetaustan uhrina, joka on varmasti osin ihan oikeutettuakin monilla, mutta jatkuva ongelmien ulkoistaminen ei vain edistä ongelmien ratkaisemista. 
Piintynyt kauna/katkeruus tosiaankin kuluttavat ja myrkyttävät vain häntä joka niitä kantaa.
Spontaani suuttuminen voi sitten olla joskus ihan puhdistava asia. Jeesus Nasaretilainenkin, jota uskovat pitävät ainoana täydellisenä ja synnittömänä ihmisenä, kykeni aggressioon.
Kun hän pääsiäisviikolla näki Jerusalemin temppelin muuttuneen helppoheikkien, tilpehöörikauppiaiden ja humpuukimaakareiden markkinapaikaksi, hän ei suinkaan hillinnyt itseään ja todennut että tämäkin menee ohi, vaan antoi hihojen kärähtää oikein kunnolla ja pisti paikat remonttiin! : )
Nykyaikana puhdistavaa aggressiota on muuten kiva purkaa nyrkkeilysäkkiin salilla. Tai voimakkaalla musiikilla. 
Juu, eihän se tunteiden kokeminen mihinkään häviä, eikä pidäkään. Tunteita tulee ja menee ja siinähän se juju piileekin. Roikkuminen vihassa ja katkeruudessa ei ole tunteiden vapaata virtaa, eikä identitoituminen niihin.Vihasta, joka määrittää koko minuutta ja olemista, vapautuminen on ihan toinen juttu, kuin kokea tunteita.
Ikäviä ihmisiä olet tavannut Fernetti. Olen itsekin tuollaiseen kyllä törmännyt, mutta koska en pahemmin liiku uskonnollisissa leireissä, niin olen säästynyt tuolta maailmaa syleilevältä rakkausvihalta. Liikkunee niissä piireissä myös toisenlaisia ihmisiä, jotta yleistyksiltä vältyttäisiin. Omalla kohdalla viha oli niin läpileikkaavaa, että vihasin uusia ihmisiä jo ennen kuin tapasin heidät. En pitänyt sitä edes kovin kummallisena. Tavallaan etsin ihmisistä aina sen kohdan, jota voisin vihata. Nykyään on aika kiva, kun tulee tavanneeksi ihan mukiin meneviä ihmisiä useimmiten. Ei täydellisiä, mutta ei vihattaviakaan, ihan vaan ihmisiä.