Niin… Viha on yksi tunne muiden joukussa. Yhtä tärkeä, ja yhtä ei-tärkeä kuin muutkin. Kyseessä on kuitenkin vain tunne, emootio, joka tulee ja menee. Ongelmia alkaa syntyä vasta silloin, kun ihminen ei osaa tunnistaa tunnettaan, tai kokea sitä ilman että “tekee” jotakin tunteen vuoksi. Eli ajautuu hallitsemattomasti tunteen vietäväksi, antaa sen sanella tekemisensä. Esim. suuttumusta tunteva lapsi heittää lelun seinään, tai huutaa ystävilleen. Tämä on ok esim. 5 vuotiaalle lapselle. Samoin murrosikäinen lapsi kokee tunteensa hyvin vahvasti, ja saattaa sen vuoksi ylireagoida. Minulle tämä teini-ikä jäi tavallaan päälle, koin suuttumista, vihaa ym tunteita lapsentasoisesti vielä aikuisiällä. Eli tunne herätti ajatuksen, joka herätti uuden tunteen, joka herätti uuden ajatuksen… Ja uskoin näiden kaikkien olevan “tosia”, ja reagoin sitten ajatusteni ja tunteitteni mukaisesti, usein raivoamalla, räyhäämällä, piikittelemällä… Millä tahansa tavalla nyt sainkaan purettua kyseisen piinaavan tunteen pois, oksentamalla sen toisten niskaan. Kyse oli kehittymättöän ihmisen käytöksestä. Tajusin sen vasta myöhemmin, kun aloin tehdä töitä itseni kanssa.
Viha ja suuttumus ovat ihan ok. Kun ne tunteet itsessään tunnistaa, voi vaikkapa istua niiden kanssa alas, ja tarkkailla, missä tunne tuntuu, miten se voimistuu, mitä se tekee keholleni. Mitä enemmän vain tarkkailee ja katselee, sen parempi. Tässä vaiheessa ei kannata ajatella mitään, koska siinä on se kuoppa, mitä kannattaa varoa. Tunteiden synnyttämät ajatukset vain pahentavat tunnetta, ja “lietsovat” sitä kehittämään uusia negaatioita. Jos ajatuksia kuitenkin syntyy, niitäkin kannattaa tarkastella arvostelematta, ja muistaa, että kyseessä on vain ajatus, ei sen kummempaa. Ei siis tosiasia, fakta, jonka mukaan pitäisi toimia. Tunteet menevät nopeammin ohitse, kun niille antaa tilaa, ja ne huomataan. Vihan kanssa voi joutua istumaan kauemmin kuin esim. pienen vastenmielisyyden tai kateuden kanssa. Siinä istuessa voi kokea, miten viha kasvaa, ja sitten vain kokea se; ei se tapa, ei se edes satu. Ja se menee ohi.
Tämä on hyvä vaihtoehto sille, että vastustelee vihaa, kunnes se kasvaa koska se haluaa tulla huomatuksi. Sitten se alkaa kiinnittyä ajatuksiin, jotka ihminen ottaa totena. Esim. tuo teki noin, tuo vei minulta jotain, tuo aiheutti minulle tämän… Toinen ihminen ei aiheuta näitä tunteita, mutta helposti kuvittelemme niin. Kyse on ajatuksista, jotka alkavat ottaa hallintaansa meissä, ja ne syyttelevät toisia ihmisiä ja olosuhteita. Jos vihaa alkaa purkamaa toisiin ihmisiin, riitelemällä, syyttelemällä, raivoamalla jne. niin silloin toimii juurikin sen lapsen tavoin, tai kehittymättömän teini-ikäisen. Tällöin viha usein vain kasvaa ja voimistuu, koska ei näin toimimalla oikeasta edes purkaudu, helpottuu vaan hetkeksi. Yleensä näistä riidoista saa vain lisää “sytykettä”, ja kierre on valmis.
Mielestäni on tärkeää ensinnäkin tunnistaa omat tunteensa. Jokaisella ihmisellä on ne samat perustunteet, joista negatiiviisiin kuuluu esim. viha, vastenmielisyys, mielipaha, pettymys, suru, alakulo, masennus, kateus jne. Tiedän ihmisen, joka ei osaa negatiivisista tunteista kokea muuta kuin vihaa. Syystä tai toisesta hän ei osaa tai uskalla esim. näyttää tai kokea suruaan tai pettymystään. Hän on jatkuvasti vihainen ja raivona. Se on äärimmäisen kuluttavaa läheisille, ja minun tekee pahaa heidän puolestaan. Tämä ihminen ei myöskään osaa purkaa vihaansa muilla tavoin kuin huutamalla, kirkumalla ja raivoamalla, joskus hän kuulemma tekee sitä tuntikausia. Sitten hän on “ok”, ja ihmettelee kun ympärillä on hiljainen, lattiaa tuijottava perhe. Hänellä kaikki tunteet purkautuvat vihana, koska niiden on vain [b]pakko [b] tulla jotenkin ulos, ja muut väylät ovat “suljettuja”.
Jokaisella ihmisellä on siis satoja tunteita, ja jos jotakin lajia ei itsessään koskaan tunnista, kannattaa miettiä, onko jostakin syystä sulkenut tämän itsestään pois. Ehkä lapsena on sanottu, että itkeminen on nössöjen hommaa, eli sureminen on kiellettyä. Silloin suru saattaa “sulkeutua” ja kaikki ihmisen jatkossa kokema suru tulee ulos vaikkapa vihana tai kateutena tai katkeruutena. Itselläni kateus oli sellainen, mitä en kyennyt löytämään. Väitin silmät kirkkaana, että minä en ole mistään asiasta kateellinen, en koskaan. Kunnes aloin miettimään, että olenkohan sittenkään niin pyhimys, että minulla ei olisi sitä tunnetta, mikä kaikilta muilta ihmisiltä maailmassa löytyy. Sitten huomasin, että kiukustun usein eräälle ihmiselle, ja koin häntä kohtaan kummallisia, kaunantunteita. Kun kohtasin hänet, jäi hän kummittelemaan mieleeni usein tunniksi, pariksikin, ja jostain syystä kehittelin tätä mukavaa ihmisestä vastaan kovin arvostelevia ajatuksia. Sitten tajusin sen eräänä päivänä; olisin halunnut eräässä elämänvaiheessani samanlaista kohtelua kuin tämä ihminen läheisiltään sai. Olin kateellinen. Huomio helpotti, ja kaikki kiukun ja närkästymisen tunteet katosivat. Minun piti vain kohdata tämä syvälle haudattu kateus sisältäni.
Ajattelen niin, että tunteet ovat henkilökohtaisia. Ne eivät koskaan ole toisen ihmisen syytä tai ansiota. Meillä kaikilla on samat tunteet, mutta kun jotkut ovat piilotettuja, toiset ylikorostuvat, tai sitten jos tunteitaan ei ole oppinut nimeämään ja purkamaan oikein, ne voivat ottaa ihmisen hallintaansa. Näin voi käydä helposti esim. läheisriippuvaisella ihmisellä, ja varmaankin myös alkoholistilla.
Tunteissa ei ole mitään pahaa, kunhan muistaa, että niiden vuoksi ei tarvitse toimia millään tavalla. Negatiivisten tunteiden herättämien ajatusten kanssa saa olla varuillaan, ja aina kannattaa muistaa, että ihmisellä on valinnanvapaus. Teko on aina valinta, tunteen ja teon, ja ajatuksen ja teon välissä on tilaa päättää, mitä tekee. Jos on “tunteidensa armoilla” käyttäytyy kuten lapsi, tai kehittymätön ihminen, ja silloin tekee elämästään todella vaikeaa.
Jos pelkkä hengittely ja tunteen kokeminen ei riitä, voi vihaa purkaa vaikkapa siihen nyrkkeilysäkkiin hakkaamalla, juoksulenkillä, tai vaikka huutamalla tyynyyn kunnes ääni lähtee. Jos tunne ei siltikään katoa, kannattaa alkaa miettiä, onko kyse kuitenkaan vihasta. Ehkäpä on surullinen, ja kaipaa itkemistä.
Nykyään negatiivisia tunteita pukkaa ulos paljon harvemmin kuin ennen, oikeastaan yritän jopa herätellä niitä, päästäkseni eteenpäin. Rauhallisuus ja tasapaino ovat vallitsevia tiloja, ja kun joku negatiivinen tunne nostaa päätään, yritän heti tunnistaa sen, ja ottaa sen verran aikaa, että ehdin istua sen kanssa alas. Joskus se ei vie kuin 10 sekuntia. Jooga ja meditointi ovat opettaneet minulle kehonkuuntelua, ja tarkastelemaan ajatuksia, ja irrottautumaan niiden koukuista. Pelkästään hetkessä eläminen, keskittyminen nykyhetkeen auttaa lähes jokaisena ahdingon hetkenä, kun tunteet ovat “ottamassa valtaa.”
Positiivisia tunteita, kuten iloa, myötätuntoa, rakkautta jne voi olla “kadoksissa”, jos ei kykene tuntemaan niiden vastapareja, esim. juurikin vihaa, surua, kateutta. Sen vuoksi jokainen tunne on tärkeä, ja tulee hyväksyä itsessään. Jos ei hyväksy itseään, ja omia ominaisuuksiaan, ei pysty hyväksymään myöskään kanssakulkijaansa. Mitä enemmän omassa elämässään näkee kusipäitä ja veemäisiä ihmisiä, tai yleensä inhon aiheita, sen enemmän kannattaa katsella sisäänpäin, ja alkaa tutkimaan mitä emootioita ja ominaisuuksia itsestään on hylännyt ja unohtanut. Vastaus ei ole koskaan ulkopuolella, vaan ulkomaailma peilaa meihin sitä miltä sisäinen maailmamme näyttää.
Mukavaa tiistaita kaikille <3
Silti elämä kasaa sisälle höyryjä, joita pitää päästellä ulos mahdollisimman terveellisillä ja haitattomilla tavoilla.
Tai, enhän minä ole varma jos heillä oli tällaisia mielipiteitä jo päihteitä käyttäessään, mutta siihen heränneeseen hengellisyyteensä ne näyttäisivät jotenkin liittyvän. :mrgreen:
Eikö niin, että yleisin vihan aiheuttaja yleensä on pelko. Sitten tulee katkeruus ja kauna. Mutta eikö aika yleinen vihan alkulähde ole myös