Hei taas Hinni !
Ihanaa kuulla että teillä lapset ikään kuin tulevat ja uskaltavat tulla esiin suojakuorestaan. Olkoonkin se vaikka sitä adhd-lapsen raivoa, mutta upeaa on että nyt tunteet uskalletaan näyttää.
Lapsistahan se suurin huoli aina on. Minulla oli jälleen kyyneleet silmissä kun neljäsluokkalaisen tytön opettaja sanoi vanhempain keskustelussa, että tyttö on valoisa luonne. Tosin sivusta seuraileva ja hieman arasti asioitaan esiin tuova, mutta kaikin puolin opettajalle kelpo opetettava (lievästä lukihäiriöstään huolimatta). Huokaisin ja ajattelin että jospa kuitenkin näiden pienten mieli ei olisi kaikessa myllerryksessä rikkoutunut, vaan luottamusta ja valoa elämään löytyy edelleen.
Sitä minä sinulta Hinni kysyn, kuinka sinä olet päässyt tuohon tilaan ettet tunnut miestäsi lainkaan mistään syyttävän/syyllistävän, vaan ikään kuin todellakin olisitte aloittaneet puhtaalta pöydältä? Minä henk. kohtaisesti olen niin katkera miehelleni, etten tällä hetkellä pysty hänelle pienintäkään mahdollisuutta uuteen alkuun antaa (vaikka hän sitä toivoo ja ehkä jopa uuden mahdollisuuden ansaitsisikin).
Miten tästä tunteesta oppii pois ?
Koska haluan aina kommentoida joka asiaan, niin tähänkin sanon oman kokemukseni 
Itse olen pystynyt irrottamaan katkeruuksista Al-anonissa. Kun oppii ajattelemaan päihdeongelmaisen käyttäytymistä oireenmukaisena, suhtautumaan kuin flunssaisen aivastukseen. Mitäs siitä sitten katkeruuksia kantamaan. Mutta aikaahan se ottaa, ja paljon työtä. Ohjelmassa kun keskitytään lähinnä omaan itseen ja käyttäytymiseen, niin sekin auttaa. Kun huomaa, että ei olekaan ihan vaan yksin “uhrina”, vaan monessa sopassa ihan yhtä osallinen ja huonosti käyttäytyvä. Puhun siis itsestäni.
Itsensä hoitaminen on siis asia numero yksi.
Moi Tähtis !
Oikeastaaan tiesinkin jo kirjoittaessani, että tonne Al-anoniin mut tarvii mennä. Jos meinaan tästä nousta… Kiitos kuitenkin muistutuksesta.
Keltaisen mökin elämä on ollut niin tavallista, että se on melkein liian hyvää ollakseen totta. Jaettuja kotitöitä, kuljetusvastuun jakamista, yhteisiä projekteja ja unelmia. Mylläsimme vanhan rautasohvan yläkertaan pienimmäiselle sängyksi ja Mies verhoili tupaansopivaksi huikean hienon vanhan puusohvan. Rakastan niitä arjen pieniä hetkiä, jotka saamme olla ja toimia yhdessä. Tänäänkin aamupalapöydässä sain istua pää Miehen olkapäätä vasten hyvän tovin, kuunnella Miehen pehmeän matalaa, lämmintä ääntä samalla kun hän luennoi pihapuussa nakottavan palokärjen edesottamuksista. Siinä me haaveilimme yhdessä elämästä, kaksi Luojan lasta. Onnellisena herään uuteen aamuun, uuteen uneen, tähän päivään. Tässä päivässä on meille paljon.
Tytär huokasi eilen saunassa, että kotona on ollut hyvää ja erilaista. Kun kysyin, mikä on muuttunut, ei tyttö osannut nimetä konkreettisia asioita. Ei kai, kun luulen, että kyse on keltaisen mökin ilmanalasta, tunnelmasta ja jännityksen laukeamisesta. Tuvassa on vain ollut helppo olla, jolloin arkiset asiatkin tuntuvat erikoisen hienon päivän järjestelyiltä ja onnistumisilta. Lapuan läheisiä kouluttanut sanoinkin, että jos jotakin positiivista etsii siitä, että perheessä on ollut juova alkoholisti, niin se on se, kun juova raitistuu niin lapset saavat läsnäolevan ja osallistuvan isän. Ja he todella huomaavat eron entiseen, nopeammin kuin minä tai muut aikuiset ympäristössä.
Minulta kysyttiin tunnenko katkeruutta kaikesta koetusta tai eletystä. Olen miettinyt tätä jo monta päivää, enkä edelleenkään muista näinä vuosina olleeni katkera. Katkeruus on pelottavan lopullista ja sellaista minä en halua. Kaikki muut tunteet vitketutuksesta vihaan, inhoon, epäreiluuteen, mutta ennenkaikkea pohjattomaan suruun ja väsymykseen on koettu. Mutta on vuosiin mahtunut nyt kantavia tunteita - hellyyden, yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunteita - niitäkin on tuvassa käyty läpi. Katkeruudelle ei minun maailmassani ole tilaa, siihen pyrin, sillä se sotisi kaikkea sitä vastaan mitä minä ajattelen ihmisestä ja ihmisyydestä. Katkeruus ei tunne armoa. Armo taas on koko minun maailmankuvani perusta, samoin kun se, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja ainutkertainen.
Ja miksi minä nyt juuri olisin katkera, kun tuo komea, osaava ja rakastava Mies on täällä? Mies, jota minä olen odottanut jo miltei neljätoista vuotta. Minä en voi syyttää Miestä sairastumisesta, se olisi kohtuutonta. Toki minua on jännittänyt se, että jos nyt raitistunut Mies ei enää haluaisikaan minua ja mukanani tulevaa arkea, laskupinojen selätystä ja kipunoivia esiteinejä. Toistaiseksi elo tuvassa on puhunut muuta ja siitä kiitän tänäänkin. Painajaiset ovat vaihtuneet todeksi elettäväksi uneksi: lempeäksi, tavalliseksi arkiuneksi.
“Sun kans mää elän
uneni toreksi.
Enkä mää nyt puhu
painajaasista,
lyijyysistä jaloosta
susilauman hyäkätes
tai huurosta,
joka ei irtua kurkusta,
vaan niistä lempehistä
unen leheroosta,
johona meiränpuutuuset
rakkauren raatelemat
ruukaa käyskennellä
yäkauret
viinirypälehiä syären
ihosillansa.”
(Arto Juurakko)
Halauksia arkeenne, voimia Sinulle itsellesi, Sinulle, joka olet aarre, arvokas ja tärkeä. Muistathan sen tänäänkin!
- Hinni -
Hinni, kertomuksesi saivat minut kyyneliin. Kirjoitat upeasti, osaat sanoilla maalata keltaisen mökin tunnelmia niin että minäkin oikein eläydyin kirjoituksiisi. Sanoistasi välittyy herkkyys ja välittäminen, mutta myös selviytyminen ja hiljainen voima - sellainen voima, joka kantaa suurten mörköjen ja vaikeuksien yli. Vaikutat ihmiseltä, joka on herkkä ja vahva.
Sanoistasi saan lisäksi sellaisen kuvan, että myös miehesi on herkkä ja välittävä. En tiedä, onko hän sellainen oikeasti, mutta sellaisen vaikutelman sain kirjoituksistasi. Alkoholi (ja moni muukin päihde) vain on sellainen ihmeaine, että se pilaa herkänkin ihmisen - mutta teidän tapauksessanne näyttää siltä, että kyllä siellä alkoholin myrkky-kuoren alla on vielä se sama mies, johon aikoinaan rakastuit ja jota rakastat vieläkin. Toivon, että miehesi pysyy raittiina, niin että hänestä voisi taas kuoriutua se ihminen, joka hän olisi ilman sitä alkoholin luomaa myrkyllistä kuorta, niin että hänkin pystyisi vuorostaan tukemaan sinua.
En osaa mitään järkeviä neuvoja antaa, mutta halusin kertoa, että suurella myötätunnolla ja eläytymisellä luin ketjusi läpi. Haluaisin halata sinua, mutta koska en voi tehdä sitä paikan päällä, lähetän sinulle näin netin kautta oikein suuren virtuaalihalauksen!! Muistathan hoitaa myös itseäsi!
"Onnea ei voi vartioida
niin nopea se on ja niin pitkälle se kantaa
eikä rakkautta voi tallettaa kirjan sivuun
eikä ottaa siitä kuvaa
eikä ikävä lopu katsomalla, kuulemalla
eikä kiihkeimmässä syleilyssä
siitä se vain kasvaa
eikä kukaan voi koskaan ymmärtää
miten tärkeäksi toinen voi tulla
miten toinen voi täyttää mielen
ja koetella sydäntä, hengästyttää
eikä siinä ole mitään,
minkä maa imaisisi janoiseen halkeamaansa
eikä ensimmäistäkään aamuyön uniin työntyvää pimeää
pelkkä hymyilevä valo
ja sitä kirkkaammaksi se käy
mitä enemmän avaan ovea."
(Kaisa Raittila)
Hauraan onnellisena istuin viime yönäkin hiljaisessa tuvassa. Sammuttelin valoja ja kääriydyn iltahetkeen. Olohuoneen lattialla, seinän vieressä sohvapöytänä kököttävän suuren ja vanhan radion päällä paloi ainoa lamppu. Sen kelmeä valo loi tupaan rauhallisen tunnelman. Haukottelin. Orkesterin askeleet olivat jo vieneet levolle, minunkin olisi pitänyt mennä. En malttanut. On ollut vaan niin hyvä olla, että siitä haluaa nauttia. Pitkästä aikaan koen, ettei minun ole tarvinnut puristaa kaikkea iholla tuntuvaa onnea tuvan nurkkaan ja pelätä, että se selkää kääntäessä katoaisi. Juuri nyt, se on ollut riittävästi - onnellekin - en huolehdi huomisesta enkä mieti eilisen käsistäni valuneita mahdollisuuksia. Olen tässä hetkessä.
Sunnuntaina oli meidän ensimmäinen yhteinen Lapuan hoitoon kuuluva jatkoryhmä. Mies on käynyt lähikaupungissa kokoontuvassa ryhmässä jo kahdesti, sunnuntaina minä viimeinkin pääsin mukaan. Tästä eteenpäin jatkoryhmään osallistuminen on keltaisen mökin sunnuntai-iltapäivien ohjelma seuraavan vuoden ajan. Ryhmän lämpöisessä ja kannattelevassa ilmapiirissä huokui vertaisuus ja empatia niin voimakkaana, että unohdin alkuhalauksiin jännitykseni. Tässä rehellisessä ja elämää nähneessä ryhmässä oli ilo olla mukana. En osaa sanoin kuvailla sitä, miten huojentavaa oli kuulla toisten tupien tunnelmia, rehellistä puhetta elämästä ja ymmärtää, miten monessa mökissä samankaltaisten asioiden äärellä on oltu. Ryhmässä ei kuultu katkeruutta vaan iloa siitä muutoksesta mikä kutakin perhettä oli kohdannut. Arjen haasteisiin suhtauduttiin seesteisesti - kaivamalla takataskusta tyyneyttä - kuten joku asian osuvasti ilmaisi. Sydämeenkäyvää oli kuulla suoraa ja rehellistä puhetta muutaman puhujan suusta, kun he tunnustivat vilpittömiä tunteitaan puolisoilleen. Ilmassa väreilevä rakkaus ja yhteenkuuluvuus oli käsinkosketeltavaa. Istuin Miehen vieressä ja silitin tämän harmaan neuleen verhoamaa selkää. Hänen vieressään oli niin hyvä olla. Pohjattoman surun ja epävarmuuden tilalle on tullut kiitollisuus Miestä kohtaan. Ei ole ollut itsestäänselvää, että me voimme olla tässä - aloitamassa uutta yhteistä elämää.
Orkesterin piti osallistua tiistaina perhetyön järjestämään talviseen toimintapäivään ja me vanhemmat olimme ajatelleet karkaavamme kahdestaan kaupungille - syömään ja keilaamaan. Lapuan päihdeterapeutti antoi parisuhteen kotihoito-ohjeeksi uudelleen tutustumisen - tähän saakka tässä mökissä kun ovat asuneet, myötä- ja vastamäissä kelkkoneet alkoholisti ja läheinen. Tiistaina piti olla se odotettu päivä, kun olisimme voineet lunastaa Lapualla antamamme lupauksen: minä saisin tavata Miehen, minun rakkaani, treffeillä 
. Mutta kuten lapsiperheessä yleensäkin, yksi levoton yö voi muuttaa tuvassa kaiken: odotettu treffi- ja retkipäivä vaihtui keltaisen mökin sairastupapäiväksi. Jo illalla isoin poika, joka ei edes yleensä koskaan sairasta, ihmetteli ääneen päänsärkyään ja ilmaisi halunsa päästä pian nukkumaan. Viimeiset yöt yskä on ravistellut rankaa ja tähänkin aamuun heräsi kovasti käheä-ääninen, kuumeinen ja kipuinen poika. Mikä-lie-basilisko on tupaan taas tunkenut? Taisteluasemat ovat tuntemattomasta tunkelijasta huolimatta tutut - suuremman kortisonimäärän ja avaavien lääkkeiden tehostettu antaminen muutamalle orkesterin jäsenelle on välittömästi aloitettu, jotta tauti saataisiin pidettyä saarroksissa vaikeaa astmaa sairastavien - tyttären sekä pienimmäisen - keuhkoista.
Maanantaina kävin yhden päivän töissä työpaikalla, neljän kuukauden sairausloman jälkeen. Tänä viikon muut päivät ovat vapaita mutta tulevana maanantaina palaan omaan opetusryhmään, omalle paikalleni. Meitä kaikkia viime maanantain työpäivä jännitti, olihan se ensimmäinen työpäivä marraskuussa alkaneen kriisiytymisen, keltaisen mökin pohjakosketuksen, jälkeen. Mies kertoikin, että lapset olivat olleet hyvin varpaillaan ja seuranneet tarkasti isänsä jokaista askelta ja ulkovuoriremonttiin tarvittavien huopanaulojen etsimistä verstaasta, entisestä ryyppypaikasta. Mies sanoi, että lasten epävarmuuden kohtaaminen on ollut raskasta, että niissä hetkissä todella ymmärtää loukanneensa perhettään. Rehellinen puhe on tuntunut valtavan vapauttavalta meistä kaikista - Mies on kertonut ääneen viina-ajatuksistaan ja tilanteista, jotka ovat tuntuneet hankalilta. Minä olen myös uskaltanut nimetä niitä hetkiä, jolloin vanhat haamut nostavat päätään ja saavat minut tarkkailemaan Miestä tarkemmin, niillä liian tutuiksi käyneillä piilossa-juovan-tunnistus -laseilla. Me molemmat olemme ymmärtäneet sen, että rehellisyys on ainoa keino rakentaa arkea, jossa luottamus syntyy. Me tarvitsemme arkea, tekoja ja toistoa - pikku hiljaa poltetut sillat rakentuvat - yksi kerrallaan.
NiksNaks, halauksesi tuntuu, ihana lämmin rutistus. Kiitos! Kiitos kauniistasi sanoistasi, kannustavista sanoista. Ja kyllä, kun kuvailit minua herkäksi ja vahvaksi, ymmärsin sen itsekin. Minä olen siili, tunteellinen siili, joka herkkyys piikkikuoren alla piili (niin muistaakseni alkaa Kunnaksen runo)… Siinä missä puolisoni esittelee itsensä alkoholistiksi, esittelen minä itseni törkyrealistiksi. Olen vuosia kuvitellut etten ole tunteellinen vaan sitkeästi järjellä eteenpäin porskuttava ihminen. Oman tunteellisuuden, sen jonka muut ovat nähneet minussa, oivaltaminen on ollut yksi tie eteenpäin. Ei ole väärin, eikä tuomittavaa olla herkkä ja tunteellinen. Ei ole väärin, ettei jaksa enää järkeillä. Ei ole väärin, että keltaisen mökin pohja raapiutui siksi, että minä luovutin. Minä olen ollut syvemmällä roolissani läheisenä kuin ymmärsin. Se, että lakkasin ymmärtämästä, on ollut minun - perheemmekin - pelastus.
Ja Mieheni on herkkä - ehkäpä meistä vielä se herkempi - ja meistä välittävä. Se on näkynyt niissä hyvissä hetkissä, joita alkoholistin rinnalla on kuitenkin ollut. Viimeisinä kahtena vuotena kaikki se hyvä lakkasi näkymästä, Miehestä kuoriutui ilkeä ja uhkaava. Myrkkyverkko kietoi Miehen ja hän alkoi kadota. Alkoi keltaisen mökin lopullinen taistelu alkoholia vastaan, taistelu, joka saattoi päättyä vain kahdella tavalla: raittiuteen, täydelliseen luovuttamiseen alkoholin edessä tai sitten kattiloiden jakamiseen, Miehen syöksykierteen pahenemiseen ja ennenaikaisen kuoleman odottamiseen (niihän niille, jotka jatkavat juomista, käy). Ymmärtänet sen kiitollisuuden, mitä tunnen, että Mieheni rohkeni valita meidät. Rohkeni kohdata läheisensä ja ne kaikki meille aiheuttamansa kivut, huolet ja murheet. Että hän on osoittanut halunsa pyrkiä raittiiseen elämäntapaan ja uskaltautuu ponnisteluun oman elämänsä laadun parantamiseksi. Kipeä ja pitkä tie on edessä, mutta minä en pelkää, on minun vuoroni pyrkiä itseäni hoitamalla tulla vastaan Miestä ja lapsia. Minun mieleni on viime aikoina käynyt tuuliviirin lailla - kiukku, itku, ilo ja riemu - kaikki samassa sekaisessa, erittelemättömässä paketissa.
Minulla on tapana pudota jonkinlaisiin välitiloihin. Olen aina jonkin juuri tapahtuneen ja mahdollisesti kohta koittavan asian välissä. Juuri nyt olen piinaavan talven kourissa alkukesää odottamassa - uskottelen itselleni, että tarvitsen kenkien alla rahisevan hiekan ja huikaisevan auringonvalon voimaantuakseni elämään täysin rinnoin, palatakseni rohkeana omalle paikalleni työhön, pudottaakseni painoa tai innostuakseni ulkoilusta. Välitilat ovat kuluttavia olotiloja, sillä niissä antaa epävarmuuden hyökätä sopivan itsevarmuuden ohitse. Olen viimeiset viikot tietoisesti kamppaillut välitilaa vastaan, sillä en halua antaa pelkojeni päästä valloilleen. Juuri tänään haluan uskoa siihen, että se mitä käsillä on nyt, se riittää. Kohtuuttomalla murehtimisella en lisää matkaani kyynäränkään vertaa. Asiat - minua juuri nyt eniten painavat työasiat - järjestyvät myös. Tavalla tai sillä toisella.
Ja silläkin uhalla, että minä kuulostan lapselliselta tai höyrähtäneeltä, sanon, etten voi käsittää miten suuri muutos Miehessä helmikuun aikana tapahtui. Jo fyysiset muutokset hämmentävat: Miehen kasvot ovat kapeat, ne komeat piirteet alkavat taas näkyä sillä ne eivät katoa pieneen punakaan turvotukseen. Iho tuntuu ja tuoksuu erilaiselta, niin hyvältä, ettei sylistä haluaisi irrota. Unettomuus, joka on kaksi viimeistä vuotta leimannut Miehen eloa, on poissa. Hän nukkuu kokonaisia öitä. Hän liikkuu rauhallisesti, ei ole levoton eikä kireä. Ja mikä käsittämättömintä, se eloamme raskaalla tavalla leimannut masentuneisuus - Miehen syvä näköalattomuus ja synkkyys- on poissa. Tuvassa on Mies, joka haaveilee elämästä, joka uskaltaa unelmoida sopivasti, itsensä kokoisia unelmia.
"Ihmiset särkyvät ympärillä
miehet herkkyyttään
naiset voimakkuuttaan
Kaikki on toisin
kuin olen nuorena luullut"
(Kyllikki Villa)
Kiitän Miestäni raittiista viikosta ja teitä, rakkaat lukijat ja kommentoijat, tuesta.
Hinni
Voi Hinni, kaikki kuulostaa hyvältä,jatkakaa samalla tiellä.
Hinni, unohdit kiitoslistastasi yhden ihmisen! Muista kiittää myös itseäsi siitä, että olet jaksanut uskoa, toivoa ja rakastaa.
Ai kuinka hienoa kuulla! Onnea ja iloa tulevaisuuteenne! Sanoit niin hienosti: Minä olen ollut syvemmällä roolissani läheisenä kuin ymmärsin. Se, että lakkasin ymmärtämästä, on ollut minun - perheemmekin - pelastus.
Tiistaina se sitten saapui tupaan - ensimmäinen riita. Maanantaina töistä kotiutuessani ihmettelin, mikä on keltaisen mökin nihkeän tunnelman takana. Minut nihkeys sai välittömästi kiristymään, muistoja entisistä ajoista. Koska selkokielistä vastausta en illan aikana saanut, menin nukkumaan kuumeisten ja kipeiden lasten viereen. Silitin ja juotin vettä, sillä kylässä meillä on nyt ollut laryngiitti, ankara rankaa ravistava yskä ja korkea kuume. “Kiitos äiti kun parannat.” sanoi taudista uupunut pienimmäinen yöllä. Luja on lapsen luottamus äitiin.
Tiistaiaamuna Mies puhui, minä vastasin. Totta on, että puhuimme toisillemme suoraan ja rehellisesti mutta silti Miehen tapa pitää kiinni omasta oikeudestaan toimia meitä muita ajattelematta, sai sappeni kiehumaan melkoisesti.Töihin lähdin keltaisen mökin ovea paiskoen. Koin tulleeni niin loukatuksi, että minuun sattui pinnistellyn työpäivänkin jälkeen niin, että ensimmäiseksi istuuduttuani autoon, aloin itkeä. Riidan tuoksinassa Mies alkoi laukoa ääneen oppimaan asioita ja jossakin vaiheessa aloin olla (siis minä joka tuomitsin hänet siitä, että hän oli ottanut pikavipin autonsa tankkaamiseen.) esteenä hänen raittiina pysymiselle. Nytkö on löytynyt uusi tapa kiristää??
Saimme asian perinpohjin käsiteltyä seuraavien päivien aikana, annoimme anteeksi ja saimme anteeksi. Tämä prosessi on ollut aivan erilainen kuin koskaan aikaisemmin - tällaista rehellisyyttä en muista olleen. Toki mökissä on ollut suoraa puhetta vuosien varrella mutta on vaikea kuvailla sitä muutosta, mikä Miehessä sekä näkyy että kuuluu. Ja kyllä, jatkoryhmässä käymme läpi juuri näitä arjen “ekoja kertoja”. Monet tilanteet ovat uusia Miehelle ja uusia minullekin, koska Mies käy asiat läpi nyt toisella tavalla. Onneksi repsahtamisasioita minun ei ole tarvinnut pelätä ja olenkin rauhallinen juuri sen syyn vuoksi minkä varmasti läheisinä tunnistatte - vastuu on hänellä, ei minulla. Minä olen vastuussa omasta ajattelusta, omista teoistani.
Kiitos siis teille ihanat ihmiset tuesta ja kommenteista! Kiitos Miehelle raittiista viikosta (joka muuten on todella eri asia kuin juomatta oleminen, sen näen nyt!) ja teiltä saamistani palautteista viisastuneena sanon kiitokset itselleni siitä, että olen raskaalta tuntuvan työviikon puolikuntoisena jaksanut. En tiedä tuntuiko ensimmäinen työviikko - vaikkakin nelipäiväinen - raskaalta jo loppuviikosta orastaneen taudin vuoksi vai olenko vain niin helposti väsyvää sorttia nykyisin. Pitkän sairausloman aikana olen nukkunut enemmän kuin vuosiin, joten nyt työn uudelleen alkaessa on tuntunut äärimmäisen tärkeältä, että levon ja touhun rytmi säilyy. Puolivälissä viikkoa kieltäydyin koulutusillasta, kun en olisi mitenkään jaksanut venyttää työpäivää kahteentoista tuntiin. Minun valintaani onneksi ymmärrettiin. En millään tohtisi jäädä tämän nyt jylläävän taudin vuoksi pois töistä, kun vasta olen sinne takaisin kömpinyt. Yritän levätä viikonlopun kaksi vapaapäivää, jotta olisin edes jollakin tapaa työkuntoinen maanantaina.
Perjantain olin pois töistä pään ja kaulan verisuonten magneettikuvausten vuoksi. Mies lähti saattamaan minua toimenpiteeseen, sillä niin voimalla nousivat marraskuisen kaaoksen muistot ja mielleyhtymät, että tutkimukseen meneminen pelotti ja itketti melkoisesti. Viisikymmentäkahdeksan minuuttia ahtaassa ja melkoisen kovaäänisessä pallossa tuntuivat pitkiltä. Osan aikaa jouduin olemaan nielemättä, mikä oli melkoisen haastavaa yskän kutittaessa kurkkua. Nyt jännitetään sitten tuloksia, joita muutamassa viikossa pitäisi saada. Seuraava tutkimusaika lienee kahdeksan viikon päästä, jos mitään uutta tarvetta ei tässä välissä ilmene. Tutkimukset ovat tuntuneet raskailta - kaikki tapahtuneet nousevat mieleen niin vahvasti - että huoli omasta terveydentilasta on alkanut ahdistaa. Hyvää tarkoittavat lausahdukset siitä kuinka etuoikeutettu olen, kun tutkitaan, eivät juuri nyt lohduta. Minua vain pelottaa. Pelottaa sekin, että olen kadottanut melkoisen paljon ajankulua ja muistoja viimeisten kuukausien aikana. Seisoin työpaikan pihassa, tuijotin leikkiviä lapsia ja kaikki tuntui niin aiemmin eleltyltä - kuin mitään ei olisi puuttunut välistä. Näiden maaliskuisten tilanteiden välissä on aikaa kulunut jo vuoden verran. Missä minä olen ollut? Upoksissa läheisen roolissa?
Monelaiset viikkojen vaatimukset ovat pitäneet minut loitolla kirjoittamisesta. Milloin syy on ollut itsessäni, raskaan työn raatajan väsymisessä, milloin syy on keltaisen mökin apajalle saapuneissa vaatimuksissa. Toisinaan on raskasta olla niin tarvittu. Huiskeen ja vaatimusten keskellä minut kuitenkin pysäytettiin torstaiseen iltahetkeen - Miehen kyyneliin. Hämmentyneenä kuuntelin puolisoni tuntemuksia arjesta, hänen kuvaamaansa kamppailua raittiin elämän puolesta. Itkin ja silitin sängestä karheaa leukaa ja siunasin sielussani Miehen arkisia askelia. Minä en koskaan voi käsittää niitä raittiin elämän eteen tehtäviä ponnisteluja sillä tavoin kuin puolisoni ne kokee ja käsitää. Mutta vaikken ymmärrä niin kuunnella minä osaan. Pois ne kivut on puhuttava, ainakin sopivammankokoisiksi.
Pienimmäisen pieni käsi kuivasi isänsä poskille valuvia kyyneleitä. Ei arvaa tuo lahjaksi annettu lapsi kuinka paljon hän suloisuudellaan kantaa meitä kaikkia uskomaan, toivomaan ja rakastamaan. Ei keltaisen mökin elo ole muita mökkejä kummenpaa, haasteita on jokaisella, vaikka hienoista ylpeyttä tunnenkin siitä, miten rohkeasti olemme edenneet haasteita päin. Pieniä ovat askeleet, hauraita ovat jäljet mutta askeleita ne ovat silti.
Siunausta kaikille meille. Meitä on monen monta perhettä samoissa tunnelmissa, alkoholismin eri vaiheissa kamppailevia. Surullista mutta toisaalta valtavan hoitavaa. Hoitavaa se, ettei kukaan meistä kamppaile yksin. Jaksamista viikonloppuun ja tulevaan viikkoon SInulle!
“Ei kellään muulla
tällaista,
tuskailee moni
kipujensa ryteikössä.
Ja jokaisella sama
likapyykki piiloteltavana
samat kivensärmät
hiertämässä.
Mutta ei uskallusta
tuoda esiin
sanoa nimeltä.
Puhua pois.”
- Maaria Leinonen -
Kiitän Miestäni raittiista viikoista, kamppailemisesta ja itseäni jaksamisesta keltaisen mökin arkiviidakossa.
- Hinni -
Suuri huokaus. Merkkejä oli, jälkiviisaana voi niin sanoa, kun jouduin töistä tullessani toteamaan Miehen retkahtamisen. Mies alkoi jo muutama viikko sitten lievennellä perheemme kokemia asioita, korosti keskusteluissa sitä kuinka muilla on huonommin ollut ja on. Ei se silti syy ole sille, että hän aukaisi korkin. Tulin töistä tupaan ja arvasin heti. Melko pian isompi pojista sen tölkkikätkön löysi. Ja siinä sitä taas oltiin - pettymystä pullollaan. Poikien hartiat vavahtelivat ja suu vääntyi kipeään itkuun. “Isi petti sen lupauksen” sopersi pojista toinen kyyneleidensä välistä ja yritti hautautua omaan sänkyyn peittojensa lomaan.
Tytär on pääsiäismatkalla, en aio toisen matkaa pilata tällä uutisella. Meistä jokainen muistaa lupauksen toisen puolen: monot porstuaan -periaatteen. Mies tietää, että välitöntä yhteiselon jatkoa ei retkahtamisen jälkeen voi olla. Silti hän tuntui järkyttyneen siitä, että vedin ulko-oven nenän edestä kiinni. Hän katosi autolla jonnekin - en tiedä minne - mutta minä en ole hänestä vastuussa. Tätä kivun määrää on vaikea mitata, niin korkealta putosin. Putosin, vaikken täysin luottanutkaan. Itselleni ja lapsilleni olen velkaa sen, että me emme suostu enää tällaiseen elämään. Päässä tykyttää miljoona kysymystä siitä, kuinka hoidan asiat kun pääsiäinen on ohi. Kuinka me ikinä saamme arjen rullamaan? Taloudellisestikin? Entä jos Mies tekee itselleen jotakin? Päivä, asia ja lasku kerrallaan - niin se on tehtävä.
Soitin Miestä hoitaneeseen laitokseen karut terveiset. Jos jotain olen oppinut niin sen, että jälkiä en peittele. Niin täydellisen hyvää meillä olisi voinut olla.
“Repiä rikki.
Nyhtää juuria.
Kuolettaa jäljellä oleva.
Kämmenesi pohjalle jäänyt kynä.
Siinä alku.
Voima.
Uusi elämä.
Piirrä puhtaalle paperille
elämäsi uudet kuviot.”
- Toini Paananen -
Ikien Hinni
Voi Hinni, kunpa voisin jotenkin auttaa! Teillä tuntui menevän niin hyvin, että varmasti pudotus oli kova koko perheelle. Toivottavasti saatte asiat ratkottua niin, että olisi kaikille sopiva ratkaisu!
"Säälittävä yritys ymmärtää
ja löytää edes jotain merkitystä
Tapahtumille joista on
jauhettu jo loputtomiin
niin ettei kukaan jaksa niitä enää
edes ne joita kiinnosti
Ja se kuristettu mieli on ryvettynyt niissä"
Valtavan suuret pihtimet tai mikä-lie-työkalu ovat eteisen matolla muistona siitä, että Mies päätti yöllisen pakoreissunsa jälkeen tulla kotiin: ulko-oven turvaketju on nyt palasina. Sohvalla Mies ei ennättänyt maata kuin tovin, kun esittämäni vaatimukset ajoivat mokoman uudestaan maailmalle jo ennen aamu seitsemää. Huoli siitä, että Mies tekisi itselleen jotakin, piti minua miltei koko yön hereillä. Koska kotiin palanneen olemuksessa eikä mielipiteissä ollut päälle nähtävää katumusta tai sanoitettua pahoittelua - pikemmin hänen olemuksestaan kumpusi jotakin sellaista minkä tulkitsin ylimielisyydeksi - sai se minut esittämään vaatimuksia: pyysin tiukkaan ja perustellusti pankkitunnuksia tai kotiavainta. Ensimmäisiä siksi, että hän sillä saattaisi osoittaa edes pohtivansa kotiinpaluuta ja katkaisevansa aloittamansa pikivippikierteen tai avainta siksi, että sillä hän osoittaa valintansa jatkaa retkahduksen tiellä. Saatoin olla hätäinen mutta rintaa riipivän kivun keskellä rationaalisuus ei nouse vahvuudekseni.
“Kaikki sun pelkosi
talloo sun päällesi
hautaa sun toivon synkkiin uumeniin”
Minnesota-mallin mukaan retkahtaminen on tilanne, jossa alkoholisti, joka yrittää olla raitis, alkaa taas juoda. Lääkäri Lars Söderlingin kirjan “Alkoholismin aakkoset” mukaan retkahdus ei ole sattuma vaan se on yleensä enemmän tai vähemmän suunniteltua ja haettua. Läheisviikonlopussa minulle korostettiin, että jos kaiken kokemansa jälkeen Mieheni juo, hän tekee sen vain ja ainoastaan tahallaan. Sairauden taakse hän ei voi enää piiloutua. Minnesota-malli pitää retkahdusta prosessin loppuvaiheena - ei erillisenä tapahtumana - se on loppullinen merkki alkoholistille siitä, että hän ei voi jatkaa juomistaan. Raittiit alkoholistit kuvaavat retkahtamista yleensä pahimpana asiana, joka heille on tapahtunut. Nähtäväksi jää onko se sellainen minun Mieheni kohdalla.
Minun Mieheni vaihtoehdot ovat nyt seuraavat. Joko hän osoittaa nöyrtyvänsä alkoholin edessä, jolloin hän katsoo itseään ja elämäntilannettaan realistisesti ja rehellisesti. Vain silloin hän voi ymmärtää omat vikansa ja vahvuutensa. Jatkohoidon jatkamiseksi Miehen tulee käydä AA-ryhmissä vähintään viisi kertaa ja kaikin tavoin osoittaa halunsa raitistua. Retkahtaneella alkoholistilla ei ole sovittuihin poissaoloihin oikeutta, ei edes sairastuttua. Jos Mieheni ei toimi niin, koko hoito katsotaan keskeytetyksi - kenties myös tämä avioliitto. Retkahduksesta toipuvan ja elämän laadun parantamisen eteen ponnistelevan kanssa saatan elää, juovan alkoholistin kanssa en.
Kyyneleet ovat miltei tukkineet kurkkuni, ääni hautautuu fyysisenä tuntuvan kivun alle. On vaikea kuvailla kuinka paljon minuun ja lapsiin juuri nyt sattuu. Eilen odotin niin kovasti pääsiäislomaa - oikeaa lomaa - se tuntui niin merkittävältä pitkän sairausloman jälkeen. Ansaitulta. Ponnistellulta. Auringonpaisteessa hymyni huomattiin, sain osakseni kevyttä flirttiä, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi. Kauniiksi. Onnelliseksi. Keltaisen mökin ovella se kaikki haihtui ilmaan tai lakkasi tuntumasta. Tunsin itseni kalpeaksi, kipeäksi ja voimattomaksi - lohdutin lapsia viimeisillä myötäelämisen rippeillä ja tartuin toimeen. Siihen inhottavan tuttuun, tunteettoman toimijan rooliin.
"Tavallaan olet kuollut jo
joten ei oo syytä protestoida
kun sua kohdellaan kuin vainajaa
miinus kukat ja kunnioitus
tummat puvut ja hyvät ajatukset
mut onhan lisää valitettavaa
Ja se ryvettynyt mieli ei nouse siitä enää
Kaikki sun pelkosi
talloo sun päällesi
hautaa sun toivon synkkiin uumeniin
Nauti siitä nyt se on ihan sun
omin pikkukätösin itse tekemää"
Elääkseen alkoholistin läheisenä on pysäytettävä itsensä tähän hetkeen. Aikaisemmin tapahtuneiden katuminen olisi hukkaan heitettyä energiaa. Minun tulee myös pidättäytyä liiaksi tulevaisuuden itkemiseltä - on turhaa maalata itselleen ongelmia, joita ei välttämättä koskaan tapahdu. “Mikä on tapahtunut, on tapahtunut, eikä sille voi mitään; tulevaisuudesta emme tiedä mitään, koska se ei ole vielä tullut.” kirjoittaa Lars Söderling. Nykyhetkessä, tässä huhtikuisessa päivässä eläminen ja Jumalaan luottaminen ovat ainoat rakentavat asiat,joissa saatan nyt roikkua.
“Kaikki sun pelkosi
talloo sun päällesi
hautaa sun toivon synkkiin uumeniin”
Juuri nyt tekisi mieleni huutaa Jumalalle, vaatia selitystä sille, miksi minun tulee aina jaksaa. Kenties siksi, että tätä taistoa ei oltu viety kummankaan - minun eikä Miehen - taholta loppuun saakka. Tulevat päivät näyttänevät suuntaa - minun reittini on selvä, Miehestä en tiedä.
Hinni, päättäväinen hiirulainen
Ps. Lainaukset ovat Apulantaa http://www.youtube.com/watch?v=sA8s2JQMWpg
Hinni, Hinni… ei kenellekään suurempaa taakka anneta kuin mitä jaksaa kantaa. Eihän kukaan meistä tietä, miten tämä tulee päättymään, mutta välillä pitää jaksaa jatkaa vain se päivä kerrallaan. Tai tunti. Ihan vaan omana itsenään pitää muistaa, miten hengitetään.
Jälkeenpäin sen viisauden näkee. Siinä on suuruus: Jumala luottaa siihen, että opit ja oivallat. Ihan itse, mutta et yksin.
Omalla kohdalla olen tajunnut, että jaksaminen on rakentamista. Tämänkin nenän niistän, tämänkin lattian luuttuan, tänäkin aamuna raahaan itseni töihin… Jokainen oikeaan suuntautunut teko vie eteenpäin, antaa tukevaa maata jalkojen alle. Jokainen voideltu sämpylä vahvistaa sanojani “rakas lapsi”. Pelkät sanat taas… ihan sama kuinka paljon meille vannotaan rakkautta, ilman tekoja ne ovat vain sanoja.
Sinun elämäsi on aarre. Sitä elät ihan itseäsi varten. Itseäni helpotti, kun tajusin että voin ihan rehellisesti sanoa, että tärkein asia maailmassani olen minä itse. Minä itse en ole mitään ilman läheisiäni, lapsiani - joten oman hyvinvoinnin nostaminen tärkeimmäksi ei tarkoita sitä että tallaisin rakkaitani. Enkä olisi mitään ilman sitä unelmaa, jota toivon joskus työkseni toteuttavani, siihenkin tarvitaan muita, tasavertaisia kumppaneita. Vaan omasta itsestäni ja onnestani vastuu on minun. Sinulla sinun.
Kiitä yhä niistä raittiista viikoista. Ne ovat olleet totta.
“Rakastamalleen ihmiselle ei tehdä näin!” huusin tuvassa kuola ja kyyneleet valuen. Kun Mies eilen saapui kotiin, olin lähtenyt orkesterin kanssa pääsiäisajelulle ystäväperheen luokse. Jätin keltaisen mökin loskaan ja katosin päiväksi mitään ilmoittamatta. Miksi minun pitäisi kotona päivystää jokaista mökin tien ohittavaa autoa ja lappuja kirjoitella - eihän Mieskään vaivautunut niin tekemään. Kun Mies oli sitten saapunut kotiin, alkoi tekstiviestein pommittelu ja utelu missä mahtaa karavaani kulkea.
Sain eilen yhteydenoton Miehen ystävältä, joka tiesi missä pakomatkan reitti oli kulkenut. Kovin huolissaan tuntui olevan siitä, etten vaan laittaisi puolisoni monoja porstuaan. “Ihan kiltisti se siellä kapakassa oli. Tää oli vain yksi retkahdus. Piste.” Minussa kiehuu raivo; että oikein kiltisti Mieheni oli valmis juomaan neljäntoistavuoden mittaisen yhteisen elämän - yhdessä illassa muutamilla kulauksilla. Kun saavuin illalla kotiin, oli tuvassa surullinen ja häpeissään olevan Mies. Mies, joka halusi pyyhkiä kaiken tapahtuneen pois. Kerroin, että odotan aamuun saakka, että saanen kuulla minneläisessä, suorapuheisessa hengessä koko tarinan karmeuksineen, jonka jälkeen päätämme jatkosta.
Kylläpä olikin kamala tarina - julmaa taloudellista draamaa tiukoilla elävään talouteen. Pikavippien summa, jolla pakomatkan taksimatkat ja baarikierrosten tarjoamiset on kustannettu on Miehen kuukausittain saatavan työttömyyskorvauksen verran. Keltaisen mökin sähkö- ja vesilaskut ovat erääntyneet, joten saatamme piakkoin istua pimeässä nälkäisinä muistelemassa aprillipäivän tapahtumia. Olen pyytänyt nyt mieheltä automaattikortin ja pankkitunnukset pois, jotta seuraavien kuukausien ansiot ovat minun käsissäni. Minun on aivan turha haaveilla terveydellisistäkään syistä osittaista työaikaa. Ei se ei ole mahdollista, jotta saan kasautuneita laskuja pienemmiksi. Kovin raskaan itsekkäältä tuntuu Mieheni tapa toimia. Minulle jää tässä arvonnassa aina jaksamisen vaatimus ja muutama lisänumero.
Keltaisessa mökissä pelataan nyt kovin panoksin. Viskasin raivoissani hääkuvan kaapin pohjalle: en kestänyt katsoa omaa hyväuskoista hymyäni. Karjuin, että en haluaisi kuulla rakkaani suusta minkäänlaisia rakkaudentunnustuksia - ne eivät ole minulle juuri nyt totta. Mies puhalteli keljutustaan ilmaan, huokaili ja sanoi toivovansa kuolemaa. Minua ei itketä tai säälitä. “Kuolemalla lisäät vain kustannuksia ja jätät minut selviämään aina taas suuremmista asioista. Senhän sinä osaat.” minä sivalsin ja kadotin kaiken sen tyyneyden rippeen mitä minussa ikinä on asunut. Tämä kipu on pahempaa kuin koskaan aiemmin tuntemani kipu. Minä näin jo raittiiden kuukausien myötä, miten hyvää meillä olisi voinut olla. Minua loukkaa suuresti se, että toinen tahallaan toimii itsekkäästi ja ilkeästi niitä kohtaan, joita sanoo rakastavansa.
“Rakastaa, ei rakasta
päivänkakkara pyörii käsissäni.
Saan vastauksen - rakastaa.
Mitä se hyödyttää?
Kukka on maassa -
tuhottuna.
Tätäkö on rakkaus?"
- Nina Karpin -
Ps. Mies lähti juuri lauantain ensimmäiseen AA-ryhmään. Yritystä on ilmassa. Minä olen tyhjä.
- Hinni -
Hinni. Haluaisin sanoa sinulle jotain rohkaisevaa, mutta sanat ovat tyhjiä juuri nyt.
En voi kuitenkaan toipuvana alkoholistina olla samaa mieltä siitä, että miehesi teki tekonsa ‘tahallaan’ - alkoholismi on sairaus, joka oireilee retkahtamalla, eikä alkoholisti tee asioita jonkun kiusaksi tai ilkeyttään. Pakkomielle on aivan helvetin vahva! Monet meistä tarvitsevat retkahduskokemuksen tajutakseen kristallinkirkkaasti, että kyseessä on sairaus, jonka ainoa hoito on pidättäytyä alkoholista. Monet myös ajattelevat hoidosta tultuaan, että ‘hoito’ on parantanut. Retkahdus toimii shokin tavoin herätyksenä sille tosiasialle, että pitää itse toimia niin ettei nosta kuppia eikä omaan ‘ajatteluun’ ole yhtään luottamista - pitää vain ja ainoastaan toimia niin ettei juo.
En kuitenkaan kannusta sinua ajattelemaan, että retkahduksia pitäisi sietää. Nyt juuri on tärkeintä oma jaksamisesi ja omassa jaksamisessasi on tärkeintä se, että olet johdonmukainen, kuten lapselle ja/tai toistaitoiselle ollaan (sillä sitä miehesi on). Minun mielestäni se on parasta lääkettä myös itsellesi oman itsekunnioituksesi takia.
Voimia ja kestävyyttä! Sinussa on kaikki ainekset onnelliseen elämään ja sinä tulet olemaan onnellinen, tavalla tai toisella. Usko ja luota!
Cricet, sinähän sanoit, sanoit valtavan kannustavia sanoja. Olen niin kiitollinen!!
Tänä aamuna minä luin viimeiset kirjoitukseni ja saamani kommentit Miehelle ääneen - itkimme molemmat eri puolilla tupaa. Mies on kokenut saavansa merkittävää tukea AA:sta ja aikoo sinne tänääkin mennä. Mies on ilmoittanut autonsa myyntiin velkojen ja rästien kattamiseksi. Yritystä siis on.
Minä olen ollut suunnattoman, pelottavan täynnä vihaa. Tunnen itseni niin lyödyksi, että olen noussut ankaraan vastarintaan, oman nurkan puolustusasemiin. Olen huutanut ja kettuillut - vaikkei se rakentavaa olekaan - mutta ainakin olen saanut ilmaistua kaikki minua satuttavat tunteet ja ajatukset. Ikävä kyllä olen purkanut kaiken myös orkesteriin. En millään mitta-asteikolla täyttänyt turvallisen äidin kriteereitä eilen, niin valtavasti huusin ja raivosin keltaisen mökin kaaootiseen tilanteeseen riehumalla suhtautuville välimallielviksille.
Pyysin pojilta itkien anteeksi tänä aamuna. Sitäkin, että huutamisen lomassa pudotin pleikkarin lattialle ja se meni rikki. Minuun sattuu valtavasti se, miten orkesteri tuntee armoa epäonnistunutta äitiään kohtaan. Minä nousen täältä itseinhon ja -tuhon suosta, tiedän, siihen tarvitaan tyyneyttä ja rohkeutta ottaa vastaan päivä ja asia kerrallaan.Tänään on onneksi jatkohoito, jonne saan mennä purkamaan kaaootisen pääsiäisen tapahtumat ja saamaan tukea itselleni alkoholistin läheisenä. Kiitollinen olen ryhmältä saamastani tuesta ja kommenteistanne täällä - ilman tätä vertaistukea minä en olisi tässä.
Jumala,
Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa.
Rohkeutta muuttaa ne jotka voin,
ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.
Ps. Niin se elimistö reagoi stressiin, että verenpaineeni hyppäsi pilviin ja oikeaan jalkaan ilmestyi ruusu. Nyt on pakko levätä - yrittää ainakin.
- Hinni -
hei oikeesti! herää! jos sä taas “pelastat” sen tyypin, ni se ei ikinä opi. ei ikinä! nääthän sä nyt itekki, et tosta kärsii kaikista eniten lapset (ukkos juominen ja sun pinnan kireys, sun terveystilanne). aika monta vuotta oot yrittäny hoitaa ukkos asioita. mitäs jos hoitasit ny vaan omia ja lastes asioita? noista sun teksteistä alkaa ahistaa sun puolesta, ku selität ja rakastat kaiken sille juovalle sopivasti. käytä sitä vihaaski välillä. sillai mä tein ja hyvä tuli. mun ex valitti juomisen, ku pistin sen pihalle, mut mulla on ny hyvä olla. tsemii, ja naisenergiaa sinne!
Tuo Tulppaanin kommentin teksti on juuri sitä, mitä suurin osa perhettämme lähellä olevista ihmisistä ajattelee. Minussa ei ole rohkeutta lähteä, minä alistun kohtalooni, kierin vaikeuksissa ja pidättäydyn mahdollistajan roolissa. Minä tiedän kouriintuntuvasti, että katsomalla vielä tämän kortin - sen, että Mies käy sanktiokerrat AA:ssa ja saa palata jatkoryhmään - minä jään yksin. Vanhemmista, sisaruksistani eikä ystävistäni riitä tälle tukea. Mutta itse asiassa ei tarvitsekaan. Tämä on minun oma sotani, oma toipumistarinani. Minä olen tämän pääsiäisen aikaan ensimmäistä kertaa sanonut äärimmäisen suoraan niille ihmisille, joiden koen tulleen liian pitkälle porstuaan. Minun puolestani ei eroasioita järjestetä!
Olen Tulppaanin kanssa eri mieltä - minä en todellakaan hoitanut asioita Mieheni puolesta. Soitin hoitokeskukseen ja poliisille - jos mahdollistaisin, olisin salannut retkahduksen viimeiseen saakka. Ilmoitin myös Miehelle, että hänen aiheuttamansa laskut saavat ajatua perintään - minä hoidan hänen tilistään vain perheelle merkityksellisiä laskuja toistaiseksi. En siis maksa häntä ulos tästä, vaikka mahdollisesti Miehelle seuraavat luottohäiriömerkinnät vaikeuttavat toki minunkin elämää. Esimerkiksi yhteisen asuntolainan järjestelyt eivät enää onnistu. Menin yksin jatkoryhmään, vaikka portaat kokoustilaan olivat äärimmäisen raskaat nousta, ja kerroin itkien ääneen kaiken sen kivun ja tuskan, jonka olen pääsiäisen aikaan kokenut. Minun maailmassani ei ole sattumia - kaikki tapahtumat, kipeätkin, on elämääni mietitty jo silloin kun olin idulla äitini kohdussa. Ensi viikolla menemme yhdessä ryhmään saamaan tukea sille ponnistelulle, jota teemme keltaisen mökin raittiin elämän eteen.
On helppoa kommentoida toisen elämää ulkopuolelta - nimittää “tyypiksi” minun elämäni suurinta rakkautta ja lasteni isää. Eräs perheystävä on ilmoittanut ettei kykene näiden tapahtumien vuoksi näkemään Miehessäni minkäänlaisia positiivisia piirteitä ja meidän elämämme vaikeudet ovat saaneet hänet hetkittäin miettimään sitä, ettei halua enää pitää meihin yhteyttä. Kaikella on kuitenkin toinen puoli, alkoholistillakin. Minun maailmankuvaani kuuluu armo. Parisuhteessa armo on sitä, että minä kykenen vilpittömälle pyytäjälle antamaan anteeksi ja unohtamaan silläkin uhalla, että minua satutettaisiin uudestaan. Siksi minä katson tämän loppuun mutta tiedän jo nyt, että tässä parisuhteessa ei ole toista retkahdusta. Jos Mieheni, vuosienkin päästä, vielä retkahtaa, silloin mitään pelastettavaa ei enää ole. En siis usko että tämä liitto päättyisi siihen, että minä lakkaisin rakastamasta tuota ihmistä - tämä päättyisi siihen, että liitto olisi mahdoton.
Jos minun kirjoittamani tekstit alkavat ahdistaa, ne on syytä jättää lukematta. Oman kuormani kannan ihan itse, Luojani käsissä levähtäen.
"Jos olisin saanut valita tien
kulkeakseni elämänpolkuni,
olisin valinnut
leveän ja tasaisen
välittämättä siitä,
miltä ympäristö näyttäisi.
Mutta polun valitsit Sinä,
minun Luojani,
vanhempieni rakkauden tähden.
Polku on ollut joskus
vaikea kulkea
ja kyynelehtien olen monesti
edennyt sitä.
Samalla olen kuitenkin
poiminut rakkauden kukkia,
sillä polku kulkee
puutarhan keskellä.
Tällä polulla
kohtasin Luojan teot,
lähimmäisen rakkauden
ja näin kuinka suru
saa kauneimmat kukat kukkimaan.
Katse polulle kääntyneenä huomaan,
miten paljon olisin menettänyt,
jos olisin kulkenut
itse valitsemaani tietä."
- Nina Karpin -
Ystävyydellä Hinni, joka kanavoi vihansa muutokseen - millaiseen sen tulevaisuus näyttää. Vielä en toivostani luovu.