en oo mikään kirjottajaihme, kirjoitan omalla kielellä ja tunteella. tarkotus ei ollu nimitellä ketää. anteeks.
Halaus Tulppaani Sinulle. Ei, et loukannut. Kirjoitit hyvin ja oikein - sinulla on täysi oikeus mielipiteeseesi ja niihin kokemuksiin, joita sinulla on ollut. Joten ei mitään syytä pyytää anteeksi. Sinun kommenttisi kirvoitti sanaisen arkkuni auki, sillä juuri niin moni tuntuu nykyään ajattelevan: vaikeuksien kohdatessa mies maailmalle ja uusi elämä tilalle. Vaikka enhän minäkään voi tietää, miten kukakin tilanteensa on kokenut ja eroon ajatunut. Minä rakastan Miestäni syvästi, siksi olen valmis taistelemaan tämän perheen puolesta. Helppoa tämä ei ole ollut mutta silti niin pitkälle olemme päässeet, hitain ja haurain askelin, että vielä ei ole luovuttamisen aika.
Kirjoittaminen omasta elämästä on myös haastavaa. Minun vastuuni päättyy pisteeseen - minä en voi ohjailla sitä miten lukija kokee ja ymmärtää kirjoittamani. Pyrin kuitenkin kirjoittamaan auki sitä mitä minä koen ja tunnen. Siksi kirjoittaminen on muodostunut merkittäväksi keinoksi purkaa tätä(kin) prosessia auki, myös itselle.
Ystävyydellä Hinniäinen
Moi Hinni. Tervehdys valkoisesta talosta. Olen lukenut tätä ketjuasi koko sen olemassaolon ajan. Kirjoitat upeasti. Tähän paskamaiseen tilanteeseenne nyt oli pakko kommentoida. Minullakin on alkoholistimies ja elämä vuoristorataa. Samaistun moniin tunteisiisi. En voi sanoin kuvailla kuinka harmittaa sun puolesta. Uskon tosiaan että tipuit korkealta. Joku sanoi tässä ketjussa viisaasti, että tärkeintä olis olla johdonmukainen. Luulen minäkin että siitä saisit nyt voimaa jaksaa, että olisi joku selkeä suunnitelma. (Tähän kohtaan tekisi muuten hyvää kuulla selviytymistarina, mutta niitä taitaa olla tosi harvassa… Tiedät sen varmaan Hinni itsekin…)
Minusta on hienoa että rakastat ja jaksat yrittää. Se on vahvuutta, ja sinä olet vahva ihminen. Mutta kuitenkin vain ihminen… pidä huolta itsestäsi! Voimahalaus sulle ja koko bändille! Kirjoittelehan tänne miten homma etenee.
Poistettu
Poistettu
Tervehdys valkoiseen taloon (kuulostipa juhlavalta 
). Kiitos sanoistasi Ninez, todella. Ja minun suunnitelmani on juuri nyt katsoa miten elo onnistuu AA:n ja jatkohoidon yhdistelmänä. Niin monia muutoksia hyvään oli jo näkyvissä, että haluan vielä yrittää. Vaikka rehellisenä on sanottava, että nämä ovat juuri niitä tilanteita, jossa alkaa epäillä jo kaikkea elettyä valheelliseksi.
Sanoin Miehelle, että juominenkaan ei ollut niin paha asia kuin valehtelu. Älä käsitä minua väärin. Vaan selitin hänelle, että siitä hetkestä asti oli aivan selvää, että hän retkahtaa, kun hän lakkasi olemasta raha-asioissa rehellinen. Vain rehellinen Mies pysyy raittiina! Mies tuntuu nyt olevan tosissaan, päättäväinen. On hoitanut tänään sitten jo kolme AA-käyntiä viidestä ja haluaa palata jatkoryhmään tulevana sunnuntaina. AA-ryhmää mietti sanktioidenkin jälkeen pysyväksi harrastukseksi 2 kertaa viikossa.
Tottakai olen järkyttynyt mutta samalla realisti - tässä tuvassa on monia hetkiä, joiden vuoksi vastamäissä on jaksanut ponnistella. Ei tämä 24/7 kurjuutta ole vaikka haastavia päiviä onkin ollut ja lähinnä niistä tänne tunnelmia kirjannut. Joillekin minä olen kenties läheisriippuvainen lammas ja heillä on oikeus mielipiteisiinsä. Tämä on perheemme ratkaisu, ei kenekään muun. Jos kaikki olisikin tässä tuvassa mennyt tuosta vaan, olisin ihmetellyt prosessia. Nyt tämän prosessin pohja valetaan niin perusteellisesti, ettei jatkossa mökin keikahdus ole mahdollista - silloin se olisi lopullista. Ei Miehelläkään juuri nyt helppoa ole, varsinaisen työn tekee hän sekä käytännön että tunteiden tasolla.
Jos haluat kurkistaa keltaisen mökin arkiseen eloon, laita sähköpostia osoitteeseen keltainen.mokki@gmail.com , niin laitan sinulle blogini osoitteen. Halauksia Ninez Sinulle! Samoin Sinulle Jonna, joka ketjussa piipahdit.
Yönsä ihan hyvin nukkunut Hinni
Hyvä Hinni ! Olen surullinen… (((((0))))) voimahali
Luin uusimmat käänteet perheenne elämästä vasta eilen ja en edes heti pystynyt kirjoittamaan mitään, niin raskaasti otin minäkin pettymyksen jonka retkahdus toi.
Meillä mies on ollut reilu 3 viikkoa kotona hoitojakson jälkeen. Kohtalaisesti on mennyt, mies on ollut sitoutunut ryhmiin ja minäkin olen hoitanut itseäni al-anoneissa. Meillä miehellä ilmaantui nyt pääsiäisen aikana muutamia merkkejä siitä että retkahdus ei ole pelkästään mahdollinen vaan myös todennäköinen jossain vaiheessa. Erotuksena teidän tilanteeseen meillä on myös se, että minä en ole missään vaiheessa ollut miestä raittiudessa tukeva, rakastava vaimo vaan päin vastoin olen sivaltanut häntä aina kun mahdollista 
( . Olen jotenkin "kostanut " hänelle nyt kaikki mitä hän on minulle tehnyt vuosien saatossa. Olen ryhmästä ehkä hieman tolkkua elämääni ja päihdesairaaseen suhtautumiseen saanut. Mutta suojelen sydäntäni juuri tuon retkahduksen pelossa niin paljon, että en ole miestä sydämeeni enää päästänyt. Eilen illalla mieheni ole jäänyt ystävälleen aa-ryhmän jälkeen ja ei katsonut aiheelliseksi sitä minulle mitenkään ilmoittaa, laitoin yöllä puoli yhdeltä viestiä että meinaako tulla kotiin lainkaan ja hän vasta silloin havahtui siihen että voisi kotiin lähteä. Olin aivan raivoissani, kiehuin vihassa kun hän yhdeltä kotiutui. Huusin kuin sika,haukuin,itkin ja raivoisin. Olin aivan varma että nyt hän on retkahtanut …Mutta miehelle ei vaan ollut tullut mieleen ilmoittaa että jää kyläilemään… Ryhmässäni on kyllä sanottu että retkahdukset ovat osa päihdesairautta ja niistäkin voi oppia ja toipua, mutta nyt en vielä sitä näe.
Toivon sinulle voimia tuleviin päiviin, olet ajatuksissani.
Löysin itseni aamulla taas itkemästä. Kyyneleet tuntuvat nykyään olevan herkässä - syyttäkin. Eilen kipeä jalka antoi jo kävellä ja astelin hissuksiin keltaisen mökin pihapiirissä, nojasin haravaan ja katselin rantaan, jonne joutsenpari jo lennähti. Eivät tunnu kylmää pelkäävän - turvautuvatko ne toisiinsa?
Tänään on tasan neljätoista vuotta ensimmäisestä kohtaamisesta Miehen kanssa. Muistan edelleen sen komean punaruutupaitaisen Miehen tiiviin katseen ja kohteliaat eleet. Onhan se sama Mies tuossa tuvan sohvalla, onhan? “Minulla on aina ollut teistä se tuntu, että te selviätte kyllä.” sanoi pitkäaikainen ystävä puhelimessa eilen ja minä nyökytin hiljaa. Siihen minäkin olen aina luottanut - viimeisten tapahtumien myötä se usko on ensimmäistä kertaa alkanut rakoilla. Säikähdin sitä valtavaa tyhjyyttä mikä sielussani valtaa alaa - eivät kai tunteeni kuole?
Minä lakkaan yrittämästä, se on varmaa. Minä en voi pitää huolta mistään muusta kuin siitä, että pääsen ulos siitä kuopasta, lohduttomasta mullasta - synkästä tunnetilasta, jonne olen uponnut. Eilen ymmärsin, että minä pääsen täältä ylös vain huolehtimalla itsestäni, unohtamalla puolisoni omat taistelut. Se ajatus saa minut tuntemaan valtavaa yksinäisyyttä - olemme kuin kaksi toisilleen vierasta samoissa pienissä neliöissä. Pelko siitä, että kaikki mihin luulin nojanneeni nämä vuodet, onkin ollut valhetta. Haparoin. Odotan toisen kättä. Odotanko turhaan - sitä en voi tietää kuin elämällä tätä elämää eteenpäin ja katsomalla mihin se kantaa. Odotan, että lehdet aukeavat kotirannan koivupuihin ja huomaan elämäni jatkuvan.
"Olen pudonnut
turvallisuuden sirkkalehtien
noiden vastapuhjenneiden
suojasta
pudonnut turvattomuuden
pimeään lohduttomaan multaan
taas
Luulin meidän
yhdessä
rakentaneen tikapuut
pimeästä valoon
huolesta huolettomuuteen
Saatoimme jo
melkein
heilutella jalkojamme
turvallisuuden puun alimmilla oksilla
Unohdimme että ne olivat
vasta sirkkalehdet
jotka eivät
vielä kestäneet
meidän painoamme"
(Leena Kortelainen)
Ja HopHop, siunausta toivon askeliisi, kauniita kevätpäiviä, sitä huikaisevaa tunnetta, kun huomaa uskaltavansa nauraa ja iloita ilman, että miettii kuinka suuresti siitä saa maksaa. Minä olin jo matkalla siihen, otan lisää vauhtia. Ei surra menneitä päiviä, ei huolehdita tulevista. Eletään tänään, tässä. Sanotaan, että kun Luoja tekisi niin nöyrän, että vaikka paskaa saisin, siitäkin kiittäisin ja elämäni peltoon levittäisin. Niinpä, aprillin tapahtumat on menetetty, eilinenkin, mutta tänään on tämä päivä ja minä olen tässä.
Kiitän Miestäni raittiista viikosta, itseäni siitä, että olen elossa.
-Hinni -
Hyvä Hinni !
Tunnistan niin itsessäni tuon tunteen siitä ,että minä lakkaan yrittämästä. Olen liian kauan yrittänyt ja ymmärtänyt
. Nyt on tilanne sillä lailla huono että minä en enää yritä. Mies polo odottaa sitä että tulen vastaan ja olen niin kuin ennenkin, koska nyt hän on “kunnolla”. Joskus hän on kysynyt kuinka kauan minä aion kaivella menneitä ja mitä hänen pitää tehdä että kaikki muuttuu paremmaksi ? En osaa vastata, ehkä tämä elämä ei riitä korjaamaan asioita meidän suhteessa.
Minä en osaa uskoa , että me perheenä selviämme.
Mutta se mitä minä tiedän on, että minä selviän ja hoidan lapseni niin hyvin kuin taitoni ja voimani myöden antavat. Miehen selviämisestä en ole vastuussa ja vain hän itse voi omaan selviytymiseensä vaikuttaa.
Itkun sanotaan puhdistavan, joten itke vaan jos se helpottaa.
Voimia tähän päivään ja niin kuin sanoit kevät tulee, värit palaavat elämään. Olet ajatuksissani !
-Hop Hop
näin korkealta taholta sun ketjuasi luetaan, aattelepa sitä. 
Kuulolla ollaan. Kevät tosiaan tulee, vaikka väkisin.
KUULUMISET LYHYESTI
Aamujen paino.
Iltojen avaruus.
Yön ihoton ikävä.
Ei juuri muuta.
Pilvien valoa.
Paljaita puita.
Leskenlehtiä ei vielä nää.
Pölyisiä katuja.
Puutuneita muistoja.
Lumen alta kasvaa kalpeaa heinää.
Pilvien valoa.
Paljaita puita.
Leikkipuistossa ei keitään.
Pölyisiä katuja
Puutuneita katseita.
Puistonpenkillä mies talvitakissa.
Aamujen paino.
Iltojen avaruus.
Yön ihoton ikävä.
Ei juuri muuta.
Anna Krogerus)
Koko tupa nukkuu. Minun on jaksettava nousta aikaiseen aamuvuoroon, muistin, kun en ymmärtänyt kännykkän piippaamaa ääntä. Ei, en ole tarmokas mutta en täysin luovuttanutkaan - kenties olen kuin se leskenlehti, joka on päättänyt kukkia vaikka maa routisi ja räntää vihmoisi.
Istuimme eilen hyvän tovin perhetyöntekijän kanssa keltaisen mökin keittiössä haarukoimassa arkea uomiinsa ja kartoittamassa niitä tukitoimia, jolla keltaisen mökin vanhempien kintut alkavat taas pitää. Odotan heiltä vielä näkemystä budjettikaaokseen. Kaiken tämän keskellä, maan järkkymisen jälkeen, on pitänyt jaksaa toimia, pyytää ja vaatia - edelleen ihmettelen, miten pärjäävät ne, joista ei ole pyytäjiksi. Istuimme vielä hyvän tovin Mieheni kanssa polvet vastakkain. “Kysykää nyt anteeksi.” neuvoi Lahjalapsikin vanhempiaan ja me puhuimme jo tapahtuneista ja päivistä, jotka eivät vielä ole tulleet. Mahdollisuuksista. Teimme hauraan sovinnon, jotta arki voisi jatkua - kuten se on lopun pääsiäisen täällä jatkunut - ihan niin kuin tänä keväänä aiemminkin. Ikään kuin mikään ei olisi muuttunut - vaikka kaikki onkin.
"Harmaa aamu.
Ankeaa herätä.
Vaan ei maanjäristys
tuhonnut kotiani
ei myrsky pihapuita
ei tulva raastanut ruusujani.
Ei tappava tauti
oirehdi kehossani. Vielä.
Ja kaikki läheiseni tallella.
Pian ruoho suutelee varpaitani
tuuli otsaa
ja lintu oksalta kysyy
mitä minulle todella kuuluu.
Ja kun istun kynnykselle
muutama kirkas säde
viiltää halki latvojen tasalla
roikkuvan harmaan massan.
Ja niin alkaa päivä.
Ihan hyvä päivä elää."
- Maaria Leinonen -
Ps. Painonpudotusrintamalla on todettava, että riutuminen on tehokas tapa pudottaa painoa, viikkopudotus kolme kiloa.
- Hinni -
Viime yö oli levoton: jos pienimmäinen nukkui omassa, uudessa sängyssään, pompin minä vartin välein ylös, kun luulin hukanneeni koko lapsen. Kun minä viimein yöjuoksusta uupuneena nukahdin, heräsi vuorostaan pienimmäinen. “Äiti, minusta tuntuu, että teidän sängyssä on niin paljon parempi.” kuului seinän takaa ja pian kömpi uninen poika äidin ja isin viereen potkimaan peittoja syrjemmäksi. Aamulla en tuntenut itseäni levänneeksi mutta kuitenkin yllättävän tarmokkaaksi.
Yö kuorii luovan puoleni esiin ja ideoin ruokalistan keltaiseen mökkiin saapuville lauantaivieraille. Aamuaikaisin ahkeroin ensin viikkosiivouksen Miehen ja orkesterin avustamana, jotta puhtaassa tuvassa saattaisin valmistaa arkista mutta hyvää kotiruokaa salaatteineen ja jälkiruokakiisseleineen. Ja koska tuvan uuni oli kuumana, heräsi sisäinen marttani ja samoilla lämmöillä oli leivottava pikkupullia, suuria suklaamuffineja sekä kahvipöydän katseenvangitsijaksi omenatäytteinen bostonpulla, jota en ollutkaan muistanut leipoa vuosiin. Ja jos jonkun asian nimeäisin vahvuudekseni niin se on ehdottomasti pienellä budjetilla näyttävän ja maistuvan aterian valmistaminen. Katoin pöydän kauniiksi ja tuntui niin mukavalta, kun se huomattiin - sekä Mies että vieraat.
Aamulla leivonnan lomassa pyörähti tuvassa hyvä ystävä naapurista - ja jos nauru pidentää ikää, olemme molemmat keränneet merkittävän määrän lisävuosia. Tunsin itseni niin onnelliseksi, kun saatoin nauraa sydämeni pohjasta. Huokaan Luojalle kiitoksen merkittävästä nauruterapiasta! Iltapäivällä saapuivat odotetut, ensikertalaiset vieraat, joiden seurassa vierahti mukavasti tovi lauantai-iltaa. Voi miten tavallisen mukava mutta erikoisen hieno lauantai.
Illan viiletessä sai keski-ikäistynyt minäni nauttia haravaterapiasta. Pitkin vedoin rapsutin jo paikoin sulanutta pihamaata, nauttin leudosta kevätillasta ja Miehen vasaranpaukkeesta. Keltaisen mökin tonttia reunustavaan kuusikkoon nousee parhaillaan salaperäinen piilomaja - Mies ahkeroi lasten kanssa tyttären keppihevoslaumalle “Tähtitaivaan tallia”. Tytär on ystävänsä kanssa innostunut keppihevosista niin, että yläkerran vaatehuone on täyttynyt jo viidestätoista huolellisesti ja yksityiskohtaisesti valmistetusta villasukkahevosesta, niiden valjaista, riimunaruista ja upeista ruusukkeista. Tallivihkot ja sukutaulut odottavat uuden tallin avajaisia. Äitinä minusta on ihanaa, että keltaisen mökin esiteinin elämässä on vielä vahvasti leikkiä mukana.
Keltaisessa mökissä on ollut arkisen hyvä olla. Kaikki tuntuu jatkuvan siitä, mihin se hetkeksi pysähtyi. Varuillamme hieman olemme, Mies ja minä, halaukset ovat aavistuksen jäykkiä mutta niitä jo on. Nojasin haravaan ja katsoin kuinka hikikarpalot helmeilivät rakkaani otsalla - ristin mielessäni käteni, katsoin pilviselle taivaalle ja rukoilin: Luoja, anna Mieheni pitää tästä arjesta kiinni ja nauttia siitä. Ja juuri siinä hetkessä meidän kaikkien oli hyvä. Me sanoimme sen ääneen.
“Päivä on valmis.
Yö
aukeava nuppu
minkä tahansa
kukan puhjeta.
Minkä tahansa
unen tulla.”
(Maaria Leinonen)
- arkisesti Hinni -
Hei Hinni! Olen lueskellut tätä ketjua ja kirjoitat niin sydämeen sattuvasti että kyyneleet vuotivat virtanaan useassa kohtaa. Ainakin sinussa on kirjailijan ainesta ja saat esille kaiken niin sattuvasti että on helppo elää kanssasi mukana kaikissa kertomiesi tilanteiden vaiheissa. Ja kaikki tuo on minullekin niin tuttua.
Mutta voi sinua, paljon olet joutunut kärsimään ja silti osaat niin rakastavasti ja hellästi tuoda julki ne kaikista vaiikeimmatkin asiat! Olet kertakaikkiaan ihana ihminen, ja sun miehesi ei tajua minkälaisen kultakimpaleen voi menettää käytöksellään! Mutta en syytä häntä, sehän on se alkoholistin sairaus joka puhuu miehen puolesta!
Jossakin aikojen alussa koin itsekin yhtä vahvasti ja sydäntä särkevästi kaikki laiminlyönnit, valehtelut. kusetukset ja retkahdukset. Luoja yksin tietää itkettyjen kyyneleitteni määrän ja sydäntä särkevät pettymykset joita alkoholisoitunut mieheni on käytöksellään aiheuttanut. Kyllä kädet on menneet ristiin ja sydän huokaillut huolestuksesta niin monet kerrat mutta samoin minäkin olen huutanut Jumalalle ja jopa raivonnut kun avuttomuus on ollut suurinta ja yksinäisyys on vetänyt jalat alta.
Luulen tietäväni suurinpiirtein kaiken sen tunnekuohujen määrän mitä me läheiset joudumme käymään läpi ja ne väli kaudet kun täysi tyhjyys asustaa sisimmässä, niin suuri tyhjyys että kaikuu ja kukaan ei vastaa!
Tiedän miltä tuntuu kun kaipaisi syliä ja hellää katsetta, myötätuntoa tai vain läsnäoloa, kuuntelijaa, omasta rakastetustaan ja sitä ei saa, se ihminen joka siinä joskus oli on muuttunut, tunteet vaurioituneet ja läheisyyskin ahdistaa!
Itsellänikin on krooninen sairaus joka vie voimia ja tekee aika ajoin omankin elämäni kivuliaaksi. pahimpina aikoina kaipaisi lohtua, helliä sanoja, edes jotain välittämisen merkkejä… mutta niitä ei näy ei kuulu, silloin on helppo vaipua itsesääliin ja vihan kipinätkin pilkistelevät hulttio miestäni kohtaan! Mutta jotenkin jaksan aina nähdä sinne hänen sairautensa taakse ja siihen voimattomuuteen jonka vallassa hän elää. Mutta minulle tämä on ollut varsinainen oppikoulu sillä itselläni ei ollut sitten minkäänlaisia kokemuksia alkoholismista tai sen seurauksista kun tähän avioliittoon jouduin,anteekisi, en joutunut tietystikään vaan menin! Ja ensimmäiset 15 vuotta olikin ihanaa aikaa ja siitä olen kiitollinen sillä meidän lapsemme saivat kuitenkin hyvän lapsuuden ja kutakuinkin läsnäolevan isin ja tasapainoisen elämän.
Mutta eihän alkoholismi tule koskaan sopivaan aikaan, aina siinä läheiset joutuu kärsimään ja onko se yhtään helpompaa murrosikäisille lapsille nähdä ja kokea juopunutta isiä, ei varmaan! Mieheni alkoholismi puhkesi tosi nopeasti hallitsemattomaksi mutta kyllä hän saattoi juhlia aikaisemminkin ehkä kerran vuodessa yhden illan tai parikertaa kesälomilla, mutta ei holtitonta humalaa silloinkaan. Ihmetteln vieläkin mikä tekijä sai mieheni niin nopeasti jäämään kiinni alkoholismiin, mutta jos en ole aivan väärässä luulisin siellä olevan perintötekijöitä ja ehkä jotain epätasapainoa aivojen signaali substansseissa tai jotain dopamiiniin liittyvää… kun hänen sisaruksistaan yhtä vaille kaikki muut sairastavat tätä samaa, alkoholismia!
Elin täysin sydämin mukana sinun kertomuksessasi, tempasit mukaasi niin täysillä että pitkästä aikaa herkistyin itsekin itkemään ja sitten sitä kyynelten virtaa ei tahonutkaan saada loppumaan, hyvää se vain teki, tuli helpompi olo vaikka en ole tiedostanutkaan tätä tuskan määrää jota kannan sisälläni (enää)!
Olin joskus vuosia sitten mukana täällä ja kirjoittelin joskus jotain, tosin eri nimimerkillä, sitten kaikki alkoi tuntua niin turhauttavalta ja elämä vei eri tilanteisiin ja ajatuksiin. Olen käynyt myös vertaistuki ryhmässä lyhyehkön kauden.
Omalla kohdallani jotenkin vain aika on tehnyt tehtävänsä ja näen tiettyjä asioita eri näkökulmasta ja valoisammin vaikka elämä ei ole yhtään helpottunut miehelläni… jurri näin, mieheni elämä ei ole helpottunut, hoksasin sen että minulla on aivan ikioma elämä jonka olen lahjaksi saanut, miksi en tekisi siitä parasta mahdollista näissä olosuhteissa joissa olen ja miehelläni on aivan ikioma oma elämänsä ja HÄN ITSE on vastuussa mitä hän haluaa sillä tehdä. Nalkutusten aika on ohi, piruilun ja vihaamisen myös, olen syyllistynyt niihin kaikkiin ihan pohjanmaan kautta ja perusteellisesti, tempperamenttinen kun olen luonteeltani ja äkkipikainenkin. Myönnän että tunnen vieläkin ärsyyntymistä jopa siitä epämiellyttävästä hajusta ja mieheni pöhöttyneestä naamasta… mutta tempaan itseni pois heti siitä kun huomaan että nyt jurppii ja jos en just nyt häivy niin kohta ei kunnian kukko laula!
Siis, jonkinlaista itsesuojelun vaistoa ja olisko hippusen verran aikuistumista kuvassa mukana!
Meillä elämä jatkuu kutakuinkin samanlaisena, mies juo ja juo ja juo, mutta kuten niin moni muukin hänen argumenttinsa on se että, eihän tässä mitään hätää, käyn sentään töissä, hoidan laskut ja rahasta ei ole puutetta, ruokaa on ja kaikkee mitä tarvitaan, ei pitäisi olla kuulema kenelläkään valittamista ja alkoholin käyttökin on aivan hanskassa! Niimpä juuri!
Mutta tiedän että siellä jossain sisällä asustaa pieni ukko nimeltä: omatunto, ja se varmaan sanoo jotain aivan muuta, vaikka ei ääneen eikä ainakaan vaimolle.
En tiedä missä vaiheessa teillä eletään mutta lähetän sinulle Hinniläinen suuria, lämpöisiä ja rakastavia halauksia!
Kanssasi mukana ilossa ja elämässä, kaikessa siinä kirjossa jota se tuo mukanaan!
Päivä vaan ja hetki kerrallansa…
…usko pois, meistä pidetään huolta, ihan huomaamatta ja hiljaa…
Minä olen varuillani, en voi sille mitään. Kaikki keltaisen mökin tapahtumat ja vaatimukset ovat saaneet minut jättämään kokoaikaisen takaoven auki epäilysten tulla. Juovana aikana Mies kykeni helposti olemaan juomatta sen kaksi-kolme viikkoa. Nyt kun retkahduksesta on kulunut kaksi ja puoli viikkoa, huomaan olevani jännittynyt. Eilinen iltavuoro työpaikalla tuntui raskaalta - olin ikään kuin pienessä levottomuuden tuomassa pintahiessä koko ajan. Ihan vain varmuuden vuoksi. Kun saavuin keltaiseen mökkiin katselin Miestäni, hänen tapaansa olla ja toimia, puhua ja istua hiljaa erityisen tarkasti. Mies suhtautui asiaan tyynesti, sanoi ymmärtävänsä minun tapani toimia. Mökissä kaikki oli hyvin.
Elo tuntuu tuvassa olevan tavallista - sellaista mitä se on tänä keväänä ollutkin - lapsiperheen arkea, iloa pienistä asioista, laskupinojen hidasta selätystä ja remontin etenemishaaveita. Minä olen vain kaikesta koetusta niin hauras, että olen alkanut pelätä vielä kohteeseen osumattomia ohjuksia, niitä haasteita, jotka eivät ole vielä tupaan tulleet. Turhaa, outoakin - tiedän - mutta juuri nyt jokainen kevääseen heräävä soluni julistaa sotatilaansa ja huutaa että mitään enempää en jaksaisi selvittää, mihinkään uuteen en nyt pystyisi. Minä olen julistautunut rauhoitetuksi eläimeksi, vuoden suojelukohteeksi ja koko keltainen mökki olkoon ehdolla maailmanperintöluetteloon.
Tukitoimia haarukoidaan keltaiseen mökkiin, se tuntuu hyvältä. Saan ainakin lääkkeisiin maksusitoumuksen kuukaudeksi - se itsessään jo merkitsee useamman sadan euron helpotusta. Joku ihmetteli minulle ääneen sitä, että kuinka minä kehtaan ottaa vastaan taloudellista apua. Huokaus. En ymmärtänyt - lapsellisuuttani kai - että tätä(kin) minun kuuluisi hävetä. En ymmärrä, sillä omin voimin en täältä nouse, sen tiedän jo nyt. Ehkä joskus on vahvuutta se, että tietää olevansa heikoilla ja tarvitsevansa apua. Keväinen aurinko kuumottaa keltaisen mökin keittiön harmaantuhruisen ikkunalasin läpi ja katseeni harhautuu näppäimistöltä ulos tuon tuosta. Vaikka kaikki toiveeni tulevaisuudesta ovat vielä riitteessä, tiedän, että valo ja lämpö herättää koivupuiden silmut minä tahansa päivänä. Niin luulen minäkin: nyt sielussani olevan toivo - usko elämän jatkumiseen - herää minä tahansa päivänä. Silloin sielussani soi uudet laulut, minun pienet hiirenkorvani puhkeavat uuteen kevääseen ja elämä kihelmöi - ei kivusta vaan uuden alusta ja uskalluksesta.
"Niin heikkoja laulumme
hallanarkoja
riitteen armoilla
Mutta mahlaveressä
silmujen kehdossa
syvällä
uudet laulut
uuden kevään"
- Maaria Leinonen -
Ja “Peace and love”, Sinä ihana lauantaihini saapunut aurinko, kiitos! Kirjoittamasi sanat luin moneen kertaan - ne todella ravitsevat ja rohkaisevat minua. Kiitos soperran posket punehtuen.
Ja se mitä kirjoitat elämästäsi, olisi voinut olla minun (ja uskon että monen muunkin lukijan) kirjoittamaa. Tyhjyys ja voima samassa kuoressa - sellaisia me läheiset olemme. Tämä taistelu ei ole rajuudellaan yllättänyt - alkoholi on valtava vastustaja - mutta omista voimista sen jälkeen, kun uhmakkaasti istuin viime kesänä jarruvaunuun, olen hieman ollut yllättynyt. Kaikki vastoinkäymiset ja aprillina koettu retkahdus ovat vain lisäänneet päättäväisyyteni määrää, uskoa siihen, että se päätös, että juovan alkoholistin kanssa en elä, kantaa minua puskemaan järkeä omaan elämääni. Myös orkesterin elämään. Väsynyt olen, sitä en kiellä mutta kukapa kriisiissä vellonut ja siitä selviävä ei olisi? Minä pidän siitä, että tässä mökissä puhutaan suorasukaisen rehellisesti ääneen satuttavistakin asioista. Se auttaa meitä jokaista haistelemaan sitä, missä kohdin prosessi on menossa. Helppoa elämä ei ole ollut - en kuitenkaan usko, että se monella muullakaan on. Jokaisella on omat haasteensa, se on varmaa, myös se, että raittius ei ratkaise kaikkia elämämme ongelmia. Yhden todella suuren kuitenkin. Olen ollut täydellinen noviisi alkoholin suhteen - en enää. Toivon, että tämä kokemus kantaa myös orkesteria ja opettaa heitä suhtautumaan työssäkäyvän alkoholistin “kohtuukäyttöön” , näkemään alkoholismin uuvuttavan voiman ja siten auttaa heitä tekemään omat linjauksensa päihteiden käytön mielekkyydestä.
Voimia P&L arkeesi, todella. Sinä olet aarre. Arvokas. Älä koskaan erehdy uskomaan muuta.
Rakkaudella
- Hinni , joka kiittää Miestään raittiista viikkosta, ítseään elossa olemisesta ja teitä, ystävät, tuesta! -
Kiitos että olet olemassa Hinni!
Meillä elämä jatkuu samaa rataa ja voimia koetellaan täälläkin! Kahden päivän putken jälkeen mies on vaitonainen ja väsynyt, minä säryistäni turta mutta elämä jatkuu!
Ymmärtääkseni sinulla, Hinni, on vielä suhteellisen pienet lapset joten tilanteesi ei todellakaan ole helppo! En osaa sanoa mitä itse olisin tehnyt samassa tilanteessa! Järki vain sanoo nyt tämän ikäisenä että pienille lapsille alkoholisoitunut isä ja sen myötä tuoma ilmapiiri ei ole terveellistä, koska siinä pelataan juuri sitä “kissa ja hiiri peliä”, vaanimalla toisen käyttäytymistä ja sanoja ja takertumalla lillukanvarsiin joka ei ole niin johdonmukaista ja lapset vaistoavat enemmän kuin huomaammekaan että jotain on vialla.
Mutta irrottautuminen rakkaasta ihmisestä, lasten ikiomasta isistä ei ole helppoa, ja silti, kaikesta huolimatta sitä päätöstä tulee harkita tarkkaan ja ottaa huomioon niin oma tilanne kuin myös koko perheen. Mitä se toisi tullessaan, miten selitän tämän lapsilleni, kuinka järjestämme jatkossa tapaamiset, pärjäänkö yksin omilla tuloillani,mitä parempaa se toisi tullessaan?
Tunnen nuo tilanteet joita kuvailit tultuasi töistä, tarkastelevat katseet miten mies käyttäytyy, epäilykset ja sen surun joka siellä painaa pohjalla, nimimerkillä: miksi tää on näin, miksi aikuiseen ihmiseen ei voi luottaa, onko tää oikeeta elämää??? Kaikki nämä ihmeelliset elämäm tilanteet ovat olleet aika ajoittain tehdä itsestänikin sekopäisen, sitähän alkaa jossain vaiheessa jo kuvitella itsestään sairaampaa kuin päihderiippuvasta puolisostaan. Väite voinee pitää paikkansakin, luin jostakin asiantuntijoitten palstalta että läheiset sairastuvat jopa pahemmin kuin alkoholisti itse. Ja kyllä sitä omaa järjenjuoksua on saanut ihmetellä useat kerrat, toiset näkevät asiat niin eri näkökulmasta ja neuvot ovat sen mukaiset, eroa, jätä hänet ja aloita uusi elämä! Nämä hyvää tahtovat ihmiset ja läheiset haluavat toki vain asianomaisten parasta, sen ymmärrän, mutta siinä pelataan kovilla panoksilla kuitenkin, IHMISILLÄ!
Jokaisen meistä on tehtävä ne omat päätöksensä, ja meidän tulee kunnioittaa niitä ja tukea toisiamme, olipa päätöksemme kuinka järjenvastainen tahansa jollekin toiselle, se voi olla silti ainoa oikea päätös juuri itselle siinä erityisessä tilanteessa jossa sillä hetkellä olemme!
Yksinäisyys ja näin suurista asioista päättäminen voi tuntua joskus ylitsepääsemättömän vaikealta, silloin ei kannata kuunnella jokaista neuvonantajaa, parhain ja toden mukaisin vastaus löytyy jokaisen omasta sydämestä, sitä kannattaa kuunnella ja arvioida rauhassa ja punnita tarkkaan vielä sittenkin minkä vedon tekee. Ja tässä kohtaa tulee yleisesti se katkeruuden piinaava piikki esiin… miksi mun oma rakkaani on menetellyt näin rumasti meitä kohtaan että joudun yksin tällaisenkin piinapenkin ja ratkaisun eteen? Syytösten tulva täyttää niin helposti järjen valon ja silloin näkee vaan sen nurjan puolen, ne pahat asiat ja kaiken kärsimänsä, pettymykset ja laiminlyönnit! Siinä tilassa ei juuri armoa ole paikalla, ja sekin on niin tuttua meille läheisille. Joudumme useat kerrat tuntemattomaan maastoon jossa helposti eksyy eikä oikeaa tietä tunnu löytyvän enää mistään. Usein yllätyn itsekin löytäessäni omasta itsestäni jopa inhottavia piirteitä joista en ollut edes tietoinen, itseinho ja häpeä tavoittaa ja sieltä se armokin sitten löytyy heti kun omaan nilkkaan kolahtaa!
En tiedä pitääkö paikkaansa mutta meistä päihderiippuvaisten omaisista kehittyy varsin hyviä analyytikoita! Kaikelle on löydettävä syy, selvitys tai ainakin asiat on itse ymmärrettävä järkeen käyvällä tavalla!
Elämähän ei koskaan mene niin kuin kuviteltiin, vielä vähemmän niin kuin haaveiltiin ja kun sen on huomannut on jo puolet voittanut kamppailustaan!
Sinulle Hinni rukoilen voimia ja mielen selkeyttä löytää juuri se oikea ratkaisu sinun ja perheesi elämään! Usko ja luota siihen että se löytyy , minä tiedän sen löytyvän sinusta itsestäsi, sieltä ajatustesi ja harkintasi kypsyydestä!
Olet vahva ja harvinaisen hyvin itsesi tunteva nainen, arvosta sitä naista itsessäsi ja sen mukaan tulevat ne oikeat päätöksetkin!
Kiitos rohkaisevista sanoistasi Hinni, tuntui hyvältä ja ne lämmittävät sydäntäni!
Tsemppiä kaikille, lukijoille ja “läheisille”!
Hei vaan
luin viestiketjun ja mietin, mihin kohtaan ketjua sijoittaisin itseni. Upeaa, Hinni…olet jaksanut. Ehkäpä juuri lastesi takia…
Minä olen rukoillut useampaankin kertaan apua ja johdatusta. En ole taivaallista apua vielä kohdannut, ja mahdollisesti siksi ajattelenkin itsekkäämmin kuin tämän viestiketjun naiset…
Olen pian 42-vuotias nainen, ja aviossa ollut n. 14v. lapset 10-ja 13v. Akateeminen koulutus jne…
taustoja en edes jaksa vatvoa, todellisuus on sitä, että mies on arkisin aina töissä, vapaa-aikoinaan remonteeraa äitinsä tai sukulaistensa luona tai korjaa omia " autoprojektejaan" , viikonloppuna kaljoittelu alkaa jo puolilta päivin ja päättyy siihen, että hän taisi juuri äsken nukahtaa…
Minä hoidan kaiken muun… ja olen itsekkäästi miettinyt, entäpä jos olisi olemassa tasapainoinen parisuhde minullekin?
Lapsemme ovat terveitä ja fiksuja, mutta huomaavat… kuopus kyselee, rakastanko isää ja haluaa väliimme nukkumaan…Mieheni väittää, että kaikki on minun syytäni¨¨ mikään ei tunnu miltään. Olen kuulema liian väljä.
Kaikenlaista. Odotan enkeleitä kertomaan, jättäisinkö tuon paskan itsekseen dokaaman ja esittämään omaa paremmuuttaan.
älkää heti kirjoitustani tuomitko, sain teiltä jo paljon lohtua…
Moi Haisu!
Mietin mihin vastaisin, josko avaisin oman ketjun, mutta helpompi jatkaa tähän!
Älä pelkää, kukaan ei sinua tuomitse, meillä on jokaisella omat kokemuksemme ja oma tapamme tuoda julki näitä asioita. Väsyneenä ja tympääntyneenä kaikki näyttää entistä vaikeammalta ja pahemmalta ja silloin suorasanaisuus on paikallaan, siihen me jokainen ollaan joskun taipuvaisia.
Muistan kun meillä alkoi tää rumba, lapsemme olivat 12 ja-16 vuotiaat ja oli siinä monta surullista katsetta ja perheen tunnelma muuttui nopeasti selittämättömän ihmeeliseksi!
Poikamme kertoi vasta aikuistuttuaan että 12 vuotiaasta lähtuen elämäämme tuli jotain outoa ja siitä lähtien minulla ei ole ollut enää isiä! Ne sanat satuttivat, sydämeeni iskettiin kuin puukolla ja tajusin kuinka syviä haavoja mieheni juoppous oli jättänyt lapsiimme. Kaikki tuttu ja turvallinen hävisi pikku hiljaa, jäi vain läsnäoleva äiti joka rimpuili kaikista niin henkisistä kuin muistakin kipupisteistä yksin lasten kanssa. Ja sitä rataa se meni ja menee edelleenkin.
Nyt kun lapsemme ovat aikuisia sieltä kuulee heidän kokemuksiaan ja sitä miltä heistä tuntui ja se ei ole kaunista kuunneltavaa. Meillä ollaan kaikesta huolimatta eletty avoimin kortein niin pitkälle kuin mahdollista ja asioista on puhuttu silläkin uhalla että ne satuttaa ja itkettää. Kun lapset olivat murrosikäisiä yritin parhaan kykyni mukaan mennä heidän tasolleen ja silti olla rehellinen, ilman panettelematta ketään osapuolta tuomalla julki vain faktaa, sitä totuutta jossa elimme ja niillä eväillä joilla silloisen tilanteemme ymmärsin. Myönnä että en taatusti ollut mikään ruudinkeksijä näissä asioissa mutta arvostan suoruutta ja rehellisyyttä ja sen turvin olen pitänyt pääni näissäkin asioissa.
Kun yksi perheen jäsen sairastuu alkoholismiin siihen kuuluu monta eri vaihetta, aluksi raivoa ja pettymystä, sitten turtumista ja myöntämistä voimattomuudestaan auttaa ja jossakin vaiheessa kun alkoholismista on jo tullut riippuvuus, alkaa surutyö menetystä persoonallisuudesta, siitä ihmisestä joka on jäänyt loukkuun ja riippuvuuteen.
Surutyö on sitä jota me jokainen käydään läpi jossakin vaiheessa alkoholistin läheisenä, jotkut tietämättään tai osaamatta nimetä sitä prosessia surutyöksi. Ja se vaihe tekee kipeää, niin valtavan kipeää että siihen luulee nääntyvänsä. Siinä vaiheessa huomaa että se tuttu ja turvallinen rakas ihminen ei olekaan enää se sama persoonallisuus ja ihmettelee: -kuka on tuo ihminen, miten voi olla mahdollista että en enää tunne häntä???
Unohtui kertoa että ennen tuota vaihetta on se kahden eri persoonallisuuden vaihe jossa sama henkilö on selvinpäin oma entinen itsensä mutta humalassa täysin vieras! Sitten kun alkaa kehittyä se riippuvuus alkoholiin tuo raja alkaa sulautua ja löytää viereltään vieraan ihmisen selvinäkin päivinä ja kausina.
Niin, jossain vaiheessa sitä huomaa että alkoholismille ei löydy mitään loogista selitystä, ei mitään järjellistä vastausta ja niin mielellään haluaisi tietää että voisi auttaa!
Sinulle Haisu toivon kaikesta sydämestäni kaikkea mahdollista hyvää ja lohduksi sulle, ei minunkaan rukouksiini ole sitä suoraa vastausta koskaan tullut, Jumala kai on suuressa viisaudessaan jättänyt päätös vallan meidän omiin käsiimme! Hän antaa tehdä meidän jokaisen omat valintamme ja siinäpä se vaikeus onkin!
Mielnrauhaa ja selkeyttä sinulle ystäväni, kyllä kaikki selkenee juuri sillä omalla ajallaan sitten kun olet siihen valmis!
Näin omalla kohdallanikin, olen tehnyt tietoisen valinnan ja jäänyt, toistaiseksi, mutta olen luvannut itselleni olla armelias ja kuunnella sydäntäni. Siis, olla itselleni armelias. Huomisesta en tiedä mitään, eilistä en aio murehtia ja mitä mulle jää muuta kuin tämä päivä ja tämä hetki, yritän ottaa siitä irti kaiken mahdollisen parhaan ja nauttia elämästäni juuri tässä elämän tilanteessa jossa juuri nyt olen! Kaikki on päätöstä jostain, joko jäädä ja elää päivä kerrallaan tai lähteä, mutta muistot seuraavat meitä aina mukana minne sitten menimmekin.
Tuntuu että en sittenkään saanut mitään viisasta vastausta aikaan mutta olen kanssasi tällä elämän tiellä ja haluan tukea sinua ajtusten tasolla, minkä päätöksen sitten teetkin.
Voimia kaikille ja lämpöisiä halauksia!
Monituntoisia ja hienoja, tunteikkaita kirjoituksia täällä ketjussa! Hyvin sanottu noista valinnoista. Juova ihminen valitsee juomisen - ainakin joidenkin koulukuntien mukaan se on valinta - ja läheinen valitsee sen, jääkö tukemaan, katsomaan, jaksamaan, uskomaan ja toivomaan vai lähteekö pois. Ja läheisen läheiset, jotka kovilla, väsyneinä ja hämmentyneinä hekin, tekevät omia valintojaan ikään kuin ulommalla kehällä. Rakkaudesta ja suojelunhalusta, toki myös itseään kohtaan. Ja lapsiperheessä ne aikuisten valinnat sitten koskevat lapsia, ja mysteeri on, miten ne sitten vaikuttavat lasten valintoihin heidän myöhemmässä elämässään. Parisuhteen mallikin rooleineen kun sieltä kotoa tulee (vai tuleeko?), ja itse olen nähnyt tätä tämän ongelman “periytymistä”. Monimutkaisia nämä jutut ovat. Eivätkä ollenkaan musta-valkoisia, vaikka niin olisi helppo ajatella. Ihanaa kevättä kaikille siihen omaan elämäntilanteeseen. Kuunnellaan itseämme ja ollaan rehellisiä. Siitä se kaikki lähtee. Mihin sitten lähteekin
hei taas!
lauantai-illan syövereistä taas “normaaliin arkeen. Lueskelin muitakin viestiketjuja , mutta harmillista kyllä, ne olivat vanhoja. Sain kyllä uskomattoman paljon " vertaistukea”, ja silmäni oikeasti avautuivat. Meilläkin on ollut tavallista tämä autotallissa/verstaassa lipittely…sehän on normaalia, kun se tapahtuu kotona, samalla hommia tehden eikä siitä ole kellekään haittaa. Mieshän on hyvä, kun ei haasta riitaa, ei hakkaa, ei lähde baariin…mitä nyt muutaman kerran naapuriin ja sieltä baariin ja lasten ollessa pienempiä baarikeikat kestivät useamman vuorokauden. Mutta näihin korkeintaan kerran vuodessa tapahtuviin lipsahduksiin on tietenkin syy, ja arvaatte kai, kuka?
Vittumainen vaimo, tietenkin. Ja yhtään kertaa ei anteeksi olla pyydetty, syyhän on ollut minussa. Joskus jopa sen uskoinkin, kunnes kävin ammattiauttajalla…
Olemme muutamaan otteeseen käyneet ammattiauttajilla, ja homma onkin toiminut sen jälkeen. Varmaan minäkin / puolison olemme kasvaneet, mutta nyt on taas menossa huonompi vaihe. Mies ei yksinkertaisesti näe minussa mitään hyvää, tekee tarkoituksella pitkää päivää ja viettää sen ainoan vapaapäivänsä yksin autotallissa lipitellen ja loppuillasta tietokoneelle eristäytyen.
Minä jaksan uskoa siihen, että jos vuodessa on hyviä päiviä enemmin kuin huonoja, silloin kai kannattaa jatkaa…pelkään vain, että nuo teidän ja monen muun kuvailevat vaiheet alkavat seurata toinen toistaan, sillä aikaisemmin Mies on pyrkinyt skarppaamaan ja jättämään juomisensa kesken, ja menemään nukkumaan. Juominen ei ole ollut humalahakuista, ainakaan kovin selkeästi? Nyt viikko sitten oli hän aivan kännissä jo seitsemän jälkeen illalla, ja kuopuskin ihmetteli sitä , kysyi suoraan, miten isä voi olla noin humalassa keskellä päivää. Mies ei tästä välittänyt, vaan teki saman homman seuraavana lauantaina. Eli onko tämä merkki siitä, että enää ei ole väliä vaikka lapset näkevät?
Pohdiskelee Haisu ( oikeasti Hansu, mutta se oli käytössä oleva nimimerkki)
Ikävä kyllä se menee juuri niin! Omatunto hiljenee vähitellen ja humala alkaa olla se “normaali olotila” ja itse hän ei ole tietoinen siitä persoonallisuuden muutoksesta jonka me läheiset huomaamme.
Sitä muistaakseni kutsutaan kompulsiiviseksi juomahimoksi ja siinä alkoholisti alkaa olla jo vieraantunut omasta itsestään. Ja sehän on häpeän ja katumuksen puutetta tai ne eivät jotenkin enää tavoita tietoisuutta. En osaa selittää miten nämä muutokset tulevat mutta ne vaan tulee jokaiselle pitkälle kehittyneessä riippuvuus tapauksessa.
Mutta, jos sua yhtään osaan auttaa asiassa niin, olen omasta mielestäni sitä mieltä että kukaan alkoholisti ei ole paha tahallisesti ja kukaan ei myöskään juo pahuuttaan vaan heikkouttaan. Mutta sitä ei voi kieltää etteikö humalatila useasti tuo tullessaan destruktiivisia käytöstapoja ja agressiivisuutta.
Mitä niihin syytöksiin tulee että juominen on vaimon syytä, ne voit kevyesti unohtaa, se on vain itsensä puolustamista ja juomisen mahdollistamista. Jossakin vaiheessa se kilteinkin päihderiippuvainen syyttää puolisoaan, (niin meilläkin) vaikka katteettomasti. Itse en ota enää hilsettä niistä pienistä pirullisista vinkeistä siihen suuntaan vaan sivuutan viisaampana hiljaa koko väitteen! Ja toisaalta, meillä eletään nyt sellaista vaihdetta että syytöksien aika on jo kirkkaasti ohi, mutta haluan muistaa että joskus ei ollut!
Sinä olet arvokas ihminen, älä anna valheitten sekoittaa ajatuksiasi, äläkä vaivaa turhaan päätäsi niillä syytöksillä tai sen suuntaisilla väitteillä. Et varmaan ole sen enempää “kettumainen” kuin kukaan muukaan meistä läheisistä, kärsimykselläkin on rajansa ja annettakoon anteeksi jos aina ei pinna kestä ja tulee sanottua muutamia koviakin totuuksia ja nalkutuskin menköön samaan anteeksi annon piikkiin, mehän ollaan kuitenkin vain ihmisiä!
Lähetän sinulle lämpöisen halauksen ja heittelen perään unohduksen hiekkaa niille rumille vättämille joita sinäkin olet osaksesi saanut!
NIIN KAUAN KUIN ON ELÄMÄÄ, ON MYÖS TOIVOA!
Lippu korkealle ja etsitään sitä iloa vaikka satais heinäseipäitä, kyllä sitä jostain löytyy!