Minä täällä...

Kotikanava
1

Eksyin tänne sattumalta ja olen monena iltana tuvan hiljetessä lukenut elettyä elämää näiltä sivuilta. Minä olen itkenyt, kun olen lukenut niin samanlaisia sanoja, joilla kuvataan niitä tapahtumia, joita olen kokenut ja elänyt - en voi käsittää, että te tiedätte kaiken tämän olevan totta!! Minä olin varma siitä, että minä olen yksin. Ainoa maailmassa. Se ainoa, jonka nöyryyttä koetellaan. Kuin luin kertomuksianne, alkoivat nousta sellaiset sielun uppotukit ylös, asiat joita olen tietoisesti halunnut unohtaa ja uskoa hyvään. Kuten tiedätte - ei tämä 24/7 keljua ole - hyvääkin, kun on ollut niin paljon.

Minä olen 30+ 4 alaikäisen lapsen äiti, muutamaa vuotta vanhemman Miehen vaimo. Olen ollut jo 13 vuotta vuoristoradassa - tänä syksynä istuin jarruvaunuun. Kaikki alkoi siitä, että me kohtasimme, kaksi kovin erilaista Luojan luomaa. Suurta rakkautta, intohimoa, vahvaa yhteenkuuluvuutta. Minä en juo - en ole koskaan juonut - laisinkaan, Mieheni kai senkin edestä on pyrkinyt vakuuttamaan etten ymmärrä muusta, kun en itse ota. Ongelmia ei tulisi, eikä olisi, jos minullekin maistuisi edes joskus joku muu kuin hapan asenne.

Kun “orkesteri” (siis omat lapseni, urkupillirivistöni :slight_smile: ) olivat pieniä, Mies joi näkyvämmin, arkisemmin, Minä tunsin valtavaa kipua siitä, että hänen tapansa käyttää alkoholia tuntuivat alusta saakka vääriltä. Alkoi kissa-hiiri -leikin opettelu, jossa olen kehittynyt kyseenalaisen taitavaksi. Juominen alkoi muuttua, alkoi piilottelu, selittely, vallankäyttökyykytys. Mies on aina korostanut, että A) kun hän hoitaa työnsä, B) hän ei ole pahapäinen juodessaan, C) hän juo vain verstaassa/mökillä/varastossa, missä kukaan ei näe, D)hän voisi koska tahansa halutessaan lopettaa E) hän on kohtuukäyttäjä, F) häntä loukkaa, että väitetään päihtyneeksi, kun hän juo vain kaksi G) hänen täytyy rentoutua, koska lapset sairastavat niin paljon/työ on raskasta/laskuja maksamatta/minä vaimona olen niin kireä/elämä on epäreilua aina meille/ on juhlapyhä /on arki/ on… niin hän ei voi olla alkoholisti…

Joskus olen ajatellut, että se, että Mies joisi koko ajan, alennustila olisi käsillä ja kaikkien nähtävillä, olisi helpompaa kuin se, että meillä menee joko äärimmäisen hyvin totaalisen huonosti. Mitään välimuotoja ei ole, tissuttelu on tapa, jossa ei ole muuta ongelmaa kuin se minkä minä siihen kuvittelen. Kaikki muut kun käyttävät enemmän, ovat arvaamatomampia, asunnottomia, perheettömiä jne. Me olemme siis eläneet pitkään sellaisessa arvaamattomassa epävarmuuden ilmapiirissä, jossa viimeisten vuosien aikana hyvien jaksot ovat alkaneet olla olemattomia.

Mies kävi päihdehoidossa aikanaan, joskus 2003, teki silloin kohtuukäyttöpäätöksen siellä ja eloa ja oloa jatkettiin. Ei siis enää väkeviä vain olutta kohtuudella. Annettiin anteeksi ja uskottiin päivästä toiseen, että nyt juuri se kaikki muuttuu. Siitä huolimatta rattijuopumuksia, kummallisia bisneksiä eli pikkupöhnäpuheluita ja asioiden “järjestelyjä” kaikille mahdollisille ihmisille, tissuttelua verstaassa, lelukaappiin piilotettuja kaljapulloja, kun olen töissä ja Mies lapsista vastuussa jne. Tiedätte. Ja hurjaa loukkaantumisteatteria, jos kysymään erehtyi.

Nyt kun lapset ovat kasvaneet, kolme jo koululaisia, ei kulissien pito ole ollut enää mahdollista. Lapset ymmärtävät ja minä olen tämän vuoden aikana avannut tuvan ovet auki. Kerroin kouluille ja päiväkotiin missä meillä mennään. Olin jo syyskuussa sanonut, että hän voi jatkaa “kohtuukäyttöään” muualla asumuserossa (Mies juo aina varastossa, ei lasten nähden vaikka kaikki meistä tietää mitä tapahtuu.) tai haetaan koko perheelle apua ja täysraittiutta. Tytär esim on saanut paniikkihäiriökohtauksia syksyn aikana. Ei pelkää isäänsä vaan sitä, mitä seuraa siitä kun isi juo. Heti koulujen alettua alkoivat lapset käydä koulukuraattorilla juttelemassa huoliaan pois. Kerroin opettajille asioden oikeat tolat, sillä jokin minussa ajoi asiaa julkiseksi. Julkisemmaksi kuin koskaan ennen. Sain kaikella tällä kotiin katkeran Miehen, joka suri kasvojensa menemistä. Mies alkoi muuttua ilkeäksi, sellainen hän ei ole koskaan aiemmin ollut, mutta tajusi kai itsekin jotakin, kun kysyi “Kuinka kireälle aiot narun kaulassa kiristää?” Loppuun asti, vastasin. Nyt ei enää ehkä-saatan-lähteä -tyyppiset lohkaisut kuulu sanavarastoon. Alkoi tulla valinnan paikka.

Tämä syksy onkin ollut kliimaksi. Hurja kieputin. Jo kesällä vakavasta avuntarpeesta puhuimme, Mies kävi silloin tällöin päihdehoitajalla puhumassa mukavia kuvitellen, että se riittäisi. Siitä huolimatta “kaksi vaan” on saanut Miestä aina vaan huonompaan kuntoon, ilkeämmäksi, arvaamattomammaksi, itsetuhoisemmaksi. Niin ja työttömäksi, kun yritys ajautui konkurssiin. Ja elosta meni se ainoa asia, minkä vuoksi on edes kannattanut yrittää rajoittaa juomista ja millä osoittaa juomisen olevan aivan oikealla tolalla.Tulottomuus on tuonut muita murheita tullessaan - laskupinoja, niin ja sen ainoan lääkkeen minkä rakkaani on elossaan oppinut… Soitin yhtenä yönä poliisitkin mokoman itsetuhoilijan perään. Saapui sitten Mies kotiin ja viskeli ajokorttia minun päälleni ja huusi ja jankutti yöllä monta tuntia kuinka pahoillani minun täytyy olla ettei hän kärynnyt vaikka poliisit olivatkin hänet saavuttaneet. (Ei ollut kai enää viisari värähtänyt?!)

Itsetuhojutujen vuoksi sain hänet mielenterveystoimistolle asiakkaaksi, kunnes monen hyvän päivän jälkeen, täysin puskista, hän oli alkanut juoda keskellä päivää, ollessaan lapsista vastuussa. Kerroin että lastesuojelun kynnys on ylittynyt. Itketti tytärtään, esikoistamme, henkistä piinaa omien tuskiensa keskellä, soitin kriisikeskukseen sillä aikaa, kun hain pienintä päiväkodista (onneksi oli siellä!!) sain ohjeita seuraavaa aamua varten. Tulin kotiin, mies oli lähtenyt. Minä keitin perunamuussia ja pidin niin normi-iltaa kun se oli enää mahdollista. Yöllä heräsin kun Mies tuli kotiin, aika huonossa mallissa. Kerroin, että nyt se kaikki on loppu. Avun hakeminen olisi aamulla ainoa osoite meille.

Luulin että mies jäi nukkumaan. Muu selvisi myöhemmin. Menin toviksi nukkumaan, menin taas aikaiseen aamukuuteen töihin. Nousin klo 4 tein iltaruoan valmiiksi ja kerroin sohvalla makaavalle miehelle, että minun äitini tulisi katsomaan lapsia ihan kohta, kun hänestä ei voinut taas tietää. Mies poistui, en tiennyt minne, en jaksanut välittää. Oli mennyt nukkumaan varastoon huonoa kuntoaan pois. Istuin autoon, ihmettelin miksi minun tila-autoni ilmastoituu niin hyvin. Pimeällä tiellä selvisi, että mies oli rikkonut sen. Ikkunat sisässä ja takaluukku vääntynyt. Luulin silloin, että tahallaan. Se pelotti mieltettömästi. Soitin kriisikeskuskeen, itkin ja pyysin apua, sillä en jaksaisi enää hetkeäkään. Kriisikeskus, teki minun pyynnöstäni meistä lastensuojeluilmoituksen, jota se lääkäri joka mulle kaikesta tästä kirjoitti sairauslomaa, kiirehti. Sitten on iso pyörä pyörinyt.

  • Me saimme perhetyöntekijän, jota lapsille pyysin jo 8 vuotta sitten.
  • Minä saan psykiatrisen sairaanhoitajan keskusteluapua
  • Mies on EKAA kertaa yhdessäolomme aikana ilmoittanut, kun kaikki kauheus on valjennut hänelle ilmoittanut ottavansa kaiken mahdollisen avun vastaan. Sanoi, ettei juo enää koskaan. On ollut nyt viisi viikkoa täysin raitis ja uskonut vahvasti siihen, että tämä päätös kantaa. Minä toki silloin aluksi kun tämän kuulin, sanoin, ettei juuri nyt sanat riitä vaikka sanomaa arvostankin, vaan nyt teot puhuvat. Mies on tehostanut käyntejään päihdehoitajalla viikottaisiksi ja käy nyt A-killassa, omasta halustaan päivittäin, ja on saanut itselleensä tukihenkilön. Lisäksi hänelle on myönnetty maksusitoumus (jota minä anelin jo elokuussa ja silloin kunnalle ei ollut rahaa) päihdehoitoon. Meille on tarjottu mahdollisuutta lähteä Lapuan Minnesota -hoitoon. Lähtemiseen toivon rohkaisua ja rukousapua. Jos se on hänen/perheemme paikka, niin pelon soisi hälvenevän. Jos se on joku muu, se selvitköön meille. Tuolla vaan saisi koko perhe tehostettua apua ja sen koen tärkeäksi.

-Miehen pelkoon voi toki liittyä pelko minun jättämisestä nyt kun olen ollut kovasti sairaana. Sain sitä seuraavana iltana, kun lastensuojelu oli meillä käýnyt ja asiat alkoivat lähteä lutviutumaan sairauskohtauksen, joka on nyt tutkinnan alla. Löytyi aivoinfartijälki ja aivorunkosärkyä ja mitä lie. Mies oli onneksi kotona ja soitti minulle apua.

Asiat siis viimeinkin etenevät - olen kaiken kaameuden keskellä (siis raskas askel oli tehdä itsestään lastensuojeluilmoitus) olen ollut huojenutunut. Kaikki asiat eivät ole enää minulla, minun hartioillani. Meitä autetaan, puolestamme rukoillaan ja se on ollut valtava helpotus. Kiitos, kun sain vuodattaa sekavasti pitkän tovin elämää tänne.

Kaikki pelottaa, arki, joulu, tuleva. Olen hauras ja haavoilla. (Vaikka silti selväjärkisempi kai kun koskaan aiemmin.) Ristiriitaista. huokaus

  • Hinni -
2

Voi Hinni kulta! Meitä on todella muitakin, valitettavasti. Toivon sinulle voimia ja ruokoilen perheellenne parasta.

Itse olen kaksivuotiaan äiti, raskaana miehelleni , nyt miehestäni pari kuukautta sitten eronnut.
Vastuuta juomisestaan minun mieheni ei ottanut vaan muutti uuteen kotiin suoraan meidän luotamme.
Uusi vaimoke ymmärtää kai paremmin.

Myönnän olevani katkera ja surullinen. Eilen oli vaikeaa juhlia Joulua kun olimme tyttären kanssa vanhempieni luona. Vaikka kaikesta huolimatta olen helpottunut erosta ja asiat ovat hyvällä mallilla, suren eroamme ja sitä miten mies asian hoiti. Ikävöin ja kaipaan kuitenkin niitä hyviä hetkiä.
Jos sinun miehesi tajuaa tilanteensa ja haluaa itseänsä hoitaa, se jo kuulostaa hyvältä!

Jaksamista meille kaikille ja ihanaa Joulunaikaa ja parempaa seuraavaa Vuotta!

3

Hinni: Miten tuo minnesotahoito käytännössä toteutuisi? Siis lähtisitkö sinä ja lapsesikin sinne mukaan? Onko esim. lasten mahdollista lähteä sinne koulusta huolimatta?

Kuulostaisi siltä, että itsekin tarvitsisit keskusteluapua, saatko sitä? En osaa edes kuvitella, kuinka raskasta sinulla on ollut! Onneksi olet huomannut, että sinä ja lapsesi ansaitsette paremman arjen kuin mitä olette viime vuosina joutuneet elämään. Kuulostaa järkevältä se, että olet kulisseista luopunut ja tunnustanut ongelmat. Jos miehesikin alkaa käsittää ongelmiensa laajuuden, on hänellä edes pienet mahdollisuudet muuttua. Sitähän ei nimittäin voi muuttaa, mitä ei tiedosta.

Tsemppiä sinulla ja koko perheelle!

4

“Kipeää tämä tekee
opetella elämään
menetetyn myrskyssä,
kuunnella itseä
ruohonjuuritasolla.”

  • Anja Juvonen -

Ei auta vaikka sanoisit, että “Rauhoitu! Anna itsellesi aikaa.” Minä en osaa. Minä kaipaan sitä henkilöä, joka minä olin. Tiedän, että kaiken tämän takana voi olla jotakin parempaa. Juuri nyt en itsesäälin sirpaleissa kieriessäni näe eteenpäin. En. Muutama päivä sitten makasin uupuneena tuvan rautasohvalla. Minulle, jonka pitäisi kaikesta aivoinfarktista ja lasten sikainfluenssasta toipumisesta ja perheemme satunnaisista tukitoimista olla autuaan onnellinen, iski sähköiskun lailla sellainen kiukku, että siitä sukeutui oikea riita. Sanojen voimasta ja mielipiteiden tulvasta uupuneena makasin sohvalla ja halusin kuolemaa. Ajattelin ja jo miltei tunsin, kuinka sormeni, käsivarteni ja jalkateräni alkoivat maatua. Ovet paukkuen lähtenyt Mies palasi nopeasti takaisin keltaiseen mökkiin, polvistui viereeni ja painoi pään otsaani vasten ja silitti. “Me selviämme tästä. Helppoa tämä ei ole, mutta me selviämme.” Miehen pehmeä ääni sanoi ja minä kietouduin siihen. Lumikin lailla tunsin kuinka elämä alkoi palautua jäseniini - josko sittenkin elämä voittaisi?

Mieleni on viime aikoina pyörinyt tuuliviirin lailla - se on raskasta perheelle mutta myös minulle itselleni. Olen hetkittäin varsin toimelias, kohta uupuneen onnellinen ja sitten pohjattoman toivoton - kaikke yhtäaikaa. Arvioin käytössä olevia voimiani jatkuvasti väärin ja kuvittelen koko ajan pystyväni toimimaan entiseen, totuttuun ja minulle mieleiseen tapaan. Ahdistun ja tuskastun olotilaani, kärsimättömyyteeni, kykenemättömyyteeni ja sen selittämiseen kaikille ihmisille, että vaikka päällisin puolin ei tässä ämmässä olisikaan vikaa, on pääni toisenlainen. Se ei ole tuttu minulle.

Ja kyllä, saan hivenen keskusteluapua, käyn kerran viikossa mielenterveystoimistolla tapaassa psykiatrista sairaanhoitajaa. Minulle tehtiin neurolta lähete, kun puhe alkoi palautua ja sanaiset arkkuni halvauksen jäljiltä avautua. Nyt joulua edeltävä keskustelukerta peruuntui ja tulin luoksenne, tuntuu toisinaan että pakahdun. En edes tiedä mistä… ehkä tämä kaikki on sitä, että olen täysin tyhjä. Osa-aikainen perhetyöntekijä on käynyt meillä n. 4 tuntia viikossa (joululomalla ei tietenkään) ja koulukuraattori koulussa. Tammikuussa palaveerataan tukitoimien riittämisestä. Haluaisin apua, ihan jo arkeen, kun käytäntö tökkii aivotapahtumien jälijiltä. Laskivat kai sen varaan, että Mies nyt kotona ollessaan minua auttaa ja onneksi on raittiina pysynyt ja auttanut.

Mutta “Nasaalisti”, koen olevani pohjattoman tyhjä, yksin, hukassa. Kummallista miten yksinäiseksi olen tuntenut itseni. Yksinäiseksi vaikka minun ympärilläni on ollut ihmisiä ja yhteydenottoja enemmän kuin koskaan. Viikko sitten tuijotin kirkon ikkunasta ulos pakkasillan pimeyteen Kauneimpien joululaulujen täyttäessä koko suuren tilan. Minun mieleni ei ollut täynnä kirkkautta vaikka lauloinkin niin. Minun teki mieli itkeä. Itkeä kaikkea ja ei mitään. Ei ole olemassa sanoja sille, miten pohjatonta tyhjyyttä hetkittäin koen. Tuntuu, ettei kukaan voi tietää eikä ymmärtää loppuun asti minun ajatuksiani ja kokemuksiani - kaikki kohti tulleet ovat vain jokaisen lähimmäisen subjektiivista tulkintaa keltaisen mökin asioista. Minusta on tullut kaikille sanoille kipeä - sanat ja ajatukset kiertyvät kurkkua kuristavaksi kahleeksi - on kuin koko ajan pitäisi jaksaa vakuuttaa toisille, että asiat järjestyvät. Ja jos juuri sillä hetkellä uskon itse siihen, on joku toinen valmiina epäilemään elon vilpittömyyttä. Ikään kuin muistuttamaan siitä, että ihan juuri äsken kaikki oli tosin. En minä tapahtuneita unohda, en vaikka tunteen ja järjen risteillessä kuljen kohti uutta päivää, uutta hetkeä, uutta tuntia.

Tunsin itseni viikolla tahdottomaksi lapaseksi, ihmiseksi, joka kulkee kuin pässi narussa. Eikä se ole kenenkään syy. Voivottelu ei auta mitään, eikä itku. Ja sellaiset kepeät huomautukset siitä, ettei mitään syytä huoleen ole, ahdistavat. Minua on siis täysin mahdoton lohduttaa juuri nyt. En itse jaksa kantaa kenekään huolta meistä mutta en jaksa enkä halua olla huolehdittavana. Käperryn vain keskeneräisyyteni, inhimillisyyteeni ja kipuuni - odotan, että varjelee se vakainen Luoja tämän keltaisen mökin väkeä. Haluaisin niin, että joku sanoisi, että tähän kaikkeen orastavaan muutokseen voi luottaa. Kaikki minussa tietää, ettei sellaista lupausta voi kukaan antaa. On vain uskallettava olla irti - varjeltava itsensä ja lapsensa. Otettava omasta elosta ohjat. 2/3 päivästä jaksan olla päättäväinen ja selkä suorassa, lopun itken kun kukaan ei näe. Että kyllä, apua minä tarvitsin enemmän. Siitä puhun taas ensi viikon mtt:llä ja sitten tammikuun puolivälissä lastensuojelupalaverissa.

Ja me emme olen lähdössä Minnesotaan mukaan fyysisesti - kuin vasta sen 3:nen viikon läheisviikonlopussa (Intensiivijakso 4vkoa) - mutta jatkuuhan se avona 48 viikkoa, joista osa kontakteja myös puolisona minulle ja kai lapsillekin. Ainakin lastensuojelu kertoi, että Lapuan mallissa saa hoitoa koko perhe. Minä en asiasta tiedä vielä - sekin pelottaa. Laitanhan minä itsenikin likoon tässä, vuorovaikutuksemme, historiamme, tulevaisuutemme… Siksi kai puhuin lähtemisestä me-muodossa, sillä koko perheen hoitamista tämä olisi. Kiitos tsempeistä =0).

Hei “Lostandlonely”! Halaan sinua. Ja toisenkin kerran. Ja kyllä, rukoillaan jaksamista meille kaikille, ihan kaikille. Varjelusta, siunausta ja päättäväisyyttä kohdalle osuneelle tielle. Minä rukoilin Luojalta 14-vuotiaana, että “anna mitä vaan mutta älä tee minusta juopun vaimoa.” Ja kyllä, Luoja antoi melko lailla mitä vaan mutta on myös laittanut minut pelkooni kaulaa myöten. Minulla olisi ollut monta hyvää hetkeä tuntea katkeruutta. Katkeruutta kaikelle- maailmalle, Jumalalle, Miehelle, infektioille ja lasten diagnooseille ja nyt aivoinfarktille - kaikesta, jossa olen ollut pakotettu jaksamaan. Mutta ei, ei tätä omilla voimilla ole menty. Mutta katkeraksi en halua, surullinen olen kyllä. Mutta siitäkin pyristän irti: olenhan saanut maailman ihanimmat lapset, oman pikkuisen keltaisen mökkini ja vielä, toipumisen mahdollisuuden. Tämä kaikki tänä syksynä on ollut minun pohjani, se nähdään, onko tämä Mieheni pohja. Alkaako selvästi parempi elämä…

Hoida itseäsi - oikeasti! Lastesi tähdenkin. Minä lykkäsin itseni taka-alalle 13 vuotta. Ei, en onneksi kokonaan - opiskelin lisää, sain viran, harrastan. Mutta mieleni minä unohdin - sen kuka Hinni oikeasti on? Mistä Hinni pitää? Kuka lohduttaa Hinniä? Minua ravisteltiin rajusti huomaamaan, että 36-vuotiaana ei ole myöhäistä aloittaa Hinnin ja orkesterin omaa elämää. Rajusti piti ravistella rakastakin huomaamaan perheemme tila.

Tänään on ollut parempi päivä kuin eilinen mielenpohjapäivä. Päivä kerrallaan menee alkoholistin läheisetkin.

KIITOS TEILLE KOMMENTEISTANNE!

5

Hei Hinni,
MInnesota-hoito on hyvä juttu. En tosin tiedä, millaista se on koko perheelle, mutta itse olen ollut läheiskurssilla. Voisit myös ottaa selville, onko teilläpäin Al-Anon-ryhmää (www.al-anon.fi ). Siellä voisit puhua kaikista murheistasi muille samoja asioita kokeneille ihmisille.

6

Kiitos “nopsasti”. Lähikaupungista löytyy ryhmä, tosin nyt olen aivoinfartin vuoksi ajokiellossa. Mutta uskon meneväni sinne myöhemmin. Ja juuri tuota läheiskurssia tarkoitin, siis kai tarkoitin, kun en oikein mistään mitään tiedä. Kuulen mielelläni kokemuksiasi kurssista, jos niitä haluat jakaa. Minua niin jännittää. Kaikki on jotenkin niin avoinna nyt ettei ole koskaan ollut. Kaikki se minkä varassa mökki on seissyt, on arvioitavana. Kaikki on kuin ennallaan eikä kuitenkaan ole.

  • Hinni -
7

Ps. Tuo vieras olen ihan minä itse. En oikein osaa käyttää tätä vielä oikein. Että hups!

8

Moi Hinni, ja tervetuloa joukkoon tummaan! :smiley: Et tosiaan ole yksin, meitä muita on vaikka kuinka monta. Samaan aikaan sekä ihana että karmaiseva ajatus.

Eipä ihme, jos tunnet olevasi eksyksissä, tyhjä ja väsynyt. Sullahan on ollut päällä yhtä aikaa kaksi kriisiä: miehen alkoholismi ja oma sairastumisesi. Lisäksi huoli lapsista. Yhdessäkin syyssä yksikseen olisi kestämistä kenelle tahansa. Ole itsellesi armollinen, oli se millainen klisee tahansa. Revi iloa, voimaa ja hyvää oloa ihan mistä tahansa pienen pienistä asioista.

Tosi hyvä, että olette kaikki saaneet apua. :smiley: Tännekin ajatusten purkamisesta on apua. Ainakin mulle tää palsta oli välillä suorastaan ainoa koossa pitävä asia. Ventovieraiden (ja toisaalta kuitenkin niin tuttujen) ihmisten myötätunto, ymmärrys ja tuki oli aivan mykistävää. Mulla on oma ketju jossain tuolla hautautuneena, mutta tiivistetysti mies ryyppäsi koko kevään, oli kesällä pari kuukautta juomatta ja repsahti taas. Siitä asti ollaan asuttu erillämme. Mies on myös ollut siitä asti juomatta, eli kohta nelisen kuukautta. Nyt se alkaa pikkuhiljaa muistuttaa sitä miestä, joka se oli aikaisemmin, mutta tässä välissä on kyllä nähty kaikenlaista. Me tapaillaan silloin tällöin ja käymme pariterapiassa. En tiedä, tuleeko meidän suhteesta enää mitään, mutta katellaan nyt. En tunne edelleenkään pystyväni tekemään lopullista ratkaisua suuntaan tai toiseen. Eroon liittyisi myös muuttaminen nykyisestä asunnosta ja se olisi mulle vielä liikaa. Vielä nytkin, joten älä sinä yhtään soimaa itseäsi voimien puutteesta. :slight_smile: Selviäminen ottaa oman aikansa, jokaisella sen verran, kuin se juuri sillä ihmisellä tarvitsee.

Mä olen asumuseron aikana käynyt yksin terapiassa, A-klinikalla ja Al-Anonissa. Kaikista näistä on ollut paljon apua. Silti edelleen ajatukset ovat hyvin sekavia. Yhtenä hetkenä ajattelen, että en rakasta miestä enää, mun täytyy kertoa se sille ja päättää suhde lopullisesti. Seuraavana hetkenä taas tuntuu ihan toiselta. Ajatukset liikkuvat päässä kuin levottomasti lentelevä lintuparvi, vaihtaen jatkuvasti suuntaa. Mä en pahemmin välitä siitä, se kuuluu asiaan. Kivempaa toki olisi ajatella kristallinkirkkaasti, mutta kaikki aikanaan. Kun ajattelen, mitä kaikkea olen alkanut tehdä tässä asumuseron aikana, niin tajuan edistyneeni huimasti. (Ja samalla tajuan, miten hirveästi annoin itseni taantua kevään aikana.) Tapaan kavereita, olen uudelleen innostunut työstäni, jaksan kaikenlaista ja iloitsen monenlaisista asioista. Välillä tulee myös itku ja kiukku, mutta saakin tulla.

Paljon jaksamisia ja virtuaalirutistuksia! Asioilla on taipumuksena järjestyä, tosin ei välttämättä niin kuin itse haluaisi tai toivoisi. Kohtahan alkaa uusi vuosikin, ehkä siinä on sinullekin uusi alku? :smiley:

9

Minnesotahoito on kyllä hyvä vaihtoehto ja suosittelen sen aloittamista. Läheisenä sinulle kuuluu läheisviikonloppuun osallistuminen (ja koska kyseessä on todellisuusterapiaa kaikessa suoruudessaan ja kauheudessaan, olen ymmärtänyt että alle 12-vee lapsia ei suositella otettavaksi mukaan). Läheisviikonlopussa saat hyvän tietopaketin sairaudesta nimeltä alkoholismi ja pääset purkamaan kaikki ne paskat tunteet joita läheisesi juominen on sinuun aiheuttanut. Intensiivijakson jälkeen hoito jatkuu kerran viikossa jatko-hoitoryhmässä. Tärkeintä mitä tuolla ryhmässä on hyvä muistaa, on se että olet siellä hoitamassa vain ja ainoastaan ITSEÄSI! Et sitä “omaa alkoholistiasi”, et teidän yhteistä tilannetta tai elämää, vaan vain ja ainoastaan SINUA ITSEÄSI! Itse käyn melko säännöllisesti läheisenä jatkoryhmässä, ja valitettavan moni läheinen puhuu aina siitä miten “meidän” viikko on sujunut, ja miltä “meistä” on tuntunut.

Suosittelen myös al-anon ryhmää lämpimästi, koska siellä on muitakin jotka tahtovat nimenomaan helpotusta omaan elämäänsä ja tukea itsensä hoitamiseen.

10

Vixen, kiitos tervetulotoivotuksista. Ja totta kirjoitat, niin ihana ja karmaiseva ajatus yhtäaikaa. Ja kyllä, kiitollinen olen, että teidät löysin. Löysin ihmisiä, jotka eivät voivottele ja itke vaan toteavat reilusti jaetut kortit. Minä olen väsynyt siihen, että esim. perheemme tilanteesta päällisiä puolia tietävät tai lastemme sairauksista jotkut jaksavat huokailla - minkäpä minä näille, näin on vain mentävä.

Keltaisen mökin kolmetoista vuotinen elämä on ollut yhtä kriisistä toiseen sukeltamista. Ja hetkittäin olemme olleet pinnalla ja taas sukeltaneet. Alkoholismin (Olen pohtinut, että mikä lie oli ensin vaikeudet vai alkoholismi?! Vaikka luulen kuitenkin, että viimeksi mainittu, oireita oli ilmassa jo seurusteluaikana, jos olisin vain katsonut oikein.) lisäksi mukaan on mahtunut Miehen itsetuhoisia yrityksiä, rattijuopumuksia, yhdyskuntapalveluja, työttömyyttä mutta myös syvää yhteenkuuluvuutta, rakkautta, hyviä työvuosia, iloa lasten syntymisistä. Tyttäreni sairastaa vaikeahoitoista astmaa, sairaalajaksoja kohta 12veellä oli tänäkin vuonna 4. Sikainfluenssakin sairastimme ennen kuin rokotusta ehdimme saada, 2/4 oli osastolla. Astmadiagnoosin, sellaisella keuhkoputkien rakenteellisen virheellä, olen onnistuneesti periyttänyt kaikille lapsilleni. Infektiot ovat perheemme suuri murheenkryyni. Vanhin ja pienin ovat sairastaneet nyt enemmän, välimallielvikset onneksi jo vähemmän. Astmalääkitystä on pojilla jo pienennetty/lopetettu mutta tilalle onkin saatu muuta. Yhdellä pojistani on kaksi vuotta sitten diagnosoitu adhd, toisella vuosi sitten kehityksellinen verbaali dyspraksia (puheentuottamisen motorinen vaikeus). Kaiken tämän hässäkän - siis jo normiarki 4 lapsen kanssa on haastavaa, tiedätte - on pitänyt jaksaa huolehtia orkesterinsa asioista, hakea apua, tukea ja kannustaa ja tsempata. Ja käydä haastavassa työssä. Ymmärrän toki, että kovia kokenut Mieheni ei ole kenties jaksanut haastavaksi käynyttä arkea mutta nyt vasta alan ymmärtää, että niin rankkoja huveja ei tilanteemme ole kuitenkaan vaatinut. Ei ainakaan mitenkään ole kuormaani helpottanut.

Oma sairastumiseni (muuhun kun synnäiseen astmaani) on ollut järkytys. Mutta se myös herättää ajattelemaan, että elämä on nyt. Ei joskus myöhemmin. Siksi koen, että kun vain saan voimaa puhallettua itseeni, alkaa oman elämäni korjausliike. Lakkaa kilttinä oleminen. Itseni kuunteleminen ei vaan ole ollut minun vahvuuslajini. Viimeksi nähdessämme psykiatrinen sairaanhoitaja totesi, että minä koko ajan kannan huolta toisista, en edes puhu itsestäni. En kai. En kai osaa. Uuden vuoden lupauksiin (niihin, joista oikeasti pidetään kiinni) kirjaan sen, minkä sanoin sairaanhoitajalle. Minä olen ollut monissa asioissa liian kiltti ja joustava - nyt aloitan itseni muuttamisen. Sanoinkin, että mikäli jossakin järjestetään kurssi, jossa kasvatetaan rintoihin karvoja ja hiotaan poskihampaat esiin, tulisi minun olla ilmoittausmislistan kärkipäässä. Ihan vain siksi, että ymmärtäisin ettei kiltin vastakohta ole tuhma vaan terveesti itsekäs. huokaus

Kiitos Vixen, kun kirjoitat tilanteestasi. Niinhän se on, että ratkaisuja ei tehdä hätiköiden. Vaativaa ja aikaavievää tämä on. Epävarmuuden sietämistä, eikö? Keskustelin ystävän kanssa ja hän pohti, että parisuhteemme ja perheemme ilojen ja niiden tuomien huippuhetkien on täytynyt tavallaan vähentyä, kun kaikki nämä haastavat asiat ovat ottaneet tilaa tuvasta kerta toisensa jälkeen. Viime aikoina vielä raskaammin kuin aiemmin. “Eivät ole.” vastasin. Ystävä selitti uudestaan saman asian ja minä pidin pääni. Minun maailmankuvassani eivät hyvät asiat vähene, ei niiden kiiltoa ja loistoa vähennä se, että perheemme elämä on ollut haastavaa. Minulla on essuni taskuissa kaksi erillistä kauhaa - yksi iloille ja onnistumisille ja toinen haasteille ja suruille. Liekö surujen kauha ollutkin reikäkauha?? :wink:

On minulta kysytty sitäkin, että kuinka uskallan jatkaa elämää Mieheni kanssa, jos hän nyt oman päätöksensä, tekojensa ja vertaistuen avulla raitistuu, kun hänellä kuitenkin on ollut ongelmia päihteiden kanssa. Että kuinka aikoisin kestää sellaisen epävarmuustekijän elämässä?! Olen nyt tätä pohtinut tehostetusti ja tullut siihen tulokseen, että missään vaiheessa eikä millään keinoilla ihmisen elämästä saa varmaa. Ja miksi minun tulisi peruuttaa nyt, kun elämäni suurin rakkaus ottaa askelia sellaiselle avun tielle, jota ei ole koskaan aiemmin kokenut. Tai peruuttaa nyt, kun me saamme apua. Minä seuraan valitulle tielle perässä. Minä tiedän, että en voi häntä auttaa… Minä harjoittelen irti päästämistä. Kristallinkirkkaita ajatukseni eivät ole siltikään. Minä en vain tiedä. Ei kai onneksi tarvitsekaan?! huokaus

Läheinen, menemme tulevalla viikolla tutustumaan Lapualle. Niin toivon, että Mies päättää sinne lähteä. Tiedän, että minun toiveeni ei voi olla aloittamisen syy. Sen tulee nousta Miehestä itsestään. Viime päivät ovat olleet aika raskaita, jännitän niin kovin tulevaa, että tuntuu kuin hengitys salpautuisi ja ajatus katkeilisi. Roikun kuin hukkuva oljenkorressa. Ymmärrän toki, ettei päätös lähtemisestä tee ketään raittiiksi mutta se olisi edes signaali, mahdollisuus. Ja erityisesti se terapia - saattaen särkeminen. Miehelläni on suuria murheita oman elonsa, huostaanottojen ym. rumien lapsuuden kokemusten kautta, että poispuhuminen olisi minusta välttämätöntä. Minulla on juuri nyt valtavia vaikeuksia luottaa hänen hyvin alkaneeseen raittiuteen - on kuin odottaisin koko ajan rysähdystä. Että kaikki olisi taas niin kuin ennenkin.

Tuota(kaan) en tiennyt, että lapset eivät tule ko vkonloppuun. Ok. Varmaan ihan hyvä - mietinkin jo että missä kaikki läheiset majoitetaan? Ovatko siellä perheet yhdessä vai erikseen? Meillä koko orkesteri alittaa sen 12 vuotta. Vanhin täyttää sen vasta kohta. (Miten mun lasteni hoito??? Sitä on siis ruvettava aktiivisesti pohtimaan.) Hyvä kuulla, että jatkohoitoa on sitten myös minulle. Paljon tässä on uutta ja poisitkettävää. Ja tuo kolahti, tuo mitä kirjoitat “meidän” viestinnästä. Minä olen varmasti tuossa aika syvällä… Siis minä panostan tuohon, teen tietoisemmaksi itseäni itselleni. On pakko, sillä olen uinut jokaisella elämänalueella aika syvissä vesissä. Huomaan jopa työssäni joustavani ja ottavani kipua itselleni vain jotta toisilla on hyvä olla. huokaus

KIITOS TAAS!

kirjoitti pitkästi Hinni ihan ITSE :slight_smile:

11

Läheisviikonlopun majoituksesta… läheiset ei majoitu hoitolaitoksessa, vaan hankkivat itse majoituksen lähistöltä hotellista tai muusta majoituspaikasta. Ohjelmaan kuuluu perjantai illan tuhti infopaketti jossa myös selitetään loppu viikonlopun ohjelma.
Mutta hoitopaikkana Lapua on kyllä todella hyvä! Ja koko hoidon läpikäyneistä toipumisprosentti on todella korkea! (Koko hoidoksi lasketaan siis 1 vuoden aika = perushoitojakso Lapualla + jatkohoidot kerran viikossa). Toivottavasti miehesi on haluavainen jäämään Lapualle hoitoon.

12

Hei Hinni,
Lapuan hoito on varmasti tehokasta. Tunnen henkilökohtaisesti viisi siellä juomisensa lopettanutta nelissäkymmenissä olevaa henkilöä. Kaikki ovat nyt työelämässä. Minnesota-hoito on auttanut myös minua. Pari vuotta sitten löytyi pelastuksekseni avohoitomallina sama menetelmä ja se tehosi.
Voimia ja rohkeutta koko perheellenne!
terveisin Mummo maalta

13

Läheinen, kiitos! Tietosi ovat minulle arvokkaita. Luulen, että huomenna, kun menemme käymään Lapualla selviää lisää tiedonjanoiselle. Pelottaa, jännittää. Oljenkorsiolo ollut jo monta päivää, jopa niin, että eilen oli ihan fyysistä hengenahdistusta.
Mummo maalta! Kiitos viestistäsi. Kannustavista sanoista. Voimalähetyksiä täällä tarvitaan ja vastaanotetaan. On kuin eläisimme keinulaudalla. Pitkästä aikaa lautamme on pysähdyksissä, tasapainossa - odotan pelonsekaisin tuntein sitä, mihin lautamme kallistuu. Ja jos rakkaani lauta kallistuu, kallistunko minä enää samalle puolelle lautaa…

Pelottaa tämä, että minä vahva ja taitava ihminen olen täysin tuuliajolla, sellaisten asioiden äärellä, joista en ymmärrä mitään ja joiden edessä on todella ymmärrettävä oma voimattomuutensa. Minä, jonka kädet ovat pitäneet reilusti puolen maailman lankoja käsissään, katson tyhjiä käsiä. Olen eksyksissä. Kotimökissäkin tunnelma on ollut kireä - minä tulkitsen rakastani niin, että on kuin hän olisi menossa viimeiselle tuomiolle. Se tuntuu pahalta, tekisi mieleni huutaa, ettei tässä ole mitään valittavaa. Tottakai hän haluaa täysraittiuden ja perheen. Mutta en huuda.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut käsittämättömän rauhallinen - itseänikin pelottaa toisinaan se tyyneys, millä alkoholistin edesottamuksiin on tullut suhtauduttua. Tajuanhan minä sen, etten voi karjumalla ketään raitistaa mutta suutun asioista, joista ei olisi niin väliksikään ja jätän suuttumatta niistä, joista pitäisi. Lasten eloa ja oloa en tahdo jaksaa, olen kuin tottumaton fakiiri matolla, joka pistelee liikaa. Se tuntuu kohtuuttoman pahalta. En halua purkaa tunteitani/pelkojani/väsymistäni lapsiin. Juuri nyt tuntuu, etten osaa rentoutua, en ajatella, en toimia. En halua poistua mökistä mutten halua jäädä tännekään. Haluan palata töihin ja normiarkeen enkä jaksaisi sitä kuitenkaan. (Toki lääkäri arvioi aivotapahtumien jälkeisen sairausloman tarpeen tammikuussa.)

Mies on käynyt joka päivä reilun kuukauden ajan A-Killassa, mikä on hyvä. Minä en ole kytännyt enkä perässä kulkenut. Hyvä sillekin. Muutamana päivänä jotkin eleet, ilmeet, tavat ja sanat saavat tutkimaan häntä taas pelottavan tarkaksi hiotuneilla “juoneen tunnistus”-linsseillä. Minulla ei ole muuta, kun Miehen vakuutus siitä, ettei ole ottanut. Ja minä vain olen varpaillani. En osaa rauhoittua, kun juuri nyt elän pelossa. Minä itken sille, etten osaa vielä päästää irti kokonaan. Minun tulee ymmärtää se viisaus, jonka joku toisessa ketjussa kirjoitti: irtipäästäminen ei tarkoita rakkaani hylkäämistä vaan sen ymmärtämistä etten voi auttaa. En ole vastuussa hänestä. Tänäänkään, kun työttömyyskorvaus saapuu tilille, ja maailma on auki…

Synkistellen

  • Hinni -
14

Kerron hieman toimintatavoista omassa parisuhteessa, miten on epäilyä käsitelty.

Eli siis meillä minä olen se käyttäjä, poikaystävä ei käytä oikeastaan edes alkoholia. Hän ei halua minun käyttävän päihteitä, ja välillä olemme olleet kuukausiakin tapaamatta, koska en ole pysynyt opiaateista erossa. Kun sitten olin välillä kuivilla, niin poikaystävä ei uskonut minua. Toki siihen oli täysi oikeus lukuisten valheiden, pettymysten ja epäonnistumisten jälkeen. Teimme sitten niin, että hän hankki pikatestereitä, ja minä sitten testin tein, jos poikaystävä pyysi. Kun sitten aloin käyttää aina jossain vaiheessa uudelleen, niin kerroin siitä avoimesti, koska en halunnut aiheuttaa lisäongelmia valehtelemalla tai salaamalla asioita. Nyt kun on taas jatkuva opiaattikäyttö (nyt oikeana lääkityksenä, joskin ei ongelmitta), niin testereitä ei voi käyttää.

Kysyin poikaystävältäni, että mitä mieltä hän oli tuosta testerikäytännöstä, ja hän sanoi, että se helpotti hänen oloaan. Oli konkreettinen tapa selvittää, olinko kuivilla eikä testin tekeminen tuottanut ikinä ongelmia välillemme. Ajan mittaan hän sitten oppi luottamaan siihen, että sanon, jos olen jotain vetänyt. Nyt suhde toimii aika hyvin, vaikka lipsuiluni väärkinkäytön puolelle hiertää välejä.

En tarkoita, että sinun hinni pitäisi alkaa miestäsi puhalluttamaan, mutta se on yksi mahdollisuus, jos sen voi tehdä hyvässä hengessä. Esim. jos mies vapaaehtoisesti puhaltaisi alkometriin…

Joka tapauksessa tsemppiä taas! Nämä juhlapyhäthän ovat niin usein promillepitoisia, joten ei varmasti ole helppo olla juomatta ja toisaalta sinun epäilemättä!

15

On ihan pakko kommentoida näitä testijuttuja… ihanko oikeasti tällainen kuuluu parisuhteeseen? Että vahtia toisen käyttämisiä ihan testien kanssa…no jo on aikoihin eletty!

16

Kaija: Ei välttämättä kuulu parisuhteeseen, mutta meillä käytäntö toimi todella hyvin ja olimme molemmat siihen tyytyväisiä.

17

Hyvä niin, että olette yhteisellä asialla!

Hyvää uutta vuotta!

18

Kiitos Nasaalisti ja Kaija kommenteistanne. Olemme joskus puhuneet testaamisesta mutta en ole halunnut. Olen jotenkin kokenut, että se on ollut Miehen sellaista pienesti lataantunutta ärhennystä ottaa puheeksi puhalluttaminen. Olen koko ajan sanonut, ettei mulla ole kuin sen sana ja siihen on uskominen. En toistaiseksi ole halunut alkaa puhalluttamaan, en tiedä miksi. Vaikka elämä on kyllä opettanut Miehen yllättävän hyväksi puhujaksi (ei kyl selvinpäin) ja tarinankertojaksi. Uskoo ainakin itse siihen mitä sanoo…

Tänään se elo meni sitten niin, että Mies joutui kuljettamaan minua asioille (kun ei sitä ajo-oikeutta mulla vielä hetkeen sen sairauskohtauksen vuoksi) ja hermostui iltapäivällä siitä, että hänen päivänsä menee pilalle jatkuvan kuskaamisen vuoksi. Alkoi jo ehdotella kummallisia asioiden hoitamattajättämisiä (se on mulle yksi merkki). Illalla halusi tehdä lumitöitä vaikka traktori oli aurannut pihan, varsinkin verstaan etuset piti ottaa, kun huomenna olisi se meno sinne Lapualle (merkki 2). En ihan ymmärtänyt syy-yhteyttä - no se onkin yleensä juur mun ongelma :wink: Laittoi saunan tulille, puuhasi puita sylillinen kerrallaan (!!) ja kun pihaan kaartoi autolla rouva, joka oli kehdannut hänen vilpittömyyttään muutama viikko sitten epäillä, lähti Mies suurielkeisesti lähikauppaan ostamaan vichyä, jota toikin oikein monta pulloa.

Sanoi mulle jossain vaiheessa keittiössä hiljaa: “Anteeksi” johon mä kuiskaamaan, että “ootko sä juonut?” Miehen olemus muuttui hetkessä, sanoi mun kuulleen väärin ja selitteli niitä näitä kaalinpäitä. Menimme saunaan, kun vieras lähti ja Mies istui provosoivasti vichynsä kanssa lauteilla: “Kato, tässä sitä kaljaa vedellään.” “Älä viitsi” sanoin mä. Kun pesue nukahti, Mies myös, aloin laittaa pyykkejä koneeseen. Miehen farkkujen taskussa oli kuitti, jossa kyllä vichyt ja lasten iltapalaherkut näkyi mutta myös kaksi x 0,33 karhua.

En ole sanonut mitään. En jaksa. Jos ei mokoma vaikka lähdekään Lapualle tutustumaan huomenna. Vitketuttaa vain se että ilmoittaa koko ajan olleensa täysin raitis kuusi viikkoa (mun laskuopilla nyt on n. 34 päivää) - minä en ole asiasta ihan niinkään varma. Hurjasti ei ole (kai??) missään vaiheessa ottanut mutta silti…

Huomenaamulla Lapuaa kohti. Sanonko kuitista vai olenko sanomatta? Rehellinen haluaisin olla mutta toisaalta, se ei kai ole mun asia varmistella puheita tai ostamisia. Äh! Argh! Ja monta kirosanaa.

  • Hinni -
19

Tänään olette toivon mukaan Lapualla tutustumassa. Siellä sinullekin Hinni varmasti kerrotaan että rehellisyys on ehdottoman tärkeää raitistumisessa! Eli tottakai tuosta kuitin löytymisestä ja miehesi epärehellisyydestä pitää puhua!
Muistaakseni Lapualla sallitaan valehtelu ensimmäisellä viikolla, mutta jos sen jälkeen jää kiinni valheesta, lentää hoidosta automaattisesti ulos. Niin tärkeää on rehellisyys!

20

Kiitos Läheinen. Ja kyllä automatkalla otin puheeksi kuitin ja ostokset. Ihan pakko oli, minä en voinut elää mokoman tiedon kanssa. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että rehellisyys on ainoa oikea tapa edetä! Oli omien sanojensa mukaan ostanut kaksi vitketutukseen mutta kaatanut ne juomatta pois. Mene ja tiedä mutta puhuttu on. Reissu Lapualle on heitetty, suoraa puhetta tuli - molemmille - nyt odotan ensi viikkoon päätöstä. Mies menee alkuviikosta päihdehoitajalle, jossa lähtöpäivämäärä tai lähtemättä jättäminen puidaan. huokaus Mutta hyvä oli, että käyty ainakin on. Ja se, että sanoitin itsellekin sitä, että minun on pakko alkaa huolehtimaan itsestä, toivottavasti Mies myös itsestään. Nyt levolle, olen ihan poikki.

Kiitos
-Hinni -