Minä täällä...

Kotikanava
21

Riitahan sitten eilen sukeutui. Mies käyttäytyi kuin häkkieläin. Olin aamulla menossa mielenterveystoimistoon keskusteluajalle ja autossa sanoin Miehelle, että odotan kuulevani hänen päätöksestään lähteä hoitoon Lapualle tai jostakin vaihtoehtoisesta suunnitelmasta ma 4.1. mennessä, jolloin itse menen lääkäriin puhumaan oman sairauslomani jatkosta.

Minä kuulemma painostan. Hänellä on täysi oikeus valita itse hoidonalkamisajankohta. Niin onkin, sanoin, ja jatkoin, että minun toipuminen alkaa siitä, kun perheemme löyhä hirsipuu -tilanne saa jonkinlaisen aikataulun. Minä koin odotuttamisen meidän - minun ja lasten - painostamisena meitä kohtaan. Olin koko ajan rauhallinen mutta päättäväinen. Minulla oli pitkästi aikaa illallakin valtavan vahvan rohkea olo.

Illalla Mies kiristyi, tiuski ja äyski ja ärhensi. Hän luetteli mitä kummallisimpia syitä, miksi päätöstä Lapualle lähdöstä ei voi vielä antaa. Esim.1) hän voisi rakastua siellä. (Joo, sinun on sitten niin tehtävä. Ymmärräthän, että se voisi tapahtua missä vaan…) 2) hän ei voi olla perheestä erossa niin kauan (No, loppuelämä on pidempi kuin intensiivijakso…) 3) hän ei voi mennä, kun tutustumiskäynnillä olin manipuloinut kaikki senkin paikan ihmiset häntä vastaan. (Huokaus, olen minä mahtava nainen - varokaa!!) jne jne

Saunassa Mies istui pitkään yksin. Tuli lopulta luokseni ja pyysi anteeksi minulta ja lapsilta. Sanoi lähtevänsä tammikuun aikana. huokaus Ja minä uskon vasta, kun näen… että tämä osaa olla raskasta ja vaikeaa.

väsynyt mutta päättäväinen

  • Hinni -
22

Tupa on ollut tänäkin aamuna aivan hiljainen. Keitin aamuneljältä mansikkakiisseliä ja huokailin Miehen ikävää kauemmaksi. Ikävää, vaikka mokoma joi sen viimeisen päivän, kun kotona viime sunnuntaina oli. Että muistaisi maun, elämänsä viimeisten juomiensa maun. Paskalta kuulemma maistuivat.

Muutama yö on ollut itkuinen - pienimmäinen heräilee muutaman tunnin välein isiä etsimään, isompi poika kävelee unissaan. Minä silittelen lapsia neljään eri sänkyyn ja koitan oman ikäväni keskellä lohduttaa toisia. ”Isi on pitkässä lääkärissä.” selitämme toisillemme ja odotamme, että neljä - nyt pitkältä tuntuvaa - viikkoa kuluisi. Tytär kysyi isänsä vanhaa karvahattua, jota ei kyllä enää (onneksi!) ollut tallessa. Muisti, että viisivuotiaana nukkui isänsä hatun kanssa, kun tämä oli edellisen kerran päihdehoidossa. Ratkaisin ongelman ottamalla pyykkikorista Miehen lähtiessään siihen jättämän t-paidan. Pilkoin sen saksilla neljään osaan. Pienissä käsissä, jokaisella, on repaleinen pala isiä unikaverina. Nuorempi isoista pojista luovutti omansa pois vasta, kun ulkovaatteet oli puettava ja ulos juostava.

Eikä minua yksinhuoltaja-arjessa toimiminen hämmennä - olenhan vuosia tottuneesti pyörittänyt puolen maailman lankoja käsieni kautta. Mies on ollut pitkiäkin aikoja matkatöissä aikaisempina vuosina ja lapset olivat silloin pienempiä ja perushoidettavampia. Tällä hetkellä ruoanlaittoa ja pyykinpesua kuormittavampi tehtävä on roudaaminen. On jokaiselle päivälle mietitävä, kuka kulkee minne ja monelta. Keltaisen mökin etäisyydet ovat palveluista, harrastuksista ja kaverikylistä sitä luokkaa, että ainakin talvisin tarvitaan autokyyti. (Tällä äidillä on jo viikon ollut taas ajo-oikeus! Onneksi.)

Minun oma olonikin on hiljainen. Monella tapaa odottava. Hymyilevät kasvot kysyivät kuulumisia - eilen en osannut edes siihen vastata. Mitä siihen sanoisi? Jos vastaisin perinteisen “Ihan hyvää, kiitos.” tuntuisi se jotenkin laihalta vaikka ei tänne mökkiin huonoakaan kuulu. Haasteita vain. Maanantaina tietooni saatu neurologisten lisätutkimusten tarve lisäsi lohduttomuuteni määrää. Kaksi päivää olen itkenyt. Itkenyt lohduttomasti kuola valuen, loppua odottaen. Minkä loppua? En edes tiedä. Hitaasti pohjattoman surun vierelle on alkanut nousta pettymyksen, jopa vihan -kyyneleitä elämässä koetuista mutkista ja mäkipaikoista. Kaikki eletty ja niistä ainainen selviäminen on nyt yhtäkkiä tuntunut kohtuuttoman raskaalta. Minun tekisi mieleni huutaa kurkku suorana “Epäreilua!” sille, että Mies on nyt Lapuan kuntouksessa ja minä jään - taas kerran - keltaisen mökin selviytymisleirille aivan yksin selvittämään orkesterin velvoitteet ja luomaan pinoutuneille, perinnässä oleville laskuille toimintastrategiaa - leikkimään reipasta ja rohkeaa uupuneena ja toipilaana. Kun Mies huomenna saa soittaa kotiin, luulen etten halua vastata. Olen tästä kaikesta niin sekaisin: hetkittäin tekisi mieleni muistaa kaikki ihana ja kaunis - hetkittäin en muista muuta kuin kaiken kehvelin alkoholinhuuruiseen elämään liittyvän.

Ei, en aio katkeroitua. En valittaa. Minä itken.

  • Hinni -
23

Halauksia ja voimaa ! Laskujen maksupäiviä voi muuttaa ja maksaa eriss’ , kun vain rohkeasti soittaa ja sopii, kertoo tilanteen.Vihainen saa ja pitääkin olla: tunteet ne on sinullakin, mutta älä katkeroidu, se syö vain sinun sieluasi.Edesmennyt alkoholisti mieheni sotki siinä sivussa minunkin raha-asiani, olen kuolemaani asti ulosotossa, mutta omasta tyhmyydestäni minä maksan…sinulla eri tilanne toki, mutta älä silti anna katkeruuden viedä.Selviytymisleiri on kova koulu, mutta joskus huomaa, että on sittenkin helpompi pyörittää koko orkesteria yksin kuin epäluotettavan kumppanin kanssa.Tämä havainto teki minut ainakin vapaaksi, kun ymmärsin, etten ole mitenkään riippuvainen miehestäni , lopetin hänen raitistamisensa koska totesin voivani elää elämääni myös ilman hänen panostaan, teen suunnitellut asiat yksin ja / tai lasteni kanssa jos juomaan rupee…Nyt onkin lupauksiaan pitänyt…

Itke kaikki paha ja musta sielustasi ulos, itke niin kauan kuin jaksat !

Toivottavasti sinulla on joku jolle puhua, joku jolta voit pyytää apua, joku joka voisi lohduttaa.Mutta jos ei niin pärjäät kyllä.Vielä kerran :voimaa !

24

Ketju. Kiitos kommentistasi. Nojaan olkaasi vasten tovin ja annan itkun tulla. Eilen vein orkesterin uimahalliin ja siinä kauhoessani allasta koin valtavaa vapautta. Me voimme toimia, elää ja olla. Kotona tunnelma on jo Miehen ensimmäisen hoitoviikon aikana ollut merkittävästi kiireettömämpi ja vapautuneempi. Jos näin jatkuu kuinka hillittömiä meistä tulekaan :wink: . On ollut valtavan vapauttavaa oivaltaa, kuin järjettömän paljon henkistä tilaa, yhteistä aikaa ja rahaa Miehen juominen on on ottanut koko keltaisen mökin väeltä eikä asioiden tarvitse enää olla niin!!

Olen lakki-kourassa -mentaliteelilla sopinut laskujen eräpäiviä ja pyytänyt apua sos.toimelta ja seurakunnalta. Raskasta mokoma kerjuu on, siihen uskominen, että minä kun taas kerran tämän souvin selvitän, niin me selviämme. Kaikkea hyvää Sinulle!

25

Yritän hengittää syvään. Se tuntuu vaivalloiselta. Keltaisen mökin yläkerrasta, välimallielvisten huoneen pelikoneesta kantautuvien minkä-lie-osumien äänet tuntuvat iskuilta omassa kehossani. Henki salpaantuu. Kyyneleet polttavat silmäkulmia mutta en halua päästää niitä valloilleen - haluan itkeä sitten kun olen yksin - siihen saakka nielesken. Ja palelen. Piirtelen valkoiseen paperiin kiekuroita, jotka eivät ala mistään eivätkä pääty minnekään.

Mies sai tänään iltapäivällä soittaa tunnin ajan kotiin. Puhelimeen vastaaminen pelotti minua etukäteen - miltähän tuntuisi kuulla rakkaan ääni, pitääkö taas aloittaa tehostettu ikävän hallinta? Tuttu nimi alkoi viimenkin vilkkua puhelimen näytöllä. Hiljainen Miehen ääni, suorastaan hauras, kutsui minua nimeltä. Harvakseltaan putoavin sanoin hän kertoi ensimmäisen intensiiviviikkonsa aikana oppineensa jo paljon sairaudesta nimeltä alkoholismi ja sanoi aavistavansa murusen siitä kivusta, jonka hän on meille vuosien aikana aiheuttanut. Raskaita viikkoja hän sanoi olevan vielä edessä mutta hänen äänensä ei ollut pelokas eikä hätääntynyt - pikemminkin murtunut.

Itkimme molemmat. Sanoitimme kyyneleiden lomassa kipua eletystä. Hauraita toiveita tulevaisuuteen on mutta niiden sanojen aika on myöhemmin. Ei nyt. Ensin on kohdattava kolmannella intensiivihoitoviikolla oleva läheisviikonloppu ja sen tuoma tunnemylläkkä. Kädet täristen suljin puhelimen. Ristin hetkeksi käteni. Istun tuvassa puolivaloissa enkä juuri nyt jaksa ajatella mitään.

"Ikävä piirtää
pitkiä viivoja
valkoisen paperin
reunasta reunaan.
Kutoo kuvaa,
jota kukaan muu
ei ymmärrä.

Ikävä maalaa
kalpeita kaaria
viileän veden pintaan.
Näyttää
kuvajaisen
niin himmeän,
että kukaan muu
ei sitä näe.

Ikävä kirjoittaa
suloisia sanoja
järkkyneen mielen
lukittujen huoneiden oviin.
Sanoja, joiden merkitystä
joiden syvyyttä kukaan muu
ei oivalla.

Ei kukaan muu.
Paitsi me."

(Runo Sinikka Svärd)

26

“Minua sanottiin onnelliseksi, ja syystä kyllä,
onni,
se alkoi siitä kun maailma piti veistä sen kurkulla
ja sanoi naura. Herkeämättä.”

  • Veikko Polameri -

Mitä tapahtuu silloin kun ei enää jaksa?

Niin. Sitä kerää itsensä ja löytää jaksamasta. Olen itkenyt tänään niin valtavasti, että kyyneleet alkavat kuivua. Itku on pikemminkin jo irvistys. Herkeämätön ponnistelu kaiken järjestämiseksi tuntuu voimilleni liian raskaalta. Asiat järjestyvät, tiedän, juuri nyt ei vain näy valon pilkahdustakaan pimeässä. Olen kai kärsimätön.

Läheisviikonloppu lähestyy. Lähden sinne huomenna. Olen valmistellut omaa osuuttani kirjoittamalla. Minä kirjoitin Miehelleni kirjeen, jonka voin lukea hänelle, jos puhuminen ei tilaisuudessa syystä tai toisesta luonnistuisi. Kolmetoista yhteistä vuotta mahtui kolmen päivän aikana kymmenelle sivulle. Oloni on juuri nyt tyhjä. Olen sanonut kipeimmät asiat ääneen nyt myös itselleni. Olen varsin tietoinen siitä, että tämä askel on täytynyt ottaa, jotta meistä kumpikin voi jatkaa eteenpäin. Jatkaa yhdessä tai… erikseen. (Ruma ajatus.) Me emme vielä tiedä. Minä toivoisin, että tästä kaikesta voisi sukeutua elämäntarina, joka ei ole ollut yksiselitteinen mutta vahvaa yhteenkuuluvuutta ja tahtoa täynnä. Tuossa tuvan pöydällä, muovitaskussa, odottaa lähtöä nyt paksu pino papereita. Ne ovat täynnä suuria tunteita ja elämäämme mahtuneita kokemuksia.

Musta-valkoisesta ajattelusta minä hämmennyn. Törmään siihen toisinaan. Joku voi ajatella, että minä en ole miettinyt asioita. Että olen vain lipunut päämäärättömästi pohtimatta. En ole. Enkä saata edelleenkään nähdä kaikkea elettyä mustana tai valkoisena. Minusta keltaisen mökin elämä on ollut täynnä värejä ja niiden sävyjä. Asioilla ja tapahtumilla on aina kääntöpuoli ja juuri nyt me kääntelemme urakalla kaikki puolet sävyineen esiin ja arvioitavaksi. Optimismista huolimatta minussa pyrkii esiin pelko. Minua niin pelottaa se, että Mieheni ei ymmärrä - vieläkään - tilanteen vakavuutta. Toisaalta, hän on edelleen Lapualla hoidossa - ei ole karannut eikä poispotkittu. Valitsemamme tie ei ole helppo mutta haluan uskoa, että se on kaiken tämän kivun, surun ja kaipauksen arvoinen. Minä olen kuitenkin, kaikesta huolimatta, onnellinen siitä, että juuri hän on ollut minun Mieheni, toi sitten tulevaisuus tullessaan jotain ihan muuta. Muutos on ainoa varma asia keltaisen mökin arjessa - entiseen ei ole paluuta.

27

On pakko sanoa tähän väliin että kirjoitat aivan loistavasti. Ehkä sitten joskus, kirjoittaisit kirjan kokemuksistasi? Harvoin näkee noin hyvin kirjoitettua ja mielenkiintoista tekstiä. Luin pitkästä aikaa viimeisimmän sivun ja uppouduin keltaisen mökin elämään täysin. Sinulla on kirjoittamisen lahja, hyödynnä sitä myös toipumisessasi apuna.

28

Hei !
Haluan sanoa sama kuin edellinen kirjoittaja.
Hinni, sinä todella osaat kirjoittaa. Kauniita, haikeita, surullia tunnelmia piirrät paperille niin että minäkin elän hetken keltaisen mökin tunnelmissa. Vaikka asiat on tosiaan vaikeita ja kipeitä (ja meille muillekin hyvin tuttuja) kirjoitat niistä kauniista ja minusta levollisesti, ilman sitä raivoa ja vihaa jota esim. minä tunnen. Ehkä sinulla on todellista rakkautta sydämessäsi ja viisautta sisälläsi. Tuohon minunkin pitäisi pyrkiä… Voi hyvin !

29

Hps81 ja Hop hop kiitos sanoistanne! Ette taida arvatakaan kuinka tuollaiset kannustuksen sanat kannattelevat minua. Posket punehtuen, tyytyväisyyttä myhäillen pohdin ajatusta virallisemmasta kirjoittamisesta… Oliskohan minusta sellaiseen kuitenkaan? Omaksi terapiakseni näitä kirjoittelen. Minä olen kirjoittanut kaksi vuotta nettipäiväkirjaa, sellaista “kaatopaikkaa”, johon olen purkanut omia ajatuksiani orkesterin arjesta. Tänne olen kirjoittanut tunnistamattomamman nimimerkin turvin ja aavistuksen suoremmin Miehen juomisesta vaikka en ole kulisseja pitänyt yllä enää siellä toisaallakaan. Enkä oikeassa elämässäkään. Hyvä minä!!

Tyyneydestä mene ja tiedä. (Ettehän kosultoi orkesteria :wink: .) Välillä kiehun niin, että tekisi mieli… en edes tiedä mitä. Valtavasti olen pohtinut sitä, että roikunko tässä kaikessa vain siksi, että olen läheisriippuva lampaanoloinen naisen varjo. Silti myrskyn jälkeen tunnistan sen tunteen, joka aikanaan tulen sytytti ja sai liekit laulamaan. Minun tieni on oppia se, etten voi häntä kaikella tällä rakkaudella ehjäksi saattaa. Minut on annettu rikkomaan hänet, hän voi tulla ehjäksi vasta, kun hän ymmärtää tekojensa luonnolliset seuraukset. Ja sen tien olen aloittanut. Ei ihme jos pelottaa. Kaikki minussa huutaa sitä, että hän ymmärtäisi valita meidät - pahimpaan on varauduttava - alkoholi on melkoinen vastustaja. Minä ymmärrän sen, että tämä avioliitto ei voisi päättyä siihen, että minun tunteeni kuolisivat. Tämä päättyisi, jos olisi päättyäkseen siihen, että elämä yhdessä olisi mahdotonta.

“Minun rakkauteni
on liian suuri tuhottavaksi.
Sen reunat rönsyilevät
vaikka sydän on melkein
palanut loppuun.

En elä kylmästä rakkaudesta
tuulen riepottelemista unelmista.
Elän lämpimästä hetkestä, jolloin
kaksi ihmistä kohtaa,
purkaa kaipauksensa kosketukseen.
Elän siitä tunteesta, kun
tuntuu olevansa tärkeä,
tietää toisen kaivanneen.

Miten hellästi sinä kosketit
ja kuitenkin minussa kaikki järkkyi.”

  • Vuokko Koistinen -

Kaikkea hyvää Teidän viikonloppuunne.

  • Hinni -
30

Läheisviikonlopun ohjelma tiivistyi vähäisen osallistujamäärän vuoksi niin, että laskin oman matkalaukkuni keltaisen mökin eteisessä olevan laukkuröykkiön päälle myöhään sunnuntai-iltana. Tuvassa oli poikkeusviikonlopusta puhkiuupunut orkesteri iltatoimilla, kun kotiin paluun iloisin yllätys koitti: eteisestä tupaan asteli Mies. Hän sai tulla lomalle kotiin sunnuntai-illasta tiistaiaamuun. Minä nukuin sylissä, olin silitettävänä rakkaani iholla. Kosketus puhui enemmän kuin kaikki osaamamme sanat. Käsikkäin vajosimme uneen uneksien uudesta aamusta.

Aamukymmeneltä saatoin pienimmäisen kanssa Mieheni junalle, jolla hän palaa viettämään viimeistä intensiivisen perushoitojakson viikkoa. Maanantai oli tarkoitus levätä - koko perheen. Suunnittelin aloittavani myös kodinhoitohuoneen tukkeeksi ilmestyneen julman suuren pyykkivuoren valloittamisen. Itkeväiset ja huolissaan olleet lapset eivät lähteneet koulutielle vaan toivoimme voivamme puuhastella keltaisessa mökissä keskenämme. Pieni muutos suunnitelmaan kuitenkin tuli - maanantainvastaisena yönä minulle laskeutui migreeni niin rajuna, etteivät kotilääkkeet auttaneet ja jouduin pyörähtämään eilisen aamupäivän terveyskeskuksen kiputipassa.

Mokoma särky tuli helpotuksesta - olen siitä aivan varma. Vielä lähtiessäni suhtauduin melko skeptisesti Lapuan hoidosta lukemiini läheisviikonlopun kokemuksiin. Ne kertoivat kaikki siitä, kuinka toivottomuus ja pelkotilat olivat väistyneet läheisten mielistä. Mutta nyt - tunteikasta ja raskasta kokemusta rikkaampana - saatan todeta, että he olivat oikeassa. Kun istuimme ahtaasti isäni pakettiauton hytissä matkalla kotiin - isä, Mies ja minä - saatoin huokaista ääneen helpotusta siitä, että minun maailmassani näkyi taas värejä. Hämärässä autossa tuijotin rakkaaksi käyneen profiilia, silitin niskaa. Uskotko, kun sanon, että hän oli erilainen - mutta silti läpeensä tuttu. Vieressäni istui hän - jonka olen hetkittäin kadottanut - niin komeana, päättäväisenä ja voimissaan.

Perjantai-iltana, kun saavuimme Lapualle, saimme rautaisannoksen teoriaa sairaudesta nimeltä alkoholismi. Monia kulttuurissamme sitkeästi istuvia myyttejä kaadettiin ja kerrottiin asioista niiden oikeilla nimillä ilman peittelyä tai turhaa kainostelua. Rehellisyys - karkealtakin tuntuva mutta hengeltään vilpittömän suora lähestymistapa - tuli koulutuksissa tutuksi ja se annettiin meille myös kotiläksyksi. Lauantain aamupäivän koulutuksissa valmistauduttiin illan läheiskohtaamiseen, ensimmäiseen hetkeen, jossa tapasin Mieheni kolmen viikon tauon jälkeen.

Mies käveli ohitseni tilaan vasta siinä vaiheessa, kun hän sai luvan istuutua huoneeseen. Muut - minä, isä, toisen potilaan läheinen sekä muut hoidossa olevat potilaat - oli istutettu tarkoin määritellyille paikoille. Terapeutti toimi tilaisuuden puheenjohtajana ja hän kertoi, että oli meidän perheemme vuoro oli aloittaa. Piirin keskellä me istuimme - Mies ja minä - miltei polvet vastakkain. Rakkaani läheisyys iski sähköiskun lailla. Miehellä eikä muilla hoidossa olevilla ollut puheoikeutta vaan se oli luovutettu meille läheisille, kullekin vuorollaan. Minun tehtäväni oli - kaikkien tarkkaavaisena kuunnellessa - kertoa ja itkeä ääneen kaikki ne tähän mennessä eletyn elämämme tilanteet ja niiden herättämät tunteet. Ne tilanteet, joissa Mieheni juomisen negatiiviset seuraukset olivat kuultavissa. Positiivisten muistojen aika oli vasta sunnuntaina.

Sunnuntaina asetuimme samaan asetelmaan kuin lauantaina. Mieheni vuoro oli aloittaa. Hän kertoi minulle tunnelmiaan ja muistikuviaan lauantaista, jotta saattoi osoittaa minulle kuunnelleensa ja kuulleensa. Hänen tuli myös nimetä ne asiat, joita hän tekee toipumisensa eteen. Ne asiat annettiin meille läheisille lupaukseksi. Hän kertoi minulle lyhyesti siitä, millaisen naisen edessä hän istui, mitä asioita hän minussa arvostaa ja millaisia odotuksia hänellä on tulevaisuudestamme.

Terapeutti pyysi minua kertomaan rakkaalleni samat asiat omasta näkökulmastani - ensimmäiseksi minä aloin laulaa. Se oli ensimmäinen mieleeni noussut asia tulevaisuudestamme. Minä lauloin viimeisen säkeistön siitä samasta laulusta, jonka lauloin silloin kuumana elokuisena lauantaina vuonna 1997. Silloin isäni saattoi minut alttarille, nyt hän saattoi minut Lapualle. “En mä voi sulle onnea taata, en mä paljoa luvata saata, en voi kotia mä kultaa kantaa mutta parhaani koetan antaa. Kun mä nään miten lahkeesi liehuu, minun rinnassa rakkaus riehuu, suo ootan ja melkeinpä palvon. Yöni valvon, aatellen: tuu mun mieheksein.” Minun rinnassani riehuu nyt valtava ikävä. Ikävöin sitä Miestä, jonka juuri tapasin, en sitä, joka sinne kuukausi sitten lähti. Meille on annettu mahdollisuus onneen ja kumppanuuteen, avaimet ovat jo käsissä.

"Yhtäkkiä emme tiedä mitä sanoa.
Huomaamattamme olemme avanneet ovia
yhden toisensa jälkeen
ja tulleet perimmäiseen huoneeseen.
Sen ikkunasta katselemme samaa maisemaa
emmekä osaa pukea sanoiksi mitä näemme
ja miltä tuntuu sitä katsella.

Silloin me avuttomuuttamme ojennamme käden
ehkä yhden ainoan sormen.
Ehkä vain hipaisemme
tai sitten levitämme koko pintamme
sen perimmäisen huoneen lattialle
ja painumme toisiimme niin
ettei mikään kohta jää irralleen
ei unista yksikään eikä aamujen sarastuksista
ja kaikki satamien laivat ovat laiturissa vahvoin köysin.

Yksi ainoa ihosi sana
niin lyhyt ja pitkä, painava ja kevyt
vierasperäinen ja läpeensä tuttu"

(Kaisa Raittila)

Huojentuneena pohdiskeli Hinni

31

Olen sanaton tekstistäsi ja onnellinen puolestasi.

32

Huh, kyyneleet silmissä luin taas tekstiäsi. Meillähän on melkolailla samanlainen tilanne edessä kohta. Mies on nyt katkolla ollut reilun viikon ja ilmeisesti ensi viikolla aloitaa 28 vrk:n myllyhoidon.
Hän laittoi eilen viestiä, että siellä olisi myös parisuhdeterapeutti meille tarjolla ja kysyi suostuisiko lähtemään hänen kanssaan siihen, please? Meillä on siis avioeron eka vaihe päällä jo ja lasten valvojan luonakin olen käynyt asioista sopimassa. Joten olen jo hyvin pitkälle laskenut irti miehestäni ja unelmistani perhe-elämastä. Ja nytkö minun pitäisi sitten vielä kerran koota itseni ja kohdata kaikki kipeä asiat terapeutin kanssa?? Vastasin miehelleni että antaa ajan vielä kulua, juuri nyt on tunne etten jaksa…Katsotaan kuinka tässä meille oikein käy.

33

Hps80 ja Hop hop kiitos jälleen kerran sanoistanne. Pieniä askelia otamme keltaisessa mökissä. Vielä ei voi puhua luottamuksesta tai muista suurista sanoista. Juuri nyt vain pilkistää valo pitkän toivottomalta tuntuneen vaiheen jälkeen. Kuten Mies, kun sai eilen tunnin kotiin soittaa, korosti, että nyt me opettelemme ensimmäistä kertaa yhdessä elämään juuri sitä hetkeä ja päivää, mikä on käsillä. Kummallista tyyneyttä pyrkii sielussani pintaan, siinä on niin hyvä olla, että toivon sen tekevän minuun ja keltaiseen mökkiimme pesän.

Kaikkea koetun herättämiä tunteita minä tutkiskelen tovin jos toisenkin. Ei ole väriä tupamme mattojen raidoista puuttunut, se on tosi, mutta josko ne kestävät juuri siksi… Arki, se normaali härdelli mikä tässä 4 lapsen perheessä on, jännittää minua. Miltähän Miehestä tuntuu astua paikallensa, kun lasten tunteet alkavat vasta tulla pintaan? Me olemme pettyneet niin monta kertaa, että näin voimallinen toiveikkuus, jännittää meitä kaikkia. Tällaista toiveikkuutta ja valon pilkettä ei meillä asunut sen ensimmäisen päihdehoitojakson jälkeen. Tuolloin Mieheni teki reilusti kohtuukäyttöpäätöksen, joka suututti ja epäilytti jo silloin - 6 vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa kolmentoista yhteisen vuoden aikana Mies on ilmoittanut juomisen loppuneen kokonaan, on asettanut tavoitteekseen täysraittiuden. En voi sanoilla kuvailla sitä tunnetta, joka minussa myllertää. Että oikeasti ja todellako minä saan takaisin sen Miehen, johon syvästi olen rakastunut?! Miehen, johon saan tutustua kokonaan uudestaan, jonka kanssa saan luoda tulevaisuutta yhdessä. Ei ihme, että jännittää.

Hop Hop, siunaan teitä.
Minä olin ilmoittanut Miehelle laittavani asiat etenemään, kun tämä minulle kertakaikkisen viimeinen pohjakosketuskyntö oli tapahtunut. Olin silloin täysin varma, ensimmäistä kertaa, että minun on hyljättävä tämä uppoava laiva ja sen kapteeni. Me emme muuttaneet vielä kotoa pois vaikka olinkin selvitellyt itselleni pankkiasioita ja lasten asioita valmiiksi. Olin käynyt ne Miehelle läpi, jotta hän tietäisi, etten elätellyt enää mitään joutavia oljenkorsia. Minun sairastumiseni sinetöi Miehen hoitoonlähtöpäätöksen - tajusi kai, että olin tosissani, kun kesällä jo sanoin, että keltaisen mökin elämä tulisi viemään minulta hengen. En arvannut miten lähellä se aivoinfartin myötä kävi. En osaisi enkä voisikaan neuvoa sinua mutta halaan ja rutistan tuntuvasti. Minä kuuntelin sydäntäni ja päätin antautua kaikilla jäljellä olevilla voimillani tähän minnesota-hoidon läpivientiin. Läheisviikonlopussa ymmärsin, että mikäli nyt raittiin elämän päivät eivät kanna, tekee Mies kaiken tahallaan. Juuri saaneen ymmärryksen (siitä, että alkoholismi on sairaus) taakse Mies ei voisi enää paeta. Mikäli hän kaiken tämän raskaan ja murtavan hoidon jälkeen joisi, olisi minun ymmärrettävä toimia itseni ja lasteni vuoksi. Se ymmärrys on meille molemmille - tämä on todella kaikki-tai-ei-mitään -tilanne.

Halauksia tähän päivään!

Aamukiireessä sekavasti kirjoitteli Hinni

34

Meillä miehen ongelmana on huumaavat aineet, lähinnä lääkkeet eli on siis narkomaani. Hän on ollut kerran aiemmin hoidossa 2 vkoa ja sen jälkeen meno ei ole parantunut, ehkä vain alaspäin mennyt. Nyt hän on pakon edessä siis mennyt reilu viikko sitten hoitoon. Minä olen ollut koko ajan aika varma siitä että hänen motiivi vierotukseen ei ole vielä tarpeeksi vahva. Hän tekee sen nyt sen vuoksi ettei menettäisi perhettään, ei sen vuoksi että itse sitä tahtoo.
Ilmeisesti nyt alkaa vierotusoireet ja aineen puute vaikuttaa kunnolla, koska eilen hän lähetteli viestejä joissa miettii koko hoidon jatkamisen järkevyyttä, sitä mitä on normaali elämä ja sitä haluaako sitä lainkaan…
Hänellä olisi huomenna aika lastenvalvojan luona jolloin allekirjoittaa paperit elatuksesta ja huoltajuudesta. Nyt minä jännitän meneekö sinne lainkaan vai lähteekö kierrokselle jonnekin muualle ja silloin minun raha- yms. asiat edelleen mutkistuu…
Mutta tätähän se päihdesairaan kanssa eläminen aina on, jännittää kuinka asiat sujuu…
No, jos hän hoidon kesken jättää se on sitten varmasti minun osaltani siinä, ei tarvitse miettiä läheistapaamisia tms.
Mutta kaikkea hyvää teille uudella, tervellä tiellänne. Pidän peukkuja ja luen tarinoitasi edelleen.

35

“Minä olen äidin, isin oma murumuru.” sanoi pienimmäinen herätessään, hymyili ja suikkasi äidille suuta. Lapsen isin ikävä, joka alussa riipi niin, että itku repi iltaisin lapsen vartalon kaarelle, on tasoittunut jokapäiväisiksi kysymyksiksi siitä milloin isi tulee “pitkästä lääkäristä” kotiin. Toiseksi nuorin pojista, joka on ollut viimeisen vuoden ajan perheemme äänitorvi sanoittamalla meidän kaikkien kipuja ja pelkoja ääneen - myös isille itselleen - on ollut viime päivinä päänsärkyinen ja levoton. Sanoo jännittävänsä sitä, millaiselta arki tuntuu, jos isi on varmasti lopettanut juomisen kokonaan. Niille, joille olemme kertoneet Miehen kuntoutukseen lähdön todellisen syyn ja osoitteen, on tullut yllätyksenä keltaisen mökin tummat päivät. Ihmiset uskovat aina, minäkin aiemmin, että sellaisen murheen tulisi näkyä selvemmin. Ja eihän tämä keltaisen mökin elämä ole alituista kaaosta ollut. Pikemminkin salailun, kieltämisen, jännityksen ja ennakoimattomuuden ilmapiiri on ollut osa arkeamme ja se on hiljalleen painanut yhden jos toisenkin hartioita kumaraan.

Kun Mies oli lomalla kotona, esikoiseni, perheemme ainoa tytär juoksi isänsä syliin. Hän halasi isäänsä pitkään ja siinä halauksessa oli vilpitön tunnustus Miehelle siitä, että tätä ratkaisua täydestä raittiudesta on toivottu ja odotettu. Vanhimman poikani on ollut vaikeinta ilmaista tunteitaan. Oikeastaan poikani arki on ollut ulapalla seilaamista rajujen kiukunpuuskien vietävänä. Hän ei ole osannut tai halunnut puhua kenellekään tunteistaan, ei ole halunnut edes isälleen puhelimessa sanoa keltaisen mökin elon ja olon arkisia asioita. Hän ei kyennyt heti ensimmäiseksi lomalle saapunutta isäänsä kohtaamaan. “Mua jotenkin niin väsyttää” totesi poika hiljaisena ja kääriytyi omaan sänkyyn peiton alle. Mies kysyi lupaa asettua ison - mutta silti niin pienen - poikansa viereen ja kun sen sai, hän silitti poikansa uneen.

Keltaisen mökin arki tasoittuu - sanoin Miehelleni juna-asemalla - kun olemme omia itsejämme ja rohkeasti ottamme lasten tunteet vastaan. Tunteet, jotka saattavat ensimmäistä kertaa kuristaa kurkkua niin, että ne saa tuotettua määrittelemättömästä huolesta sanoiksi asti. Vaikka lapsilla on aina ollut oikeus puhua ja sanoittaa tunteitaan tässä mökissä, todelliset tunteet, muistikuvat ja pelot nousevat vasta kun muuttunut arki ottaa tuvassa tilaa. Me olemme aikaisemminkin kirjoittanneet isille suorapuheisia kirjeitä, tuoneet perhepalavereihin asioita, jotka ovat meitä askarruttaneet mutta vasta nyt Mieheni on kyennyt niitä kuulemaan! Vasta nyt oli pohja raavittu näille kaikille kokemuksille. Mieheni terapeutin kanssa päädyimme läheisviikonlopun aikana siihen, että tulevana maanantaina minä ja lapset matkustamme Lapualle hakemaan Miestä kotiin. Marraskuun myllerryksissä rikkoutunut tila-auto on nyt korjattu ja saatamme osallistua perushoitojakson päätöstilaisuuteen, jossa Mieheni kertoo ääneen kokemuksiaan saadusta hoidosta ja toistaa sen minulle läheisviikonlopussa antamansa lupauksen raittiista elämäntavasta. Uskon, että hoitolaitoksen - sen “pitkän lääkärin” - näkeminen antaa lapsille konkreettisen näkökulman siihen, miten keltaisen mökin virtahepoa on kesytetty. Mitä sille kaikkia niin ankarasti jäytäneelle asialle on tehty.

“Meidän tulee taas tottua siihen, että isi tulee kotiin.” sanoi tyttäreni aamupalapöydässä ja selitti, että arki on pyörinyt kotona helponoloisesti äidin yksinhuoltaja-ajan. Minä tiedän, että Mies istuu paikallensa arkeen, uppoaa vastuisiin ja vaatimuksiin. Se mikä nyt on kuntouksen aikana mökin väen ryhtiä suoristanut, on pelkojen puuttuminen ja jännityksen laukeaminen. Kenenkään ei ole tarvinnut miettiä, onko tänään keltaisen mökin väellä hyvä vai huono päivä - elo on mennyt eteenpäin kuin “kusi lautaa pitkin.” (Tuon kuvaavan lauseen opin läheisviikonlopun terapeutilta. :wink: ) Arki on edennyt ilman sellaisia laaksoja ja kukkuloita, jotka olisivat rajusti matkantekoa haitanneet tai kotirannan venettä keikuttaneet.

Keltaisen mökin elo korjaantuu hitaasti. Meistä jokainen tarvitsee aikaa sulatella omaa rooliaan muutoksessa. Meistä jokainen tietää, että pelon tilalle syntyy luottamus tekojen ja toiston myötä. Meillä on ollut tapana - kerrasta toiseen - löytää valoa ja toivoa huomiseen. Minä tiedän jo nyt, että tämä vaivalloinen matka on tarvittu. Minä olen ymmärtänyt, miten toimia vastaisuudessa, ja se on paljon se! Ilman kaikkia kokemiamme suruja ja iloja emme olisi tässä. Me olemme jaksaneet odottaa Miestä, jolla on sydän paikallaan - me tiedämme ja tunnemme sen Miehen. Että turhia eivät ole olleet nämä tummat päivät.

“Et voi estää murheen lintuja
lentämästä pääsi yli,
mutta voit estää niitä
rakentamasta pesää hiuksiisi.”

  • Kiinalainen sananlasku -

Ps. Hop hop. Halaan ja rutistan. Toisenkin kerran. Minulle sanottiin Lapualla, että päihde vaihtuu mutta sairaus on sama. Juuri tuon jännityksen ja alituisen toivomisen minä tunnistan. Tarpeen nähdä kaikissa pienissä hyvissä asioissa yltiöpaljon hyvää. Voimia ja rohkeutta toivon sinulle - sinulla niitä on!

36

Hyvä Hinni, kiitokset halauksistasi,niitä tarvitsen.
On ihanaa lukea kuinka valoisalta tulevaisuus keltaisessa mökissä tänään näyttää. Et varmaan olisi itse ehkä marraskuussa jaksanut uskoa että voisitte nyt olla tuossa. Samoin kuin minä en voi uskoa että me voisimme tuohon tilanteeseen vielä päästä.
Meillä mies oli saanut lasten valvojan luona käytyä , olen siis yksinhuoltaja nyt. Huomenna on tarkoitus lasten kanssa häntä käydä tapaamassa kun saa ulkoilla katkolta n. 2 t /pvä. Ensi viikolla sitten ilmeisesti olisi tarkoitus hänen siirtyä 28 vrk:n myllyhoitoon ja silloin tapaamiset varmasti on vähissä.
Meillä pian kaksi viikkoa siitä kun mies lähti katkolle ja täytyy sanoa että tämä aika meillä on ollut lasten kanssa hyvää ja rauhallisita aikaa. Ikävä ei ole ollut, paitsi ehkä lapsilla hieman. Tämä aika ainakin on näyttänyt sen että paluuta entiseen ei kannata edes harkita jos mies ei muutosta pysty tekemään.
Voi hyvin Hinni !

37

Keltaisen mökin aika tuntuu pysähtyneeltä ja väki väsyneeltä. Ei, me emme ole nääntyneitä emmekä puhkiuupuneita vaan positiivisella tavalla väsyneitä kaikesta koetusta. Vedin juuri tuvan vanhan kellon laskemaan ajan kulua. Olo tuvassa, vanhan kellon raksutusta kuunnellessa, on helpottunut. Jotenkin tavallinen. On kuin voisi pitkästä aikaa vetää kunnolla henkeä. Jos pidättää hengitystä pitkään, se kuluttaa - ei siis ihme, että keltaisen mökin perhettä väsytää. Vanhin poikakin tuli tänään kotiin kesken koulupäivän - niin kovasti väsytti ja vatsaa kipristi - toipilaan ja väsyneenoloisen pienimmäisen kaveriksi. Vaikka eilenkin kiipesimme yläkertaan jo iltakahdeksalta, luin orkesterille kolme lukua kesken olevasta unikirjasta ja kävimme ajoissa levolle. Silti väsyttää.

Kuluvalla viikolla minä olen mielekkäästi ollut tauolla kaikista velvoitteista - ymmärrän pienesti myöhässä, että tuokin olisi pitänyt muistaa. Eilen unohtui vapaaehtoistyön koulutusilta, tänään lähti toiseksi nuorin pojista hiihtotunnille ilman suksia. Säntillisestä ylösmerkitsemistavastani ei ole ollut mitään hyötyä, sillä huushollin kahdessa eri kalenterissa on samat merkinnät mutta eri viikonpäivien kohdalla. Organisointikykyni on siis muutamalla sanalla sanoen hieman hukassa. Hienoa on kuitenkin se, että asiat ovat sujuneet ja selvinneet äidin hapuilusta huolimatta. Väitän, että tätä ei kuitenkaan Mieheni opiskelemalla seesteisyydellä ja tyyneydellä tarkoitettu. Soitin äsken Miehelle ja sanoin, että meidän pitää päivänä muutamana jotenkin ryhdistäytyä ja jakaa keltaisen mökin työt, toimet ja velvoitteet. Hetken toki voimme vielä kellua kaikessa tässä onnentunteessa - jalat ilmassa ja vatsa kipeänä ilosta ja orastavasta toivosta.

Minun iltarukoukseni ovat olleet silkkaa kiitosta täynnä. Kiitosta siitä, että olemme saaneet tämän muutoksen kokea. Kiitosta siitä hetkestä, kun katsoimme - lapset ja minä - perushoitojakson päätöstilaisuudessa puhetta pitävää, suoraselkäistä Miestä. Miestä, joka ei aiemmin olisi moiseen kyennyt. Jotkut ovat epäilleet, että Miehessä ei voisi asua mitään hyvää eikä liitollamme voisi olla tulevaisuutta - sellaiset ajatukset eivät koskaan ole minuun pesää tehneet - mutta erityisen kaukana sellaiset puheet ovat viime päivinä olleet. Kiitollisuus täytti tuvassa olleiden sydämet, kun Mies eilen totesi eläneensä tähän astisen elämänsä parhaimman kuukauden. Juuri tänään ei ole aikaa sille, että arvioisi kuinka kauan tätä kestää - me elämme nyt tätä hetkeä ja tässä hetkessä minun - meidän kaikkien - on ollut hyvä olla. Tämä rakkaus ei koskaan lopu, se on varmaa, huokasin Miehelle ja sanoin, että jos tänään kuolisin, kuolisin onnellisena.

Rakkaus
ei se koskaan lopu
Vihankin läpi voi mennä
on surtava ja surtava
mutta lopulta
tuttu etäinen entinen
on rakastettu, hänkin

Näen hänet taas
en enää pahastu
kaikki olemme
rikkinäisiä

Rakkaus
ei se koskaan lopu
ehkä se parsii ja paikkaa
rikkinäistä

Kaunistelen, niinkö?
Ei, näen kauniin
näissä ihmisissä
joita olen rakastanut

  • Kyllikki Villa -

Ps. Hop hop. En todellakaan voinut kuvitella mitään tällaista, en marraskuun mylläköiden aikaan, en aiempien vuosienaan aikaan. Hauras toivo elää, poltetuissa silloissa riittää korjattavaa mutta kuhunkin haasteeseen on tartuttava ajallansa. Voimia sinun ja lastesi arkeen.

halauksin Hinni

38

Kirjoituksesi Hinni, on ihmeitä täynnä. Kaikkea hyvää teille toivon, tänään ja aina. On hyvä, että kaiken tämän keskellä muistetaan kertoa siitä, että toivoa on. Ihmeitä tapahtuu. Kaikki voi kääntyä hyväksi. Ja tuo runo - samoissa tunteissa olen itsekin.

Nautitaan tästä. Ei pelätä huomista. Luotetaan. Meistä pidetään huolta.

39

Isompi pojista kapsahti aamulla ensimmäiseksi syliin. Pitkästä aikaa. Rutistus oli täynnä rakkautta, meiltä molemmilta. Silitin pitkäksi venyneen pojan tummaa, karkeaa tukkaa ja siunasin mielessäni tuota ihmisenlasta, pientä isoa poikaa. Mies nosti pojan syliinsä ja kehui kuinka taitava ja innokas poika palasi eilen painimatolle reilun vuoden tauon jälkeen. Poika painoi päänsä isän hartoille, ihan niin kuin joskus vauvana. Siinä me aloitimme aamumme, suuressa rutistuksessa, me kaikki kolme.

Isänsä syliin poika ei ole osannut kuukausiin mennä, niin paljon on pelottanut kaikki mille ei ole ollut nimeä eikä kategoriaa. Orkesterin kotimökin perustus on heilahtanut tämän elämme suurimmassa järistyksessä ja nyt on jälkien korjauksen ja toipumisen aika. Poikani on vasta keltaisen mökin viime aikaisten käänteiden myötä antanut tunteidensa tulla läpi ja ne ovat tulleetkin adhd-lapsen valtavalla voimalla. Tähän saakka poika on ollut vakava ja hiljainen. ”Ei-mulla-ole-yhtään-mikään” -lausahdukset ovat olleet myrskyä katselleen lapsen sanoja. Kasvoille liimautunut naamio on alkanut nyt rakoilla. Siinä missä nuorempi pojista on rehellisin sanoin ja totuuksia sanoittaen, tarkkaamattomuutta ja levottomuutta (varsinkin koulussa) lisäten, lähestynyt kaikkea tapahtunutta, on tyttäreni osannut ääneen itkeä, kiukutella mutta myös analysoida omia ja talon väen tunteita ja tunnelmia. Kaikessa tässä isoin pojista on jättäytynyt taustalle. On tuntunut siltä, että niin suurille tunteille ei ole löytynyt nimiä eikä paikkoja. Toivon, että pojan raivokkaat tunnekuohut ja niiden jälkeiset syvät ja vilpittömät katumuksen tunteet ovat omiaan puhdistamaan ja pienentämään sisälle kokonaisena nielaistua möykkyä.

On niin merkillistä ja äärettömän surullista, että lapsi kätkee tunteet sisällensä. Nykyään tunnutaan vaahtovan siitä, että lapset ovat liiankin röyhkeitä ottamaan paikan auringossa - auringossa eivät paistettele kuitenkaan ne, joille se olisi suotavaa. Ne lapset ovat hiljaa. Minä toivon, että orkesteri saa nyt mahdollisuuden sanoittaa elettyä kukin itselleen sopivalla tavalla ja siten luoda omia tulevaisuuden toiveitaan. Elää niin kuin lapsen kuuluu. Kokemuksia en saa pois pyyhittyä mutta toivon, että työstön kautta ne voivat myöhemmin tuntua voimavaroilta.

“Äiti, millaista se sitten on? Se meidän arki?” kysyi tyttäreni eilen välipalapöydässä. Niin, me emme tiedä sitä vielä, sanoin, ja ymmärsin sen siinä vasta itsekin. Me emme nyt tavoittele jotakin, mitä olemme arjeksi luulleet, vaan olemme kokonaan uuden edessä. Perheemme toimintatavat luodaan uudestaan, Miehen raittiin elämän ja minun - sekä aivotapahtumista että läheisriippuvuudesta - toipumisen näkökulmista. Yritän pian palata töihin, sekin jännittää, mutta tuntuu merkkipaalulta omassa toipumisessa ja arjen tavoittelussa. Haluaisin, että kaiken voisi korjata kädenkäänteessä mutta tiedän, ettei se niin ole, eihän keltaisen mökin ongelmatkaan ole syntyneet yhdessä yössä. Otamme pieniä askelia pitkältä tuntuvan polun alkupäässä. Hauraina ja avoimina. Pitkä matka ei minua haittaa, sillä polulla pilkistää valoa.

"Tärkeämpää
kuin oikea oppi
on oikea oleminen
levätä ja riemuita siitä,
että ajattelen
rakastan ja kapinoin

merkittävämpää
kuin ankara puhe
on inhimillinen kohtaaminen
tässä kasvokkain
minussa rujous, sinussa vamma
ja juuri silloin jumalankuvat
ovat yhtä
epätäydellisten juhla

  • naamioita ei enää ole"

(Irja Askola )

Tähtityttö, kiitos kommentistasi!! Ja pidetään huolta me kaikki itseistämme. Ei riitä, että päihteidenkäyttäjä raitistuu, kun sairaana on koko perhe. Olen ollut valtavan kiitollinen ja peloissani yhtä aikaa. Kiitollinen siitä, että Mieheni halusi rankan hoidon käydä läpi ja aloittaa elämään raitista elämää arkana ja päivä kerrallaan. Peloissani olen siitä, että poltetut sillat kummittelevat mielessäni. Luottamukseen on pitkä matka. Juuri nyt, tässä hetkessä, oloni on kuitenkin tyyni. Jaksan juuri nyt uskoa siihen, että elo ja olo mökissä tasoittuu ja laskupino saadaan hallintaan. Pikku hiljaa. Nautitaan tästä käsillä olevasta, kuten kirjoitit. Siunausta sinulle!

Ystävyydellä Hinni

40

Hinni, toivon että moni (mielellään jokainen) lukee tätä ketjuasi. Selviytymistarinaa. Vaikka uuden alussa olettekin, alku on hyvä, pohjaa on rakennettu vahvasti.

Meillä muutos on aivan tuore, pari viikkoa vasta raittiutta, mutta aivan eri tavalla kuin ennen. Uskon voimalla. Luottamuksen kanssa on tekemistä. Muutos pelottaa, vaikka onkin toivottu.

Kaunis runo sinulla jälleen. Etenkin tuo “minussa rujous, sinussa vamma” kosketti kovasti. Täydellisiä emme ole, vaikka ehkä nämä heikkoutemme juuri tekevätkin meistä täydet.

Lasten toipuminen on vielä aivan toisenlaista, kuten kerrot. Meillä ei yhteistä lasta ole, miehen lapsi ei asu kanssamme, mutta on nähnyt ja kokenut koko elämänsä päihderiippuvuuksien kiroja. Mietityttää, mitenköhän tämä kaikki vaikuttaa häneen. Koska tämän (niin ikään keltaisen) talon ilmapiiri on nyt aivan toisenlainen. Puhdas.

Sen huomasin kun koko palkka meni laskupinon taltuttamiseen, ja vielä jäi ylikin, että kun on hyvä olla, vastoinkäymisetkin tuntuvat kestettävämmiltä. Kuukausi sitten sama tilanne olisi ajanut minut täyteen epätoivoon. Nyt itkin hetken, puhuimme miehen kanssa, teimme suunnitelman, päätimme luottaa siihen Korkeampaan Voimaan. Ensimmäistä kertaa rahahuolet eivät valvota, vaikka tilanne on huonompi kuin koskaan. Ihmeitä tapahtuu. Joka hetki.