Kirjoitat todella hyviä kuvauksia, samaistuttavia ja aistillisia. Minä en tiedä, mikä lajityyppisi voisi olla, mutta varmaan mikä tahansa runoudesta näytelmään. Ehdotan vakavissani, että katselisit jotain luovan kirjoittamisen kurssitarjontaa. Ihan kansalaisopistoissakin voi olla todella laadukkaita ja edullisia koulutuksia. Ja sekin opiskelu on vähän sellaista, ettei niin väliä, mistä lähtee liikkeelle, kun aivan kaikkea kirjoittamista edistää mikä tahansa kirjoittaminen.
Niin kirjoittamisessa kuin piirtämisessä kehittymistä edesauttaisi joku kurssi. Voisin selvitellä tarjontaa.
Vatsani on taas pahana ja se vetää mieltäkin matalaksi, mutta pelastan sen mitä pelastettavissa on eli makaan sohvalla ja katson areenasta ohjelmia ja lueskelen.
Päivän ainoa varsinainen työ on pyykkikoneen puhdistus, mikä nyt ei ponnistelua vaadi; sitruunahappa sisään ja käyntiin, perään 90 asteen ohjelma pyykinpesukauheella.
Eilen kävin asioilla toisella puolella kaupunkia. Ihan kiva reissu tällä kertaa. Tuuppasin yhtä mummoa tosin vessanovella persuksiin. Onneksi suht vähällä voimalla ja episodin jälkeen ajauduimme juttelemasn tovin monenmoisista asioista.
Räntää satoi ja mietiskelin, että entisessä elämässäni olisin ennen bussimatkaa juonut kaljan tai pari alikulkutunnelissa räntäsadetta katsellen. Ehkä identiteettiini kuuluu niin vahvasti marginaalissa ja syrjässä oleminen ja juuri tuo kaljan juominen alikulkutunnelissa räntäsateessa on sen täydellisin ilmentymä, että sitä on vaikeaa millään muulla korvata. Ehkä halvin pahanmakuinen noutokahvi kaljan tilalle ja muuten sama setti?
Stressi vähän vaivaa. Ensi viikolle on kasaantunut liikaa tehtäviä itsestäni riippumattomista syistä. En muistanut poistaa muita asuntohakemuksiani ja nyt känppiä tarjotaan solkenaan ja yksi niistä olisi parempi kuin se minkä jo otin, eikä tässä kohtaa voi enää ryhtyä veivaamaan. Ehkä edellä on yksi syy vatsan hermostumiseen.
Väsyneestä lauantaista päivää.
Areenasta suosittelen Frontier-dokkarisarjaa Yhdysvaltain historiasta. Katselin sen kesällä ja pidin kovasti inkkareiden ja muiden etnisten ryhmien kokemusta kohottavasta näkökulmasta aiheeseen. Kouluhissani meni siltä osin täysin uusiksi!
Kurssi antaa todella hyvän kehyksen taiteelliselle projektille, oli se millainen hyvänsä. Se vähän strukturoi luovaa prosessia, jollaisista usein luovuus karisee ensimmäisenä, jos touhun kanssa roikuskelee ihan vain itsekseen. Itse tarvitsen sen tapaisiin opiskeluihin elävän kontaktin ja mieluiten ryhmän, verkossa menevät sitten teoreettisemmatkin pipertäjäiset.
Hyvä kun mainitsit pyykkikoneen, mistä tulikin mieleeni, että.
Minua kauhistuttaa vanhassa kotikaupungissani selvinpäin liikkuessani, koska kun katson melkein mihin vain, sielläkin muistan juoneeni. Tuon kiven päällä istuin ja itkin ja join lonkeron. Tuossa ovisyvennyksessa kaivoin kossupullon repusta ja vedin siivut. No asiaa varmaan selittää että aloin kavereineni juoda yläkouluiässä ja kyllä kaikki muutkin teinit joivat alikulkutunneleissa ja leikkipuistojen kiipeilytelineissä. He vaan lopetti sen aikanaan, minä en. Tai en minä koko porukasta tiedä. Ne kaksi joihin säilyi yhteys aikuisuudessakin, lopettivat julkisilla paikoilla ryyppäämisen ja alkoivat ryypätä kotona ja baarissa. Tai toinen oikeastaan aikalailla pakon edessä, luojan kiitos, lopetti lähes kokonaan alkoholinkäytön. Hänestä oli isossa vaarassa tulla alkoholisti. Tai hän on alkoholisti, mutta sairaus ei ole samalla tavalla vielä tänäkään päivänä päässyt puhkeamaan kukkaan kuin minulla. Perhe pelastanut, nuorena saadut lapset ja tiukka hyvä mies.
Onko alkoholin käyttö Suomessa mitään marginaalissa olemista? Minusta tuntuu, että se on melkein ainoa “normaali” asia minussa. Missä olen “niinkuin muutkin”…
Onneksi nykyään lapset ei kuulemma ole niin kiinnostuneita alkoholista. Eihän se pilvenpolttelukaan hyvää tee, mutta on ne alkoholin haitat vaan rankemmat. Kun eivät vaan lääkkeisiin sekaantuisi. Lääkkeitähän ne suomalaiset “huumeitenkäyttäjät”, ainakin minun tutut enimmäkseen käyttää ja niillä tuntuu olevan vieroitus- ja psyykkisetoireet samaa tasoa, kuin pitkään juoneella alkoholistilla. Plussana vielä niitten piirien sairaat ja paikoin väkivaltaiset sosiaaliset kuviot. Minä saan sentään lailliset aineeni normaaleilta työssäkäyviltä ihmisiltä, joille ei ole pakko sanoa, kuin “Terve! Mukava kun tuli lunta, kiitos hei!”.
Mun marginaali, on normaali…
No ei tietysti se alkoholinkäyttö. Ehkä ajattelin ennenmin alikulkutunnelissa yksin kaljaa juovaa hahmoa sellaisena vertaiskuvana syrjäytyneestä, syrjään vetäytyneestä ja ulkopuolelle jääneestä ihmisestä.
Eikä kai valtaosa ihmisistä juo yksin halvinta pussikaljaa… iso osa alkoholiongelmaisista on töissä, heillä on lapsia. He ovat kulkeneet kulkevat normaalia polkua opinnoista töihin, naimisiin ja hankkineet lapsia ja kenties sen omakotitalon tai asunnon ja 30 vuoden asuntolainan.
Oma elämäni on ollut rikkonainen, pätkää ja silppua jo kauan ennenkuin se yleistyi. Nythän on pätkätöitä, vuokratyövoimaa, nollatuntisopimuksia eikä täysin työkykyisilläkään elämässä ole jatkuvuutta ja epävarmuus kalvaa. Yhteiskunnassamme on uudestaan orjamainen köyhälistö, joka ei saavuta vanhempiensa elintasoa, eikä ehkä omaa asuntoakaan, eikä uskalla lisääntyä, kun työt on katkolla koko ajan.
Ajauduin ulos ennenkuin pääsin edes kunnolla sisälle, ja aikaan jolloin koulutus vielä takasi työpaikan ja jonkinlaisen etenemisen elämässä.
Sillä tavalla olen ollut marginaalissa, mutta onhan tänne nykyisin tunkua. Nuoria putoaa kyydistä koko ajan kiihtyvään tahtiin. Tervetuloa vaan ja surunvalittelut samalla. 
Muutto tuntuu raskaalta. Aina tämä sama fiilis tässä kohtaa. Tuleva asuntohan on ihan kiva, mutta mietin silti olisiko joku muu asunto muualla parempi. Ehkä tässä on sama kuin kuulemma tinderissä (jossa en ole), että vaihtoehtojen loputon virta aiheuttaa ahdistusta ja sitoutuminen ja tyytyminen mihinkään asuntoon on vaikeaa, koska nurkan takana voi olla parempi. 
Suututtaa myös ilmainen työ asuntoesittelijänö. Kolmas katsoja jo tulossa. Pitää sopia aikoja, siistiä luukku, kerätä paskaiset kalsarit ja sukat pyykkiin, piilottaa henkilökohtaiset tavarat. Odotella katsojaa, joka tulee joko etuajassa tai myöhässä. Ainakin pari tuntia per näyttö tulee ylimääräistä hommaa. Koirakin stressaantuu.
Tässä asunnossa on pieniä esteettisiä puutteita ja kulunut kylppäri ja pahoin pelkään, että tämä ei monelle kelpaa, joten tämä ralli jatkuu asumiseni loppuun saakka.
Joulun tulokin tökkii ja muistelin, miten kätevää oli juoda itsensä alkoholin aikakoneella ikävien periodien ohi. Kännissä tuhratessa muuttopäivä koittaisi hujauksessa. Pakkaaminen olisi jopa kivaa, kun hakisi parvekkeelta tasaisin välein uuden tölkin ja tarpoisi välillä täydentämään juomavarastoa. Olisi kivaa JOS tuo vielä onnistuisi kuten silloin ennen, mutta kun ei onnistu.
Kaipa tämä tästä. Aloitin villatakin neulomisen. Vaikea malli “konkareille”, ja hiukan taitotasoni yläpuolella. Jouduin purkamaan aloituksen kahdesti, mutta nyt kohoneuleesta alkaa tulla sellaista kun pitää. Katsoin lisäohjeita youtubesta, alkuperäiseztä ohjeesta puuttui tieto, että silmukka nostetaan neulomatta eri tavalla langan jäädessä eteen kuin sen jäädessä taakse.
Teen tuota hitaasti ja rauhassa, vähän kerrallaan. Työhön saa mennä ihan niin kauan kuin menee. Tekeminen on omanlaistaan meditaatiota ja onnistunut lopputulos kiva bonus, jos niin käy.
Jos menee perseelleen, ehkä tekeleestä saa “Hiiri räätälinä” - dadun tyyliin tuluskukkaron tai koiralle liivin. Tai edes patalappuja.
Kylläkait sitä sitten tosiaan on niin saatanan syrjäytynyt… Vaikka viime keväänä mielenterveysyhdistyksen kerhossa aihe nousi jostain ja kun kysyin, paikalla ollut sairaanhoitajaopiskelija avuliaasti määritteli syrjäytyneen “Sellainen henkilö, joka ei ole mukana yhteiskunnassa millään tavalla. Yleensä he ovat vain kotona”. Tuon määritelmän mukaanhan siis meistä paikallaolleista kukaan ei ollut syrjäytynyt, koska olimme siellä kerhossa, emmekä vaan kotona, vaikka työ- tai opiskeluelämässä ei ollut kukaan lukuunottamatta tuota sairaanhoitajaopiskelijaa.
Kyllä se normaalien ihmisten elämä tuntuu niin kaukaiselta, vaikka ystävissäni ja läheisissäni on heitä. En minä juuri jaksa olla toisten ongelmaisten kanssa. Olen mieluumin yksin. No kyllä muutamalla hyvällä ystävällä, joiden kanssa olen mielellään tekemisissä, on alko-ongelmaa, mutta ei läheskään niin pahana, kuin minulla. Pystyvät käymään töissä. Niin kai ne on kuulemma suurin osa alkoholiongelmaisista työssäkäyviä, että minä olen marginaalissa. Sen verran kun toisten vakavasti ja akuutisti päihderiippuvaisten kanssa on tekemisissä, niin heissä on kyllä peiliä itseen. Ensin kuuntelee kaverin juttuja; “Hulluko se on? Ihan pimeitä juttuja…” sitten hetken päästä: “Ihan niinku minä!”. Mutta toisten yhä päihteitä käyttävien kanssa on hakemista rajojen kanssa. Mun pitää opetella sanomaan ei. “Et juo mun luona”. Oon sitä vähän oppinutkin. Pitkään väitin, ettei toisten juominen vieressä vaikuta minun juomiseen.
Hoivaamisesta ja huolehtimisesta on vaikeampi päästä eroon, kun itsekin usein kaipaa toisten apua. Niin ei henno. Eilen en olisi halunnut tavata ketään. Joku tuli koputtelemaan ovelle ja tapojeni vastaisesti haluttomuus ja pelokkuus voitti uteliaisuuden niin, etten mennyt edes ovisilmästä katsomaan, kuka siellä on. Tulija huhuili postiluukusta sitten ja erehdyin äänestä, että siellä on äitini ja kyllähän minä nyt äidille avaan aina. Saattaa olla jotain vakavaa, jos tulee kaukaa ovelle ennalta ilmoittamatta. No, olikin kaveri naapurista ripsivärit poskilla, enkä minä sitten häntäkään hennonnut käännyttää pois.
Oli ihan kiva nähdä pitkästä aikaa, mutta en todellakaan ollut seurustelutuulella. Sitten selvästi yrittää manipuloida minua lähtemään kanssaan juomaan, mutta osasin olla sen suhteen tiukkana. Sitten tulee vaatimuksia, että mun pitää hankkia whatsupp, koska hänellä ei ole puheaikaa lähettää tavallisia viestejä… Ei tänään. Sitten lähtiessä, että hänestä pääsee eroon, lupaus että soitan tunnin päästä. En jaksanut soittaa. Sanoin vaan niin, koska minulta vaatimalla vaadittiin. Ei ole mielestäni oikea lupaus. Nyt siitäkin tulee sitten äksyilyä tietenkin… Niin pitäisi jaksaa sanoa “Soitan milloin minua huvittaa”. Sanotaan, että juova alkoholisti on itsekäs, mutta tuntuu, että juomisesta eroon pääsemiseksikin on oltava itsekäs. Pidettävä ne rajat, joiden puitteissa sietää elämää ilman alkoholia.
Tuo vaiheilu asuntojen ja “jonkin vielä paremman” suhteen kuulostaa niin tutulta. Mulla on nyt pitkäaikaisin asunto aikuisiälläni ja tässä on hyvä. Silti vähän väliä katselen asuntoilmoituksia ja mietin muuttamista joko kaupunkiin, missä naapurit ei olisi niin kiinnostuneita elämästäni, tai jonnekin syrjään, missä ei olisi niitä naapureita haitoiksi asti. Olen kyllä niin väsyksissä ajankohtaisesti, että en varmaan jaksaisi muuttaa, vaikka parempi vaihtoehto ilmaantuisi. On tässäkin asunnossa ongelmia; köhelö toimari asunto oy:ssä, joka ei viitsi jäädä eläkkeelle, koska nauttii asukkaiden pelottelusta ja kiusaamisesta, toimimaton kiinteistöhuolto, juoruilevat ja kyttäävät naapurit. Jälkimmäisistä saa kyllä myös huumoria repiä, sairaalloista hupia. Toisinaan yöuneni vie alkoholin ja huolten sijaan nauru. Tästä elämästä täällä avohoitotalossa voisi kirjoittaa vaikka vähän erilaiset salkkarit.
Kun joudut siivoamaan niiden asunnonkatsojien takia, niin ehkä loppusiivous on sitten pienemmän työn takana? Jos se lohduttaisi. Tai voithan sää lyödä läskiksi ja antaa vaan asioiden olla sillä tolalla kuin ovat ilman kummempaa trimmaamista. Varsinkin jos epäilet, ettei asunto kuitenkaan kelpaa kenellekään? Itse ainakin katson asuntokatsastuksessa lähinnä, että millainen on huonejärjestys, valon määrä, käytännöllisyys, haiseeko home? Sen hetkisen asukkaan sotkut saa kyllä siivottua, vaikka tämä jättäisi loppusiivouksen välistä, mutta jos asunto itsessään ei ole sopiva ja terve niin sitä ei pysty muuttamaan.
Mukava kuulla villatakin aloittamisesta! Itselläni ei ole koskaan riittänyt kärsivällisyys isoihin neuleisiin. Teen vain lapasia, sukkia, pipoja. Yksi viimetalvena aloitettu pipo on yhä kesken ja yhdet lapaset nyt.
youtube.com/watch?v=Ei8TcMT2-tQ
Sama ihminen voi olla toisena hetkenä valokeilassa ja toisena mahdollisimman syrjässä. Rikkaana voi pitää elämää, joka sallii kokea molemmat.
Nyt kohtasin jälleen sen kylmän faktan, että päihderiippuvuus on pahimmillaan tappava sairaus.
Päihdeongelmainen naapurini, jonka kerran autoin asuntoonsa ja jonka kanssa välillä juttelin pihalla ja rappukäytävässä, on kuollut. Vietiin ruumispussissa pois. Hän oli minua nuorempi mies.
Vetää mielen matalaksi monestakin syystä… mm. siksi että entinen puolisonikin juo ja muutama muukin tuttu tai ystävä. Ja muutenkin… kuolema kävi noin lähellä, jonkun elämä on päättynyt tietämättäni muutaman metrin päässä minusta.
Tätä täytyy hiukan sulatella ja polttaa huomenna Pyhäinpäivänä kynttilää hänelle ja kuolleille läheisilleni.
Toi on karua, todella. Karua on myös elämä, josta tulee pelkkää hidasta kuolemista, kun ei juomalla pääse hengestään edes kovin äkkiä.
By the way, tänään julkistettiin paikkakuntani aikuisopiston kevään kurssitarjonta. Bongasin kuvataideterapian ja luovan (ei juovan!) kirjoittamisen kurssit jonotettaviksi! Nyt näitä taidetaan pistää ilmoittauduttaviksi muuallakin, joten tarkkana siellä
Noinkin joo, mutta toisaalta niin kauan kuin on vielä elossa, on mahdollisuus käänteeseen parempaan, tuon naapurinikin kohdalla avun hakemiseen ja saamiseen, raitistumiseen. Niin valtavan huonoista tilanteistakin on noustu. Häneltä se mahdollisuus meni.
Minultakin olisi aikoinaan voinut mennä, vahingossakin, jos olisi lyönyt pääni tai tukehtunut oksennukseeni tai sammunut pakkaseen.
Yhtäkaikki tuo ei ollut minun vallassani, kuten ei ole moni muukaan asia.
En tiedä tunnenko (taas) syyllisyyttä, että pelastuin vaikkei raitistumiseni ole keneltäkään pois. Jollain tavalla edelleen kalvaa se lapsuudessa mieleeni juntattu ajatus, etten saa olla onnellinen tai voida hyvin, että minun tulisi maksaa syylisyyden velkaa kärsimällä.
Pirun pitkät jäljet noista jää. Siis siitäkin äitini loputtomasta marttyyrihuokailusta ja syyttelystä kuinka meidän lapsien takia ei voinut erota ja lähteä. Tunne ei poistu, vaikka järjen tasolla tiedän, että ajatus on järjetön ja tuo äitini käytös vain hänen kyvyttönyyttään ottaa vastuu elämästään ja valinnoistaan
Hieno sarja taas Areenassa; Johanna Korhosen 10-osainen “Aikuiskapset”, joka käsittelee mielen kehittymistä aukuisena.
Kuuntelun ekana jakson “Vanhuus ei tuo viisautta” ja perehdyin hiukan muiden sisältöön. Nyt kuuntelen muut jaksot järjestyksessä ja tutkailen samalla omia ajattelutapojani.
Kuoleman ja synkemmät aiheet koitan työntää vähän syrjään, vaikka päivän teemasn liittyen muistelenkin vähän poismenneitä läheisiä, ihmisiä ja eläimiä.
Neulominen on todella meditatiivista; iso urakka on pienemmän mittakaavan pyhiinvaellus, jonka Putkiskin kertoi tehneensä. Siinä askel, tässä silmukka kerrallaan matka etenee, toistoa, toistoa, toistoa… rytmi rauhoittaa ja ajatukset virtaavat vapaasti.
Tämä villatakki tulee itselleni, mutta käsitöihin usein neulotasn rakkauttakin silmukka kerrallaan. Jos tekee jollekin lahjaa tai vaikka nuttua vielä syntymätyömälle lapselle, saajaa miettii siinä tekiessään.
Elävän mallin piirtämistä olen vähän innostunut harjoittelemaan. Nopeita luonnoksia, haen viivaa ja tuntumaa. Mallihan on omasta takaa ja aina käytettvissä; koira. Hän on paikoillaan tai liikkuu mielensä mukaan, joten saan kokeilla niin supernopeita sutaisuja kuin harkitumpaakin luonnostelua.
Asunnon katsojat ovat olleet yllättävän röyhkeitä. Asettuvat tilanteeseen kuin se olisi asiakaspalvelutilanne, vaativina ja röyhkeinä, aukovat kaappeja ja koskevat tavaroihini. En ole ennen moiseen törmännyt, vaikka olen lukuisia tällaisia näyttöjä hoitanut. Jos tänne vielä joku tulee, laitan etukäteen tekstiviestiohjeet, että kyseessä on asukkasesittely, paikalle saavitaan sovittuun aikaan, kengät riisutaan eteiseen ja asukkaan tavaroihin ei kosketa. Tarkempiin kysmyksiin taloyhtiöstä, remonteista ym vastaa vuokranantaja.
Miten tämä voi olla tällaista? Mikä ihmisiä vaivaa? Luulin, että eka oli poikkeustapaus, mutta ei. Aiemmin kaikki sujui hyvin.
Ehkä kaapit ym voisi näin maalaistaustaisena suojata paimenpoikalangalla, jolloin tonkija saa näpeilleen ylittäessään yksityisyyden rajat.
Mainitsemaani sarjaan liittyen, täytyy keksiä joku aikuismainen ratkaisu… ei siis rähjäänistä, ei mykkää yhteydenottoihin vastaamattomuutta, eikä (enää) touhun sietämistä sisäisesti kiehuen.
Pitääpä ottaa tuo kuunteluun. Aikuisiän kehitysvaiheet on mielenkiintoinen aihe siksikin, että olen muuannessa ihmissuhteessa hiljattain kypsynyt iänikuiseen lapsuudella ja lapsuudenkodilla kaiken sellaisen selittelyyn, mitä 45-vuotias ihminen päästää kulloinkin suustaan tai touhuaa selän takana :mrgreen:
Tuo on hyvä sarja, Johanna Korhonen on kyllä tasaisen hyvä ja asiohin perehtyvä toimittaja.
Eri jaksoissa käsitellään mm mustavalkoista ajattelua (Mustavalkoisuus on ajattelun kehittymättömyyttä) ja lapsenomaiseksi heittäytymistä hätätilanteissa (Aikuislapsi tilaa ambulanssin laastaroimaan)
Taitaa olla, että yllättävän monille on vaikeaa ottaa vastuu omasta elämästään, onnellisuudestaan ja valinnoistaan. He tosiaan ovat lapsia aikuisen kehossa.
Minä jouduin olemaan aikuinen jo lapsena, kantamaan kohtuutonta taakkaa ja tukemaan varsinkin isääni. Tunnen että minun on pakko selvitä yksin tai “ostaa” apu ja tuki vaikkapa terveydenhoidosta. Tämä on jonkinlainen ongelma. Ihmisen kumminkin olisi hyvä osata tukeutua muihin, pyytää apua, ottaa sitä ja hoivaakin vastaan. Että osaisi olla sekä heikko, että vahva, auttaa ja tulla autetuksi eri tilanteissa. Kumpaankaan ääripäähän juuttuminen ei ole hyväksi.
Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla; juuri kun sain kirjoitettua tänne, että näyttö-ongelmaan pitää tehdä aikuismainen ratkaisu, perjantaina käynyt henkilö soitti ja vaati sanelutyyliin huomiselle sunnuntaille aamulle uutta mahdollisuutta katsoa asuntoa. Suutuin hänelle ja kerroin mielipiteeni myös tuosta kaappien kaivamisesta. Entisessä elämässä lähtisin tai olisin jo lähtenyt juomaan. Minn on jostain syystä hyvin vaikeaa kestää tämänkaltaisia tilanteita.
Vaikken hänelle suoranaisesti huutanut, jäätävä raivon tunne tuosta röyhkeydestä nousi. Hän vaan ilmoitti, että haluaa tulla uudestaan katsoaman asuntoa hänelle sopivaan aikaan su aamuna. Ei edes kysynyt sopiiko, ei pahoitellut, että häiritsee uudestaan. En tiedä mitä asiasta ajattelen… pidinkö oikeutetusti rajani vai ylireagoinko. Sen tiedän, etten tällaisesta tykkää.
Ei kukaan terve ihminen tykkää tuollaisesta törkeydestä! Minä olen aivan vakuuttunut siitä, että juuri tuo osoittaa tunne-elämäsi olevan hyvässä kunnossa ja tuo vaikeus voisi sitten selittyä ainakin minulle siten, etten myöskään itse aina tiedä, mitä tehdä esim. toisen röyhkeän ylikävelemisen aiheuttamalle epäreiluuden tunteelle. Minulla on niin, että tunnen kyllä vahvasti ja selkeästikin, mutta keinot noiden tunteiden purkamiseen voivat olla ihan kateissa. Ja kyllä, sellaisissa hetkissä olen ollut usein myös juomassa. En enää, me emme enää! 
Muistan esimiestyön vuosilta tilanteita, joissa työkaveri saattoi tulla kehityskeskusteluun ja taantua siinä melkein teiniksi vaikka muutoin hän käyttäytyi työssään kypsästi ja oli tosi hyvä. Kehityskeskustelu oli hänen kertomansa mukaan tilanne, joka muistutti häntä kouluaikojen puhutteluista reksin kanssa Hän kertoi, että asetelmassa hän kokee itsensä altavastaajaksi ja minut sitten jotenkin ylemmäksi ja siksi häntä ärsytti moinen tilanne. Tajusin silloin, että varmaan eri tilanteissa olemme vähän eri rooleissa ja minätiloissa ja näihin tilanteisiin tuodaan vastaavissa tilanteissa opittuja uskomuksia ja mitä vaan. Minullakin on joissain porukoissa ollessani todella epämukava olo ilman että ymmärrän sille yhtäkään hyvää syytä. Jostain haavoittavista kokemuksista ne tilanteet varmaan muistuttavat, kun kehoni reagoi niihin jännittymällä.
Olen myös huomannut itsessäni sellaisen piirteen, että joissain suhteissa saatan ajatella luovemmin ja toisissa sitten kaavamaisemmin; joissain seuroissa käyttäydyn hyvin itsevarmasti, toisissa hyvinkin varautuneesti.
Juuri minäkin tuossa iltakävelyllä mietin, että pitäisikö palata kotiin hakemaan parit kynttilät haudoille Pyhäinpäivän kunniaksi. Kummisedän löysin pari vuotta sitten kuolleena. Oli minulle vaikea asia. En ole ennen löytänyt ketään kuolleena ja sitten kun hän oli kymmentä päivää aiemmin pyydellyt minua luokseen, niin siitä vähän syyttelin itseäni sitten, etten mennyt. Myöhemmin oon kyllä sitten ajatellut, että hän eli kuitenkin alkonkäytöstä huolimatta onnellisen ja kokemusrikkaankin elämän ja itsepäinen luonne kun oli, niin eihän hänestä olisi ollut toisten huolenpidon armoilla olevaksi vanhukseksi ryhtymään. Alkoholiinhan se kummisetä kuoli. Hänen vaimonsa molemmat lapset ovat kuolleet; toinen viinaan ja toinen huumeisiin. Kaikki veljensä ovat myös jo mullan alla ja kaikki olivat ajoittain kovia kallistamaan kuppia. Varmasti olisivat eläneet pidemmät elämät ilman alkoholia. Eihän noista sukulaisista ole tainnut kuolla ei-alkoholi-peräisiin syihin kuin isovanhemmat. Yksi setä maksasyöpään, toisesta en tiedä mihin kuoli ja joiko viimeisinä aikoina, oli jo iäkäs. Ystäviäkin on kuollut niin paljon, että monesti mietin, että miksi? Että jos joku välittää minusta niin sekö aina kuolee ennenaikojaan? Vai hakeudunko jotenkin kuolinalttiiseen seuraan? Vai onko minulla poikkeuksellisen paljon ystävinä pitämiäni ihmisiä ja siksi heitä on kuolleinakin jonkinverran? Ehkä puolet kuolleista ystävistä on kuolleet tavalla tai toisella päihteisiin ja puolet muihin syihin kuten onnettomuuksiin tai syöpään. Rivit harvenee. Kaksi ystävää mennyt tänävuonna. Toinen ei juonut ollenkaan, että ihan muiden sairauksien takia meni, mutta toisen epäilen jollakintapaa alkoholiin kuolleen. Emme nähneet viimeisinä vuosina, koska hänen juoppokaverinsa, jota en voi sietää muutti hänen seinänaapuriinsa, joten en voinut mennä siellä, toisella puolen Suomea kyläilemään enää. Silloin kun näimme vielä, hänellä ruukasi toisinaan ottaa pumpusta alkoholinkäytön yhteydessä.
Varmasti ketuttaa ihan suunnattomasti se asunnonkatsojien käytös! Itse pöhkönä, joka ei aina älyä kaikkia käytössääntöjä vaan ajattelee enemmän käytännön kautta, niin yritän lohduttaa, ettei se kaappeihin kurkistelija ole välttämättä tarkoittanut pahaa eikä edes hoksannut olevansa asiaton. Itse voisin kuvitella, että haluaisin nähdä esimerkiksi tiskialtaanaluskaappiin, että siellä ei ole mitään vesivahinkoa haisemassa tai vaatekaappiin, että onko siinä tangot vai hyllyt vai jotkin sukkakoriviritelmät. En ole tokikaan noin tehnyt, koska olen käynyt ainoastaan kaksi kertaa elämässäni katsomassa sillä hetkellä asuttua asuntoa. Kaikki muut on joko olleet tyhjiä tai niissä on minua ennen asunut joku kaverini ja olen tiennyt minkälainen se asunto on tai sitten olen vuokrannut tuttavalta edullisen asunnon toiselta puolen Suomea, niin etten ole käynyt etukäteen katsomassa. Ymmärrän, että harmittaa ja raivostuttaa, mutta jos minäkin, mitä minä olen asunut 22 aikuisvuoteni aikana jos nyt lasketaan… 20 vuokra-asunnossa, joihin en laskenut mukaan niitä, kun olen asunut väliaikaisesti jonkun kaverin luona hetken. Niin olen käynnyt kahdessa asutun asunnon näytössä. Toiseen muutin, toiseen en. Ne ihmiset ei ehkä myöskään ole käyneet ja eivät vaan osaa ajatella, ettei toisten kaappeihin kurkita, kun haluavat tietää, millaiset hyllyt niissä kaapeissa on.
Yritin etsiä ensin koronasta syytä siihen muuttamiskäytöksen muuttumiseen, jos kerran useammat ihmiset ovat olleet törkeitä tampioita ja tuollaista ei ole ennen ollut. En löytänyt syytä koronasta. Voisikohan sitä löytää vaikka hallituspolitiikasta? Että kun on tällainen kuristusmentaliteetti nyt yhteiskunnassa meneillään, niin ihmiset eivät uskalla tehdä mitään vähänkään epävarmoja ratkaisuja? Ja siksi syynätään kaapitkin, koska uuteen muuttoon ei ehkä ole varaa pitkään aikaan, jos tuleekin valinneeksi väärin?
Hyvä pointti tuo. Kyllähän minä tajuan toisaalta sen kaappehin katsomisen juuri noista syistä mitä mainitsit. Ja voin esitellä “esimerkkikaapit” joista systeemit selviää. Ilman lupaa tutkiminen suututtaa eniten. Ei kaappeilleni tai komeroihin mene kyläilijätkään omin päin. Ei kai se muillakaan ole tapana? Johonkinhan kaikki epämääräinen roju pitää piilottaa
Ihmisillä nyt on kaikenlaista, jota ei halua vieraille tai edes tutuille esitellä. Jonkun kaapistahan voi rojahtaa syliin pumpattava barbara tai Tena-paali. Nissä näytöissäkin pitäisi olla joku yksityinen alue. Itse sitten näyttää mitkä on näyttökunnossa.
En tässä tunnista kokevani kotihäpeää. Sotku sinänsä ei haittaa, tai että joku sen näkee. En vaan halua ihmettelyä ja kyselyjä, mikä joku tavara on tai miksi se on siellä missä on. Mullahan on vaatekaapeissa kaikenlaista muutakin, retkeilyvarusteita, kirves ja saha, pyykkimäntä, pulsaattoripesukone ym. Häkkivarastoon en niitä varkauksien takia vie.Tarkoitus on esitellä kämppä, ei tehdä selontekoa tavaroistani tai mistään minuun liittyvästä.
(Toisaalta täytyy miettiä tätä kiukkua vielä. Harva kyllä haluaa, että kotiin marssiva ventovieras ihminen menee omin luvin joka kaapille, se ei tunnu kivalle. Mutta onko noissa komeroissa kuitenkin edes alitajuisesti jotain samaa kuin juopon pullopiiloissa ja tyhjien tölkkien varastoissa, kun olen ajoittain kärsinut liiasta ostelusta ja tilailusta? Vaikkei ne komerot siltä nyt paljastakaan.
Alkuun ärsytti paljastuneet huonokuntoiset loppukäyttövaiheessa olevat alusvaatteet ja sukat, seuraavaksi ihmettely ja kysely noista erikoisemmista tavaroista.)
Mutta kyllä tähän touhuun nyt joku tolkku tulee jotenkin. Oudolta meno on tuntunut… paikkakuntakaan ei sitä selitä, kun ihan tässäkin kaupungissa muutama vuosi sitten näytöt sujuivat hyvin.
Olisiko tosiaan korona tai maailmantilanne ja ihmisillä taas pari vuotta lisää somen käyttöä muuttanut käyttäytymistä? Myyntipalstoillakin on nykyään enemmän hankalia ihmisiä. Joitain 20e kenkiä pitäisi loputtomiin mittailla ja laittaa lisäkuvia ja sitten vielä ehdotetaan että maksan postikulut.
Onneksi pääsen tästä irti säällisessä ajassa. Lepuutan hermojani sitten tovin ja nytkin jo sen minkä pystyn. Neulominen auttaa ja ulkona käveleminen. Muuttokin stressaa ja väsyttää aina ja ehkä ohjelmaa on ollut muutenkin liikaa. Pinna kiristyy väsyneenä helpommin.
Sekomehu minultakin on kuollut paljon ihmisiä ympäriltä. On surullista menettää läheisiä ja etäisempienkin kuolema pysäyttää.
Ehkä tässä olisi hyvä yrittää olla kiitollinen elämästä liian surun tai oudon syyllisyydentunteen sijaan. Kun täällä nyt kerran vielä on, tarttua mahdollisuuksiin ja nauttia pienistäkin asioista.
Minä ymmärrän yksityisyyden rajojen rikkomisesta aiheutuvan loukkaantumisen oikein hyvin. Koti on mitä henkilökohtaisin alue ja intimiteetti tärkeää. Kyllä jokaisen luulisi ihan vaistollaan tajuavan, milloin tietty hienotunteisuus kuuluu asiaan. Omia rajojani on monessa mielessä härkitty viime aikoina ihan urakalla ja sen vain tiedän, että kyseinen härkkijä on melko pihalla ensinnäkin omista rajoistaan ja empatiakyvyltään aavistuksen toistaitoisena vain piittaamaton siitä, mitä hänen oma käyttäytymisensä aiheuttaa. Luulen, että ihmiset ymmärtävät yleensä ihan vaistonvaraisesti rajat, joiden sisällä liikutaan ”turvallisesti”. Jolleivät ymmärrä edes kysyä, saako sinne tai tänne kurkata elämäsi suuressa komerossa, niin jotain on pielessä ihan vain siellä härkkijän omassa päässä. Asunto on fasiliteetit mutta koti paljon muutakin.
Siis mitä? Kysely tavaroista? On kyllä outoa. Ei tuota selitä mun ehdotus siitä, et haluaa tietää paikkojen olevan kunnossa. Että on kiinnostunut, mitä tavaroita edellisella vuokralaisella on kaapissa ja miksi? Outoa.
Siis kuvitteliko ne, että osa entisen vuokralaisen tavaroista voi tulla kaupan mukana? Onko se joku vanha romanttinen puutalo-osake, missä uusi vuokralainen voi kuvitella vuokranantajan säilyttävän tavairoitaan? Ns. osittain kalustettu?
Uteliaisuus lie ollut syynä, ehkä tyhmyyskin.
Mainitsinkin että komeroissani on tavaroita, joita ei normaalisti monikaan siellä säilytä; pulsattoripesukone, kirves, saha,retkeilyvälineitä ym. Että se ilmeisesti hämmästytti. Jostain syystä arkkupakastinta eteisessäkin piti ihmetellä.
Oletan, että elän hiukan eri tavoin kuin moni muu ja olen lopen väsynyt kaikenlaiseen taivasteluun ja kyselyyn. Huomioitavaa kuitenkin on, ettei aiemmin näytöillä ole yritetty kaivaa asuntoa joka paikasta, eikä kyselty sen kummempia.
Ehkä osa ihmisistä on vaan tungettelevia ja loputtoman uteliaita.
Huomennna täytyy hoitaa tätä asiaa. Selvitän ohjeistaako vuokranantaja jatkossa näitä tulijoita vai teenkö sen itse ja mitä tämän uutta näyttö vaatineen kanssa tehdään.
Väsymys vaivaa. Nukuin huonosti ja tänään on ollut monenlaista hässäkkää, vaikka väliajalla olen ehtinyt täälläkin roikkua. Yritän vakuutella itselleni, että tämä muutto on järkevä… pienemmät kustannukset ja alue pysyy samana, niin koira ei stressaannu niin paljon. Uudessa asunnossa voin pienemmin taloudellisin painein miettiä jäänkö tänne vai lähdenkö myöhemmin muualle.
Kun olen nyt vähän aktivoitunut ja tutustunut ihmisiinkin ja löytänyt harrastusmahdollisuuksia, tunnustelen, miten viihdyn. Täälläkin on mahdollisuudet vaikka mihin. Ulkoilun ja retkeilyn lisäksi sosiaalisempiinkin juttuihin ja kursseihin. UImahalliin ja elokuviin.
Yritän siis elää, enkä istua elämän odotushuoneessa tinderöimässä asuntoja, josko jossakin olisi kivempi ja kivemmassa paikassa… Laitan tähän aikarajan ja tarkastelen tilannetta vaikka vuoden kuluttua ja vuokraovet sun muut saa jäädä siksi aikaa. On pelkästään hermostunut ja levoton olo, jos alkaa elää toinen jalka asunnossa ja toinen muuttoautossa.
Parisuhdetta en nyt erityisemmin etsi, mutta jostain syystä milessä on pyörinyt Leevi and the Leavingsin biisi Mitä sä meinaat nyt ja siitä tämä säe:
“Etsitkö baarista henkevää seuraa,
raitista miestä kuin valkoista peuraa”
Harvinainen on niin valkoinen peura kuin raitis mies (tai nainen) baarissa.
Olen ollut kunnolla parisuhteessa vain juovana ja juovien kumppanien kanssa. Exänkin kanssa yhdessä juominen oli se yhteinen harrastus. Pystyimme löytämään yhteyden vain alkoholin avulla, kun raitistuin ja hän jäi alkoholiakvaarioon väliin tuli paksu panssarilasi, eikä kunnollista yhteyttä enää ollut, ei millään vaikka sitä yritettiinkin.
Raittiita ystäviä on ollut ja heitä olen tavannut aina selvinpäin, myös silloin kun vielä join. Eli kaikkeen sosiaalisuuteen en ole alkoholia tarvinnut onneksi.