Joo, narsisti pelkkänä pahiksena on tosi pintapuolinen kuva ja vähän tällainen naistenjallujen ohentama läppä, jolla kaikki exät ja esimiehet synonymisoitiin ja demonisoitiin. Se oli muotisana vähän niin kuin trauma on nyt ja pidän näiden psykologian termien ryöstöviljelyä usein jopa vahingollisena.
Olen ollut varmuudella tekemisissä yhden pesunkestävän narsistin kanssa ja hänen käyttäytymistään se leimasi aivan tauotta. Lyhyessä ajassa paljastui vaikka mitä hämärää ja niin sekavaa touhua, ettei sitä voinut oikein todeksi uskoakaan. Kerran oli töiden kautta framilla taasen yksi sellainen kaveri, jolla narsistiset piirteet - etenkin patologinen valehtelu - olivat erittäin vahvat mutta hänkään ei toiminut niin häikäilemättömästi kuin tuo ensin mainittu. Tällaisia ihmisiä on todella vähän, mutta eri tilanteissa ja suhteissa, kriiseissä, riippuvuuksissa ja kaiken maailman sekavuustiloissa korostuvia narsistisia piirteitä voi olla useamminkin, varmaankin kenellä tahansa meistä. Heistä tunnistan kyllä tuon häpeäyhteyden.
Työelämässä on ihan hiljattainkin tullut tutuksi kavereita, jotka ovat urallaan pudonneet ensin aivan todella korkealta ja kovaa ja sitten on menneet kaikki ihan uusiksi identiteettiä myöten. Heillä on ollut paljon sellaista pätemisen tarvetta sitten uuteen alkuun noustessa ja narsistinen itsekorostuneisuus yms. esiintynyt joillain melkein pakkomielteisenä todisteluna ja alleviivauksena menneisyyden saavutuksista. Siinä voi ikäkriiseilyäkin olla mukana, eli ehkä monen tekijän summa.
Puhutaan haavoittuvasta narsistista, joka on erityisen herkkä kaikelle itseensä kohdistuvalle kritiikille ja loukkaantumaan aivan mitättömistä asioista. Tällaisella sarjaloukkaantumisella voi varmaan olla hyvin manipulatiivinen tarkoitus ja itsekin olen todennut sen pelittävän mainiona keinona vaientaa hankalat asiat käsittelystä. Tällainen narsistisuus ei siis mahtaile näyttävästi vaan pikemmin pyörittää maailmaa ympärillään esim. tietynlaisen uhriutumisen keinoin. Hän voi kadehtia toisia kovasti mutta käyttäytyä pinnallisesti arvioiden vaatimattomasti, on useammin ehkä ujomman sorttinen kuin sellainen tarinoiden narskuexä, joka ensin hurmaa ja sitten hallitsee valtakuntaansa tyrannin elkein. Mutta yhtä lailla haavoittuvan narsistin oma kokemus ja minä on kaiken keskus ja hänen empatiakykynsä alentunutta. Empatia kehittyy empaattisissa vuorovaikutussuhteissa, etenkin varhaislapsuuden hoivasuhteiden laatu on ymmärtääkseni hyvin keskeinen tekijä. Niinä vuosina lapsi kasvaa kokonaisvaltaiseen häpeään psyykkisten olosuhteiden ollessa oikean- eli vääränlaiset ja tästä Juha Klaavu puhuu ”kehityksellisenä traumana”. Se on eri asia kuin yksittäinen trauma, traumaattinen tapahtuma, joita meitä kaikilla on ja sitten silläkin on vielä oma merkityksensä, ovatko nämä kehitykselliset traumat itäneet varhaisessa lapsuudessa vai esim. teini-iässä. On mielenkiintoista se, että nykyään näiden hoidossa keskitytään ilmeisen vakavasti hermoston toimintamekanismeihin ja ikään kuin hermoston tasapainottamiseen. Näkevät sen selkeämmin, kuinka traumareaktiot toimivat kehollisesti kuten muutkin tunteet (siitähän puhuttiin muistaakseni myös radio-ohjelmassa, jonka linkkasin).
Marttyyrit, uhrit, pirttihirmut, läheisriippuvaiset eli Harri Virtasen mukaan masokistit, joka on läheisriippuvuuden oikeampi, psykiatrinen nimitys… Kaikki tällaiset ovat narisististen piirteiden, käyttäytymistapojen ja muun oireilun kansankielisempiä nimityksiä. On kyllä kiinnostavaa lueskella ja pohtia teemaa, löytää siihen uusia kulmia. Neutraalisti ottaenhan narsistisuudessa ei ole oikeastaan muusta kyse kuin minän subjektiivisesta kokemuksesta ja häiriintyneeksi se kasvaa jouttuaan häirityksi. Ilmeisesti myös sikiövaiheen kehityksessä voi tapahtua jotain sellaista, mikä estää luontaisen empatiakyvyn kehittymisen tyystin, mutta ilmeisesti persoonallisuushäiriöisesti narsistiset ihmiset ovat voittopuolisesti traumatisoituneet juuri varhaislapsuutensa tunnesuhteissa. Ja vaikka minäkin olen tavannut ties mistä kidutuksista jotenkin selvinneitä - mutta silti psyykkisesti invalidisoituneita - nuoria aikuisia, niin heissä en ainakaan tietääkseni ole tavannut yhtäkään pesunkestävää narsistia tai potentiaalista tapuliampujaa.
Minäpä käyn kirjastossa näiden vinkkien pohjalta ja kaivelen vähän äänikirjastoakin. On hyvä että tähänkin teemaan on nyt saatu paljon muuta tietoa kuin sitä tiettyä takavuosien narskukohkaamista. Siinäkin oli välillä sellaista henkeä kuin olisimme joukolla halunneet siirtää ehkä itsessämmekin tunnistamamme vaikeudet joihinkin toisiin ja sulkea sillä tavoin silmät omalta pimeydeltämme. Kyllähän meillä kaikilla on aivan kaikki häiriötilojen potentiaali kullakin, ihan psykoottisia tiloja ja harhaisuutta myöten. On vain niin monen tekijän ja sattuman summa, kenellä ne sitten jostakin syystä kasvavat ongelmiksi asti.
Ehkä sitä voisi pitää jonkinlaisena ”terveen merkkinä”, että jos sentään tuntee pahaa oloa omasta käyttäytymisestä sen lähdettyä lapasesta ja aiheutettua jollekin toiselle kohtuutonta mielipahaa, niin korjaava syyllisyys auttaa eteenpäin sen verran, että syntyy motia korjata tilannetta. Kolkuttava omatunto on sekin terveissä kohtuuden rajoissa hyvin toimivan etuotsalohkon merkki 
Minä en ole juonut puoleentoista kuukauteen ja sellaisen muutoksen olen jo tuntenut itsessäni, että jaksan taas innostua ja kiinnostua muista ihmisistä, ystävystyä, luoda yhteyttä. Se on todella iso muutos viime kevääseen, jolloin sulkeuduin juomiskierteeni myötä sisääni ja tukin päätäni omaan perseeseeni. Minulla on aina ollut vittumainen tunne itsestäni, jollen pääse pääni sisältä oikein pois ollenkaan. Voin siis siitäkin kokemuksesta käsin saada otetta tuosta narsistisen häpeän kierteestä, sillä myös juomisongelmaan liittyy salailua ja pakonomaista ”kaksoiselämää”. Oma haavoittuvuus ja vaikeus on kätkettävä, se on raskasta ja hermostuttavaa, ja siksi erilaisin tavoin on myös pidettävä yllä imagoa, kuvaa itsestä. Häpeä on sosiaalinen tunne, käsitys suhteestani toisiin. Jos ajatellaan, että ihmisellä on hengissä selviytymisen lisäksi vain yksi määräävä psykologinen perustarve ja se on toisiin liittyminen ja kuuluminen, niin tuolla alueella haavoittumisen seuraukset tulevat ymmärrettäviksi äkkiä, kun tutkii omia narsistisia vaiheita tai rooleja, joissa voi huomata käyttäytyvänsä narsistisemmin kuin toisissa.
Siihen päätän tämän, että on muuten raittiudelle niin kuin muullekin sielunpuhdistautumiselle vapauttavaa, kun alkaa rehellisesti vaan tuoda esiin asioita, jotka ovat vaikeita ja olleet itselle myöskin noloja. Ihminen ei kehity epämukavuusalueilla itseään rääkäten vaan mukavuusalueitaan sopivassa tahdissa laajentaen. Ja mm. tässä keskustelussa huomaan sitä tapahtuvan, ikään kuin eri osat minustakin tulisivat sisälläni luontevammin yhteen. Se on tätä sisäistä integraatiota!
