Kiitoksia kirjoituksista, sain paljon ajateltavaa, varsinkin traumoista. Itselläni niitä on ja vasta aikuisena tajunnut että oikeasti olen joutunut jo lapsena kokemaan sellaista mitä ei tarvitsisi kokea. Onhan se vääristänyt minun kuvaa ihmisistä. Esim. kun raitistuin en kyennyt luottamaan kehenkään, ainoastaan AA-ryhmässä muutama oli minun mielestä luotettava. Mutta sehän riitti.
Avio-ero tuli toista vuotta sitten ihan puskista ja yhtäkkiä puolison toimesta. Se järkytti minun mielen. Nyt sen tajuan ja senkin että se nostatti entiset traumat jotenkin takaisin ja reagoin joihinkin asioihin ihan sairaasti. Mutta nyt ymmärrän että se oli ihan normaalia minulta. Mutta ihanaa on se että olen pysynyt vertaistuessa mukana, enkä ole onneksi jäänyt pois, koska nyt sitä olen tarvinnut etten ottaisi alkoholia tähän ahdistuksen lääkkeeksi, sehän vain pahentaa tilannetta.
Me ihmiset kun koetaan asiat eri tavalla.
olen kuunnellut youtubesta luentoja traumoista ja niistä selviytymisestä ja on ollut helpottavaa kuunnella. Nykyään kun on kaikenlaista apua saatavissa netin kautta, tosin pitää käyttää vähän mielenmalttia ja järkiä ettei kaikkea kuuntele ja usko.
tsemppiä päiväänne.
Kiitos. 
Olen ajatellut, että suoraviivaisten “raitistuin ja elämäni muuttui helpoksi ja mahtavaksi”- tarinoiden lisäksi olisi hyvä kertoa myös niitä tarinoita, joissa alkoholiongelman taustalla on muitakin ongelmia; traumoja ja mielenterveysongelmai, eikä raitistuminen automaattisesti poista niitä taikaiskusta. Toki raittius helpottaa elämää ja mahdollistaa muiden ongelminen hoitamisen.
Niin helposti tulee epäonnistunut olo ja huonommuudentunne, jos raitistuminen ei heti onnistu tai muuta kaikkea hyväksi. Tällainen ajatttelu saa helposti iskemään hanskat tiskiin ja jatkamaan juomista, kun raittius ei antanut sitä mitä luvattiin tai kuvitteli.
Erokin helposti aktivoi mahdolliset hylkäämiskokemuksien tuomat taraumat tai vaikeat tunteet… taantuu hätääntyneeksi lapseksi. Epäluottamus ja turvattomuuden tunne vaikeuttaa ihmissuhteisiin asettumista. Kyllä minäkin jotain pelkään. En sitä etten pärjäisi yksin tai edes kuolemaa. Pelkään ihmisiin tutustumista, ehkä rakastumistakin ja sitäkautta ajautumista hankalaan ihmiisuhteeseen, josta on kiintymyksen takia vaikea irrota. Pelkään oman elämäni menettämistä, tavallaan, että istun enää pelkääjän paikalla vailla mahdollisuutta vaikuttaa elämäni kulkuun, kun tuollaisesta jyräämisestä on kokemuksia ja sain niin lapsuudenkodissa kuin parisuhteessani taistella jopa oikeudestani riittävään uneen. Jatkuva rajojen rikkominen ja toisen osapuolen osittainen kyvyttömyys asettua minun asemaani ja ottaa tarpeeni huomioon on pahentanut tätä pelkoani. Ja suurin kysymystietenkin on: Miksi olen toistuvasti päätynyt ihmisuhdeasetelmiin, jotka lapsuudenkodissani oli? Antamaan enemmän kuin itse saan, hoivaamaan ja jäämään itse vaille hoivaa, joustamaan ja venymään liikaa, siis miksi suostun moiseen ja miksi suorastaan tungen itseni samankaltaisin kuvioihin niin ystävyys- kuin parisuhteissa?
Ja ennenkaikkea, miten jatkossa vältyn moiselta? Kai siihen muukin keino on uusien tutustumisten välttely ja jo olemassaolevissa jatkuva pieni jänkääminen liikaa vaatimista vastaan tai väistäminen esimerkikksi hankkimalla fyysistä välimatkaa suojaksi, jolloin jokapäiväinen kanssakäyminen ei ole mahdollista. Ei kauhean kypsältä toimintani vaikuta.
Mutta, kuten sanottua, ihmiset ovat erilaisia. Viihdyn tiettyyn rajaan asti yksin omien harrastusteni parissa. Ehkä olen jossian määrin introvertti tai elämänkomemukset ovat muovanneet siihen suuntaan. En siis kärsi parisuhteen puuttumisesta ja mieluusti asun yksin. Toiset ovat selkeästi sosiaalisempia ja latautuvat ihmisten seurassa, minä väsyn vaikka olisi hauskaakin. Tykkään ajatella kaikenlaista ja jollain tapaa kellua sisäisessä maailmassani. Ajatukset virtaavat vapaasti aiheesta toiseen, mietin vaikka runonsäkeitä tai hienoja ilmaisuja ja siirryn siitä oravien sielunelämän pohdintaan tai koirani keskittymiskyvyn puutteeseen… Minulla voi joskus olla ahdistunut ja synkkä olo, muttei oikeastaan koskaan tylsää. En jaksa tai kestä sitä, jos seurassani on koko ajan ihminen, varsinkin jos hän puhuu ja kyselee koko ajan jotain ja keskeyttää ajatukseni. Siksi en oikein usko, että haluan enää asua kenenkään kanssa yhdessä.
Olen ollut hiukan väsynyt ja aikeistani huolimatta juuttunut liikaa asunnon etsimiseen ja muuhun joutavaan. Ruutuaika on lisääntynyt ja se tekee ärtyneeksi. Samoin kuin eri vaihtoehtojen pohtiminen. Olen valvonutkin liikaa tai liian myöhään ja mennyt nukkumaan vasta aamuyöllä. Täytyy yrittää hiukan ryhdistäytyä sen suhteen.
Tämä on askarruttanut itseänikin viime aikoina, että millä kaikilla tempuilla olen saanut varhaisen keski-ikäni parisuhteet toistamaan hyvinkin äitisuhteeni kaltaista käsistä. Että ensin tekeydyn toiselle mitä suurimmaksi lupaukseksi syvästä suhteesta ja henkilökohtaisen kriisin myötä sitten joka ikisen hoitamattoman trauman työstämäksi kusitolpaksi. Tämä on tosi kärjistetysti ilmaistu, mutta omalla kohdallani surkea kierre aika ristiriitaisen kiintymyksen tavassa on sellainen, että olen jollain lailla alkanut uskoa itsessäni siihen, että minä myös luon tuon tilanteen jotenkin itse. Ja se ei ratkea vain sillä, että minä lopetan juomisen: edelleen käsiin jää tilanne, jossa minulla on kannettavanani sekä toisen ongelmat että omani ja sitten vielä syyllisyys tuon toisen ongelmiin. Vanhemman lapseni äidin kanssa tämä meni aikanaan ihan todella lujaa päätyyn asti, mutta saatuaan sittemmin apua ongelmiinsa, hän pyysi myös omaa osuuttaan anteeksi. Minulle se oli todella iso ja merkittävä asia ja samalla myös jonkinlainen korjaava kokemus, sillä esim. äitini ei ole koskaan kyennyt samaan sen enempää kuin käsittelemään asiaa mitenkään, että kuinka se minuun vaikutti, kun minusta tuli teininä hänelle psyykkisesti hieman ”liian tärkeä” ja sen jälkeen sitten ihan loputon pettymys.
Tällaisia suhteita haluaisin tulevaisuudessa välttää mutta minun on todella vaikea ymmärtää, miten, kun en tiedä mitä siinä kuviossa tapahtuu. Ainakin ”lupaan” liikaa.
Uskon, että tilanteen tosiaan omalta osaltaan luokin. Ehkä viehättyy toisessa juuri niihin piirteisiin, jotka mahdollistavat saman tutun roolin ottamisen. Alkaa auttaa ja tarjoilla ratkaisuja, kampeaa toisen vastuulla olevat ongelmat omaan niskaansa kannettavaksi ja kokee mielihyvää tarpeellisuudestaan, ehkä sekoittaa säälin ja rakkauden. Kuitenkin on omaan toimintaansa sisäänkirjoittanut vaateita, muttei sanoita niitä. Myöhemmin örsyyntyy ja alkaa vaatia tasaveroisempaa suhdetta.
Itse rakentaa osaltaan vinon suhteen ja on siihen tyytymätön. Miksi ei alunperin himmaile auttamisen ja tukemisen suhteen ja yritä tietoisemmin alusta saakka huolehtia vastavuoroisuudesta? Ehkä markkinoi itseään tavalla, jolla on lapsena saanut hyväksyntää ja rakkautta? Harmi vaan, että sillä saa sitä samaa mitä silloinkin. 
Saadakseen jotain muuta, täytyy toimia toisin, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.
Itse olen kuljeskellut vara-jeesuksena haalimassa pelastettavia… epätyydyttävin lopputuloksin. Parempi olisi ollut pelastella vaikka rescue-koiria.
Oletko Naurismäki perehtynyt Alkoholistien aikuisten lasten vertaistukeen ja kirjallisuuteen? Samaa problematiikkaa on toimintahäiriöisten/epäterveiden perheiden aikuisilla lapsilla.
Pyykkilista:
aal.fi/perusteet/pyykkilista/
Etusivu ACA (alkoholidtien aikuiset lapset)
aal.fi/
Avain terveempiin ihmissuhteisiin on omien toimintamallien ja kiintymyssuhdetraumojen tiedostaminen ja hoitaminen.
Työsarkaa omalla kohdallani tuntuu riittävän… luulen, että tärkeintä on asioista puhuminen suhteen alusta saakka. Huono merkki on, jos on kiellettyjä aiheita tai toinen suuttuu. Pitää olla turvallinen ilmapiiri ottaa puheeksi tunteet, ajankäyttö, raha, kotitöiden jakaminen, vastuunkanto.
Jos alkuun itselle “kaikki käy” suhde kasvaa vinoon, roolit jumiutuu, eikä toinen välttämättä halua luopua saavutetuista eduista ja ottaa vastuuta.
Sitten on tietysti se, mistä kirjoitit jossain, että ihmisten toimintaa tarkastelee omien kokemustensa läpi. Luultavasti minäkin koen vaatimuksina ja syyllistämisenä käytöstä ja puheita, joita ei sellaisiksi ole tarkoitettu. Ihmisillä on erilainen mielenmaisema, historia ja tarpeet ja ilman avointa keskustelua väärinymmärrysten riski on suuri.
Eikähän se puhuminen aina auta. Ongelmistaan huolimatta isäni oli lapsuudenperheestäni ainoa, jonka kanssa asioista pystyi puhumaan ja keskinäisiä riitoja normaalilla tavalla selvittämään ja sopimaan. Pyysimme ja annoimme anteeksi molempiin suuntiin.
Avioliitossanikin tuo onnistui aika hyvin, vaikka monenlaisia ongelmiakin oli, eivätkä itse ne korjaantuneet.
Mutta nyt riittää nämä työläät ja raastavat ihmissuhteet. Jotain täytyy tehdä toisin tai vaihtoehtoisesti pysytellä yksikseen. Nykyistä hankalammaksi en nimittäin elämääni enää halua.
Nyt on tosi painavaa ja valaisevaa asiaa minulle silläkin tavoin, että kirjoitat hyvin sanoiksi ilmiöitä, havaintoja ja aistimuksia, joita minullakin on ollut mutta joista en saa kyllin selvää niitä edes tiedostaakseni riittävästi. Tämä on myös teema, jota haluaisin syvemmin tutkia terapiassani ja terapeuttini on hyvin perehtynyt juuri näihin ihmissuhteiden dynamiikan kysymyksiin. Tää ihan oikeasti valottaa asioita ja antaa mulle paljon mietittävää asiassa alkuun päästäkseni - iso kiitos taas!
Vaimoni on näitä, jotka on pienestä pitäen käyttäytymään ja esiintymään aina jollakin ”oikealla tavalla”. Ja siellä on ihan selvästi ollut paljon näitä ”kiellettyjä puheenaiheita”, niitä on ollut meilläkin ja ne on kielletty nimenomaan pikkumaisella loukkaantumisella ja dramaattisella uhriutumisella. Ongelmissa vellotaan mutta niiden vaikutuksista minä en saa sanoa mitään. Koko ajan muka vaaditaan ja painostetaan, kiristetään ja mitä vaan. Tätä ei meidän välillä ollut aikanaan niin paljoa, mutta viimeisen puolen vuoden aikana tämä ryönä räjähti käsiini oikein huolella. Luulen, että tämän hän tiedostaa jossain määrin itsekin ja hän on myös paneutunut aikanaan näihin toimintahäiriöisten perheiden kysymyksiin. Luulen, että minunkin on näitä nyt tutkittava lähemmin ja tällaisia häiriöitä on ollut myös omassa perheessäni, ja niiden taustalla myös aivan selviä ylisukupolvisia traumatekijöitä vaikuttimina.
Sama ralli täällä vaan jatkuu ja uupumus kolkuttelee ovella, ellei ole jo astunut porstuan puolelle. Minun ei ole pakko tehdä mitään, enkä koe että asioita pitäisi saada valmiiksi. Ehkä olen ylikierroksilla, ehkä kyseessä on työn imu. Asiat mitä teen, tuntuvat kivoille, mutta väsyn liikaa, kun jaksamisen taso on mitä on.
Illalla raahasin kellarista osteluperiodolta peräisin olevan kasaamattoman hyllyn asuntooni ja kokosin sen. Ja pesin kolmannen maton. Olin lopulta hyvin uupunut ja ärtynytkin, vaikken sitä työn touhussa huomannut. En ymmärrä, miksi moiseen ryhdyin saunavuoron päälle, kun saunominen teki jo vetämttömän olon. Aamulla särki päätä. “Kankkusen” pystyy näköjään hankkimaan tälläkin tavalla.
Juttelin pitkään naapurin kanssa ulkona. On juteltu aiemminkin ja mietin pitäisikö hänet pyytää kahville, kun juttu luistaa näin hyvin. Toisaalta kokemuksesta tiedän, että naapuriviritelmissä on omat riskinsä, jos ne ajautuvat hankaliksi. Pakittaminen voi johtaa loukkaantumiseen ja elo samassa pihapiirissä on sen jälkeen kiusallista.
Putkis kirjoitti omassa ketjussaan isänsä kuolemasta. Asioista puhumisella on iso merkitys. Minullakin on rauha edesmenneen isäni suhteen. Hänen kanssaa asioista puhuttiin, hän ymmärsi tehneensä monissa kohtaa väärin (mm tuo jatkuva minun käyttäminen terapeutin rooliin lapsesta saakka), isä myöhemmässä iässään ymmärsi minua muutenkin enemmän ja välillämme oli paljon muutakin kuin ongelmia tai niiden vatvomista.
Äitini kanssa moinen ei ole mahdollista. Hänen ongelmiensa laatu taitaa olla sellainen, ettei hän pysty näkemään miten hänen toimintansa on vaikuttanut muihin tai miltä se on tuntunut.
Jos ihminen ei koskaan pyydä keneltäkään anteeksi, eikä ikinä myönnä tekemiään virheitä, eikä kykene missään tilanteessa suhtautumaan itseensä tai virheisiinsä huumorilla, ei ole todennäköistä, että asiaintila muuttuu miksikään enää yli 70-vuotiaana.
Yhteydenpito on teennäistä ja väkinäistä, oikeastaan vain haavojen auki hankaamista. Välien katkaiseminen on hankalaa, tekemisissä oleminen on hankalaa; puhelut on loputtoman pitkiä monologeja, en kykene niitä lopettamaan ajoissa ja äiti vaikuttaa hakemalla hakevan tilanteita, joissa voisi jostakin suuttua ja leikkiä samoja mykkäkoululeikkejä kuin aiemminkin. Kertoo jotain huolestuttavaa terveydestään ja sen jälkeen ei päiviin vastaa viesteihin tai puheluihin. Aivan kuin hän haluaisi ihmisten olevan huolissaan, että “hylätty ja väärinkohdeltu” vanhus mahdollisesti makaa sairauskohtauksen saaneena asunnossaan vailla apua… Yhteiskunta ja kaikkihan haluavat, että hän kuolee, eikä ole vaivaksi kenellekään.
Meillä ei ole ollut, eikä tule olemaan normaalia suhdetta. Ei mitään mukavia äiti-tytärjuttuja. Jos osaan jotakin tai onnistun jossakin, se on häneltä pois ja ilo siitä pitää saada kuolemaan. Syyllistämisestä huolimatta apua ei kelpaa, eihän se voi kelvata, koska silloin hän ei osaisi tai kykenisi johonkin, mihin minä kykenen. Eikä se sovi asetelmaan, jossa hän on kaikin tavoin ylempänä kuin minä.
Minun ja sisarusteni vika on niin hänen epäonnistunut puolisovalintansa, lasten hankkiminen, se, että hän ei voinut ottaa avioeroa, hänen fyysiset sairautensa… aivan kaikki.
Jos ihminen sanoo olevansa yksinäinen tai pelkäävänsä jotain, häntä voi lohduttaa. Tuollaisen ilkeään ja ristiriitaiseen käytökseen on hyvin vaikeaa suhtautua mitenkään. Varsinkaan myötätuntoisesti.
Tämän asian kanssa on vaan pakko elää. Minulle jää vain se valinta, olenko hänen kanssaan tekemisissä vai en. Ja miten paljon ajattelen tätä.
Koiran kanssa oli mukava lenkki. Naakkaparvi ja tiaisia taas. Raju tuuli oli kaatanut joitain puita.
Kahvin juomisessa on tämän päivän osalta vielä tavoitetasolla. Tuossa pysyminen auttaisi nukahtamaankin ajoissa.
Rautakuuri on ehkä piristänyt oloa ja hassua kyllä kivut jaloissa ovat sen myötä kadoneet. Ei koske niveliin, ei lihaksiin. Voi olla sattumaakin, mutta jostain lähteestä löysin tiedon, että raudanpuute voi aiheuttaa myös nivel- ja lihaskipuja.
Olen tässä siippani/exäni/muu, mikä lähisuhteen strategiaa yrittänyt käsittää ja tajunnut viime aikoina, että kriisissä hänellä ikään kuin kytkeytyy päälle jokin kotoa opittu malli väistellä oman vastuun kivuliaisuutta. Hän ei siinä tilassa ollessaan ole oikeastaan oma itsensä lainkaan vaan ajautuu kiinni ainoaan tuntemaansa tapaan selviytyä. Ja siinä tavassa kaikki kasvaa dramaattisiin mittasuhteisiin, hänen kokemansa sorto, väärinrakastaminen, kohtalonomainen uhrin osaan joutuminen. Syyt hänen omiin ajatuksiinsa, sanoihinsa ja tekoihinsa ovat aina muualla kuin hänen omissa valinnoissaan. Olen oikeastaan tätä kautta vasta tajunnut, minkälaisen henkisen väkivallan keskellä hän on todella kasvanut. Hänessä olen itse asiassa ihaillut rohkeuttaan ja kyvykkyyttään tunnistaa perhetaustansa ongelmat vaikka hän nyt omassa pinteessään onkin tavallaan tullut ”äidikseen”. Olen itsekin nähnyt äitinsä rajattomuutta ja kyvyttömyyttä erottaa omat rajansa toisista, lapsellista ”oikeutta” olla sitoutumatta toisten kunnioittamiseen ja muuta tällaista.
Tiedän, että jos ja kun tällaiseen asetelmaan jäädään, sen enempää suhdetta kuin lopullista eroakaan ei tulla käsittelemään siten kuin käsitellä pitäisi. Itse ymmärrän tuon loukkaantumisen ja suuttumisen syyn kaivelemisen ihan manipuloinniksi sen eteen, ettei sitä omaa vastuuta omasta elämästä tai vaikka perhesuhteista tarvitsisi oikeasti kohdata. Siihen puuttuu rohkeus ja varmasti myös turvalliset kokemukset ja sisäistetyt mallit siitä, kuinka kipeistä ongelmista voidaan päästä yli. Me emme voi muuttaa emmekä hoitaa toisissa ihmisissä näitä asioita kuntoon. Ja varmasti olet sinäkin äitisi kanssa yrittänyt, lapsi/nuori ei ole aivan periksiantamaton siinä toivossaan, että kykenisi sittenkin rakastamaan oman vanhempansa aikuiseksi, turvalliseksi, luotettavaksi.
Minulla on myös omassa perheessäni kokemuksia esim. tulehtuneesta tunneilmapiiristä ja vinoutuneista valtasuhteista. Mutta toisaalta minulla on paljon ns. korjaavia kokemuksia turvallisista ja hyväksyvistä, rakkaudellisista ihmissuhteista ihan jo lapsesta lähtien. Ihan viime aikoina olen kokenut tärkeäksi käydä näitä jollain lailla läpi ja olen miettinyt, kuinka tärkeitä ne ovatkin olleet juuri siksi, etten kotoa saanut sittenkään aivan kaikkia tarvitsemiani eväitä. Tuntuu siltä, että tässä viidenkympin jo häämötellessä muutaman vuoden päästä tulee itselleni tärkeämmäksi tietoisuus hyvien, vahvistavien suhteiden merkityksestä: tietoisuus siitä, että voin myös jossain määrin valita seurani ja näitä valintoja minun tulisi tehdä omista arvoistani käsin. Eli kantaa itse vastuuta suhteistani myös sillä tavoin.
Pidä varasi naapurin osalta: hän voi olla myös skenaarioitasi parempi! 
Kirjoitat asiaa.
Toisia ei voi “parantaa”, itseään sen sijaan jossain määrin voi.
Sen paremmin eroja kuin perhesuhteitakaan ei aina voi käsitellä, eikä asioita puhua selviksi. Se on kivuliasta ja jossain määrin vaikeuttaa eteenpäin menemistä. Isäni suhteen sisääläni on rauha, samoin exäni. Hänenkin kanssaan oli erovaiheessa kaikenlaista. Olemme puhuneet asioista ja tekosiemme suhteen tasoissa, siihen lopputulokseen tulimme ja välillämme on ihan järkevä ja kunnioittava suhde sen mitä tekemisissä olemme.
Ehkä olen luonteeltani ja toimintatavoiltanikin niin erilainen verrattuna äitiini, että sekin vaikeuttaa kanssakäymistä. Haluan katsoa vaikeitakin asioita kohti, äiti mieluiten työntää päänsä pensaaseen ja keskittyy vaikkapa loputtomana leipomiseen tai muihin keinoihin paeta. Hänellä on omat haavansa ja valtava virheiden tekemisen pelko, joten ehkä siksi on helpointa olla näkemättä sitä virtahepoa keskellä olohuonetta, olla ottamatta vastuuta mistään tai tekemästä päätöksiä. Hän tarvitsi isän jonkinlaiseksi marionettinukeksi jolla leikkiä omaa elämäänsä; toinen tekisi hänen haluamansa päätökset ja kantaisi niistä epäonnistumistilanteissa vastuun ja olisi syntipukin roolissa. Onnistumiset olisivat sitten enemmän äidin itsensä ansiota.
Niin syömishäiriön kuin juopottelun aikana luin aiheista valtavasti ja kohtasin raatorehellisesti sen, mitä toimintani voi terveydelleni aiheuttaa. Se ahdistikin, koska en tästä huolimatta saanut ongelmiani kuriin, mutta toisaalta tiesin, milloin on syytä hakeutua hoitoon tai laboratoriokokeisiin. Sekoiluni ohessa yritin syödä vitamiineja ja tankata vesi-mineraalisuola-hedelmäsokeri-juomaa neste- ja suolatasapainon korjaamiseksi. Olen halunnut kohdata asiat sellaisina kuin ne ovat ja ehkä ilman tuota tietämystä ja haittojen minimointitoimenpiteitä olisin kuollut.
En jaksa kulissin kiillottamista, enkä tekopyhyyttä. Sellainen julkisivun pitäminen ei tunnu tärkeälle. Enkä kauheasti huolehdi siitä mitä muut minusta ajattelevat. Tuntuu itsestään selvälle, että olinpa millainen hyvänsä tai teinpä mitä tahansa, osa paheksuu, osa tykkää, osaa ei kiinnosta. Kaikkia ei voi, eikä tarvitse yrittää miellyttää.
Ihmissuhteissa on ongelma, jos jompikumpi ei tule siihen suhteeseen rehellisesti omana itsenään vaan jonkinlaisena rooliminänä. Eiväthän ihmiset silloin aidosti kohtaa, ne roolihahmot kohtaavat. Häpeän syövyttämänä voi olla kova tarve esittää “parempaa” tai toisenlaista kuin on, mutta eihän silloin saa itsekään siitä suhteesta mitään mitä oikeasti tarvitsee. Hyväksyntäkin tulee sille roolihahmolle. Jos ei pysty paljastamaan pelkojaan ja toiveitaan, jää ilman lohtua ja armoa tulla hyväksytyksi omana itsenään, heikkouksineen päivineen.
Olenhan itsekin sortunut esittämään vähän muuta kuin olen, sitähän auttaminen ja hoivaaminen on osin ollut. Tai onhan auttamisenhalu hyväkin ominaisuus, mutta jatkossa haluan olla tarkempi, että vastavuoroisuus toteutuu alusta saakkka, eikä ajauduta tilanteeseen, jossa toisen elämä ja ongelmat ovat yhteisiä ja minun ovat minun.
Jos ihmisten elämät kuvaa ympyröinä, toimivassa suhteessa ympyrät ovat osin päällekkäin; siinä on yhteinen segmentti. Omissa suhteissani on ollut paljon sitä, että ympyrät ovat erillään ja minä käyn "vierailulla toisen ympyrässä, mutta hän ei tee “vastavierailuja” minun ympyrääni, eikä ole kovinkaan kiinnostunut minun elämästäni, harrastuksistani tai toiveistani. Sekään ei toimi, jos ympyrät ovat täysin päällekkäin ja kaikki on yhteistä, silloin toinen tai molemmat menettävät minuutensa.
En tarkalleen ottaen edes ymmärrä motiivejani. Ehkä ostin rakkautta ja hyväksyntää? En koe häpeän olleen ongelma teinivuosien jälkeen, en myöskään romahda, jos joku ei halua olla kanssani. On ajatuksenakin ikävä, että joku seurustelisi tai viettäisi aikaa kanssani vastentahtoisessti. Olen vain alkanut auttaa ja hoivata samoin kuin hoivasin lapsena pesästä pudonneita linnunpoikasia tai kissanpentuja. Tai kuuntelin isän huolia. Kotitöitäkin tein ja odotin kovasti, että äiti olisi nähnyt minut ja tekemiseni, ehkä ilahtunut tai kehunut.
Minulle on varmaan muotoutunut käsitys, että rakkaus ja hyväskyntä pitää “ostaa”. Se eroaa ajatusmallina selvästi käsityksestä, jossa ihmiset rakastavat toisiaan ja siitä tunnetilasta käsin haluavat molemmat tehdä toisilleen hyvää; auttaa, tukea, toimia että toisella on hyvä olla. Silloin rakkaus on motiivi tehdä hyvää, ei hyysäämisellä ostettava hyödyke.
Terapia voisi olla hyvä tässä kohtaa minullekin. Sen saaminen asemassani ei ole helppoa. En ole työterveyshuollon piirissä ja julkisella puolella on valtavat jonot ja on ymmärrettävää, että paukut laitetaan nuorempiin ja niihin, jotka voivat minua paljon huonommin.
Itse en terapiaa pysty maksamaan, se on selvä juttu. Mutta omahoito ja kyökkipsykologisointi auttaa aika paljonkin. DIY-metodeilla mennään tässä kohtaa, punk-musiikista puheenollen.
Sulla on kyllä ihan valtavan hyvät taidot eritellä analyyttisesti ja samalla hyvin inhimillisesti tällaisten ongelmavyyhtien olemuksia. Minulla on samaa taipumusta, mutten ole mielestäni niin laaja-alainen kuin sinä. Olet myös kulkenut niin rajujen juttujen kautta, että on varmaan ollut pakkokin suostua sille paikalle, jossa realiteetit ja vastuut katsotaan niin kuin ne ovat. Ja voiko olla niinkin, että kun olet vaikka äitisi lapsellisen pelokasta pakoilua seurannut elämäsi, niin et ole ainakaan halunnut samanlaiseksi? Sulla on todella terveet pää ja sydän!
Itse sain terapiani ilmaiseksi ja vinkkaisinkin, että voisit pläräillä erilaisten järjestöjen yms. tarjontaa. Potilastyötä tekevät psykoterapeuttiopiskelijat veloittavat usein vain omavastuuosuuden siitä, minkä asiakkaat maksaisivat Kela-kuntoutuksestaankin. Itse olen käynyt tiiviit terapiat 15-20 vuotta sitten ja nykyään tarvitsen pikemmin sellaisia ”terapeuttisia projekteja”. Luulen että sinuakin palvelisi oikein hyvin jokin pistemäisempi setti, vaikka puolenkin vuoden mittainen työskentely. Tuntuu, että sinulla on jo tosi hyvät taidot ja psyykkiset kyvyt joten ihan mahdottoman isoa ja kallista rupeamaa et välttämättä tarvitsisikaan. Minä en jaksaisi millään aloittaa nollasta jotain sellaista, jonka olen jo tehnyt. Ja sieltä on jäänyt paljon mukaan. Nyt olen hahmoterapiassa tutkimassa ennen muuta ihmissuhteiden dynamiikkaa ja tunne-elämääni ja ensin mainitusta tulee mieleen, että saan sinun kirjoituksistasi vielä enemmän irti kuin omasta terapiastani :mrgreen: Mutta tosiaan ne tunteet, en minäkään niitä terapiassa nyt varsinaisesti löydä vaan opin pikemmin uskomaan niihin ja hyväksymään ne. Kumma juttu, että useamminkin olen todennut varsinaisen ongelmani olevan vain se, etten oikein luota omiin tunteisiini ja havaintoihini, ja siinäkin menee hukkaan itseltään (ja alkaa luulla vaikka olevansa jotenkin huono tuntemaan tjms.).
Ja tosiaan, ei minustakaan kaikkea voi eikä aina tarvitsekaan nimenomaan puhua valmiiksi. Joskus voi olla parempikin, että juuri puhe, jolla on ennenkin vain kahlittu ja mitätöity, viimein lakkaa.
Kiitos kauniista sanoistasi ja vinkeistä terapian suhteen!
Minäkin kävin terapiassa nuorena ja toki se auttoi, vaikka joitain asioita en silloin nähnyt, ymmärtänyt tai osannut käsitellä. Tilanteessani käytetty terapiakaan ei ehkä ollut sopiva; terapeutti edusti psykoanalyyttista suuntausta ja siellä sitä istuttiin aika paljon mykkinä, molemmat. Sohvalla en sentään pötkötrllyt.
Nykyisin on monenlaisia psykoterapiasuuntauksia ja lyhyempikin pätkä on avuksi.
En tiedä onko suurin hyöty nimenomasn itsetuntemuksen lisääntymisestä? Eihän menneisyys muutu miksikään, eivätkä kaikki ongelmatkaan välttämättä katoa, mutta oppii tunnistamaan tunteitaan ja pohtimasn motiivejaan ja toimintatapojaan. Hukassahan on voinut olla ihan perusasiat; ei tunnista väsymystä, ei nälkää, ei janoa. Suorittaa ja suorittaa hahmottamatta mihin sillä pyrkii.
Oma mielenmaisema ja tunnetilat eivät enää ole hallitsematon, hahmoton möykky, vaan niitä pystyy säätelemään ja ohjaamaan, kun jollain tavalla tuntee itsensä.
Onhan tuo raitistumisesakin aika tärkeää; huomaa ajoissa jos on liukumassa kohti retkahtamista ja on itselleen sopivia keinoja päästä juomahalujen yli. Tunnistaa merkkejä riittävän varhain, jolloin vielä ehtii tehdä jotain.
Elämä ei mene aina kuten toivoisi. Asioihin olisi kiva saada joku selitys ja paketoitua ne ymmärrettävään muotoon, mutta välillä joutuu tyytymään siihen, että kaikki jää auki. Minua se vaivaa, mutta siihen(kin) on tyytyminen. Ystävyys- ja parisuhteet eivät aina pääty yhteisymmärryksessä, eikä perhesuhteissakaan saa tietää miksi joku on toiminut niinkuin on.
Vaarana on juuttua etsimään jotain mitä ei koskaan löydä. Tarina jää keskeneräiseksi ja monelta osin mysteeriksi, vaiika sitä pohtisi kuinka kauan.
Naapurin suhteen en tee tässä kohtaa mitään. Hän jäi kyllä pyörimään enemmän mieleen viime keskustelun jälkeen, mutta eihän tässä kannata hötkyillä. Tämähän voi mennä ohikin. Ehkä saunoin pääni eilen sekaisin, kun oli ikävä hedari herätessä ja siksi en ole oma itseni. :mrgreen:
Omasta ja lähettyviltä seuraamastani kokemuksesta johtuen ajattelen, että usein syvempi kokemus hyväksytyksi ja tunnustetuksi tulemisesta sekä turvallisuudesta ja eräänlaisesta armon saamisesta voi olla paljon tärkeämpää kuin yksinomaan älylliselle tasolle jäävän itsetuntemuksen vankistuminen etenkin, jos terapoitavan pata on aivan jumissa hänen omaan traumanarratiiviinsa ja sen sävyttämään elämäntulkintaan. Masentuneen käsitys itsestä ja toisista voi olla myös hyvin realistinen, joskin ahdas ja mustavalkoinen. Mutta sellaisena jopa tukahduttavan aukoton. Tällöin eivät pelkät sanat ja rationalisoidut rakennelmat riitä ja emotionaalinen kokemus jää saavuttamatta. Minullakin eka terapia oli psykodynaaminen ja sellaisena intensiivinen mutta myös hyvin psykoanalyyttisesti sävyttynyt hoitomuoto. Ei se turha ollut muttei myöskään ratkaiseva. Tunnekokemuksen ja ihmissuhteitteni dynamiikan asteittaisen ymmärryksen merkitys on alkanut valjeta vasta sittemmin. Nyt olen vähän sellaisessa kohdassa, jossa mieluummin jättäisin sanoihin ja järkeeni ripustamat käsitykset - ja niiden mukana uskomukset - matkastani ja avautuisin avarammille kokemuksille. Olen huomannut, että aivan yhtä kiivaasti määrittelen toista kuin olen sitonut oman minäkäsitykseni enemmän tai vähemmän mustavalkoistaviin fraaseihini. Itse asiassa suhteeni alkoholiin on tehnyt näitä jotenkin itselleni näkyvämmäksi, juomarin kuvitelmathan päihteestä ja sen väistämättömyydestä ovat lopulta hyvin kohtalonomaisia totuuksia.
Ylianalysoinnin ja jonkinlaisen itselietsonnan riskit tunnistan myös tästä kirjoittelusta, minkä vuoksi hoksasin kesällä ehdottoman rehellisyyden aivan ratkaisevaksi periaatteeksi tällaisessa työstämisessä. Huomaan monen toimivan samanlaisesta arvosta käsin, esim. juomishimot tai omaan kamppailuun liittyvät häpeän kokemukset tuodaan hyvin avoimesti ja raakana esiin. Minusta se on myös parasta vertaistukea heiltä meille ja meiltä heille. Kaikessa kivussa ja haavoittuvuudessa on myös hyvän mielenterveyden juuri, niin ajattelen. Ehkä se on lopulta vain se suhde, minkä niihin vaikeuksiin ja itseensä luo, minkälaisen myötätunnon ja rakkauden löytää itseään kohtaan. Ja siihen tarvitsee joskus vaikka terapeutin ja terapeuttisen (ohjatun) prosessin. Joskus ajattelen, ettei silläkään niin väliä aina ole, mitä koulukuntaa hoitomuoto edustaa ja tätä tukee itse asiassa tutkimuskin jossain määrin. Ja onneksi psykoterapiaa myös kritisoidaan tänä päivänä ihan asiapohjalta, sekään ei oikeasti ole kaikille ja kaikkiin tilanteisiin mikään yksi ainut ratkaisu. Mahdollisuuksia on monia.
Tämä itse asiassa toteutuu täydellisimmin suhteessa eläimeen.
Yhteyden muodostumiseksi sanallinen viestintä ei ole välttämätöntä, ei joka hetkessä ihmistenkään välillä. Entisen puolisoni kanssa joskus maattiin hiljaa selät vastakkain sanojen ollessa voimattomia selvittämään jotain riitaa. Se ei siinä hetkessä ratkennut, mutta jatkaakan ei jaksettu. Se oli jonkinlainen ohut yhteys kuitenkin.
Eläimen tai toisen ihmisenkään mielenliikkeitä tai kokemusmaailmaa ei lopulta voi koskaan täysin tuntea. Koirankin lämmön tunnen kun istutaan sylikkäin metsässä, katsotaan samaa maisemaa, mutten lopulta tiedä, mitä hän miettii ja tuntee. Yhteys meillä kuitenkin on.
Puhetta on monentasoista.
Osalla ihmisistä ei ehkä kestä hiljaisuutta ja heillä on pakonmainen tarve täyttää tyhjät hetket yhdentekevällä hölinällä. Huomaan tekeväni tätä välillä itsekin. Ehkä sekin on jonkinlaista yhteydenylläpitoa tai hätää? Jälkeenpäin kun asiaa ajattelen, tapailemallani “takertujalla” tämä tauoton hölinä oli yksi piirre joka väsytti minua. Vaikkei ole mitään asiaa, pitää väkisin puhua
Huumori ja ns. paskanjauhanta on parhaimmillaan molempia hauskuuttavaa viihdettä.
Syvälliset ja rehelliset keskustelut usein lähentävät ihmisiä ja tuovat syvän yhteyden tunteen. Lopulta ihmisillä on aika samantapaisia pelkoja, tarpeita ja kokemuksia.
Pidän arvossa myös helppoa hiljaisuutta, sitä perinteistä suomalaista ja Kaurismäen elokuvista tuttua hiljaista läsnäoloa ja lyhyitä kommentteja. Että voi istua nuotiolla tai saunassa hiljaa ilman kiusaantunutta oloa, jaetaan sama hetki ja tunnelma, eikä sitä tarvitse koko ajan puhua auki.
Näille kaikille on oma paikkansa, pahaimmillaan ne onnistuvat samankin ihmisen kanssa.
Tämä voisi kiinnostaa sua! areena.yle.fi/1-4068447?utm_med … -ios-share
Olipa mielenkiintoinen ohjelma.
Tämän päivän Hesarissakin on kiinnostava juttu parinvalinnasta ja omien vanhempien ja heidän välisen parisuhteensa vaikutuksesta siihen. En sitä tänne linkkaa, kun on maksumuurin takana.
Olen vähän väsynyt. Saan kyllä vielä nukuttua, mutta olen touhunnut aivan liikaa. En tosiaan kertakaikkiaan jaksa määräänsä enempää edes mukavia asioita. Surullista, mutta uskottava se on.
Tämä sama rajojen testailu on aina johtanut samaan lopputulokseen. Olin eilen väsyneenä marketissa ja kassalla oli jotain ongelmaa tai lähinnä jollakin asiakkaalla. Jono oli pitkä. Aloin tuntea suunnatonta raivoa ja mietin hetken paiskaavani ostoskorin lattialle ja marssivani ulos. Vaivoin maltoin mieleni.
Jonottaminen on pikku asia ja noinkin voimakas ärsyyntyminen siitä selvä merkki liiasta uupumisesta. Jaksaminen on ollut ohutta jo kauan ja homeasunnon myötä se oheni entisestään. Ajauduin silloin jonkinlaiseen burnouttiin.
Nytkin jos jatkaisin samaa rataa, alkaisi aamuöinen herääminen, pulssi hakkaisi sataa yötä päivää jne.
On parempi stopata tähän. Potea sohvalla maaten ja tassutella rauhallisia pikkulenkkejä metsässä koiran kanssa. Ja ehdottomasti ei liialle kahvin kittaamiselle.
No, mattoja on pesty iso kasa ja muutakin urakoitu ja hauskoja asioita tehty. Rallin päätteeksi on edessä “kankkunen”.
Näinkin saa juomavuosilta tutun syklisyyden elämäänsä.
Tyhmästä päästä kärsii koko akka. 
Minä kävin eilen työpäivän jälkeen ulkona kaverin kanssa syömässä ja sitten Oodissa luennolla. Olin illalla niin väsynyt, että tajusin yhden tällaisen virkistysillan riittävän viikkoa kohden ja ehkä sekin on liian tiuha tahti. Olen jostain kuullut tällaisen 8+8+8-kaavan, että päivään pitäisi mahtua 8 t unta, 8 t mielekästä tekemistä ja 8 t hyvää palautumisen ja vapaa-aikaa. Näin ollen yhteen päivään ei voi väkisin tunkea sellaista, mitä en saa siihen mahtumaan: jos joku osaa menee tosi pitkäksi, se on seuraavasta kasista pois, mikä taas jää vajaaksi ja sillä on omat seurauksensa. Tuli tästä mieleen se kivojen asioiden ripottelu, mistä olet puhunut, että niitä kannattaa varmaan juurikin ripotella! Sitten on aina myös jotain kivaa, mikä on edessä ja odotettavissa.
Minulle esim. flow on haitallinen tila, sillä sen harhaan ajauduttuani olen altis kuluttamaan itseni loppuun.
Huomenta. Tunnistan sellaisen mieletilan että jääräpäisesti ajan omaa näkökantaa esiin ja puolison hyväksyttäväksi. Ja kun yritän toista pakottaa hyväksymään minun mielipiteeni tai jonkin muun asian niin toinenhan pistää hanttiin. Aikansa puoliso sietää mutta sitten tulee stoppi. Näin meille kävi. Näin sen nyt ymmärrän. Olin syyttänyt puolisoa kaikesta mikä meni vikaan. En nähnyt oma osuutta asiaan.
Jotain tapahtui minussa nyt, ikäänkuin heräsin, ja haluan tämän heräämisen olevan pidempi aikainen eikä vain hetken huuma. Haluan päästää irti omista jääräpäisistä näkökulmista ja antaa asioiden olla enkä pakota itseäni enkä muita mihinkään… toiset ihmiset saavat olla mitä ovat ei minun tarvitse yrittää heitä “auttaa” tai muuttaa.
En tiedä mistään muusta nyt kuin että sisälläni on ihana vapaus, kuin rautavanne olisi katkennut. Katkeruus ja kauna on pois. Miksi se lähti pois, en tiedä, täysi mysteeri. Minun on helpompi hengittää ja elää kun en kokoajan ole tiukan vanteen ympäröimä, ja se oli ehkä pelon sanelema vanne. Olen ehkä pelokas ihminen, niin taidan olla pelokas ihminen. Niin ja siitäpä tullaankin siihen että miksi aikoinaan join, no pelkoon, pelkäsin lähes kaikkea. Pelkäsin etten ole tarpeeksi hyvä työssä, vaimona, äitinä jne. pelkäsin kaikkea. Tulevaisuuttakin, ja sitä varsinkin. Minun piti varmistella tulevaisuuttakin.
raittiuden alussa pääsin peloista irti, ahdistuksista. Jostain kumman syystä ne on pikkuhiljaa vuosien varrella taas minuun iskeneet kyntensä, ja nyt jostain kumman syystä (oisko Korkeimmalla sormensa pelissä) pelon kierre loppui. Lakkasin pelkäämästä tulevaisuutta, yksinäisyyttä, kaikkea pahaa mitä kuvittelin olevan tulossa. Muutaman päivän olen nyt nautiskellut ihanasta vapaasta olosta. Saan olla vapaa, kiitos siitä.
Vapaa ajatusten ja mielen vankilasta. Kun luulin että minä olen oikeassa, en ole, eikä minun tarvitsekaan olla.
Tältä tuntui kun lopetin juomisen päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. yhtä ihana vapaus. Ei tarvi luvata mitään, eikä pelätä mitään. Vain tämä päivä. Eikä minun tarvi luvata että koko loppuelämä olisi ihanaa, tai etten koskaan enää ahdistuisi. vain tämä hetki, tämä päivä.
nautitaan alkoholista ja negatiivisista ajatuksista vapaata elämää !
Ai niin… piti tulla uudestaan kirjoittamaan kun jäi “epähuomiossa” mainitsematta että olen jo kuukausia rukoillut Korkeammalta voimalta terveyttä, mielen terveyttä. minulla on vihko johon olen kirjoittanut tunteitani ja mitä haluan. Viime aikoina olen vain kirjoittanut että haluan terveyttä. Luin vai katsoinko telkkarista ohjelmaa missä opetettiin että pitäisi kirjoittaa muutaman kymmenen minuuttia sitä mitä haluaa ja toivoo, että se kuulemma vaikuttaa ja parantaa… no todistetusti kait niin kävi, joten suosittelen kirjoittamaan mitä elämältä haluaa… jos haluaa raitista päivää niin kirjoittaa sen.
kiitollinen raittiista aamupäivästä.
Minulla on aivan sama. Joku asia vaan vie mennessään, enkä huomaa ajan kulumista tai väsymyksen hiipimistä. Kyse ei ole siitä, että suorittaisin ja olisi pakko saada jotain valmiiksi, vaan silkasta innostumisesta, joka saa ajamaan itseni piippuun. Varsinkin luovissa harrastuksissa näin käy petollisen helposti. Käsityöprojekteissakin asia pyörii päässä ja illallakin tulee mieleen, joku idea, miten jatkan tai korjaan jonkun virheen ja on noustava kirjoittamaan se ylös… Huonostihan siinä sitten käy, kun jaksaminen on muutenkin ehkä puolet siitä, mitä muilla.
En täysin ymmärrä, mitä tarkoitat. Omat muutosvaatimukseni liittyivät lähinnä siihen, kun exäni jäi ensin lomautetuksi ja sitten työttömäksi, ei halunnut tällöinkään osallistua lainkaan kotitöihin ja tulojen pienennyttyä joi kaikki omat rahansa. Minulle jäi siis kaikki taloudellinen vastuu (pienistä tuloistani maksoin vuokran ja muut kulut ja ruuat, jotka kyllä hänellekin maistuivat), kotityöt ilman mitään omaa rauhaa, ei rauhaa edes nukkua. En näe, että minun olisi pitänyt ylläpitää täyden palvelun hotellia oman terveyteni kustannuksella yhtään pitempään, kun toinen ei nähnyt omassa toiminnassaan tai elämässämme mitään muutostarpeita, ei vaikka aloin olla itse ihan loppu ja yritin asiasta hänelle puhua. Oma ajatukseni oli myös lopettaa juominen, mikä sekin on aika vaikeaa, jos samassa asunnossa asuu päivittäin juova ihminen. Pariterapiaankaan hän ei halunnut lähteä.
Valittavaksi jäi vaihtoehdot joko jatkaa ja tuhoutua itse tai erota vastoin hänen tahtoaan.
Ajattelin silloin ja ajettelen nyt, että omaa terveyttään ja elämäänsä ei kannata uhrata kenenkään vuoksi, ei vaikka yhteisiin vuosiin olisi mahtunut hyviäkin aikoja. Muutosta on oikeus vaatia.
Meillä oli polittiisesti ja monesssa muussakin asiassa aika vastakkaiset kannat ja hyvin erilaiset mielenkiinnon kohteet, mutta ne mahtuivat elämässämme olemaan ilman riitelyä.
Tämä on minulle aika kipeaä asia ja olen sen suhteen ehkä yliherkkä. Olen antanut ihmisten kohdella itseäni huonosti ja tulkitsen helposti syyllistämiseksi kommentit, joiden jotenkin oletan liittyvän niihin kohtiin, joissa olen viimein ollut itseni puolella ja piirtänyt edes jonkinlaiset huterat rajat suojakseni.
Nautin suuresti kun yksin asuessani saan nukkua rauhassa. Mikään laite ei huuda ja talokin on onneksi aika hiljainen öisin. Kun ryhdyn tekemään jotain, saan tehdä sitä rauhassa. Tämä ei totetutunut lapsuudenkodissani, missä vallitsi jatkuva mökä; riitelyä, ovien paiskomista ja isä kiersi laittamassa kaikki mahdolliset laitteet (telkkari, levysoitin, radio) joka ikiseen huoneeseen ja muut (lähinnä minä) kiersi niitä sammuttelemassa niistä huoneista, joista hän oli poistunut. Ja olihan hän itsekin melkoinen äänilähde maanisena jolloin suu kävi tauotta.
Kuin kohtalon oikusta (vai eikö sittenkään?) valitsin puolison, joka myöskään ei kestä hiljaisuutta, joten kun hän oli kotona, vallitsi sama kakofonia ja edestakaisin ramppaaminen.
Isoksi ongelmaksi ihmissuhteissa voi tulla yllättävät asiat; jos toinen viihtyy hiljaisuudessa ja toinen kaipaa jatkuvaa taustamelua musiikista tai televisiosta. Itse en homesairauden takia kestä kuumaa ja kuivaa huoneilmaa ja itselleni mieluisimmassa 19-20 asteen lämmössä moni muu palelee.
Mitä todennäköisimmin en enää halua asua kenenkään kanssa yhdessä ja onhan omat asunnot aika yleinen ratkaisu pariskunnilla, jotka ovat tavanneet myöhemmällä iällä, eikä yhteisiä lapsia haluta hankkia tai ei iän takia ole relevantti kysymys.
Vointini on hitusen parempi. Täytyy nyt olla tarkkana ettei kaasu taas hirtä kiinni. Hiukan sormet syyhyää, kun kesken on kolme neuletta ja vielä pari mattoakin on pestävien pinossa. En tiedä, pitääkö lähteä niin alkeista, että laitan munakellon soimaan lopetuksen merkiksi, ettei hurahda tuntikausia huomaamatta?
Seuraava hupi taitaa olla elokuvissa käynti, tajusin, että parin kilometrin päässä on elokuvateatteri, jossa on myös päivänäytöksiä ja liput aika edullisia. Ohjelmistossa on minua kiinnostavat “Kuolleet lehdet” ja elokuva Michael Monroesta. Tuossa esteeksi ei muodostu sen paremmin hinta kuin matkakaan.
Kirjoittaminen on hyvä apu ajatusten selkiyttämisessä. Huolet ja ongelmat muuttuu ymmärrettävämpään muotoon ja usein ratkaisu löytyy helpommin. Minäkin kirjoittelen toiveita ja suunnitelmia ja tuntemuksiani päiväkirjanomaisesti, runojakin ja piirtelen kaaviota ja suttailen ja luonnostelen muutenkin.
En tiedä mikä siinä pohjimmlitaan auttaa; käden liikekö saa ajatukset virtaamaan paremmin vai hahmottuuko asiat paremmin, kun ne kirjoittaa tai piirtää paperille. Tästä kai on tehty jotain tutkimuksiakin? Lapsille ja nuorillekin olisi hyväksi tietokoneen ja puhelimen sijaan kirjoittaa ihan käsin ja nimenomaan vanhaniakainen kaunokirjoitus on aivoille hyväksi.
En itse ole niin innostunut näistä “vetovoiman laista” tai “universumilta pyytämisestä”, mutta uskon, että ajatusten konkretisoiminen kirjoittamalla helpottaa suunnitelmien tekemistä ja suuntautumista niiden toteuttamiseen. Mitä etsii, sen helpommin löytää ja mitä haluaa nähdä sen helpommin huomaa.
Mietin vielä tuota toisen muuttamista tai sen yrittämistä. Mielestäni on kaksi eri asiaa pyrkiä saamaan oikeudenmukainen ja molemmille reilu tilanne, jossa vastuut jakautuvat järkevällä tavalla ja kummallekin jää rahan ja vapaa-ajan kaltaisia resursseja käyttöön tasapuomisesti kuin toisen muuttaminen ja arvostelu ihmisenä.
Elämäntilanteiden muuttuessa, (kuten juuri työttömyys, lapsen syntymä tai kotona häntä hoitamassa olleen vanhemnan työhönpaluu) monessa parisuhteessa on järkevää tarkastella työtaakkaa ja raha-asioita ja neuvotella miten ne reilusti jaetaan.
Puolison olemuksen, persoonan, pukeutumisen, harrastusten ja mielipiteiden arvostelu ja vääränlaiseksi tuomitseminen taas ovat henkistä väkivaltaa, johon väärän parisuhdemallin omaksunut tai läheisriippuvuudesta kärsivä helposti sortuu. Eihän se toinen ole mikään aihio tai raakaversio, josta aletaan muokata mieleistä.
Kirjoitin aiemmin bonsai-puusta, jollainen koin vanhemmilleni olevan; aihio, jota taitellaan ja sidotaan, jotta siitä tulee omaa silmää miellyttävä, kitukasvuinen ja vänkkyräinen. Sellainen tuntuu yhtälailla pahalta parisuhteessakin.
Enkä pidä asiallisena sellaistakaan käytöstä, jota äitini äiti harjoitti. Hän kyllä passasi miestään, mutta sen varjolla kontrolloikin hyvin rajusti. Edes vanhana ei päivälepo ollut sallittu, koska päiväpeitto ruttaantuu tai joku voi tulla ja mitä sitten puhutaan “siellä vaan makoillaan keskellä päivää”.
Helvetti se varmaan on ollut moisen pirttihirmun kanssa pienessä vanhustentalon yksiössä; toinen päättää, mitä ja milloin syöt, mitä puet päällesi, milloin saat levätä tai käydä nukkumaan jne.
Nämä ovat vaikeita asioita. En taida tietää terveistä parisuhteista juuri mitään. En ole niitä lähelläni nähnyt, eroja ja riitaisia suhteita, joissa puolisoa arvostellaan ja halveksitaan jatkuvasti.
Oma pisin parisuhteeni tuntui ensimmäiset 5-6v ihan hyvälle. Työ piti miehen ryhdissä, meillä ei ollut lapsia, eikä asuntolainaa ja vapaa-ajalle juopottelu oli yhteinen ja yhdistävä harrastus. Alkoholiongelma molemmilla tietysti paheni sillä juomisella, elämäntilanteet muuttuivat, eikä niihin sopeutuminen sujunut kivuitta ja sitten koitti se kohta jossa minun oli pakko lähteä. Samassa asunnossa tuskin olisi itse pystynyt raitistumaan. Olisin nyt samassa tai pahemmassa jamassa kuin hän, ehkä jo kuollut. Naisen maksa ja elimistö pettää hnopeammin, jos pariskunta ryyppää tasatahtiin
Omalla kohdallani erilleen muuttaminen oli ratkaisevan tärkeää. Vaikka sen jälkeen join elämäni pahimmat ja itsetuhoisimmat putket, sain raittiudesta kiinni asuttuani yksin 4kk vaikka yritelmiä jatkaa suhdettakin oli, asunto osoittautui homeasunnoksi ja muutakin ikävää tapahtui.
Nuo ylimääräiset vastoinkäymiset oikeastaan tekivät siinä kohtaa hyvää; kunnon jysäys pohjaan herätti pakokauhunomaisen halun pyrkiä pintaan ja pelastua.