Metsänpeiton myöhemmät vaiheet

Me Lopettajat
81

Kiitos, painin ajatusteni kanssa eilen aikani, katsoin Areenasta ohjelmasarjan “Luottamuksella, Ronja Salmi”, sain kohtuulisen hyvin nukuttua ja oloni on parempi. Ohihan nämä yleensä menee ja jos tilanne masennuksen suhteen radikaalisti huononee, haen apua.

Pääsin siihen lopputulemaan, etten ole vihainen tai katkera siitä, että lapsuudenkodissani oli ongelmia. Silloin kun vaikeita tunteita herää, ne liittyvät nimenomaan kyvyttömyyteen ottaa vastuu ongelmien hoitamisesta, niiden salailusta, pään työntämisestä pensaaseen. Siihen ettei apua haettu, eikä otettu vastaan, kun sitä tarjottiin.
En pidä sattumana, että “terapeutin” roolini ehti kestää 2-3 vuotta ennenkuin murruin, sairastuin pahaan syömishäiriöön ja masennukseen n. 11-vuotiaana ja jouduin sairaalaan 12-vuotiaana. Sinnekin koulun aloitteesta, vanhempani eivät nähneet tarpeelliseksi tehdä millekään asialle mitään, vaikka kaikki perheessä voivat huonosti. Äitini haukkui ja syyllisti minua sairaalahoidon kuluista ja perheterapia jäi yhteen käyntiin ehkäpä häpeän, ehkä silkan välinpitämättömyyden takia.
Ehkä isän kaksisuuntainen mielialahäiriö olisi todettu ja hän päässyt hoitoon, ehkä muutkin perheenjäsenet olisivat toipuneet paremmin. Minunkaan syömishäriöni tai masennus eivät ehkä olisi kroonistuneet. Syömishäiriö nyt onneksi on poissa, mutta masennus ei.
Se mistä olen aika ajoin vihainen on juuri tuo vastuuttomuus, ettei asioille tehty mitään, ei edes yritetty tehdä, ei itse ongelmat. Alaikäisen lapsen kohdalla vanhemmilla on suuri valta ja sitä kautta vastuu, koska päätökset hoidosta kieltäytymisestä pahimmillaan aiheuttavat pysyvää haittaa, työkyvyn alenemaa ja sitä kautta köyhyyttä. Kai se sama pätee fyysisiin ongelmiin (vaikka diabetes) ja henkisiin ongelmiin, oppimisvaikeuksiin… Alaikäisen lapsen on mahdotonta perheen sisällä vaikuttaa siihen, millaista hoitoa tai apua hän saa.

Aikuisena olen tehnyt omat valintani ja olen niistä vastuussa. Tehnyt huonoja ratkaisuja ja hyviä. Hakenut apua ja saanut sitä. Isän suhteen mielessäni on rauha; hänen kanssaan asioista puhuttiin ja hän lopetti sen muovaamisen ja sitomisen (aiemmin mainitsemani bonsai-puu vertaus) ja koin että hän arvostikin minua.
Äidin suhteen tilanne on vaikeampi, syyllistäminen eri tavoin jatkuu ja minussa on hänen silmin katsottuna aina jotain pois nypittävää ja vääränlaista. Realitteettien vastaista painostamista asioihin, jotka eivät ole mahdollisia, eivätkä oma toiveeni tai tahtoni.

Anteeksiantaminen on iso moraalifilosofinen kysymys. Mitä pitää antaa anteeksi ja kenelle? Pitääkö silloinkin, jos anteeksi ei pyydetä?
Perheen sisällä tapahtuvaa väkivaltaakin on monenlaista. Yksi tuttuni on insestin ja vanhempansa suorittaman törkeän pahoinpitelyn uhri. Luulen, ettei noin äärimmäissä teoissa ole yleistä painostusta antaa anteeksi. Tai en tiedä, itse en ajattele, että hänen pitäisi ne antaa anteeksi. Kun tullaan lievempiin tekoihin jokaisen on itse päätettävä haluaako ja kykeneekö ne antamaan anteeksi.
Tapahtuneet voi ja ehkä kannattaakin hyväksyä osaksi omaa elämäntarinaansa ja yrittää elää niin, että niistä aiheutuva haitta on mahdollisimman pieni.

Oman elämäni tapahtumissa on paljon tragikoomisia piirteitä. Jostain syystä eilen mieleeeni tuli Päätalon (omaelämäkerrallisiin) kirjoihin perustuva elokuva, jossa isä-Herkon mielenterveys pettää, hänet sidotaan köysillä rekeen ja viedään “piirille” (Oulun piirimielisairaala). En itse enää asunut kotona, kun isäni sairaus hoitamattomana ajatui siihen pisteeseen, että hän lähti raudoissa putkan kautta osastolle. Sen olisi vaan pitänyt tapahtua paljon aiemmin. Ongelmien salailu, äidin pörrääminen helikopterivanhempana puolisonsa ympärillä sammuttelemassa pieniä tulipaloja ja selvittelmässä sotkuja oli vain haitaksi, juuri sitä haitallista mahdollistamista, johon alkoholistienkin puolisot usein auttamishalussaan ajatuvat.

Olen käynyt katsomassa paria halvempaa asuntoa, mutta en niistä innostunut. Tässä ei ole kiire, muutan vasta kun mieleinen asunto löytyy ja olen miettinyt liikkumisen; haluanko kokeilla syrjäisempää asumista ja hankin edullisen auton vai tyydynkö etsimään asunnon joukkoliikenteen reitin läheltä. Jos homma ei toimi ja maksaa liikaa, autosta voi luopua ja muuttaa lähemmäs palveluja. Aiheen tiimoilta on ollut ihan hyviä keskusteluja halvemman hintaluokan autojen omistajien kanssa ja olen saanut tietoa kuluista.

Olen onnistunut olemaan tuhlailematta, joten säästäminen edistyy. Tässä auttaa budjetointi ja suunnittelu; hankinnat ja rahankäyttö on järkevämpää ja mietittyä, ei hetken mielijohteesta tapahtuvaa hätäistä toimintaa.
Lueskelin silmänliiketerapiasta traumojen hoidossa ja pykedeelien mahdollisuuksista masennuksen hoidossa. Kiinnostavia juttuja ja hyvä, että uusia hoitomuotoja kehitetään. Lääkkeiden teho ei aina ole kaksinen, eikä sähköhoitokaan tuo pysyvää apua kaikille.

82

Tuo sun lapsuudenkokemus on niin raskas, että tekee yksinkertaisesti pahaa vain ajatellakin sitä, ja niitä todella vakavia seurauksia, mitä siitä aiheutui. En osaa sanoa tähän mitään muuta kuin sen, että yhtäältä ihmettelen voimaasi selviytyä kaikesta tällaisesta ja toisaalta pistää vihaksi juurikin tuo aikuisten ihmisten kylmä vastuuttomuus. Itselläni alkanut jo tulla korvista paljo traumalätinäkin, kun olen kuullut niin paljon selittelyä sellaisen varjolla. Vittu että aikuiset ihmiset kehtaavat.

On sulla ollut tie, mutta on sulla voimatkin!

83

Hei. En avaa omia lapsuuskokemuksia tässä nyt, sen selittäminen veisi liian pitkään ja en jaksa edes enää sitä avata. Mutta terapiassa, monenlaisessa terapiassa ja vertaistukiryhmissä (esim. jännittäjien ryhmä oli yksi, väkivallan uhrit ryhmä myös) olen ne käynyt läpi ja vihdoin viimein sitten kävin Anna-Liisa Valtavaaran luennoilla " ainako anteeksi", tai jotain sinne päin se nimi oli, niin siellä tajusin että halusin päästää irti kaikesta vanhasta, en enää halunnut niitä kantaa mukana. Mutta siihen tarvittiin varmaan nuo keskustelut asiantuntijoiden kera.
tsemppiä ja toivoa että jonain päivänä mennyt jää taakse, ei unohdu muttei enää tee niin kipeää…
Niin se on omakin juominen ja sen aiheuttama häpeä ja tekoset mitkä tein hyvksyttävä ja annettava itsellekin anteeksi…
Tänään on ollut huonompi päivä, uni karkas yöllä ja nyt on hieman hankala, mutta kun sen ymmärtää niin odotan että ensi yön nukun ja olo on sitten parempi.

84

Kiitos myötätunnosta Naurismäki!
Onneksi nykyisin valtaosan ajasta voin kohtuullisen hyvin ja nautinkin elämästäni. Hupaisa sattuma, että Iltalehdessä oli tänään juttu lapsiin kohdistuvasta henkisestä väkivallasta ja sen seurauksista; tutkimuksen mukaan se lisää mielenterveys- ja päihdeongelmia. (Toki tässä on se sukupolvien ketju; omat vanhempani ovat saaneet osakseen sekä henkistä, että fyysistä väkivaltaa, mikä on aiheuttanut heille ongelmia)
Ehken olisi itse ollut sen parempi vanhempi, ainakaan nuorempana, enkä lapsia hankkinut. Koira on ehkä lapsen sijainen ja tuottaa iloa huolehtia siitä hyvin, vaikka eläinlääkärikulut ovat olleet polvileikkausten takia tuloihini nähden karmeat.

Otsikoissa on ollut pari aika nuoren ihmisen kuolemaan mm valokuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen 48v.äkilliseen sairauskohtaukseen. Vaikeuksista huolimatta elämä sinänsä on lahja. Moni ihminen on stressaantunut ja elämässään kovilla; köyhyys stressaa omalla tavallaan, kiireinen ja vaativa työelämä ehkä yhdistettynä perhe-elämä omalla tavallaan, monella lisänä hyvin tavoitteellinen vapaa-ajan viettokin, ja paine kehittää itseään, jotta pysyy kyydissä mukana. Keho ja mieli eivät välttämättä kestä.

Minulla oli pitkään monenlasta itsetuhoisuutta ja kokemus, etten saa olla onnellinen ja minun pitäisi jotenkin hyvittää olemassaoloni kärsimällä. Siitä ajattelusta oli vaikeaa päästä eroon, mutta pikkuhiljaa se on onnistunut. Onnellisuuteni ei ole keneltäkään pois.

Tähänkin liittyy tavoitteeni ripotella kivoja asioita arkeen. Ne voivat olla edullisiakin… Jotain erityistä, mitä ei aivan joka päivä tee. Kahvilakäynti, hieroja, elokuvissa käyminen… Saunavuorokin tuottaa iloa, kun olen hankkinut saunahunajaa ja jonkun erityisen juoman.
Oikeastaan myös kirjastosta varattujen kirjojen odottelu ja lukeminen on mukavaa. Luen kirja-arvosteluja ja teen varauksia ja on ilo saada joku uutuus luettavaksi.

Tänään oli kaikenlaista hässäkkää ja logistiikkaongelmia, mutta nyt homma on maalissa.

85

Itse asiassa minulla on tuo kyseinen kirja. Ja Katriina Järvisen kirja “kaikella kunnioituksella”. Minullakaan nuo asiat eivät joka päivä ja koko ajan ole kivuliaita, vaan tunnetilat aaltoilevat. Siihen vaikuttaa tietysti sekin, että koska tilanne on edelleen äidin suhteen vaikea, puhelu tai tapaaminen nostaa ikävät asiat pintaan. Olen rajannut kanssakäymistä aikalailla, mutten ole raaskinut katkaista välejä kokonaan. En tiedä miksi… tunnenko sääliä tuota hapertuvaa ihmistä kohtaan? Toivonko hitusen, että välillämme voisi olla kahden aikuisen ihmisen asiallinen suhde tai jopa lämpöä?
Luin myös Piispa Eero Huovisen kirjan Äitiä ikävä. Hänen äitinsä kuoli pojan ollessa 9-vuotias. Ehkä asia painaa Huovista vieläkin. Ehkä minullakin on jollain tapaa äitiä ikävä, äitiä jota ei oikein ollut.
Ehkä kaikkia asioita ei pysty tai edes tarvitse jättää taakseen? Aiemmin kirjoitin Trauma-sarjan itsemurhan tehneiden omaisista, joita patistellaan menemään eteenpäin ja unohtamaan ja joku äiti totesi menevänsä eteenpäin sen surunsa kanssa. Ihminen ei välttämättä jätä taakseen koskaan kaikkea, eikä ole joidenkin tapahtumien jälkeen ennallaan. Jos ihminen rikkoutuu fyysisesti, voi siitäkin jäädä pysyvä kipu, ehkä joistain tapahtumista voi jäädä jonkinasteinen pysyvä henkinen kipu? Se voi antaa elämään haikean kauniitakin sävyjä. Kärsin, mutten koko aikaa ja pystyn elämään ongelmieni ja tuntemusteni kanssa, jopa ilman viinaa näköjään.
Ei siis hätää siinä mielessä.

Aihepiiri kiinnostaa omian kokemusten takia ja muutenkin. Viime vuosina on ilmestynyt paljon kirjoja ihmisten kokemuksista ja perhesuhteissa, perheiden sisällä tapahtuvassa väkivallasta ja vaikeista suhteissa sekä niiden vaikutuksesta myöhempää elämään on paljon tutkittavaa.

86

Muuan läheiseni on kokenut lapsuudessaan aivan uskomatonta aikuisten lypsämistä ja täysin käsittämätöntä, jatkuvaa kyttäämistä siitä, millainen pitää olla ja miltä näyttää ja mitä vaan. Sellaista ihmeen lannistamista ja latistamista, häpeään ja viallisuuteen kasvattamista. On sidottu mammaan kiinni syyllisyydellä, että tämä pian vaikka kuolee, jos jotakin lapsi tekee tai edes ajattelee väärin. Ja kun sitten tälle sattuu jotakin niin hirveää, ettei sellaista pitäisi tapahtua yhdellekään lapselle, sama saatanan mätisäkki auttoi omaa lastaan vaikenemalla koko tapauksen. Nyt sitten kamppailee vielä varhaisessa keski-iässäkin omaa traumatarinaansa vastaan, kun ei muutakaan tunne. Kaikilla on jotakin vaillejäämistä elämänsä CV:ssä, mutta silti on aivan eri asia kasvaa täysin kypsymättömän mutsin/faijan häpeätarinaan. Oli hänen syynsä siihen, mitkä tahansa, hän on siitä vanhempana vastuussa.

Olen viime aikoina antanut itselleni luvan olla antamatta anteeksi juuri sellaista, mitä ei ole selkärankaa edes pyytää anteeksi. Ja silti tiedän, ettei minulle ole kukaan tehnyt mitään sellaista, mitä en voisi antaa anteeksi. Mutta jostain syystä olen nyt aivan erityisen herkistynyt juuri tämän kaltaisille tarinoille, joissa puolustuskyvyttömien lasten elämiä pilataan tyylipuhtaalla vastuuttomuudella ja sitä olen minäkin nähnyt, kuinka vielä vanhallakin iällä pitää aikuisia lapsia riiputtaa itsessä ja iänikuisessa katkeruuden dogmatiikassa.

Sinusta minä ajattelen nyt vain siten, että jumalauta sinä oot terve ihminen siihen nähden, kuinka olisi VOINUT käydä! Hattu päästä!

87

Minulla on oikeastaan tuo sama.
Jälkimmäiseen lauseeseen liittyen ajattelen, että kaikki ihmiset ovat erehtyväisiä ja tekevät virheitä, minä itsekin. Jos asioista pystyy puhumaan, ottamaan teoistaan vastuun ja pyytämään anteeksi, uskon että ne on sovittavissa. Ihmissuhteet oikeastaan syvenevät näistä kokemuksista. On armollinen kokemus pyytää ja saada anteeksi ja tulla rakastetuksi sellaisena hetkenä, kun sitä oikeastaan ei ansaitsisi. Ainakin itse olen noissa tilanteissa tuntenut liikutusta ja kiitollisuutta.

Kirjoitit omassa ketjussasi nuoremmista työkavereista, joilla on enemmän valmiuksia puhua vaikeistakin teemoista. Olen huomannut samaa sukupolvieroa. Vaikka moni voi huonostikin, heillä on valmiutta hakea apua ja puhua yleisemminkin ongelmista ja vaikeista asioista. Se tuntuu hienolta ja tuo toivoa.

En tiedä, onko juuri nyt ilmestynyt poikkeksellisen paljon kirjoja perhesuhteista vai kiinnittyykö huomioni niihin oman henkisen painini takia. Katri Syvärisen kirjan “Äitihaava” olen jo lukenut, varauksessa on Kähkösen “36 uurnaa” ja Jaana Lietzenin “Rivienväliäitejä”. Aiemmin Joonatan Tolalta on ilmestynyt parikin kirjaa “Punainen planeetta” ja “Hullut ihanat linnut”.

Minulle merkitysellinen, vaikkakin surullinen, kirja oli myös Anni Valtosen kirja päihteisiin kuollesta veljestään “Mikko Valtonen- Elämän eränkävijä”.
Ihmiset selviävät vaikeuksistaan kuka mitenkin.
Kaikesta ei toivu täysin ja jotkut asiat voivat kummitella vielä vanhanakin. Niin kävi isoisälle ja isällekin. Uskon, että monin tavoin hyvää ja mielekästä elämää voi elää henkisten ja fyysisten ongelmien kanssakin, niistä huolimatta.
Oma oloni on ollut helpompi, kun olen lopettanut liiallisen yrittämisen. Jaksaminen on mitä on, eikä se kaikkeen riitä. Osa asioista ei koskaan ehkä selviä, enkä pääse niiden kanssa täydelliseen sopuun. Masennus ei ehkä koskaan väisty kokonaan, eikä ehkä vatsavaivatkaan. Menen eteenpäin tällä “varustuksella” siihen tahtiin ja sillä tavoin kun kykenen. Elämässäni on paljon hyvää.

Tänään oli hyvä päivä. Koiran kanssa metsälenkillä kohtasimme oravia ja varsin kesyjä tiaisia. Niitä “hoitaa” täällä muutkin kuin minä. Ehkä linnut haikailivat jo talviruokintaa, kun pyrähtelivät lähelle ja jopa seurasivat meitä jonkin matkaa. Talitiaisia, sinitiaisia ja yksi töyhtötiainenkin. Metsä tuoksuu jo maatuneelle, syksylle.

88

Minä olen ajatellut kokemusperäisistä syistä jo pitkään siten, etten voi sanoa oikeastaan tuntevani ketään, kenen kantamista suruista en tiedä mitään. Tiedän ihmisen nimeltä siihen asti, kun koittaa aika tuntea hänet ja minusta suomen kielessä tuo tunteminen onkin kuvaavampi sana ihmissuhteen laadulle kuin esim. englannin pinnallisempi ”know”. Kun ajattelen näitä uusia kavereitani, he avautuvat jotenkin mutkattomammin tunnettaviksi syvemmälti kuin edeltä menevien sukupolvet.

En tarkoita tällä sitä, että ihannoisin minkäänlaista ongelmissa vellomista tai muuta kärsimysnäyttelytoimintaa. Itse asiassa sekin voi olla ihan hemmetin teennäistä. Tarkoitan sitä, etten ole naiivi, että kuvittelisin vain yksien kärsivän tai surevan syvästi elämässään jotain ja samalla kuvittelisin toiset ehjiksi, puhtaiksi tai jotenkin esimerkillisellä tavalla hyvinvoiviksi. Ei elämä ole sellaista, ”ei säästä perheen koiraakaan”, lauloi Eppu Normaali. Siksi kai muiden ihmisten kanssa pärjään itsekin aina parhaiten, kun olen riittävän tuttu myös itselleni. Ei ole konstikaan antaa anteeksi toiselle toisen vaikeutta, jos tuntee omansa ja samalla tarpeensa olla hyväksytty ”kaikesta huolimatta”.

89

Tämä on helmi!

Ja kun tuntee itsensä paremmin, osaa valita itselleen sopivampaa seuraakin. Ei tunkemalla tunge itseään traumojensa takia samoihin haitallisiin ihmissuhdeasetelmiin tai hae hyväksyntää väärillä tavoilla. Ei ihmissuhteisiin kannata mennä valepuvussa esittäen muuta kuin on, ei se tuo onnea. Liika miellyttäminen tai tarpeidensa ja toiveidensa salaaminen/sanomatta jättäminen ei ole reilua itseä eikä sitä toista kohtaan.
Harmi, etten tajunnut näitä nuorena, mutta hyvä että edes nyt. :smiley:

90

Jep, olen samaa mieltä! Omat tarpeeni, haluni ja toiveeni on osattu vääntää vaikka miksi kiristämiseksi ja uhkailuksi ja olen räknännyt, että kuinka ne tekisin oikealla tavalla ymmärrettäviksi. Tästä räknäämisestä olen päättänyt luopua ja huomioida ennen syyllistymistä sen mahdollisuuden, että kommunikoinnissa on kaksi osapuolta ja vastaanottajan tulkintakin voi olla kovin subjektiivinen - ja toisinaan käsittelemättömän trauman vääristämä.

91

Kirjoitit Naurismäki, jonnekin miettineesi mitkä asiat ja ihmiset kannattelivat lapsuuden ja nuoruuden aikana tjsp. Toimivat hankaliean asioiden vastavoimana.

Rupesin miettimään samaa omalla kohdallani. Lukeminen on yksi; kirjat avasivat näkymän maailmaan, unelmointiin ja antoivat vertaistukeakin. Kertomakirjallisuus tarjosi omalla tavallaan jonkinlaisen kontaktin ihmisiin. Tietokirjjat auttoivat ymmärtämään asioita tai imaisivat mukaansa ja antoivat oppimisen iloa.

Eläimet ovat toinen. Onneksi sain lemmikkieläimiä. Niiltä (tai heiltä) sain rakkautta, kiintymystä ja ehdotonta hyväksyntää. Eläimenkin kanssa voi olla ystävyys- ja kiintymyssuhde ja vuorovaikutusta. Minulla on ollut tarve ymmärtää, mitä eläin miettii, kokee, tuntee tai yrittää viestiä, en ole kokenut heitä esineinä tai välineinä.

Mahdollisuus tehdä käsillä kaikelaista puutöistä ompeluun ja leipomiseen oli hieno asia.

Muutamaa opettajaa muistelen lämmöllä, vaikka peruskouluaika muuten oli ikävää.

Vanhempien kanssa yhdessä tekemisestä on hyviäkin muistoja, nimenomaan kummankin erikseen. Koko perheen yhteiset jutut tai reissut olivat raskaita ja vahempien keskinäisen riitelyn täyttämiä.

Elämän varrella syntyneet ystävyys- ja parisuhteet (nekin jotka ovat päättyneet) ovat sisältäneet hyviä asioita ja auttaneet eteenpäin ja lisänneet itsetuntemustani.

Ruokavalioni on ollut vähän laadullisesti puutteellinen ja sain rautakuurin. Ehkä viime aikojen jaksamattomuus on osin johtunut anemiasta. Nyt on kiinnostavaa seurata, missä määrin virkistyn fyysisesti ja henkisestikin kuurin myötä.

Raitista päivää!

92

Tuli mieleeni, että kun olen tehnyt joskus töitä vaikeastikin traumatisoituneiden parissa, niin he ovat poikkeuksetta kokeneet toiminnan ja vuorovaikutuksen eläinten kanssa erittäin tärkeäksi. Työpaikkani naapurissa on terapiakeskus, jonka työyhteisössä on useampi koulutettu koira. Se ei ole sattumaa, että tähän suuntaan on kovasti menty terapiankin maailmassa. Voi olla, että traumaattisten ihmisten kehittämä supervoima on tunneherkkyys. He aistivat usein tarkasti tunteita, joskaan eivät aina kykene tulkitsemaan niitä aivan realistisesti. Mutta joku on joskus kuvaillut tilannetta siten, että eläin on tuntunut siksi niin tärkeältä, kun sen kanssa kommunikoidessa voi aina olla turvallisen varma, ettei eläin feikkaa mitään tunteitaan tai viestejään.

1 tykkäys
93

Tämä on taivahan tosi. Eläinten viestejä ei aina täysin ymmärrä, mutta ne eivät esitä tai teeskentele.
Ihmisistä ja ihmisten tarkoitusperistä ei välillä (useinkaan) saa mitään tolkkua. :smiley:
Siis ihan ilman isompia ongelmiakin. Joku sanoo ei vaikka tarkoittaa joo, ja toisinpäin. Välillä ei on ei. Jotakuta piirittäminen imartelee, jotakin liika innokkuus ahdistaa.
Mummut tuputtavat kahvipullaa ja toistakin palaa kakkua, mutta takanapäin päivittelevät kuinka ahne vieras oli.

Yhtäkaikki olen siirtynyt kohti ajattelua, jossa otan asian, miten se sanotaan, enkä arvaile tai yritä etsiä rivienväliviestejä liikaa.

On jokaisen (mukaanlukien itseni) omalla vastuulla yrittää opetella sanomaan tahtonsa ja toiveensa suoraan.

94

Uskon todella siihen, että herkät tuntosarvet traumoissa kasvattaneet ymmärtävät usein muita paremmin juuri tunneviestinnän merkityksen suhteissa. Sehän on tutkitustikin hyvin keskeinen osa ihmisten kommunikointia ja aivan varmasti eläintenkin. Esim. sympaattisen hermoston tiedetään virittäytyvän toisen viestimään ilmapiiriin ja näin me ikään kuin mukaudumme ja mukautamme vuorovaikutustilanteissa toisiimme ja toisiamme. Voi olla niin, että monikin kääntää tämän vahvuudekseen, kunhan trauma on sillä tavalla kohdattu ja käsitelty, ettei se enää hallitse ihmistä ihan kokonaan ja hälyttele kellojaan aivan mistä sattuu. Vaaraan ja uhkaan jatkuvasti varautuneen, kroonisesti stressaantuneen ihmisen tunneaistillinen herkkyys ”valehtelee” siinä missä keskiverto savolainen noin seitsemäntoista kertaa virkkeen aikana :smiley:

95

Tämä on muuten vähän saaterin tärkiä asia missä tahansa vuorovaikutussuhteessa!

96

Eilinen ja tämä päivä ovat tavallista, perushyvää elämää.
Vähän ulkoilua sään salliessa, kotitöitä, iso pino hyviä kirjoja odottaa lukemista, mieliala ihan jees, eikä mihinkään koske. :smiley:
Illalla oli kiva käydä puhtaisiin lakanoihin nukkumaan. Kun sää on viilennyt, paksun peiton alla ikkuna auki saa hyvät unet.

1 tykkäys
97

Mikä ristus on ku ei aharista?!

98

Kyllähän sitä mieleen hiipii kysymys onko enää edes elossa, jos ei ahdista, eikä mihinkään kivistä. :smiley: Polvea kyllä juili aamulla, niin elonmerkkäjä on.

99

Tavallaan ymmärrän, vaikken jaksa, sellaisia, jotka valittavat aivan koko ajan jotakin olojaan tai olosuhteitaan eivätkä näe edessään ikinä muuta kuin uhkakuvia ja potentiaalisia katastrofeja. Kun oma helvetti on jota kuinkin ainoa todellisuus, minkä tuntee, sen sitten tuntee. Lähellä olevatkin on luontevaa kahlita jatkuvaan huoleen ja vaillinaisuuden tunteeseen, sillä yhdessä jaettu angsti vahvistaa oman kärsimyksen eli kokemuksen tärkeyttä. Joskus olen miettinyt, että minunkin juomiseni oli osaltaan myös krapulahakuista: selviytyminen ja jatkuva itseni kokoaminen oli sentään hyvin tuntemani maasto, jossa osasin suunnistaa. Tämä tosin vaikutti vain, kun uppouduin asiaan erityisen väkevästi, normaalimmassa olotilassa en asennoitunut samoin. Mutta nytkin tiedän, että edessä oleva on jotain paljon parempaa ja kuitenkin myös epävarmaa ja tuntematonta. Siksi en viikkoa pidemmälle juuri mistään haaveilekaan. Ehkä jonkinlainen menneisyyden ja tulevaisuuden luovuttaminen, niiden spekulatiivinen jälki- ja etukäteinen murehtiminen, on sitten jonkinlainen elämäntaito, jota nyt on tullut aika harjoitella. Ainakin siitä tulee melko kevyt mieli, kun ei enää edes jaksa vatuloida mitään.

Keventää kuin pientä oravaa, niin ettei veri kierrä!

100

On vähän uupunut olo. Käytin koiraa lääkärissä, rokotukset vain, mutta reissu vei mehut. Täällä joukkoliikenne ei ole niin sujuvaa ja köröteltiin saman kaupungin sisällä tunti suuntaansa vaihtojen kanssa. Koira käyttäytyi mallikkaasti, mutta väsyi sekin. Harmi kyllä uutta reissua pukkaa hammaskiven poiston merkeissä ja sehän tietää taas satasten laskua. :open_mouth:

Yksi mieluinen asunto meni sivu suun ja sekin harmittaa.
Mutta ei tässä ole mitään, mikä ei menisi levolla ohi. Teetä kuppi ja sohvalle ja sieltä sänkyyn.