Iltapäivää. Tänään tuntuu että “jos maassa olis rivat niin nostaisin” eli olo on onnellinen, kiitollinen, tyytyväinen. Joten antaa olla näin nyt tämä päivä.
Välillä on päiviä että on hieman tylsistynyt, ikävystynyt jotenkin ei saa otetta mihinkään, mutta olen opetellut sitä hokemaa että vain päivä kerrallaan. Lohduttaa se etten tiedä mitä huominen tuo. Ja tänne kun kirjoitan niin saan voimaa ja uskoa, en enää odota mitään sellaista että jotain ihmeellistä ja hyvää olisi tulossa, tai en varsinkaan sitä että sitten joskus. Elämä nyt tässä. Ei tätä kannata hukata. Ei ainakaan siihen että joisin kun en muuta keksi.
Minun juomiseni oli itseni turruttamista että jaksoin, siedin ja yritin liikaa, tein liikaa, yritin yksin selviytyä, koska elin alkoholistiperheessä jossa molemmat vanhemmat joimme, mutta vastuu kaikesta jäi minulle kun mies ei kyennyt ja jonkun oli otettava vastuu.
Mutta minulla oli ihana avioliitto nyt raittiina ollessa, raittiin miehen kanssa joka otti myös vastuuta meidän pikku perheestä, mikä oli minulle ihan uutta. Olen kiitollinen että sain kokea sen. Se päättyi mutta nyt minä tiedän että on olemassa myös onnistuneita liittoja eikä vain epäonnistumisia. No nyt joku ihmettelee että eikös se ole epäsonnistuminen kun tulee ero? No ei. uskon että se oli tarkoitettu juuri tuon pituiseksi ja en sille mitään voi. En ole apäonnistunut. Niinkuin eron jälkeen tuntui, nyt se on kääntynyt siten että sain hyvää aikaa ja siitä pitää olla kiitollinen. Piste.
hyvää ja raitista viikkoa.
Vaimosi toimintapa kuulostaa kovin samalta kuin äitini. Tavallaan sellainen maaginen ja lapsenomainen toive jostakin vanhemmankaltaisesta huolenpitäjästä, joka tyydyttää tarpeet ja toiveet ilman niiden ääneen sanomista ja taikoo puolesta ihanan elämän ilman, että itse tekee mitään sen eteen. “Prinssi karauttaa paikalle valkoisella ratsulla… ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka”
Omia ongelmiani tässä suhteessa en ehkä täysin hahmota, enkä ymmärrä mikä menee pieleen. Koen, että yritän kyllä kertoa mielipiteeni ja toiveeni, mutta se ei tule kuulluksi tai se ohitetaan… En silti ole niitä hylännyt, vaan jotenkin oudosti väistellyt ja sopeutunut… ehkä silloinkin, kun ihmissuhde olisi kannattanut päättää tai lyödä nyrkkiä pöytään ja sanoa, ettei tämä käy.
Jos jotain esimerkkejä kerron asian selkiyttäniseksi, niin lapsena isä häiriköi ja kiusasi kaikki aamut, varsinkin manian ollessa päällä. Kotona oli karjaa ja hän ehti aamutöiltä “pilaamaan” kaikki kouluaamut. Aloin herätä niin aikaisin, että sain aamutoimeni tehtyä ja menin sään suinkin salliessa ulos, metsään odottamaan kouluun lähtöä. Siellä oli rauha ja kiva kävellä tai istuskella toisin kuin sisällä.
Puolisoni taas ei antanut minun nukkua. Meillä oli telkkari sekä olo- että makuuhuoneessa ja vaikka selitin, että tarvitsen riittävästi unta, hän jääräpäisesti halusi katsoa telkkari yömyöhään makkarissa ja jauhoi vaan, että arkussa nukutaan. Otin lopulta oman asunnon, mutta jatkoin silti suhdetta. Mikä oli oikeastaan varsin typerää, siis suhteen jatkaminen.
Viimeisin tapailukumppanini oli naapuri, eikä hän hyväksynyt oman ajan tarvettani ja etten halua tavata joka päivä. Koin että hän takertui ja vaati liikaa, jopa vahti minua ja syyllisti tyyliin, että kylläpä jaksan lähteä bussilla liikkeelle, mutten tavata häntä ja kuvio alkoi ahdistaa liikaa, joten muutin pois. Tilanne olisi tietenkin ollut ratkaistavissa muuttamattakin.
Eli vaikka sanon, mitä haluan, en tule kuulluksi, enkä toisaalta ilmeisesti osa olla tarpeeksi napakka, vaan jatkan samaa lapsuudessa opittua tapaa jotenkin väistellä ja paeta.
Niinpä kokemukseni ihmisisuhteista on jotenkin ankea ja ahdistava. Loputon ahneus, takertuvuus, mikään ei riitä… se mitä pystyn antamaan, ei riitä kenellekään. jaksamistasoani ei hyväksytä ja jos olenkin jollain tapaa hauskaa ja huumorintajuista seuraa osan aikaa, se toinen puoli; väsymys ja vajaakuntoisuus ei tule nähdyksi, eikä hyväksytyksi. Ei sitten millään, vaikka sanoisin, että nyt tarvitsen lepoa ja yksinoloa.
Minulta on mennyt ehkä hermot. Ehkä lapsuudenkoti teki suurimman tuhon ja parisuhde loput. Ihan kamalaa, kun nytkin mietin, että jos sanoin haluavani lukea rauhassa edes tunnin, ei mennyt viittä minuuttia, kun ex-mies oli tempomassa ovea auki ja kysymässä tai vaatimssa jotain. Lapsena usein edes vessassa ei saanut käydä rauhassa, kun äiti tai isä oli ryskyttämässä ovea, että kuka perkele siellä on.
Että toden totta haluan oman asunnon, oven ja lukon itseni ja muiden väliin. Pääsen tarvittaessa suojaan loputtomilta vaatimuksilta.
Pahaltahan tämä kaikki ehkä kuulostaa, jos on elänyt erilaisen elämän.
Mitä tälle sitten voi tehdä? Mitä itse teen väärin ja miten oppisin parempia toimintatapoja? Olenko lapanen, kommunikaatiossani kuitenkin epäselvä vai miksi sama toistuu ja toistuu? Introvertti, jota on vaikea ymmärtää? Missään tapauksessa en jaksa ketään 24/7, paitsi koiraa.
Onnistuneitakin ihmissuhteita maailmassa on, sellaisia, joissa kummankin hyvinvointi ja toiveet otetaan huomioon.
Sattumaa ei ole se, että huomaan olevani samoissa tilanteissa ja ongelmissa toistuvasti. Omalla toiminnallani on siinä osuutensa.
Tuo on lohdullista; onnellisiakin suhteita on. Eikä ero ole epäinnistuminen. Ihmiset kulkevat pätkän yhtä matkaa, kokevat asioita, oppivat ja kasvavat ja joskus tiet erkanevat.
Epäonnistuminen on ennemminkin onneton elämä, juuttuminen huonoon suhteeseen ja riitelyyn, jos kumpikaan ei osaa ottaa vastuuta eropäätöksestä ja omasta onnellisuudestaan.
Kaikesta hankalastakin huolimatta omakin avioliittoni oli opettavainen ja kummankin juodessa se toimi kohtalaisen hyvin ja noilta ajoilta on ihan hauskoja muistoja. Siltä ajalta puntit on ehkä tasan, kumpikin oli vähän itsekäs, vastuuton ja epäreilu eri asioissa ja niiden painoarvo oli aika sama.
Tänään oloni on ollut hiukan ärtynyt, täällä ei nousisi maailma kahvoista ylös. 
ehkä huomenna on toinen moodi. Huono ei ole kyllä tämäkään päivä, lenkkeilty auringonpaisteessa, Huono tyttö -kirja luettavana ja Siltsu-dokkarisarjasta eka jakso katsottu.
E. Leinon runo Hymyilevä Apollo on pyörinyt mielessä:
Raittiina tänäänkin. Mukavaa päivää!
Kesällä meidän asumuseromme alettua minussa nousi eräänlainen narsistinen hätä taikka hämmennys ja olen sen nyt tiedostanut oman mieleni jo paljon rauhoituttua, että tuolloin käyttäydyin hyvin takertuvasti. On ollut minun virheeni ahdistaa vaimoani, hän on kokenut minut hyvin vaativaksi. Hänellä on myös tuo puolensa, että omien tarpeiden ilmaiseminen voi olla vaikeaakin mutta toisaalta hän vaikuttaa myöskin skarpanneen sillä saralla. Minun virheeni on ollut, etten ole oikeasti todellakaan kuunnellut kunnolla. Ja mitä minä olisin kuullutkaan, kun oma pääni on ollut täynnä oman hätäni ja sekavuuteni hälinää. Nyt emme ole missään muussa yhteydessä kuin lapsemme hoitoon liittyvissä järjestelykysymyksissä. Minä olen vasta tässä tilanteessa kyennyt rauhoittumaan ja keskittymään pelkästään omaan kuntoutumiseeni.
Tätä kokemusta vasten voisin kuvitella, että ”normaalistikin” kovin takertuva kumppani on sellainen, jolla on jatkuva hätätila sisällään. Oma kokemukseni männä kesän egotripeiltä on sellainen, että kun luulee jotenkin itse tuhoutuvansa toisen poissa olemisen tjms. kautta, niin käyttäytymisestä tulee sellaista toisen lypsämistä. Tämän takia ajattelen, että hyvä suhde voi perustua vain siihen, että kummallakin on riittävä selkeys itsestään ja sellainen tietynlainen turva sisällään. Ehkä sinulla on ollut myös huono tuuri siinä mielessä, ettet ole toistaiseksi kohdannut sillä tavoin itsensä kanssa sinut ollutta tyyppiä, jonka kanssa minuuden tilat kohtaisivat riittävästi, sanoisinko itsenäistä ihmistä.
On nimittäin täysin mahdollista, ettei sinussa ole mitään vikaa.
Näissä voi hyvinkin olla kyse tunnelukoista, kiintymyssuhdeongelmista ja aiemmista kokemuksista. Ehkä itse pelkään oman tilan, jopa itseni, menettämistä ja joutumista jotenkin vastuuseen toisen onnellisuudesta ja elämästä.
Tapailukumppanini ehkä pelkäsi hylätyksi tulemista… toinen väistyy ja pakenee ja toinen takertuu yhä kiivaammin, mikä johtaa tuhon kierteeseen, missä hetki hetkeltä kummankin hätä lisääntyy.
Joissain tapauksissa tilanteen saa rauhoittumaan keskustelemalla heräävistä ahdistavista tunteista. Polyamoriasuhteista muuten tuon puhumisen voisi tuoda kaikkiin parisuhteisiin, ongelmaksi tietysti voi muodostua kyvyttömyys tai haluttomuus itsereflektioon.
Mitä suurempi sisäinen hätätila on päällä, sen defenssiivisempaa on käytös. Ja kyllähän tämänkaltaiset ongelmat aktivoituvat nimenomaan läheisissä ihmissuhteissa, joissa suuria tunteita, sisimpänsä paljastamista ja haavoittuvuutta.
Kirjoitit Naurismäki, omassa ketjussasi itsetunnon vaihtelusta eri rooleissa ja tilanteissa. Tunnistan samaa itsessäni.
Osa-alueilla, jotka hallitsen ja joissa tunnen olevani pätevä, olen itsevarma ja selkeä, ottamaan jopa ohjat käsiini tarvittaessa.
Parisuhdeasioissa putoan helpommin jonkinlaiseen hätään, avuttomuuteen ja epävarmuuteen. Samoin tilanteissa, joissa tunnen, ettei osaamiseni riitä tai pitäisi olla yksin huomion kohteena esimerkiksi pitää puhe tai esiintyä.
Olen silti luottavainen kehittymismahdollisuuksieni suhteen, enkä oneksi enää jää häpeämään epäonnistumisia pitkäksi aikaa.
Itsetuntemuksen syventäminen, omien vahvuuksien ja toisaalta harjoittelua kaipaavien taitojen tiedostaminen on hyvä alku. Kehitystä ei tapahdu, jos en uskaltaudu hieman epämukavuusalueelle, joten hiukan enemmän voisin haastaa itseäni.
Aivan varmasti kehitymme! Tuo mainitsemasi hylkäämisen pelko on sellainen, joka omassa psykoterapiassani nousi esiin jo kaksikymmentä vuotta sitten. Eräässä muinaisessa erossa se selvästi aktivoitui mutta tämän kesän kriisini läpi käytyä tajusin sen, että pitkälti tuo pelko oli kulkenut mukanani myös pinttyneenä luulona itsestäni. Eivät ero tai sen uhka ole hauskoja kenellekään, mutta minä luulin yhä voivani suistua sellaiseen tilaan, jossa surin masentuneesti dokaillen kauan sitten tapahtunutta eroa jopa vuosien ajan. Minä pelkäsin joutuvani kokemaan saman tai pahempaa, koska suhde vaimooni on ollut hyvin tiivis ja intensiivinen, olemme olleet myöskin läheisiä tavalla, joka on minulle ainutlaatuinen. Tajusin, etten pelkää suhteen päättymistä oikeasti niin paljon kuin sitä, etten vain jotenkin pärjäisi: ja tämä palautti mieleen kaiken vittumaisen naljailun ja muka hauskan vähättelyn, jota oman lapsuuden perheeni naiset - äitini ja sisareni - ovat aikanaan pitäneet minua ja isääni kohtaan. Jostain syystä meillä oli tällainen ilmapiiri kotona ja vaikka näön vuoksi sanottiin, että pojatkin saa itkeä, syvempien asenteiden tasolla juuri miehen tunteita ja herkkyyttä on naurulla pilkattu aina. Nykyään tilanne on jo toinen mutta minä huomasin kantaneeni sen sorttisista kokemuksista ammentamaani itseluuloa itsetuntoni sisällä, ja ilman muuta sellainen aktivoituu sitten parisuhteessa ainakin, jos se on tietyssä mielessä vaakalaudalla. Uskon siinä mielessä olevani nyt hieman pidemmällä sen suhteen, että tiedän jo luulleeni itseäni ainakin tuolta osin heikommaksi kuin olenkaan. Ja vaikka elämään mahtuu muitakin vaikeita aikoja kuin lapsuus ja nuoruus, siihen mahtuu korjaaviakin kokemuksia. Emme ole aivan mahdottomia olentoja, mitä muutoksen kykyyn sittenkin tulee.
Näin on. Oikeastaan on lohdullinen ajatus, että ihminen muuttuu ja kehittyy koko ajan , elämänkaarensa loppuun saakka. Vanheneminen on kivaa, suhtaudun tulevaan uteliaasti. Kun tähänkin saakka olen selvinnyt, on kiinnostavaa nähdä, mitä tästä eteenpäin tapahtuu.
Viisikymppiselle tarjottu boksi ei näytä niin ahtaalle kuin nuoremmalle. Eikähän mihinkään boksiin tai rooliin edes tarvitse mennä. Ehkä muutos onkin tapahtunut enemmän omassa päässäni ja vapauden tunne tullut siitä.
Tavoitteenani on saada arkeen kivoja asioita lisää ja yksi niistä on nyt saunavuoro kerran viikossa. Juomaksi hankin jotain alkoholitonta, vaikka tonic water- lasipullon tai limsaa… jotain mikä on vähän juhlavampaa.
Säästäminenkin edistyy pikkuhiljaa ja edullisempaa asuntoa etsin koko ajan, mutten pakkomielteisesti. Seuraan tarjontaa ja kypsyttelen pikkuhiljaa suunnitelmiani.
Jaloissa oli kipuja ja olen jonkin aikaa tehnyt eri ohjeista soveltamaani treeniä ja tuntuu kuin lihaskunnon vahvistuminen auttaisi. Jatkan samaa rataa ja lisään tasaisesti lenkkeilyäkin. Ehkä joku jänne oli tulehtunut, ehkä hermo puristuksissa (hamstring-syndrooma?) Siirryin istumaan eri tuolillekin ja olen välttänyt pitkiä yhtäjaksoisia istumisia. Silläkin voi olla oma osuutensa.
Nyt kaikki tuntuu hyvältä, eikä iloa sumenna sekään, että todennäköisesti pahenemisvaiheet niin masennuksessa kuin vatsavaivoissa on joskus edessä.
Riittää, että nyt on hyvä.
Tämä päivä taitaa mennä puolella teholla. Koira oksensi yöllä sänkyyn ja siivosuoperaation jälkeen uni ei enää tullut. Olin lukenut aika myöhään, niin uni jäi muutamaan tuntiin. Väsymys painaa ja olo on sumea, mutta onneksi voin levätä, eikä tälle päivälle ole täyttä toimintakuntoa vaativia velvoitteita.
Koirakin on kunnossa ja oma iloinen itsensä.
Lukeminen on aina ollut iso osa elämääni.
Olen etsinyt tietoa ja jollain tapaa yhteyttä muihin ihmisiinkin kirjojen kautta. Autofiktio ja ihan kertomuksetkin ovat tuoneet lohtua; jollakin muullakin on tämänkaltaisia kokemuksia ja tuntemuksia tai hän on ainakin pystynyt luomaan hahmoja ja tilanteita ja mielikuvituksen tasolla minulle samaistuttavan maailman, jonka kautta kohtaamme.
Varasin kirjastosta pari kirjaa, jotka käsittelevät mielessäni paljon pyörivää teemaa; hankalia perhesuhteita ja ylisukupolvisia ongelmia ja huonoja toimintamalleja.
Aino Juusola: Taakka vai turva? — Mitä kannan mukanani menneiltä sukupolvilta
Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa -väärässä olemisen historia
(Sirpa Kähkönen on työstänyt äidin kuoleman jälkeen väkevän teoksen suruista ja murheiden perhehistoriasta)
En sitten tiedä, auttaako aiheeseen uppoutuminen ymmärtämään asioita vai pitää niitä van enemmän mielessä.
Olen kyllä perehtynyt paljon muihinkin teemoihin. Isän muistisairauden paljastuttua ja sen edetessä sain lohtua tiedon etsimisestä ja ihmisten kokemuksista läheisen muistisairaudesta.
Väsymys vaivaa vieläkin, muttei niin paljon kuin eilen.
Jonkinlaista tuskaa ja ahdistusta tuo moniongelmaisen tuttuni tilanne. Alkoholismi on pahentunut ja elämäntilanne muutenkin raskas ja vaikka hän on käyttäytynyt minua kohtaan ikävällä tavalla, pistän sen valtaosin sairauden piikkiin, koska näin ei ole aina ollut.
Näin ulkopuolelta katsoen juominen on pääasiallinen ongelma, hän itse kokee sen olevan ainoa keinoa selviytyä. Apua hän ei halua siihen hakea. Pelkäänkin, että tapaturmainen kuolema, sairauskohtaus tai itsemurhakin on vain ajan kysymys. Yritän ole ajattelematta asiaa ja toivon hiljaa mielessäni, että jonkinlainen ihme tapahtuisi ja hänkin löytäisi halun raitistua.
Koska emme ole olleet koko ajan tiiviisti tekemisissä, en ehkä heti tajunnut, miten huonoksi hänen tilanteensa on mennyt. Ajattelen, että kyseessä varmaan on ns loppuluisu, nopea pahenemisvaihe. Hän joko löytää halun raitistua tai vajoaa hyvin syvälle alkoholismiin ja jopa menehtyy siihen.
Huono käytös, epätoivo, raivo… paha olo ja koko ajan lisääntyvät erinäiset ongelmat kaikilla elämän osa-alueilla ovat sairauden oireita ja toivottavasti tuovat sen oman pohjakosketuksen hänelle…
Ainoa apu, jota tässä kohtaa kannattaa tarjota, on ohjaaminen avun piiriin, jos sellaiseen ilmenee yhtään halua. Rahaa en missään nimessä enää lainaa, se vain pahentaa tilannetta. Eikä liioin ole hyötyä jutella, kun hän on päihtynyt.
Minäkin olen lukenut yleensä hyvin aktiivisesti. Tieto- ja kaunokirjallisuus, joskus teologia ja filosofia, ovat uponneet hyvin. Lukuvaiheissa olen saattanut päästellä menemään joskus romaaninkin päivässä, jos siihen on ollut vain aikaa. Kesällä 2020 olin aivan puhki ja join paljon. Silloin myös luin paljon (en tosin humalassa), mutta sen jälkeen siihen tuli täys stoppi. En vain pystynyt keskittymään pitkään tekstiin enkä saanut siihen rauhaakaan. Olin vain tosi väsynyt. Olen nyt vasta tajuamassa asioiden sitä laitaa, että ajauduin tuolloin uupumukseen enkä varmaan koskaan toipunut siitä aivan täysin. Elettiin vauva-arkea, koronasulkujen aikaa, työn takia ajoin pitkin maakuntaa päivittäin, sosiaalinen elämäni kapeutui ja ahdistui. Elämä alkoi tuntua pelkältä suoriutumiselta ja samanaikaisesti vaimoni alkoi oireilla kärkevämmin omaan väsymykseensä, joka sitten etenikin masennukseksi asti. Olin kaiken tämän keskellä tavalla, josta käsin en kyennyt jäsentämään tilannettani selkeämmin. Kunhan selviydyttäisiin ja jotenkin jaksettaisiin, niin elimme.
Lukutaitoni oli tiessään. Löysin onneksi Areenan dokumenttiaudiot ja paikkasin tarvettani niillä. Mutta keskittymiskyvyn rappeutuminen jatkuvan ylikierroksilla olemisen myötä tuntui todella pahalta, ahdistavalta. Sitä kesti viime kesään asti, noin kolmeen vuoteen en lukenut kuin muutaman kirjan ja nekin vaivoin. Kun huomasin taas pystyväni lukemaan, tiesin jo voivani paremmin. Käsitin vähin erin palautuvani stressitilasta, johon olin jumiutunut. Tuskin olen siitä vieläkään aivan selvinnyt mutta pahin on kaukana takana ja se tuntuu siltä kuin voisin taas ”jäädä” hetkeen ilman jatkuvasti vaanivaa kiireen tai paineen tunnetta.
En voinut lukea enkä voinut keskittyä oikein elokuviinkaan. Musiikintekoon saatoin uppoutua mutta oireilin senkin parissa usein hermostuneesti. Vähän kaikkeen olemiseeni ja tekemiseeni alkoi liittyä herkkyyttä stressaantua. Tajusin, etten siedä hirveää informaatiotulvaa jatkuvasti ja aloin taukoilla somesta vähän väliä. Pidin välineistä 2-4 kuukauden taukoja usein ja se todella auttoi. Pidin myös juomisesta tuon mittaisia taukoja mutta oveni oli sille silti raollaan enemmän tai vähemmän. Kieltäydyin mutta hyvin passiivisesti, en varsinaisesti hoitanut itseäni aktiivisesti enkä oikein osannut asettaa mitään syvempää muutostavoitetta. Hilluin joka tapauksessa jossain tyhjiön tuntuisessa sielunmaisemassa etääntyneenä itsestäni ja samalla etääntyen toisista.
Tällä hetkellä en vielä jaksa olla juuri minkäänlaisessa yhteydessä ihmisiin, joiden tilanne on samalla tavoin tyhjiössä hilluva. Huomasin loppukesästä olevani yhä niin herkkä imeytymään juomishaluja triggeröiviin ”ideoihin”, että koen tarpeelliseksi suojautua niiltä kaikin tavoin. Sama pätee muiden ongelmiin, joissa he itse vielä vellovat mieluummin kuin ovat valmiita astumaan niistä vastuun ottamisen puolelle. En vain jaksa tällä hetkellä taistella sisälläni sen erottamiseksi, minkälaiseen syyllistämiseen ja vastuuttamiseen voin todella suostua ja mikä osuus toisen asioiden ratkaisemisesta kuuluu vain hänelle itselleen. Minulla on omat taakkani ja tiputtelen niitä nyt matkasta asia kerrallaan. Tuskinpa haluan sen jälkeenkään asettua rooliin jonkun muun sairauskertomuksessa. Apua tarvitseva ja sitä aidosti vastaan ottava ei minua sellaiseen rooliin varmasti haluakaan. En voi kaataa enkä olla astiana toisen kaatamalle ryönälle, mutta voin jakaa tunteita ja tilanteen vaikeutta. Nämä ovat eri asioita, hyvin radikaalilla tavalla.
Kun kyse on niin paljosta muustakin kuin pelkästä juomisesta, olen siksi tyytyväinen, että muutoksia on jo tapahtunut vaikka itse juomiskierteestä kokonaan pääseminen oli vielä kesällä hyvin vaikeaa. Nukun paremmin, liikun enemmän, syön ihan hyvin - ja keskityn, jaksan ja toimin jo nyt terävämmin. Paljoakaan ei tarvitse itselleen tehdä, kun tekee vain oikeita asioita.
Toden totta Naurismäki, omissa ongelmissa on tarpeeksi työsarkaa ja nehän on ne joille jotakin voi tehdä, kun aikuisista ihmisistä puhutaan.
Parisuhteessa vinoutuneet roolit tuppaa vinoutumasn lisää; mitä enemmän toisen ongemia ottaa vastuulleen ja hoitaakseen, sen passiivisemmin tämä niitä itse hoitaa. Kummankaan siihen pyrkimättä toiselle kerääntyy aina enemmän vastuuta, syyllisyyttä ja muita kuormaa… sen toisenkin “kantamukset” siis. Molempien haavat, ehkä traumatkin syvenee, kun otetaan parisuhteessa ehkä lapsuudenkodista tutut vääristyneet roolit.
Yritin olla sosiaalisempi ja osallistuin asukastoimintaan. Se kostautui selkä ja iskias-tyyppisinä kipuina, kun iistuin huonolla tuolilla pari tuntia. 
Siitä on selvitty ja taas uusineista vatsavaivoistakin.
Olen osallistunut muihinkin aktiviteetteihin ja selvitellyt jaksamiseni rajoja. Sopiva määrä ihmisten seuraa piristää ja saa ajatuksia uusille urille, liika väsyttää ja vie voimat. On ollut muutama varsin hyvä keskustelu suht vieraiden ihmistenkin kanssa ja aion jatkaa tällä hiukan aktiivisemmalla linjalla.
Omaa hyvinvointiani on ehkä syönyt liiallinen sisäänpäin käpertyminen liian pitkäksi aikaa. Sopiva määrä sosiaalisuutta on tarpeen. Lähimmissä ihmissuhteissa on ollut viime aikoina paljon kaikkea työlästä, niin nämä helpot ja hauskat kohtaaniset ovat olleet virkistävää vastapainoa.
Kirjoititkin ystävästä (vai olitko se sinä??), jolla nyt juominen niin kovaa, että käy kuormaksi sinullekin. Sellainenkin voi kasata aikamoista psykososiaalista stressiä ja sappea rintalastan alle. On hyvä olla muutakin virikettä täällä elämän suurella leikkikentällä!
Minä tykkään ihmisten seurasta ja kaikesta sellaisesta, mutta minulla on myös aika introvertti puoleni. Stressaannun sekä liiasta sosiaalisesta tykityksestä että liiasta yksinäisyydestä. Olen taipuvainen masentuneisuuteen ja se ilmenee minussa sosiaalisena passivoitumisena. Tätä kehitystä minulla oli korona-aikojen jälkeen paljon ja nyt tämä raitistumishankkeeni haastaa myös vetämään päätäni ulos perseestä. Aivan kaikille en mitä tahansa tilitä, mutta onnenpotkuista yksi on viime aikoina ollut sellainen, että olen saanut uusia työkavereita useamman, joita kohtaan tunnen hengenheimolaisuutta syvemminkin. Olen löytänyt näissä muodostuvissa kaveruuksissa itsestäni tämän alkusyksyn aikana uutta rohkeutta avoimuuteen ja huomannut, että voin paljon paremmin, kun kerron myös vaikeista asioistani niitä kuitenkaan toisille kaatamatta. Ja kas, he minua 10-15 vuotta nuorempina ovat aivan eri tavalla kypsempiä puhumaan tällaisista asioista kuin monet ikäiseni useinkaan! Tuntuu kivalta kertoa ihan tavallisena asiana vaikka se, että minulla on ollut päihteiden ja mielenterveyden kanssa vaikeuksia. Nuo asiat ovat ehkä heidän ikäisilleen olleet aina tavallisempia.
Kun minä menin ekan kerran psykoterapiaan, siitä ei parannut juuri missään hihkua. Nyt ovat asenteet avarammat. Ja jos ennen näistä pystyin juttelemaan luonnollisemmin lähinnä naispuolisten kavereiden kanssa, niin nyt tuntuu olevan ihan samanlaista kolmekymppisten miesten kanssa. Minulla on ollut kauan jopa ongelmana se, etten ole oikein löytänyt samanhenkistä mieskaveriseuraa. Tänään jo suunniteltiin poikien kanssa retkeä taidenäyttelyyn, se on minulle luontevampaa kuin joku väsynyt poikien-perkele-mökki-perkele-viikonloppu.
Mutta sen tasapainon löytäminen, se on kyllä tärkeää: yksin-seurassa, antaa-saada, vakavaa-kevyttä, toimia-olla vaan jne. Sitäkin mietin, että myös tällaisen tasapainon ja säätelyn vajeeseen on ehkä ”pitänyt” ryypätä. Nyt on mukavaa, kun on tässä herkistynyt tietynlaiseen itsetunnusteluun mahdollisen itsetunnon edellä.
Uskon ja koenkin niin, että jos/kun parisuhteessa tietyt traumaperäiset vaikuttimet ottavat väärän vallan, se suhde voi vinoutua sen alle. Ei ehkä aina lopullisesti mutta siten, että ne asiat voivat korjaantua vain, kun kumpikin ottaa todella vastuun itsensä hoitamisesta.
Juttelin tästä oman terapeuttini kanssa, joka on tehnyt aiemmin pariterapiaa ja hän kuvasi silleen yleisesti, että toinen voi tehdä toisesta oman traumansa projektion, vaatia alitajuisesti ja tietoisestikin ikään kuin toiselta ratkaisua omaan hätäänsä hakien ja siinä tilassa hän voi todella unohtaa sen täysin, että myös se toinen on vain tunteva ja haavoittuva ihminen, kuten kaikki muutkin. Joskus vakavasti traumatisoitunut ihminen voi kuvitella itsensä traumoineen silläkin tavoin vialliseksi, että hän kuvittelee ”normaalien” kestävän itseltään suunnilleen mitä tahansa: kun hän on niin epätäydellinen ja mielestään huono, hän kuvittelee tai toivoo muiden voivan olla täydellisiä ja jotenkin parempia. Siitä voi nousta aika kohtuuttomia odotuksia ja toiveita kumppania kohtaan.
Todella hyviä pointteja kirjoituksessasi. Ehdin nyt kommentoida vain tuota loppua.
Omassa entisessä parisuhteessani joskus kysyinkin puolisoltani, miksi minun pitäisi joitua “maksamaan” siitä mitä muut ihmiset ovat hänelle tehneet. Hän kyllä myönsi, ettei se ole oikein, muttei kyennyt muuttamaan käytöstään, eikä hakemaan apua.
Ehkä joillakin ihmisillä on (traumoistaan johtuen) jonkinlaisen oikeutuksen tunnelukkokin ja kokemus, että jostakin ihmissuhteesta täytyy saada korvaus kaikesta kokemastaan väärästä ja vastavuoroisuiden puute ja itsekkyys oikeutetaan aiemman elämän kokemuksilla.
Ihminen on kuin lapsi; ahne ja itsekäs ja hyvin tarvitseva.
Minua on ollut helppo manipuloida syyllistämällä, kun olen ollut jo valmiiksi syyllinen kaikkeen; myös oman äitini elämän kurjuuteen ja pakkoon olla huonossa avioliitossa.
Eikä sillä, olen aikuinen ihminen ja omassa sokeudessani mahdollistanut noiden vinojen ihmissuhteiden synnyn ja jatkumisen.
Ihminen voi kuitenkin kasvaa ja muuttua. Elämää on edessä, kaikki ihmissuhteet eivät ole työläitä ja yksipuolisia. Minunkin on syytä hakeutua muiden seuraan enemmän, aika vähälläkin näyttää oma ihmiskäsitys muuttuvan positiivisempaan suuntaan.
Sinullakin on mahtava juttu nuo uudet kaveruuden alut! Toivottavasti niistä kehittyy ystävyyksiä. Ehkäpä löydän itsekin vähän terveempiä kuvioita pikkuhiljaa.
Mukavaa päivää!
Huomenta. olen kiitollinen että saan nukkua yöni hyvin. olen opetellut tavan, että jos illalla on jotain mielenpäällä joka häiritsee, ahdistaa niin kirjoitan sen, samoin jos huolettaa seuraavan päivän selviytyminen töistä tms. niin kirjoitan ne ylös. Muistan oikein hyvin kun nuorempana en vielä tätä keinoa tiennyt niin pyöriskelin hiki päässä puoli yötä ja mietin kaikenlaisia hankalia asioita, ihmissuhteita tms. Nyt kirjoitan ne ylös ja jätän joskus “jotkut asiat joille en voi nyt heti yhtään mitään” korkeimman haltuun, kun niille en voi mitään. Varsinkin menneet. Ja toiset ihmiset, heitä en voi muuttaa vaikka kuinka haluaisin. Niin ja minähän haluaisin että kaikilla olisi hyvä olla. Mutta en voi toisia muuttaa, enkä varsinkaan heidän kokemuksiaan muuttaa miten he ovat kokeneet esim. minun alkoholismini. Surullista mutta joitain asioita ei voi muuttaa vaikka kuinka yrittäisin. Pitää vain hyväksyä se että olen mikä olen.
Tämä elämä on kyllä mielenkiintoista. Todella mielenkiintoista katsoa elämää selvinpäin.
Juttelin juuri terapeuttini kanssa siitä, miten tärkeää ihmiselle on ”hyvä seura”. Hän haki filosofille nimeä, joka oli todennut osuvasti ihmisen olevan suhdelö eikä niinkään yksilö.
Olen samalla kannalla ja tämän jossain määrin tiedostanutkin, oma ammattinikin perustuu ihmiskäsitykselle, jossa ihmisen sosiaalinen toimijuus korostuu. Mutta ei se siitä ammatista johdu vaan todellakin tuosta riittämättömyyden ja ”panttivankeuden” kokemuksesta, joka toisen trauman aktivoiduttua kipeimmilleen on minussa herännyt.
Lintuanna kirjoittaa ketjussaan omiin tunteisiin luottamisen tärkeydestä, siihen opettelemisesta, ja tajusin siitä itsekin, että tätähän minuunkin omat terapeuttini takovat paraikaa. Luulen jopa, että tunteiden vähättelyn ja mitätöinnin kokemus on Suomessa suorastaan yleistä, niin moni siitä puhuu.
Mutta kun sekaan menee vielä joku todella kipeä trauma ja luottamus, tai yleensä yhteys omiin tunteisiin on kypsymätöntä, niin varmasti ovat kaikki lukot altistamassa sille, että juuri parisuhteessa aletaan toiselta toivoa, odottaa ja lopulta vaatia sovitusuhria omille menetyksille.
Silti olen sitä mieltä, että aikuinen on traumatisoituneenakin vastuussa siitä, miten hän haluaa rakentaa omia suhteitaan ja opettelemaan, mihin oma minä ylettyy. Pitää olla yksinkertaisesti lapsellinen, jos nelikymppisenä vielä selittää itselleen ja toiselle omaa muuttumattomuuttaan ja passiivisuuttaan niin sanotusti kotioloilla. Tähän ikään mennessä on jo oma valinta, jos jättäytyy suhteissaan vain ”lapsen osaan”. Tunnelukoilla ei toisten elämiä kuitenkaan voi omia. Erityisesti tämä vastuu alkaa tasan siitä hetkestä, kun oma diagnoosi ja hoitosuunnitelma on naputeltu lääkärin B1-lausuntoon.
Minä olen näissä asioissa todennut itselleni, että nyt on minun aika selvittää oma pääni sekä itsemyrkytyksen seurauksista että sitten siltä osin, mitä minä elämältäni toivon ja haluan ja mitä minä tarvitsen. Kaikki suhteet eivät todellakaan ole toistensa kopioita, tätäkin minulle on yritetty väittää, koska ydintraumani on sellainen ja tällainen.
Tajusin syksyn tullen, kuinka paljon olen itse mennyt mukaan siihen, kun minulle on selitetty kaikenlaista psykodraamaa sun muuta ja kuinka jo pidempään on ollut meininkinä se, että molempien tilanteet on yritetty minulle selittää jotenkin suoraan verrannollisiksi keskenään. Ne eivät ole. Minullekin on tuttua se asetelma, mitä joskus esitit, että on minun ongelmat ja sitten on ne ”meidän” ongelmat - ja vain ne. Kun jokin vaimoni käyttäytymiselle ominainen hankaluus otetaan puheeksi, ”meillä on molemmilla sitä samaa”.
Luulen, että tähän liittyy myös aika paljon pelkoa ja jokin minulle salaisuudeksi jäänyt mutta ilmiselvä kyvyttömyys/haluttomuus ottaa yksinkertaisesti vastuuta omasta käyttäytymisestä ja sen vaikutuksista. Olisi helpompi tai turvallisempaa olla vastuussa vähintään yhdessä ja ilman omaa aloitetta. Ja ah niin helppoa on etsiä jotkut hienot käsitteet ja teoriat ja älyllistää kaikki hetkellisen hallinnan tunteen antavaksi palikkatorniksi, joka sortuu seuraavan triggerin kohdalla taas kerran. Tunteminen pelottaa sellaista, joka on pakotettu ne kätkemään vain selviytyäkseen. Valitettavasti sen mukana pakottautuvat piiloon myös esim. ilon, rakkauden, terveen syyllisyyden, halun ja toiveikkuuden tunteet. Niillekin on tarpeensa ”hyvässä seurassa”.
Mutta tässäpä olen vastuussa itsekin itsestäni. Kun viime viikkoina olen vain joutunut hyväksymään tietyt realiteetit toisen nykyisessä tilassa ja ymmärtänyt niiden merkityksiä, se on muuttunut kokemukseni tasolla sellaiseksi, että näin on SAANUT minulle tapahtua. Enpä ole juomishimoissa pahemmin kärvistellyt, kun oma fokukseni on nyt jotenkin ehkä terveemmin sijoittunut asioihin, joille voin tehdä jotain. Aloin nautiskella elämästä hyvällä omallatunnolla ja kokeilla juttuja, joita tekee mieli tehdä. Oman passiivisuuteni ja lamaantuneisuuteni koetteleminen on ollut tärkeää, minulle iloa ja tyydytystä tuottavien pienten asioiden toteuttaminen. Ja vasta nyt olen kokenut pitkästä aikaa sellaista iloa tai kiitollisuutta, kun herään uuteen aamuun ilman krapulaa ja menen illalla nukkumaan iloisena siitä, mitä tiedän huomenna olevan vastassa. Mutta niiden asioiden on oltava minulle nyt vain riittävän pieniä ja yksinkertaisia, lopulta olen tajunnut ne vain normaaliin, hyvään ja tavalliseen elämään kuuluviksi ja samalla omiksi oikeuksikseni.
Sellaisia huippuhetkiä, kuten lomat, häät tai lapsen syntymä, on elämässä kuitenkin aika vähän. Uskon onnellisuuden kumpuavan eniten hyvästä arjesta ja kyvystä olla läsnä pienissä kauniissa hetkissä ilman että kelaa tehtävälistaa tai miettii mit puuttuu tai mitä haluaa… ettei onni ole ehdollista ja “sitten kun” sitä ja tätä. Että näkisi ne onnelliset hetket siinä keskeneräisessäkin elämässään.
Minulle niitä tuo luonto, satunnaiset kohtaamiset ja hyvät keskustelut, kirjat, onnistumiset käsitöissä tai koiran kanssa. Koira on vähän haastava ja sen kanssa olen useinkin tuntenut “huono äiti”-fiiliksiä, miksen osaa toimia tällaisen koiran kanssa? Sitä suurempi ilonaihe onkin, kun onnistun lukemaan sitä, ennakoimaan ja joku toisen koiran ohitus tai muu tilanne sujuu hyvin.
Ihminen tosiaan voi vaikuttaa lähinnä omaan kasvuunsa ja on vastuussa siitä. Tuonkin ongelmaisenn tuttuni tilanne on lopulta hänen vastuullaan. Olen iloinen, että hän saa nyt ammattiapua. Positiivinen kokemus siitä on hänelle hyväksi. Vaikka hän joisikin vielä, hänellä on nyt tieto, että apua saa ja on olemassa hänestä välittäviä ihmisiä, hänenkin elämänsä on arvokas… eli hänellä on työkalut halutessaan tehdä ongelmilleen jotain.
Se on minulle riittävän hyvä lopputulos tästä raskaasta periodista, eikä hänen kohtalonsa enää paina niin mieltäni.
Olen ajatellut usein, että olin vanhemmilleni kuin bonsai-puu… ja hekin omille vanhemmilleen yhtälailla. Lapsi on ollut aihio, jota sidotaan, väännetään ja typistetään jaluttuun muotoon. On vahva visio ja siitä poikkeavat versot katkotaan ja oksat sidotaan kasvamaan halutunlaisiksi.
Ei ole ollut kykyä antaa elintilaa ja vapautta ja muhevaa multaa ja kiinnostua asettua katsomaan, mitä kaikkea kasvaisi ilman liiallista puuttumista.
Elinvoimaa tuo kaikki ei silti ole vienyt, olen joiltain osin kitukasvuinen ja vänkkyräinen, mutta olen päässyt pinteestä ja kuin villiintynern autiotalon pihamaa, pusken kasvustoa. Siemenet voivat uinua sielussa kuten maanpovessakin kymmeniä vuosia ja olosuhteiden salliessa herätä ja alkaa kasvaa.
Olen miettinyt paljon sitä, millaiset tarinat ovat oikeanlaisia ja jotenkin sallittuja ja millaiset eivät. On joku tietty ideaali narratiivi vaikkapa raitistumisen tai vaikeuksista selvitymisen suhteen ja muunlaisa tarinoita ei aina oikein suvaita. Ideaalitarinassa ihminen taistelee ja selvityy voittajana ja kohoaa hyvään ja seesteiseen elämään, menestykseenkin ja jos näin ei käy se on oma vika tai vääränlainen tarina josta on syytä vaieta.
Kuitenkaan kaikki ihmiset eivät selviä voittajina ja selätä vaikeuksiaan ja surujaan. Katselin Trauma-sarjan itsemurhan tehneiden omaisten toipumista käsittelevän kauden. Useampikin on kohdannut painetta “toipua”, “päästä yli” , “mennä eteenpäin” ja “lopetaa menneiden kaivelu”.
Yksikin äiti hienosti totesi, että hänhän menee eteenpäin, mutta sen surunsa kanssa. Samaa saavat niskaansa erilaisista lapsuuden traumoista kärsivät, onnettomuukisen uhrien omaiset, lesket, lapsettomuudesta kärsivät, erityislasten vanhemmat ja monet muut.
Eli siitä omasta elämäntarinasta pitäisi muissa vaikeita tunteita herättävät asiat ja elämänvaiheet amputoida pois ja vaieta niistä. Miksei tunnu olevan tilaa sille, ettei kaikkien elämä mene sankaritarinan käsikirjoituksen mukaan?
Ehkä tämänkin takia ole viihtynyt enemmän kaltaisteni syrjäytyneiden tai suuria vaikeuksia ja menetyksiä kohdanneiden seurassa. Ehkä niissä yhteyksissä on sallitumpia myöskin ne vähemmän hauskat kuulumiset ja asiat, eikä kulisseja pidetä niin tiukasti.
Jos ihminen putoaa ylemmistä tuloluokista tai paremmasta asemasta, ehkä hän helpommin menettää sosiaaliset kontaktinsa ja muuttuu hyljeksityksi ruttotautiseksi jota vältellään, ettei epäonni tartu. Eikä siihen tarvita kuin avioero, hometalokauppa, työttömyys, syöpä tai muu sairastuminen… Ihmisiä alkaa pelottaa pelkkä ajatuskin, että noin voi käydä ja vaikeuksissa oleva ihminen on helpompi siivota pois silmistä muistuttamasta, ettei kaikki sittenkään ole vain itsestä kiinni.
En suostu vaikenemaan perheiden sisällä tapahtuvasta väkivallasta ja sen seurauksista. Enkä editoimaan elämäntarinaani siistiksi ja muita miellyttäväksi.
Vaikka myytti rakastavasta ja huolehtivasta äidistä on edelleen hyvin vahva, tälläkin hetkellä on paljon perheitä, joissa nimenomaan äidit harjoittavat henkistä ja fyysistä väkivaltaa lapsiaan kohtaan. Miten näitä lapsia voidaan auttaa, jos koko ilmiö kielletään? Tätä sokeutta ja silmien sulkemista on jopa sosiaali-ja terveydenhoitopuolella. Pelkästään henkinen väkivalta ja laiminlyönti voi jättää pitkät jäljet, pahimmillaan tietysti lapsi menettää jopa henkensä vaikka on lastensuojelun asiakas, kuten Joensuussa pienelle pojalle hiljattain tapahtui.
Katsoin itsekin tuon kauden ja kiinnitin huomion samaan. Toinen puoli asiasta on se, että jos onnistuu siinä ns. sankaritarinassa, tulee joku kertomaan, ettei niin isoa ongelmaa varmaan alunperin ollutkaan. Tai tie oli muuten tavalla tai toisella paljon sileämpi kuin muilla. On ihan selvää, että jokaisella on erilaiset sisäiset ja ulkoiset resurssit, muodostuivat ne sitten sisäsyntyisinä tai ulkopuolelta matkan varrella. Silti jostain tulee tarve arvostella ja pisteyttää toisten toimintaa. Teki niin tai näin, niin aina on vähän väärin toivuttu tai jätetty toipumatta.
Turvallisempaa olisi pysyä tsemppi-, kannustus- ja ymmärryskannalla, ainakin ääneen. Se ei maksa mitään, eikä vahingoita ketään.
Kiitos Elohiiri!
Avasit uutta näkökulmaakin. Joskus tosiaan voi olla, että sankaritarina kerronnallisesti ja draaman kaarineen hieno, mutta monttu josta on lähdetty liikkeelle vähän pienempi kuin jollain selviytymisessään “epäinnistuneella”.
Lainausmerkeissä siksi, että onnistumisena pidän pientäkin tilanteensa parantamisessa.
Rosoinen ja vähän ontuvakin elämä voi olla joiltain osin hyvää, kivun lisäksi pitää siisällään onnea ja iloa.
Huomaan itsessäni sitä, että silloin kun voin huonommin, iskee helpommin kiukku ja mietin millä helvetin oikeudella isäni käytti minua terapeuttinaan tai äiti purki pahaa oloaan haukkumalla, mitätöimällä ja syyllistämällä? Miksi apua ei haettu, eikä otettu vastaan? Miksi perheterapia oli mahdollista keskeyttää yhteen kertaan ja tilanne jättää silleen?
Hetken päästä saatan kuitenkin tuntea iloa ja ajatella olevani onnekas. Elämässäni on paljon hyvää. Sain evääkseni kotoakin monia taitoja, isältä myös rakkauden luontoon ja kirjoihin, sitkeyden. Näin miten hän jaksoi nousta ja yrittää, vaikka asiat menivät perseelleen toistuvasti.
Ehkä elämä on tuonut sellaisen vähän vinon huumorintajun. Löydän Rosa Liksomin novelleista paljon tarttumapintaa. Niissäkin rikkinäiset ihmiset yrittävät elää miten parhaiten taitavat.
Eikä oma lapsuudenperheeni ja sukuni ole ainut, jossa hoitamattomat mielenterveysongelmat (tai päihdeongelmat) sairastuttavat ja traumatisoivat aina uusia sukupolvia.
Roolien väärinpäin kääntymisellä on ihan nimikin parentifikaatio. Lapsi voi joutua huolehtimaan vanhemmistaan käytännön tasolla ja/tai emotionaalisesti ollen terapeutti, uskottu ja tsemppari.
Nyt kun aikuisena katselen ekaluokkalaisia tai teinejäkin, tuntuu todella omituiselta ja sairaalta, että isäni tai kukaan aikuinen alkaisi uskoutua ja hakea tukea lapselta. Henkinen ja fyysinen keskenkasvuisuus on niin selkeästii nähtävissä.
Itsehän olin “äiti” isälleni n. 8-vuotiaasta eteenpäin, jollain tapaa hänen kuolemaansa saakka.
Toteutin pitkäaikaisen hiiushaaveeni, vaikka se oli vähän kallis. Olin siihen jo jonkin aikaa säästänyt erikseen. Olen lopputulokseen tyytyväinen. Lokakuussa voisin käydä hierojalla ja ehkä elokuvissakin. Tavoite kun nyt tosiaan on ripotella jotain kivaa jokaiseen kuukauteen, mahdollisuuksien mukaan joka viikkoonkin jotain pientä.
Tänään en voi kovin hyvin. Olen allapäin ja ärtynyt. Luulen ja toivon, että huomenna on toisenlainen päivä.
Olen myös miettinyt ajoittain paljon vanhempieni toimintaa. Isänihän oli alkoholisti ja vasta pitkällä aikuisuudessa olen ymmärtänyt, että myäs seksi-/pornoaddikti. Nehän taitavat aika useinkin kulkea käsi kädessä, meidän dopamiinihakuisten ihmisten mielissä. Humalassa siis jutut muuttuivat täysin lapsen korville sopimattomiksi. Ja myös teininä ja aikuisenakin, kun jutut sinänsä olivat tuttuja, ei niitä olisi omalta vanhemmaltaan halunnut kuulla. Hän oli myös täysin kykenemätön vanhemmuuteen sikäli, että hän kysyi lapselta miten milloinkin toimitaan, eikä osannut asettaa rajoja, vastata kysymyksiin, antaa tukea tai aikuisen neuvoja. Vierestä puuttui aikuinen, vaikka hän siinä fyysisesti olisi ollutkin. Sen valossa ei ole mikään ihme, etten itsekään ole oikein oppinut luottamaan siihen, että ympäristö kantaa. Itse pitää tietää, osata, pärjätä ja ottaa selvää. Ja tosiaan, nyt kun itse katsoo kouluikäisiä, toivoo todella, että heillä on elämässään turvallisia ja vastuunsa kantavia ja osoittavia aikuisia. On musertavaa tietää, että kaikilla ei ole.
Kuulostaa ihanalta tuo hiushaaveen toteuttaminen ja muukin palkitseminen. Luulen, että minun on itsekin keksittävä jotakin vastaavaa.
Toivottavasti mielesi on jo parempi. Tai jos ei ole, ihan varmasti pian taas on. Sekin menee ohi. 