Kovaa tulkintaa.
Tuntematta.
.
Hoidin tänään joitakin asioita ja kävin pitkällä kävelyllä.
Kävellessä tulee aina mietittyä kaikenlaista. Vatsa- ja selkäkivut ovat laantuneet ja kivutonta olotilaa osaa arvostaa näiden jälkeen tovin enemmän, vaikkakin se hohto hiukan himmenee ajan kuluessa… seuraavaan vaivaan saakka.
Kirjoitin joskus aiemmin, että terveys on tullut vuosi vuodelta tärkeämmäksi asiaksi. Ihmetteln ja jopa häpeän, miten välinpitämättömästi omaan terveyteeni ja kehoosi joskus suhtauduin. Kaatulin humalassa polkupyörällä ja ilman, löin pääni edestä ja takaa, kiusasin itseäni ja kohtelin huonosti muillakin tavoin. Tapaturmien jälkeenkin saatoin naureskella, että niin vaan juopon tuurilla tästäkin selvisin.
Vitsailin joskus jopa toiveesta saada varamaksa, jonka joisin ennnen omaa maksaani. Elimistö ja maksa on kuitenkin huutanut hoosiannaan paahtaessaan selvitäkseen järjettömien viinamäärien polttamisesta… silloinki kun olen maannut sammuneena, se on tehnyt työtään ilman että olen osannut sitä tai kehoani muutenkaan arvostaa.
Ihmistä ei kuitenkaan ole olemassa ilman kehoaan. Nykyisin haluan kohdella itseäni hyvin, enkä tarkoita tällä sellaista stressaavaa pakonomaista terveyden tai ikuisen elämän tavoittelua. Se olisi saman kiusaamisen jatkamista. Yrtän kuunnella, mitä tarvitsen juuri tänään, kuulla kehon viestit. Minulla oli vuosikymmenet jotenkin kadoksissa yhteys omaan kehooni ja suhtauduuin siihen kuin esineeseen tai vaihtoehtoisesti rankaisin itseäni kehoani kiusaamalla.
Tuntuu, että osalla ihmisistä raitistuminen muuttaa elämän aika nopeasti. Toisilla, ehkä juuri niillä joilla on hankala tausta ja/tai muitakin ongelmia, tie on kiisempi ja pidempi. Hyvin helposti ne ydinogelmat jäävät käsittelemättä ja jonkinlaisena ratkaisuna vaihtaa riippuvuudesta toiseen. Joko muuhun päihteeseen tai toiminnalliseen riippuvuuteen, joka aika usein on pakonomainen liikunta, porno tai pelaaminen. Samalla tavalla nekin estävät toipumista. Voi käydä vuosikymmeniä vertaistukiryhmissä, eikä tavallaan pääse eteenpäin. kaikki riippuvuudet tuottavat samoja käytösmalleja sekä valehtelua ja itsepetosta.
Siirryin itse syömishäiriöstä juomiseen ja nämä kulkivat jonkin aikaa päälleikkäin, mikä oli elämäni paskamaisinta ja raskainta aikaa ja olin vakuuttunut, etten elä edes kolmekymppiseksi. Ostelua ja tilailua oli joskus aiemminkin puuskissa, nyt se oli tauolla aika pitkään, kunnes sorruin siihen taas. Ehkä olen sen nyt saanut poikki.
Päivät ovat erilaisia, samoin viikot. Kaikki ongelmat eivät ole ratkenneet, osa onneksi on. Jäätävää ahdistusta en tunne kovinkaan usein, masennusta ja alakuloa toisinaan, mutta pärjään niiden kanssa. Stressaavissa tai kriisitilanteissa ja ehkä tietyissä elämänvaihessa nousee samojakin asioita uudestaan käsiteltäväksi ja on suurempi riski kaivaa vanhat selviytymiskeinot naftaliinista, kuten nyt tuon tilailun kanssa kävi.
Ehkä yksi raitistumiseeni vaikuttanut seikka oli noihin aikoihin näkemäni loppuvaiheen maksakirroosipotilas ja aiempi yhden tutun kuolema alle 40-vuotiaana sisäelinlamaan, hänellä maksa, haima ja munuaiset lakkasivat toimimasta rankan juomisen seuraksena. Ehkä tajusin jotenkin, että tuo on se suunta jonne olen matkalla. Näinä raittiina vuosina jokunen juomakaveri on kuollut ja joillakin alkoholiongelma pahentunut. Joiltakin on mennyt terveys tai henki muista syistä.
Täytin tänä vuonna 50v ja tuntuu kivalta olla hengissä ja tämän ikäinen. Olen elänyt jo 20 vuotta pidempään kuin koskaan kuvittelin eläväni ja tyytyväinen siitä, etten niinä hirveimpinä hetkinä sittenkään luovuttanut ja päätynyt itsemurhatilastoon numeroksi.
Luin jonkun kirjan elämän vuodenajoista ja asiosta jotka ovat kulloisesssakin pinnalla. Elämän yksinkertaistaminen ja luopuminen turhasta tuntuu ihan hyvälle. Lasten hankkimisen tai omaisuuden tai isojen saavutusten haalimisen aika-ikkuna on sulkeutunut; ne jäi tekemättä ja saamatta; saan luopua sellaisesta paineesta että eläisin sen suhteen kuten muut. Nyt on toisenlaisten asioiden aika.
Huomenta. “tämäkin menee ohi” se on sekä surullista että huojentavaa. Menee ohi jos ei takerru kiinni siihen, johonkin tunnetilaan tai ihmiseen tahi paikkaan… Päästää irti. Etsiä itselle paras elämisenmuoto, mikä se sittenkin on. No, on kuitenkin otettava huomioon läheiset, ei ihan kaikkea voi toteuttaa, senkin olen hyväksynyt että minun on otettava huomioon läheiseni. En voi itsekeskeisesti vain elää niinkuin itse haluan välittämättä muista. Siihenhän tämä yhteiskunta kait perustuu että välitämme toisistamme. En tiedä miksi nuo lauseet tähän tuli mutta annan niiden olla siinä kun kerta tulivat tuolta mielen sykkeröistä. Itse olen tienhaarassa. Jäin yli vuosi sitten yksin. Olen taistellut ikävän, ahdistuksen ja erotuskan läpi, ne ei enää vaivaa, mutta suunta on nyt hakusessa. Mitä nyt? Mitä teen? Mihin asetun? Muutanko pois täältä? Alanko harrastamaan jotain? Ihan jotain uutta mitä entisessä elämässä puolison kanssa ei ollut? Raha on tärkeä, kaikkea en voi tehdä mitä haluaisin, sen estää rahan puute, mutta voi sitä tehdä ilmaiseksikin jotain muutoksia elämään. Mitä se on? En tiedä, uteliaana odotan tulevaa.
Hyvää ja utelaista elämää! raitista ennenkaikkea.
Heipä hei!
Minulla suhde tuohon allekirjoituksen lauseeseen on oikeastaan pelkästään lohdullinen. Ikävinkin olotila tai hirvein elämänvaihe menee ohi aikanaan. Tai tietysti tietty haikeuskin ilmenee niissä kauniissa hetkissä joissa hetekesi pysähtyy ajattelemaan “tämän haluan muistaa”. Siinäkin kaiken kataoavaisuuden ymmärtäminen nostaa niiden hetkien arvoa ja merkitystä.
En tiedä tuliko tuo mieleesi jo poispyyhkimästäni tekstistä, jossa kerroin, etten aio hoitaa äitiäni tai lähinnä ryhtyä hänen omaishoitajakseen ja pidän vaatimuksia jopa röyhkeinä? Näin olen asian kuitenkin päättänyt. Jollain tavalla voin tarvittaessa auttaa häntäkin, mutta en kokopäivätoimisesti.Tiedän, etten siihen pysty, enkä sitä jaksa. Enkä usko noin yleisestikään rajojensa rikkomisesta ja uhrautumisesta seuraavan kenellekään mitään hyvää. Ihminen täyttyy vihalla ja katkeruudella, väsyy, menettää terveytensä ja mahdollisesti myös retkahtaa juomaan, jos sellaista ongelmaa on.
Asenneilmapiiri ei oikein vieläkään mahdollista äitien lapsiaan kohtaan harjoittaman henkisen ja fyysisen väkivallan ja muun kaltoinkohtelun käsittelyä. Aihe on vaikea. Pojille on sallitumpaa puhua hakkaavista isistään ja välien katkeamisesta, tytärten odotetaan uhrautuvan, nielevän kaiken ja perinteiden mukaan hoitavan vanhempansa hautaan mukisematta oli perheen historia millainen hyvänsä. Pojilta moista ei jostain syystä edellytetä.
Asenteet pikkuhiljaa muuttuvat ja ilahdun kaikista ulostuloista, joissa joku rohkea nainen kertoo avun hakemisesta omaan väkivaltaisuuteensa. Kertoo hetkistä ja tilanteista, joissa on havahtunut, että oma toiminta on väärin. Havahtunut pelkoon lapsensa silmissä huutaessan ja retuuttaessaan tätä… Ehkä vielä tulee aika, jolloin aihe ei ole tabu, eikä häpeä estä hakemasta apua ja ylisukupolvinen henkisen ja fyysisen väkivallan kierre katkeaa.
Ajatus auttamisesta ja huolehtimisesta on muutoin tärkeä ja hyvä! Autan ja tuen kyllä jaksamiseni ja mahdollisuuksieni mukaan tälläkin hetkellä muutamia ihmisiä ja saan siitä itsekin iloa. Auttaminen on hieno asia, uhrautuminen ei niinkään. Siis sellainen itsestään antaminen, johon hyvillä mielin kykenee, mutta ei vastentahtoinen, omaa hyvinvointia syövä tai liiaksi uhrautuva.
Raha tuppaa olemaan hiukan ongelma minullekin, kun köyhyysrajan tuntumassa elelen. Samaa pohdintaa olen viimeaikoina tehnyt. Missä muodossa ne omat haaveet pystyisi toteuttamaan ja mitä oikeastaan edes haluaa? Tuhlailuni jälkeen olen saanut taas kiinni säästämisestä.
Onhan niin, että tekipä sitten mitä hyvänsä, pienestäkin pesämunasta on joka tapauksessa apua. Vielä oma suunnitelmani ei ole täysin hahmottunut, mutta sen varalle voi säästää jo nyt.
Olen saanut iloa sellaisesta raha-asioideni haltuunotosta. Seuraan tämän kuukauden, mihin rahaa menee ja paljonko. Ehkä löytyy kulueriä, joissa on leikkaamisen mahdollisuus ja säästöön jää vähän enemmän. Jonkinlaista budjetointia siis. Jos tuloja ei saa nostettua, pienet menot tuovat riippumattomuutta ja vapautta.
Minäkin uskon, että ihan hyviä aikoja ja asioita on edessä. Raittiuttakin toivottavasti.
Siitä puheenollen on hassua, että ehkä eka ja toka vuosipäivä tuntuivat isoille jutuille, sitten tässä meni vuosia, etten edes huomannut tai miettinyt koko asia, mutta nyt jotenkin odotan syyskuista 8-vuotispäivää. Tämän vuoden puolella on ollut hankaliakin aikoja ja tunnetiloja ja olen tajunnut, ettei raittiina pysyminen ole itsestäänselvää. Ehkä se nostaa sen arvoa… tai en tiedä.
Raittiita ja mukavia päiviä sinullekin!
Huomenta ja raitista sellaista.
Kun minua pyydettiin muuttamaan paikkakuntaa ja hoitamaan vanhempiani niin en kyennyt. Minusta ei olisi ollut silloin ketään hoitamaan. olisin kiukutellut ja ollut ilkeä, hermostunut ja vihainen kun oma elämä olisi jäänyt elämättä. Olin ollut raittiina muutaman vuoden. En tiedä olisiko minusta vieläkään kenenkään omaishoitajaksi? Olisinko ilkeä ihminen? En tiedä… voi olla. Mutta onneksi vanhempani pääsivät hoitokotiin ja saivat hyvän hoidon ja kun minä vanhenen toivon että saan saman kohtelun jossain hoitokodissa. Siihen pitää vain luottaa että hyvin käy.
Minulla on kova halu nyt “paeta” johonkin. Pois. Muuttaa. tehdä jotain eikä jäädä paikoilleen. Selaan ilmoituksia harrastusmahdollisuuksista, asunnoista, innostun hetkeksi, onneksi en ilmoittautunut vielä mihinkään, mietin ja pähkäilen mille tässä alkaisi. Ehkä vain en tee yhtään mitään. Annan olla. Onhan sekin jotain kun ei tee mitään muutoksia. Minulla on täällä läheisiä ihmisiä ja kun pähkäilin, että muutan pois niin huomasin, kuinka ystävän silmissä oli hätä, nytkö hän lähtee, hylkää. On sisaruksiakin, joihin olen uudella tavalla tutustunut raittiina ollessa, miksi kaiken hylkäisin ja lähtisin vain sen takia että tuli ero?
Minun muutos taitaa olla että alan ajatella toisenlaisia ajatuksia. Rauhoitun ja alan elää taas päivä kerrallaan, hetki kerrallaan, rohkeasti vain, ei ole mitään pelättävää, kaikki käy hyvin. Niinpä. tämäkin menee ohi… mitähän mielenkiintoista seuraavaksi?
Mielenkiintoista viikon alkua kaikille! Niin ja raitista.
Onnea Metsänpeitto!!! Kun itse täytin tuon 30+20 vuotta, niin satuin lukemaan jutun, jossa kerrottiin, että tästä nyt kauhean pitkä aika ole, kun miehen keski-ikä oli juurikin 50 vee. En tiennyt juttua lukiessani, pitäisikö itkeä vai nauraa. Sitten mietin, että tuolloin pakersivat pelloilla persvako pellavahousuista vilkkuen ja kaatuivat kasken keskelle nokisine naamoineen. Nyt minä silokäsi-pullasorsa täällä lämpimässä huoneessani voin pahoin hyvinvoinnin keskellä. Jotenkin meni ajatukseni elämästä ihan oudoille raiteilleja kuinka ollakaan: tunsin häpeää omista ongelmistani.
Kirjoitit Metsänpeitto niin paljon (jälleen kerran) osuvaa kuvausta, ette on pakko referoida tähän mielestäni parhaat palat. Toivottavasti et pahastu.
-
Ihmistä ei kuitenkaan ole olemassa ilman kehoaan. Nykyisin haluan kohdella itseäni hyvin, enkä tarkoita tällä sellaista stressaavaa pakonomaista terveyden tai ikuisen elämän tavoittelua. Se olisi saman kiusaamisen jatkamista. Yrtän kuunnella, mitä tarvitsen juuri tänään, kuulla kehon viestit. Minulla oli vuosikymmenet jotenkin kadoksissa yhteys omaan kehooni ja suhtauduuin siihen kuin esineeseen tai vaihtoehtoisesti rankaisin itseäni kehoani kiusaamalla.
-
Tuntuu, että osalla ihmisistä raitistuminen muuttaa elämän aika nopeasti. Toisilla, ehkä juuri niillä joilla on hankala tausta ja/tai muitakin ongelmia, tie on kiisempi ja pidempi. Hyvin helposti ne ydinogelmat jäävät käsittelemättä ja jonkinlaisena ratkaisuna vaihtaa riippuvuudesta toiseen. Joko muuhun päihteeseen tai toiminnalliseen riippuvuuteen, joka aika usein on pakonomainen liikunta, porno tai pelaaminen. Samalla tavalla nekin estävät toipumista. Voi käydä vuosikymmeniä vertaistukiryhmissä, eikä tavallaan pääse eteenpäin. kaikki riippuvuudet tuottavat samoja käytösmalleja sekä valehtelua ja itsepetosta.
-
Stressaavissa tai kriisitilanteissa ja ehkä tietyissä elämänvaihessa nousee samojakin asioita uudestaan käsiteltäväksi ja on suurempi riski kaivaa vanhat selviytymiskeinot naftaliinista, kuten nyt tuon tilailun kanssa kävi.
-
Täytin tänä vuonna 50v ja tuntuu kivalta olla hengissä ja tämän ikäinen. Olen elänyt jo 20 vuotta pidempään kuin koskaan kuvittelin eläväni ja tyytyväinen siitä, etten niinä hirveimpinä hetkinä sittenkään luovuttanut ja päätynyt itsemurhatilastoon numeroksi.
-
Elämän yksinkertaistaminen ja luopuminen turhasta tuntuu ihan hyvälle.
Kiitos, kiitos!
Tosiaan menneinä aikoina ikäisemme oli joko (fyysisesti) loppuun kulunut kehäraakki tai kuollut. Se oli kovaa ikaa, mutta eipä tämäkäkään helppoa ole. Ihminen ei ole sopeutunut nykyisen kaltaiseen elämään. Paikoilleen asettuminen ja maanviljelyksen aloittaminen tais olla suuri virhe. Ehkä ihmisen luontaisin elämäntapa olisi metsästäjä-keräilijä, siihen meidät on suunniteltu. Sopivankokoiset perheyhteisöt tai laumat toivat turvaa ja sosiaalinen piiri oli sopivan kokoinen.
Työ oli fyysisesti sopivaa; kevyehkö ja liikkuvaa, lepoonkin jäi aikaa, eikä tarvinnu peräsuoli roikkuen raivata kaskea tai tehdä monotonista tehdastyötä. Ihmiselle sopisi parhaiten kevyehkö kapsehtiminen ja väliin jokunne spurtti saaliin perään tai petoa pakoon.
Aivojaan sai käyttää monipuolisesti, muttei joutunut tukkimaan niitä hirveällä määrällä tietoa ja ärsykkeitä. Nykyään on valtavan raskasta aivoillekin seuloa loputonta infotulvaa ja äänisaastettakin. Mikä on oleellista ja mikä ei, tmikä vaatii toimenpoteitä ja minkä voi ohittaa, tehdä valintoja liian suuresta vaihtoehtomäärästä. Ainakin hermostollisesti herkemmillä on päällä jatkuva stressi- ja hälytystila.
Ennen ei kestänyt keho, nyt ei kestä pää. Lieneekö kumpikaan häpeäksi. Jos nuo pellavapöksyt reväistäisiin haudoistaan tähän aikaan, ehkei heilläkään pää kestäisi. Tai meillä sinne heitettynä keho.
Turhasta luopuminen ja elämän yksinkertaistaminen saattaa olla keino saada kopioitua jotakin metsästäjä-keräilijöiden elämäntavasta tähän aikaa ja omaan elämäänsä. Ihmisellähän saattaa olla paljon pakkoja, jotka oikeastaan eivät ole niitä vaan jonkinlainen jumiutunut uskomus, jota ei ole osannut kyseenalaistaa. Omat pakkonsa voi nostaa pöydälle tarkasteluun, mikä pakko on todellinen ja mikä ei.
Minulla nyt tuloissa ei oikein ole nostamisen mahdollisuuksia, mutta menojen minimoiminen voi olla avain helpompaan elämään. Jos elämä on edullista ja yksinkertaista, ehkä pystyn tekemään jotain irtiottoja. Sellaisia joihin koiran voi ottaa mukaan. Vuokrata vaikka kuukaudeksi edullisen asunnon jostain pikkukunnasta toiselta puolen Suomea ja nimenomaan lomasesongn ulkopuolella. Tutustua seutuun, ottaa vaikka valokuvia, kirjoitella jotain. Maisemanvaihdos piristää.
Epäilen nimittäin hiukan, että auton pitämisen minulla ei ole varaa, joten vakituinen asuminen jossakin kovin syrjässä ei ehkä ole tilanteessani mahdollista.
Edullisemman asunnon etsiminen on tässä suunniteilla. Ajankohta on vähän huono, sattuneesta syystä aika moni muukin on samoissa puuhissa hintojen nousun ja tulevien leikkausten takia. 
Iltaa!
Nuo hoitohommat ovat hankalia. Työ on sitovaa ja vie voimat. Nukkuminenkin voi jäädä kehnoksi. Tämä lisättynä mahdollisesti vaikeisiin perhesuhteisiin on räjähdysherkkä yhtälö. Omaishoitosuhteissakin voi olla kaikenlaista ikävää, myös pariskuntien välillä, jos yhteiselo on ollut riitaisaa.
Hoivakoti on ihan hyvä ratkaisu ja vanhuksen kannalta on plussaa jos joku omainen voi hiukan valvoa, että kaikki toimii. 24/7 hotaessa väsyy, hoivakodissa homma pyörii kolmessa vuorossa, on selkeät säännöt ja rajat ja turvallinen ympäristö, kun vaikka muistisairas ei pääse käsiksi hellaan tai veitsiin.
Elämänmuutokset tuovat usein jonkinlaisen irtioton tarpeen ja tarvetta pohtia, miten loppuelämänsä haluaa käyttää. Minäkin olen miettinyt eri vaihtoehtoja. Irtiottohan voi olla muukin kuin muutto, ajattelutavan muuttaminenkin kuten kuvasit tai joku pienempi, mihin saisi rahat kasaan. Minulla on käynyt mielessä joku lukukauden mittainen kurssikin jossain kansanopistossa, tai viikon-parin oleilu Valamon luostarissa tai kuten tuohon ylemmäs kirjoitin edullisen asunnon vuokraaminen lomailutarkoituseen kuukaudeksi joltain muuttotappioalueelta. Kalustettunakin niitä löytyy, mutta itse pärjäisin patja lattialla tyylilläkin. Minullakin kun rahaa on rajoitetusti, on viikonloppulomaa järkevämpää olla jossakin samoilla matkakuluilla pidempään. Irtiotto silloin tällöin voi hyvinkin ravistella ajatuksia uuteen asentoon.
Näitä on oikeasti kiva miettiä!
Kävin tapaamassa tuttuja vähän kauempana. Parin yön huono nukkuminen tuntuu, mutta olo on oikeastaan ihan ok. Väsytin itseäni turhaan jo ennen lähtöä, kun edellisenä iltana päätin maalata yhden hyllyn. Olin maalannut sen aiemmin, mutta poistin nyt ovet ja maalasin sisäpuolen vielä kertaalleen. Ajatus oli, että se saa rauhassa kuivua kylppärissä, kun olen poissa, mutta seurasihan tuosta ratkaisusta se, että lähdin matkaan jo valmiiksi väsyneenä.
Reissu oli ihan onnistunut, koirakin jaksoi hyvin ja se tuntuu kerta kerralta rauhallisemmalta, joten ehkä siitä sitkeällä harjotelulla tulee jonkinmoinen reissutyttö. Yhden ihmisen tapaaminen kyllä oli hänen pahenevista ongelmistaan johtuen jollain tavalla astuminen valosta pimeään, vei voimat ja sai mieleni murheelliseksi. Sekin oli olosuhteet huomioon ottaen ihan onnistunut kohtaaminen.
Paluumatkalla katselin ohitse vilisevää maisemaa. Miten monia vihreän eri sävyjä löyty pelkästään kallioleikkauksissa kasvavissa sammalissa. Heinissä ja pusikoissa on tähän aikaan vuodesta alati vaihtuva värimaailma vihreä, keltaisen ja ruskean sävyjä… Ajatuksia ja tuntemuksia tuli ja meni ja murhemieli oli tuntien matkan jälkeen valtaosin haihtunut.
Tähän oikeastaan tuo oma allekirjoitukseni “tämäkin menee ohi” liittyy vahvasti; tuntuipa miltä tahansa tai tapahtuipa mitä tahansa, se menee ohi. Jossain vaiheessa tajusin, ettei epämukavia tuntemuksia ole mitenkään pakko paniikissa kiiruhtaa heti lievittämään alkoholilla tai millään muullakaan. On mahdollista hyväksyä olonsa tai tilanteensa ja odottaa rauhassa mihin suuntaan se siitä muuttuu.
Maiseman vaihtaminen edes hetkeksi oli hyvä ratkaisu, se sai ajatusprosesseja liikkeelle. Kotiinpaluu omaan rauhaan tuntui sekin hyvälle. Koira tarkisti heti lelunsa ja petinsä, sai pienen ilohepulin ja nukkui parin tunnin nokoset. Uupuihan se, kun touhusi enemmän ja normaali arkirutiini rikkoutui.
Mietin taas tänään, että on kivaa olla tämän ikäinen. Aivan kuin olisin vapaampi ja minulle tarjottu karsina suurempi. Toki voi olla, että se ahdas karsina oli nuorempanakin vain omassa päässäni.
*minulta ei enää kysellä, milloinkas hankin lapsia tai tulevaisuuden suunnitelmista tai työkuvioista. nuorena naisena tämä oli jatkuvaa
*tuntuu, että voin vapaammin valita erilaisista elämäntavoista mieleiseni
*olen tajunnut, että voin pukeutua pelkästään mukaviin vaatteisiin ja kenkiin ja muutenkin ihan miten itse haluan. tilanteeseen kuin tilanteeseen löytyy ihan käypäset mukavatkin kamppeet. olen voinut heittä hyvästit kapeille korkokengille, hiostaville keinokuiduille, enkä survo itseäni enää koskaan puristaviin vaatteisiin
*en koe muuttueeni mitenkään näkymättömäksi, vaikka näin jotkut kokevat käyvän viisikymppisinä naisina. ehkä se kokemus syntyy enemmän niille, joilla huomio aiemmin on perustunut ulkonäön tai nuorekkaan viehätysvoiman korostamiseen. Itse koen saavani juttukavereita samalla tavalla kuin ennenkin ja jollain tapaa boheemi tyylini on aina vähän erottunut. olen samalla tavalla sekä erottuva, että marginaalissa kuin ennenkin.
Haluaisin elämäni olevan sujuvaa ja helppoa ja jollain tavalla vaatimatonta. Luin lean-ajattelusta. Se kehitettiin alunperin Toyotan-tehtaalla ja tavoiteena oli prosessien sujuvoittaminen ja sitä kautta tehostaminen. Ajattelua on viety johtamiseen ja eri työpaikoille ja jotkut soveltavat sitä arkeen ja omaan kotiin.
Pyrin siihen, että kotonani tavarat ovat siellä, missä niitä tarvitaan ja edestakaisin kuljettelu ja turha etsiminen vähenee. Elämääni on helpottanut isompien ruokaostosten tilaaminen kotiin. Vessapaperit, kuivaruuat, säilykkeet, mehut… siis säilyvä, painava tai isokokoinen tavara n. kerran kuussa kotin ja loppuaika vain täydennysostamista tuoretuotteissa. Vaatteet yritän ostaa samoissa materiaaleissa ja parissa värissä, jotta kaiken voi pestä yhdessä. Siivousrutiinit sujuvat omalla painollaan, helpoimman kautta mm kylppärin pesen säännöllisesti ja nimenomaan suihkussakäynnin yhteydessä.
Joulu on ollut varsin “liinattu” monta vuotta; ei joulusiivousta, ei viikkojen lahjojen etsimisrallia, ei “pakollisia” kokkaamisia ja leipomisia, ei vaeltamista tervehdyskäynneillä torttukahveilta toisille. Joskus olen viettänyt joulua yksin, joskus jonkun tutun luona. Tärkeintä on mukava tunnelma, kirjat ja elokuvat, suklaa ja ehkä yhden piparipellillisen paistaminen valmistaikinasta, muu sapuska voi olla mitä haluaa.
Haluan karsin turhia velvollisuuksia ja turhaa työtä pois, että jäisi enemmän tilaa ja voimia asioille joita haluan tehdä. Tätä on eniten edistänyt tietenkin raittius; juominen jos mikä vei sekä rahat, ajan, että voimat.
Ehkä tämä sama koskee ihmissuhteitakin. Se ei haittaa jos tulee riitaa tai muita ongelmia välillä, jos on mahdollista ne ottaa puheksi ja selvittää. En enää jaksa passiisvisagressiivitsa käytöstä, syyllistämistä enkä halua joutua arvailemaan kenenkään tahtoa, toiveita tai tunnetiloja mykkäkoulun tai vastaavien “vihjeiden” perusteella. Paljon helpompaa, jos kumpikin on suora ja ilmaisee asiansa selvästi.
Hirvittävän paljon kuluu aikaa ja energiaa joutavaan pelleilyyn, jos sellaiseen leikkimiseen lähtee mukaan.
Mentalisaatio on kiinnostava aihe. Löysin hyvän jutun, jossa on kaavioitakin vuorovaikutuksen noidankehästä.
Ihminen, lapsi, kasvaa siinä kulttuurissa, mikä omassa perheessä on, oppii ne keinot ratkaista ongelmia, olla vuorovaikutuksessa tai kohdella muita ihmisiä, mitkä siellä vallitsevat. Osa saa paremmat eväät, toiset huonommat.
Aikuisena omassa elämässään voi sitten itse valita, haluaako opetella toimivampia vai ei. Olen aiheesen perehtynyt aiemminkin, mutta tuo artikkein luettuani innostuin etsimään muutakin lisätietoa.
Tämän päivän teemoina olivat siis “lean” ja “mentalisaatio” ja lyhensin yhden anorakin hihojakin ja ompelin nepparirannekkeiden tilalle resorit.
Kuten ounastelinkin, oloni on parantunut syksyn tulon myötä, luojan kiitos.
…
Olen päässyt pahimman ärtymyksen ja kuopan yli taas. Poistin aiemman viesin, jossa mainitsin väsymiseni monionglemaisen tutun itsemurhauhkailuihin ja puheisiin. Se asia on tällä hetkellä paremmalla tolalla. Hirvittävän raskasta miettiä miten rajaan yhteydenpitoa vai rajaanko ja puhuinkin hänen kanssaan asiasta ja omasta jaksamisestani.
Putkiksen kirja saatu ja luettu. Hieno kertomus, paikoin melko jännittäväkin. Eväiden unohtaminen olisi voinut olla kohtalokas virhe, mutta onneksi voimat riittivät ilmankin.
Kuvautin kinttuni kaupan ilmaismittauksessa; ylipronaatio ja toisessa jalassa aika paha. Suututtaa. Toki virheasento selittää polvien, selän ym kipeytymisen ja yritin etsiä jumppaohjeita. Joiltain osin en käsitä koko hommaa; miksi nimenomaan tuetummilla kengillä kävely sattuu. Yritän vahvistaa lihaksia ja korjata kävelytekniikkaa ja siirtää painoa jalkaterän ulkosyrjälle. Täytyy mennä fyssarillekin jossain vaiheessa. Kyllähän tämä jotenkin korjattavissa on edes osittain.
Onneksi maastossa kävely ei juurikaan satu ja e jos mikä tekee niin keholle kuin mielelellekin hyvää.
Lähden pariksi päiväksi reissuunkin taas ensi viikolla ja tällä kertaa ohjelma on suunniteltu ns varman päälle, joten kenenkään päihteiden käytöstä ei aiheudu pettymystä tai mielipahaa.
Jos Luoja suo, ensi viikolla raitis elämäni täyttää 8v. Jostain syystä nimenomaan tänä vuonna tuo vuosipäivä tuntuu tärkeältä, vaikken niitä kaikkina vuosina ole edes muistanut tai huomannut.
Eilen kun kirjoitin Elohiiren ketjuun, tajusin, että en ole ymmärtänyt ottaa elämääni juomisen tilalle jotain juhlahetkiä, erityistä kivaa. Arki sinänsä on ihan jees ja teen asioita joista nautin; ulkoilua, lukemista ja käsitöitä. Ehkä kutenkin elämäniloa ja hyvinvointia lisäisi, jos joka kuukauteen sisällyttäisi jonkun juhlavamman tai erityisen rentouttavan jutun.
Juomiseen meni kuitenkin rahaa, joten voisin ihan hyvin sijoittaa vaikka jonkun kympin ja joskus satasenkin johonkin mukavaan ja tehdä siitä säännöllistä. Jotkuthan testaavat eri ravintoloita ja kahviloita, mutta se on minulle vähän hankalaa monien ruokarajoitteiden takia.
Hieronta, vyöhyketerapia tai joku muu rentouttava hoito voisi olla kiva, ehkä uimahalli- tai kylpyläkäynti, elokuvissa tai teatterissa käyminen… kaipaan jotain, mistä tulisi hyvä ja rento olo, ei siis näihin mitään “suoritettavaa” vaan sellaista missä saa olla ja nauttia. Tietty välillä voisin käydä niissä harvoissa kahviloissa ja ruokapaikoissa, missä on helppo tilata ennestään tuttu annos, eikä tule säätämistä ja stressiä sopivan annoksen löytämisestä tai asian vatvomisesta tiskillä.
Hupeja voisi metsästää erilaisista tutustumistarjouksista ja alennuksistakin.
Aiemmassa kotilaupungissani kävin ilmaispäivinä taidemuseossa ja usein sen jälkeen kahvilla, mutta se rutiini jäi sinne.
Jos on tottunut “rentoutumaan” pelkästään juomalla, ei ole oikein toimiva ratkaisu poistaa dokaus ja jättää ottamatta sen tillale jotain nautinnollista ja rentouttavaa hupia. Liian helposti juomisen jättämä tila täyttyy tavoitteellisella toiminnalla tai sohvalla makaamisella, jotka kumpikin omalla tavallaan tuovat stressiä ja eivät lisää hyvinvointia.
Luulen, ettei ainakaan minulla toimi pelkkä säästäminne johonkin kerran vuodessa tehtävään lomaan, vaan hauskuuksia on hyvä ripotella arkeen, niin on aina suht lähellä odottamassa joku kiva asia.
Ehkä en olisi ratkennut ostelemaan kaikkea roinaa, jos olisin ymmärtänyt jo aikaisemmin tämän. Nyt täytyy tässä suhteessa potkia itseäni liikkeelle ja katsoa miten tämä alkaa vaikuttaa mielialaan. Tuleva reissu on toivottavasti kiva, vaikka siihen liittyy parin asian hoitaminenkin ja vähän jännittää, miten koira jää yksin hotellihuoneeseen, mutta eiköhän se pärjää.
(olisi kyllä aivan kauheaa jos juuri nyt kun odotan 8-vuotispäivääni, sekoaisin jostain syystä ja tyhjentäisin minibaarin reissullani ja se toimisi lähtölaukauksena pidempään putkeen :mrgreen: )
Reissu meni hyvin ja raittiina.
Juttelin puhelimessa ongelmaisen tuttuni kanssa. Sekin palauttaa mieleen hyvin juomisen nurjat puolet ja lieveilmiöt. Tilanteeni ja oloni olisivat samat kuin hänellä, jos olisi jatkanut juomista nämä 8 raittiina elämääni vuotta. Enkä välttämättä olisi edes elossa enää.
Päällimmäinen ajatus on nyt kiitollisuus. Tuntuu hyvältä, ettei minun tarvitse juoda ja saan olla raittiina.
Saunoin ja käyn illalla nukkumaan puhtaisiin lakanoihin. Saan herätä ilman krapulaa ja hätää, onko yhtään kaljaa jäljellä ja rahaa hakea lisää.
Minähän tosiaan olen nykyään useimmiten herättyäni hyväntuulinen ja virkeä ja koiran aamutoimien jälkeen saan viettää kiireettömän aamun kahvin, lehden ja radio-ohjelmien parissa.
Se on elämäntilanteessani hyvää; huonoa taas taloudellinen niukkuus, tarpeettomuuden tunne ja ulkopuolisuus
Olet siis ollut raittiina 8 vuotta? Onpas upea juttu ja mahtavan päätöksen teit silloin. Onnea!
Uskon, että vuodet toivat sinulle turvaa reissulle. Tuolla kokemuksella on jo selvää, ettei minibaarin tyhjentämimen olisi ollut hohdokasta. Se ois voinut olla virkistävä kokemus jollekin, joka ei juo, ja kerrankin vähän hurvittelee, mutta meille kokemus olisi ollut menolippu Mombasaan.
Huomenta. Täällä toinen joka vasta harjoittelee yksin elämistä pitkän liiton jälkeen. En olisi halunnut erota, tykkään kun kotona on joku, jonka kanssa jakaa asioita, seku vain olla ja hengittää. Katsoa telkkaria tms. Lähetä reissuun, joskus yksin joskus kaksin. Niin, elämä oli mielestäni mallillaan. Nyt on opeteltava tätä uutta juttua, vain päivä kerrallaan näin.
Kyllä samat tuntemukset ovat täälläkin aika usein, tulee tunne että olen ihan yksin, tarpeeton, ulkopuolisuus ja yksin selviytyminen kaikessa. Kun on kaveri, voi kaiken jakaa, niin jos on sellainen kaveri? Puoliso? Voihan se käydä niinkin että joutuu ojasta allikkoon, pitäisi olla tyytyväinen tähän mikä on.
Kun eräs ihminen sanoi minulle eron jälkeen, että nauti nyt vapaudestasi, älä enää ala kenenkään kanssa asumaan. Ihmettelin suuresti sitä että oisinko ollut vankilassa? En ollut. Olin ihan yhtä vapaa kuin nyt. Juodessani olin vankilassa, alkoholin vankina, ja sinne en enää halua. On aivan ihanaa kun voi lähteä ja tulla eikä mikään sido, pelota ja ahdista. Ennen kun piti miettiä voiko lähteä, haisenko vanhalle viinalle, onko viinaa vielä veressä yms. Ja kehtaanko mennä? Olenko humalassa soitellut jollekin ja puhunut höpöjä? Huhuh… ne oli kamalimpia tilanteita kun joku naureskeli minun humalaisille höpötyksille.
Nyt olen selvinpäin, sunnuntai aamu ja kaikki hyvin. Vain päivän kerrallaan.
Kiitos, näin tosiaan on.
Hassua… olin aikanaan varma, etten koskaan raitistu, kun retkahtelin ja retkahtelin. Olin varma, että kuolen ensiksi syönishäiriöön ja myöhemmin joko viinaan tai päätän päiväni itse.
Se mikä hiukan harmittaa, on etten ole mielestäni päässyt “tarpeeksi” eteenpäin. Toisaalta asiat ovat aika hyvin huolimatta kroonistuneesta masennuksesta, IBS:sta ja muista vaivoista huolimatta.
Jotain kehitystä on pienin askelin tapahtunut ja olen opetellut pitämään puoliani ja olemaan suorempi, siis ilmaisemaan mitä haluan ja mitä en.
Jonkinlaisena lahjana ja piristyksenä itselleni toteutan hiuksiin liittyvän vähän kalliimman pitkäaikaisen haaveeni pian.
Mukavia asioita kun aioin ripotella arjen sekaan pitkin vuotta, seuraava voisi olla hierontakäynti.
Tuo kaikki kuulostaa siltä mitä itsekin toivoisin… tavallista arkea, juttelua päivän uutisaiheista ja maailman tapahtumista, kävelyjä, ohjelmien katsomista…
Nuo ei kaikilta osin toteutuneet avioliitossani… tai jotenkin se viina oli siinä välissä ja ehkä muutakin.
Me olimme kuin kaksi pikkulasta, jotka eivät vielä osaa leikkiä yhdessä, vaan istuvat vierekkäin leikkimässä kumpikin omaa leikkiään. Entisen puolisoni traumatausta on omaanikin pahempi, eikä kahdesta rikkinäisestä ole toistensa korjaajiksi. Elo oli joiltain osin ihan kivaakin silloin kun joimme yhdessä, mutta suhde ei ollut oikein vastavuoroinen tai emotionaalisesti läheinen. Ja miehen ongelmat olivat yhteisiä, minun ongelmani minun. Jäin suhteessa aika yksin.
Jotenkin pelkään läheisiä ihmissuhteita nykyään, kun tuntuu, että kyvyt ei taida niihin riittää. Tai teen sina huonoja valintoja, olen onneton ja tukehdun toisen ongelmiin ja vaatimuksiin ja on jumalaton vaiva kammeta itseni irti jostakin tuskaa tuottavasta ihmissuhteesta. :mrgreen:
Ongelmat sinänsä eivät ole ongelma, mutta itsekeskeisyys, itsekkyys ja vastavuoroisuuden puute ovat.
Vaikka viihdyn yksin, ehkä liika on liikaa ja joku sosiaalinen aktiviteetti tekisi hyvää. Ehkä voisin käydä pitkän tauon jälkeen ACA-ryhmässä ja katsoa menovinkeistä jotain sopivaa, tilaisuuksia, tapahtumia ja ilmaisluentoja.
Olen tänään lukenut Maria Peuran kirjaa Esikoinen ja jollain tapaa se myllertää mieltäni. Ylisukupolvisoa traumoja ja huonoja parisuhdemalleja ja kiintymyssuhteita.
Taito sanoa, mitä haluaa ja mitä ei, on todella tärkeä. Omat ääriviivat on piirrettävä, jollei niitä ole. Itse teen eroa suhteesta, jossa toinen ei kyennyt ilmaisemaan omia halujaan, tarpeitaan, tunteitaan ja ajatuksiaan oikein mitenkään, mutta uhriutui kyllä kun niitä en osannut ajatuksistakaan lukea. Mutta mikään suhde ei ole sen arvoinen, että oma ote itsestä on hyvä ottaa vaikka suhteellekin se on aika perustavanlaatuinen tekijä. Se kannattaa kuitenkin tehdä itsensä vuoksi ja mielestäni hyvä lähtökohta on se, että alkaa tunnistaa asioita, joista pitää ja joista nauttii ja jotka kokee itselleen vahvistaviksi. Elämä on kuitenkin ainutlaatuinen lahja.
1 tykkäys