Metsänpeiton myöhemmät vaiheet

Me Lopettajat
1

Aloitan oman ketjun, johon kirjoittelen omia juttujani. Jonkinlaista itsetutkiskeluakin ehkä… missä menen ongelmieni ja elämäni suhteen.

Raittius ei ole poistanut kaikkia ongelmia, ilman alkoholin tuomia lisäongelmia elämänlaatu on ollut kuitenkin parempi. Siinä mielessä pätevä sanonta tämä:
Asiat eivät koskaan ole niin huonosti, etteikö niitä juomalla saisi vielä huonomaksi.

En tiedä, mitä tapahtui kun raitistuin. Viimeisin juomakerta oli kamala, sekoilin ostoskeskuksessa ja makasin ulisten keskellä käytävää, hukkaisin avaimeni, puhelimeni, rahapussini ja heräsin putkasta omalla oksennuksellani kuorrutettuna. Sen jälkeen join puoli tölkkiä kaljaa, mutta oudolla tavalla juomahimo katosi. Se tuntuu kummalliselta, kun se saattoi aiemmin “heittää” minut yht´äkkiä kadulta kauppaan ja kaljahyllyn kautta invavessan tai nusrkaan taakse nyhtämään tölkin kitaani… ja koko hommaan meni ehkä minuutti.

Viimeisen juomavuoden aikana jokainen retkahdus päättyi katastrofiin ja pelkäsin itseäni. Tunsin pakonomaista tarvetta hypätä ohi ajavien autojen eteen alle ja juominen ja käytös juopuneena oli varsin itsetuhoista.

Näiden raittiiden vuosien aikana olen ajoittain (lähinnä vihaisena) miettinyt hetkittäin kossupullon hankkimista ajatuksella että vedän sen ja surmaan itseni. Kun asiaa mietin, usein tilanteet ovat liittyneet äitiini. Hän on huutanut tai haukkunut minua tai muutoin onnistunut tökkäämään johonkin kipeään kohtaan. Siksi välttelenkin häntä nykyisin. Ajatteln, että minulla on oikeus suojella itseäni.
Hassulla tavalla otin annettuna totuutena kaiken syyllistämisen ja haukkumisen; ok, olen kaikin tavoin huono, olen vielä viisikymppisenä syyllinen, ettei äiti voinut lähteä (erota isästä ja muuttaa muualle ja saada mukavampaa elämää). Joitakin vuosia sitten heräsin asiaan kesken haukkumissession; hetkinen, mutsin viimeinen pentu on ollut yli 20 vuotta täysi-ikäinen, hänen aviomiehensä eli isäni maannut laitoshoidossa jo vuosia, että ei tämä voi enää näin jatkua.

Isä kuoli muistisairauteen pari vuotta sitten. Olen itse seuraavana rivissä kun luoja viikatettaan heilauttaa. Lapsia ei ole ja olen eronnut alkoholisoituneesta puolisostani. En ole työelämässä, vaan jopa jollaiin tapaa syrjäytynytkin. Eppujen biisi “Lajinsa viimeinen” kuvaa elämääni hyvin “olen jäänyt tänne yksin iltaani odottelemaan”.

Hidas ja hiljainen elämä sopii mulle hyvin… hoidan lemmikkejä, teen kotityöt, luen, kuuntelen yle ykkösen ohjelmia, haahuilen luonnossa. Nyt kesällä perustin ja hoidin pari oravien ja lintujen juottopistettä ja keräsin asuinalueelta roskia. Näennäisen pienet asiat ovat oikeastaa suuria ja merkityksellisiä…
Mutta onko elämäni jo liian hidasta ja hiljaista? Vetäydynkö liikaa ja luovun monits asioista, jopa luovutan?

Raittiina ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Ehkä pelkään ongelmia. Tapailin hetken kahta miestä eri aikaan toki, mutta ahdistuin. Toisen kohdalla avautuessaan pakko-oireistaan ja pornoriippuvuudesta ja toisen kohdalla takertuvuudesta. Pelkään toisten ongelmien valuvan liikaa omaan elämääni… kun kumminkin isän hoitamaton bipolaarinen mielialahäiriö oli lapsena raskas taakka, varsinkin maaniset vaiheet, sitten oma juominen ja ex-puolison alkoholismi.

Viime aikoina on ollut jonkin verran kuormittavia tekijöitä elämässäni ja olen ehkä liiaksi vatvonut menneitä ja ajautunut hetkittäin ikävään katkeraan mielentilaan. Se ei ole hyvä se. Vaikkei nyt tee mieli juoda, riski retkahtaa suurenee, kun kuorma kasvaa.

Raittiina kuitenkin mennään ja se on ykköstavoite.

2

Kiitos tarinastasi. Se on traaginen, etenkin itsetuhoiset ajatukset pysäyttivät, koska nyt on kysymys juuri sinun ainutlaatuisesta elämästäsi. Samaistuin syyllisyyteen ja siihen, kuinka olet vetäytynyt ihmissuhteista ja ahdistunut niistä. Minäkin mietin joskus, olenko vetäytynyt siksi, että oikeasti haluan elää ilman ihmisten seuraa vai ovatko kokemukset muovanneet minusta tällaisen. Joskus leikittelen ajatuksella, että olisi suhde, millaista elämäni olisi. Se ehkä saattaa yrittää totuttaa minua ajatukseen, että näin voisi käydä. Otan epäonnistumiset raskaasti. Olen jotenkin liian suuresti tunteva. Antaa ajatusten siis tulla ja mennä. Yksin ollaan ja päivä kerrallaan.

3

Kiitos Lempeä Kettu.
Luulen, että kohdallakin kohdallani asia on noin.
Pelkään myös sitä, että ajaudun tai tungen itseni rooliin, joka on minulle tutuin; jonkinlaiseksi terapeutiksi ja auttajaksi. Kasvoin siihen, kun isäni otti minut uskotukseeen varmaan jo 8-9- vuotiaana ja jotenkin on että minun on tätä suurta tehtävää hoidettava. Sairastahan se oli, että niin pienelle lapselle puhutaan kaikki pahat olot ja murheet ja loppukaneetiksi aina heitto “hyvä, että saa jollekin puhua, muuten tappaisin itseni”.

Tuttua on myös häpeällä kasvattaminen, josta kerrot omassa ketjussasi. Jonkinlaisen raivon lisäksi tunnen vanhempiani kohtaan sääliäkin tai myötätuntoa; miten keinottomia ja keskenkasvuisia he olivat. Itsekin rikkinäiisä, vaille jääneitä ja häpeän kyllästämiä. Omat lapset on helposti saatavilla ole likasanko johon oksentaa oma paha olonsa ja käyttää heitä uskottuna ja syntipukkina vuoro perään.

Voin aina huonommin kesällä. Kuumuus vaikeuttaa nukkumista ja se heijastuu heti oloon. Kerrostalo-olosuhtessa koulujen loma-aika näkyy meluna ja tietty osa naapureista juo kesälomansa, niin siitäkin aiheutuu häiriötä. Olen melu- ja ilmastopakolaisena vaihtanut asunnossani huoneesta toiseen riippuen kummalla puolella taloa on kuumempaa tai hiljaisempaa. Koirakin on iltaisin epätietoinen, minne on tarkoitus käydä nukkumaan, kun patja on jatkuvassa liikkeessä huoneesta toiseen.
Vaikka mielialani on nyt hiukan notkossa, olen toiveikas, että normaalin arjen ja syksyn tullen se kohenee. Lapsukaisetkin menevät kohta kouluun ja tarhaan ja rajut leikit päiväaikaan loppuvat. Viimeiset pari viikkkoa käynnissä ovat olleet jonkinlaiset turnajaiset, joissa penskat hakkaaat toisiaan kepeillä ja kivillä, itketään, lapset huutaa, vahemmat huutaa. Eikä tietenkään ole asiallista pulskan 12-vuotiaan taistella astaloin samassa sarjassa heiveröisen 6-vuotiaan kanssa.

En tiedä, millaista on olla terve. Millaista tosiaan olisi olla terve aikuinen? En tiedä, mutten sitäkään halua idealisoida; ihmisillä voi olla raskasta ja erinäisiä ongelmia terveydestä huolimatta. Paineita, kiirettä, raha-ongelmia.
Sairastuin syömishäiriöön 10-vuotiaana ja se loppui melkein kuin seinään kolmekymppisenä. Juomishäiriö oli kuvioissa ikävuodet n. 20-41 ja jonkinlaista osteluriippuvuutta on myös ollut. Ehdottomastai hengenvaarallisin ja vaihein vaihe oli ikävuodet 20-30 jolloin sekä join, että ahmin ja oksensin ja olin tavan takaa sisätautiosastolla tiputuksessa ja pumppukin meinasi pettää. Sitten tietysti masennus ja ahdistus.
Nyt riippuvuudet ovat aika hyvin remissiossa, mutta ostelu ja tilailu-ongelma on hiukan oireillut. Luojan kiitos, että palauttaminen on usein mahdollista. Toivon että saan tuonkin vaivan rauhoittumaan taas.
Tämän hetkinen elämä on kuitenkin ihan jees. Pärjään pääni kanssa. Hirttoköysi (eli itsemurhan mahdollisuus) on lähinnä sateenvarjon tyylinen “varmuuden vuoksi” varuste pahimman varalla ja jollakin oudolla tavalla se helpottaa elämää ja elämän jatkamista.

Mielessä on vähän itänyt ajatus muutosta pienemmälle paikkakunnalle. Asunnon sijainnin täytyy kuitenkin olla sellainen, että jonkinlainen julkinen liikenne toimii ja kunnassa/kaupungissa on peruspalvelut.

4

Kyllä taisin kaunistella itselleni ostelu-ongelmaani. Tai sen tämän hetkistä tilaa. Rahaa on mennyt ja roinaa kertynyt. Ehkä haen tavarasta jotain turvaa. Jos olen löytänyt jotain kivaa, olen saattanut ostaa heti perään toisen samanlaisen varalle. Ostoksissani on usein jotain samaa; torkkupeittoja, mattoja, pehmeitä villapaitoja ja paksuja talvivaatteita; haen pehmeyttä ja suojaa.

Tilanne ei kuitenkaan ole katastrofaalinen, eikä lyö mieltäni maihin. Näin on käynyt ennenkin. Olen seilannut minimalismin ja maksimalismin välillä; vuoroin haalinut ja vuoroin poistanut tavaraa. Onneksi olen paljon isompia ostoksia palauttanutkin. Jollain tavalla tämä jopa naurattaa.

En ole varsinaisesti uskonnollinen, mutta kirpputorilta ostamani matkaikoni tuo suurta lohtua ja rauhaa. Siinä on kuvat Jeesuksesta ja Jeesuslapsesta Marian sylissä. Sen löytymisen jälkeen olen katsellut muitakin ikoneja ja nimenomaan tuo äiti-lapsi teema on vaikuttavin. Äiti pitää lastaan ja lapsi hamuaa äitiään käsillään. Ilmeet, hellät katseet ja poski vasten poskea.
Haluan, että ikoni on yöpöydällä. Siinä on se äiti, jota minulla ei ollut. Tai luultavasti kelpasin äidilleni vauvana, leikki-ikäisestä alkaen sitten en. Äitiys ja perhe, jonka hän itse halusi, on ollut hänelle iso pettymys ja riesa.
Paskinpana ja vahingollisimpana pidän vuosikymmeniä jatkunutta syyttelyä ja syyllistämistä; miten ihmeessä voisin olla syyllinen hänen tekemäänsä huonoon puolisovalintaan ja omaan tai sisarusteni syntymään? Surullista, että otin syyn niskoilleni tuon aivopesun takia ja ajattelin muutaman vuoden takaiseen heräämishetkeeni saakka, etten saa olla onnellinen, kun äitikään ei ole.

Juomiseen ja itsetuhoisuuteen liittyen törmäsin tähän ylen juttuun: yle.fi/a/74-20042635
Hyvä ja lohdullinen tarina.

Aion nyt jaksamiseni rajoissa myydä jotain pois ja järjestellä asuntoani toimivammaksi.
Välillä voin lepäillä torkkupeittokasassa, kun niitä ja pari lampaantajaakin on tullut hankittua. :mrgreen:

Oleellista on omalla kohdallani huomata ajoissa ajautuminen ikäviin ajatuskehiin ja liukuminen tavalla tai toisella ongelmalliseen toimintaan.

5

Oma tilanteeni tuntuu ihan hyvältä, siis on asunto ja ruokaa ja olokin ok hyvin nukutun yön jäljiltä.

Jonkinlaista ahdistusta on ollut jonkin aikaa myös maailman tilanteesta… sota , metsäpalot. On ollut paljon huonoja uutisia, isoja ja pieniä. On surullista, että ihminen on syöpä joka tuhoaa ja likaa kaiken. Vaikka maailma on tulessa, kukaan ei välitä, lennetään, ostetaan autoja ja itsekin olen osallistunut tähän ostamalla joutavaa roinaa.

Olen toiminut arvojeni vastaisesti ja tunnen siitä syyllisyyttä. Ja ihan syystä.
Toisaalta oma toimintani surkuhupaisuudessaan naurattaa.

Syksy ja arki sopii minulle paremmin kuin kesä ja ryhdyn pohtimaan, voisinko aloittaa jonkun harrastuksen, jonka parissa näkisin ihmisiä. Lukupiiri, ehkä tai joku kurssi. Uskon, että se olisi nyt enemmän kuin paikallaan.

6

On tosi hienoa lukea sun tekstejä, niin tässä omassa ketjussasi kuin muissakin. Pidän siitä että ajatukset laajenevat…ihan vaan lukemalla?

7

Kiitos! :slight_smile:

Vietän aika paljon aikaa yksinkin, mutta olen huomannut samaa; kohtaamisissa toisten kanssa netissä tai livenä oma ajattelu laajenee ja saa uusia varsin tarpeellisia näkökulmia.

Kävin ruokaostoksilla isossa marketissa ja sain kaupassa ahdistuneen olon, ei sentään mitään paniikkihäiriötyyppistä. Liikaa ihmisiä, liikaa valikoimaa, enkä löytänyt etsimiäni pakkauksia muiden joukosta. Hikosin ja aloin ärtyä ja ei hemmetti meinasin paeta vaateosastolle etsimään tarjouksia vaikka juuri olin päättänyt olla ostamatta vähään aikaan muuta kuin ruokaa, vessapaperia ym oikeasti tarpeellista.

Olin liikkeellä polkupyörällä, niin mieli tyyntyi hyvin paluumatkalla. Sitä siis lisää, nettiä ja täpötäysiä kuappoja vähemmän.

8

Nyt sait aidosti nauramaankin.
Tunnistan kaupankäyntihien. Ainakin helteellä?

9

Olen niin odottanut arkea ja pikkuhiljaa se koittaa, siis muille.
Oma elämänihän on samanlaista koko ajan, mutta toisille koittava arki tuo helpotusta elämääni; yläkerran miekkosen loma (juopottelu ja metelöinti) loppui. Hän on ilmeisesti ollut yövuorossa ja pötkähtänyt sänkyynsä nukkumaan ja talossa vallitsee rauha ja hiljaisuus.
Himpun aikaa joutuu vielä odottamaan koulujen alkua, mutta nyt sadesää pitää naapuritalon kesäloman uuvuttaman lapsilauman sisätiloissa, poissa tappelemasta ja möykkäämästä pihalta.
Kirjastoautokin hurauttaa kesätauon jälkeen nurkille tuomaan lisälukemista.
Lähimetsä on liki yksityiskäytössäni, kun liikkeellä on vain muutama urhoollinen sadetta pelkäämätön kansalainen ja koira.

Raha-asiat voisivat olla paremmallakin tolalla, onneksi ne nyt ei ihan perseelläänkään ole.
Viime yönä en oikein saanut nukuttua ja siitä on huono olo, joten tältä päivältä en suuria odota ja en aseta mitään tavoitteita minkään suhteen. Olen vaan.

10

Moi, metsänpeitto.
Voimia elämääsi. Huomasin kirjoituksestasi että polkupyöräily helpotti oloasi. Itse aloitin ulkona liikkumisen kun lopetin juomisen. Ulkoilussa on todella suuri voima.
Eväät mukaan ja pienelle mukavalle retkelle pyöräillen.
Itse olen ollut nyt viikon kohtaamatta ainoatakaan ihmistä. Kaupassa toki kävin muutama päivä sitten. Kahden ihmisen kanssa olen jutellut heinäkuun puolivälin jälkeen… Aivan mahtavaa ?.
Olen ollut yksin, mutta en yksinäinen.

Putkis

11

Moikka Putkis!

Periaatteessa minulla on sama noin yleensä; vietän aika paljon aikaa yksin, mutten ole yksinäinen. Luonnossa on kiva liikkua ja oleilla, lemmikkien seura on virkistävää ja ihmisiin verrattuna helppoa.
Toinen ulottuvuus on jonkinlainen kaipuu merkityksellisiin ihmisuhteisiin. Puolisoni, nykyisin ex-sellainen, ei kokenut tarvettua tehdä alkoholiongelmalleen mitään ja jatkaa juomista tahollaan. Ystävyyssuhteista karsiutui osa ja osa on hieman muuttunut. Raitistuminen ja suuret kriisit ja vastoinkäymiset tänä aikana ovat tehneet minusta jotenkin toisen, muut ovat muuttuneet eri suuntiin tai olleet muuttumatta, enkä enää tunne heihin sellaista yhteyttä kuin ennen. Niinhän välillä käy.

Tavallaan aina on joku liikaa erottava asia; mielenkiinnon kohteet, terveys, aika tai raha.
Jos joku on laillani köyhä ja joutilas, hän on ehkä huonokuntoinen, ei jaksa tai ei halua tarpoa rämeessä. Jollakin taas on terveys ok, mutta hän suorittaa liikkumista älykellon kanssa ja haluaa hotkaista luonnon terveysvaikutukset tehokkaasti, eikä näe mielekkäänä katsella ympärilleen ja hänelle olen liian hidas, kun haluan katsella kasveja ja eläimiä ja välillä pysähtyä.
Eroja on usein siinäkin, miten ihmiset tulevat toimeen itsensä kanssa ja toiveet yhteydenpidon tiiviydestä eivät kohtaa. Ihminen ei välttämättä halua tehdä kanssani niitä asioita ajoista pidän, mutta alkaa vaatia hyvin paljon yhteistä aikaa eli minua luopumaan omista tekemisistäni, koska ne eivät häntä kiinnosta.

Koira täytyy otta kaikissa ratkaisuissa huomioon, tietenkin. Jos saisin toivoa vapaasti millaista elämäni olisi, haluaisin vaatimattoman mökin, jos ei omaksi niin käyttööni, jonkun vanhan auton ja edullisen vuokra-asunnon suht rauhallisesta paikasta jostakin pikkukaupungista tai isomman liepeiltä. Ja näiden välimatka kohtuullinen. Sitten viettäisin aikaani mökillä ja metsissä, huoltopisteenä pyykinpesua ja talviasumista varten olisi tuo vuokraluukku ja logistiikka näiden välillä hoituisi helposti. Koira ei ole kovin maastokelpoinen pitemmillä reissuilla, joten siitä tulee tietyn pisteen jälkeen 4kg lisäkantamus. Hyvä ystävä se silti on ja hei, reissujen vauhti ja muu pitää suunnitella heikoimman ja hitaimman mukaan! Kaveria ei jätetä.

Täytyy pohtia asioita. Unelmat voivat jollakin tapaa olla toteutettavissa. Tässä iässä elämän rajallisuus on alkanut näyttäytyä eri tavalla kuin nuorena. Aikaa ei ole loputtomasti, elämä eletään nyt.

Sinä vaikutat löytäneen oman paikkasi ja mielekkään elämän raitistumisen jälkeen hienosti! Muistelen, että monenlaista töyssyä on tainnut sinullakin olla matkan varrella. Mikä on ollut keino tai taika siihen?

12

Moi, metsänpeitto.
“Täytyy pohtia asioita. Unelmat voivat jollakin tapaa olla toteutettavissa.”
Paljon on viisautta noissa sanoissa.

Olen kyllä törmäillyt alkoholin kanssa monella tavalla.
En tiedä oletko katsonut tätä tarinaani facesta. Se kertoo kuinka asiat kulkivat kohden katastrofia. Tapahtui kuitenkin jotain joka kaiken muutti. Tarina kuvineen on täällä m.facebook.com/putkis0132

Putkis

13

En ole FB:ssa, niin en pääse tuota sivuasi katsomaan. Muistelen, että kirjoittelit täällä ja olet tainnut kirjoittaa kirjankin matkastasi. Ehkäpä jossain vaiheessa luistan periaatteestasni ja luon tunnukset faceen. Siellä on paljon muutakin, mistä saattaisi olla iloa ja hyötyäkin.

Nuo omat haaveeni voivat toteutua edes jossakin muodossa, kun suunnitelmia hiukan kääntelee ja vääntelee. Osahan on totta nytkin.

Vapaus ja riippumattomuus on tärkeää ja omalla kohdallani sen edellytys on mahdollisimman pienet menot. Siksikin on todella ärsyttävää, että hassasin rahaa turhuuksiin. Kesä oli raskas; kuumaa hiostavaa, meteliä, huonoa nukkumista ja kärttyisyys ja alakulo johti tilailuongelman aktivoitumiseen uudelleen. Parempi ehkä kuitenkin se kuin ratkeaminen juomaan.

Auton pitäminen on kallista, sähkö+sähkönsiirto on kalliimpaa maalla kuin isommissa kaupungeissa, joukkoliikenne monilta alueilta puuttuu, ruuan ostaminen pienestä kyläkaupasta on kallista verrattuna tarjousten haalimiseen eri kaupoista mukaanlukien ilta-ale.
Soutuvene tai kanoottikin toisi vapautta varsin hyvin. Joukkoliikenteen ulottuvissa on hyvinkin asuntoja kaupunkien reunamilla, jossa on ranta lähellä, ehkä soutuvenepaikkojakin.
Rahan suhteen pitää miettiä mihin satsaa ja mistä voi nipistää.
Ehkä joku ratkaisu on parasta vaan tehdä. Jos ilmenee ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, voi tehdä uusia suunnitelmia. Tämmöisiä asioita ei voi ikinä suunnitella täysin etukäteen. Jos sitä yritän, istun tässä sohvalla vielä 5 vuoden päästäkin. Tähän mennessä olen lähinnä useamman vuoden ajan siirtänyt saman konseptin eri asuntoon ja eri kaupnkiin. Pysynyt toki raittiina, mutta muuten elämä ei ole oikein… no edistynyt paitsi karttuvien ikävuosien muodossa. Nyt on ehkä aika jollekin muulle.

14

Moi, metsänpeitto.

Kirjoitit,
“Vapaus ja riippumattomuus on tärkeää ja omalla kohdallani sen edellytys on mahdollisimman pienet menot.”

Näin on myös omalla kohdallani.
Kirjoitin todellakin kirjan vuonna 2020. Kirjassa ei retostella alkoholin käytöllä eikä rikoksilla. Kerron alkoholinkäytön tuhoavasta voimasta, siitä tuskasta mitä se elämääni toi. Kerron myös raitistumiseen johtaneista tapahtumista ja uudesta elämästä. Kirjaa on muutamissa kirjastoissa ja sen voi tietysti tilata omaan lähikirjastoon. Kirjan nimi on, Pelkään mutta en pakene. Kirjoittaja Putkis 0132.
Katso Päihdelinkin Kirjallisuus- ja blogivinkkejä, sivu 10. Siellä kirjan kuva ja takakansi.

Putkis

15

Täytyykin hommata tuo kirja käsiini. Hyvä nimikin sillä.
Minä taidan pelätä ja paeta. Tai jähmettyä odottamaan jotakin…
Keskustelut täälläkin avaavat uusia ajatuspolkuja. Mietin tänään, mikä ihme minua jotenkin jarruttaa… kuin ajaisin käsijarru päällä ja meno on raskasta.
Jonkinlainen syyllisyydentunne on yksi syy.

Luultavasti myös pelkään erinäisiä asioita. Kun mietistkelin, miten kaikkein mieluiten eläisin ja vähän syrjemmässä asumistakin, tajusin, että minulla on joku kumma hätä, etten tarpeen tullen pääsisi lääkäriin tai saisi koiraa eläinlääkäriin.
Mielessäni on hassu illuusio, että se onnistuisi jotenkin helpommin isommissa kaupungeissa, mutta eihän se ole lainkaan niin. Täälläkin ihmiset odottavat päistyksessä tunteja, jopa vuorokausia, terveyskeskukseen ei saa aikaa, ei pääse edes puhelimella läpi. Ambulanssit eivät välttämättä ota edes kyytiin,kun ensihoitajat eivät tunnista keuhkoveritulpaa tai sydäninfarktia.
Tosiasiassa minulla ei ole ollut asiaakaan terveyskeskukseen useampaan vuoteen.

Kauhein kuviteltavissa oleva asia on koiran sairastuminen tai loukkaantuminen, se kärsisisi, enkä pääsisi viemään sitä hoitoon.
Tuohon kauhukuvaan voi olla syynä yksi hirveä lapsuudenkokemus.

Jotenkin ikävällä tavalla kesällä joku patoluukku lävähti auki ja mieleen tuli liikaa kaikkea ikävää menneestä muutenkin ja näin kyökkipsykologina voisin sanoa, että aloin sitä tukkia haalimalla erinäistä roinaa, mutta eihän se torkkupeitoilla, huonekaluilla yms tukkeennu. :smiley: Kämppä ja komerot sen sijaan tukkeentui tai täyttyi.

Mutta nythän noita asioita pystyy miettimään tietoisemmin ja saamaan ne ehkä pois jarruttamasta menoa.

16

Sijaistoimintaa sijaistoiminnan perään ettei pohjimmaista itseään tarttis kaiken aikaa tuijotella. Kamalaa on, kokemus on.

17

Niin totta tuo. Ostelu/tilailukin on toiminnallinen riippuvuus pahimmillaan. Moni vaihtaa riippuvuuden aina uuteen… Minullakin oli syömishäiriö, alkoholiriippuvuus ja sitten tuo tuhlailu. Joillakin juomisen tilalle tulee porno tai liiallinen liikkuminen. Pako vaan jatkuu.

Tänään oli hyvä päivä. Teen tässä kuussa kirjanpitoa, mihin rahani menevät. Mitä menee ruokakauppaan, mitä sähköön ja muihin pakollisiin laskuihin ja säästötavoitekin on.
Muistin tässä, että ennen alavirettäni ja tuhlailuperiodia lainasin yhdelle päihdeongelmaiselle rahaa. Hän ei maksanut sitä sovitusti takaisin (yllätys). Koin itsen hyväkskäytetyksi ja suutuinkin tuosta kuppaamisesta ja käskin hänen tarkastella taloutensa kulurakennetta, että ehkäpä niistä alkoholiostoista voisi nipistää, jotta ei tarvitse lainailla ja voisi lainansa maksaa takaisin.

Sitten oli näitä muitakin ongelmia; melua, kuumuutta ja huonoa nukkumista lisänä jollain tapaa laukaisemassa tilailua. Pilkka osui omaan nilkkaan ja otan tämän oikeastaan lahjana ja oppina. Alan seurata omaa rahankäyttöäni ja talouteni kulurakennetta. Nyt on jo säästäväinen olo. Toisekseen omaa mielentasapainoa on hyvä vaalia. Tunnepuolestahan riippuvuusongelmissa on kyse ja tein virheen kun olen suostunut asioihin, joihin en halunnut suostua (rahan lainaaminen, ja toiselta taholta todella epäasiallinen käytös ja haukkuminen)

Etsin ja aion etsiä lisää inspiroivia juttuja ihmisistä, jotka ovat muuttaneet elämäänsä jonkinlaiseksi siemeneksi omiinkin suunnitelmiin. Jotkut ovat siirtyneet asumaan retkeilyautoon, osa maaseudulle pikkutaloon, joku minitaloon. Hesarissa oli juttu miehestä (jolla toki oli ennakkoperintönä saatu yksiö) joka selviytyy pienillä kuluilla ja tekee vain vähän töitä. Hänellä on viljelypalsta ja jotain yhteisöjuttuja läheisillä ulkoilualueilla ja hän ajaa polkupyörällä kesät talvet… Mahdollisuuksia yksinkertaiseen ja edulliseen elämään on olemassa sekä maaseudulla, että kaupungissa.

Kirkas ja seesteinen olo nyt, nautin siitä. Sen kestoahan ei voi tietää, mutta eipä voi lopulta tetää paljon muutakaan.

18

Hyvä vire jatkuu, samoin kirjanpito menoista.

Koiran kanssa ulkoiltiin; selvästi jo syksyä ilmassa. Muutama kotityö odottaa ja sitten areenasta jotain ohjelmia.
Kanisterit ja pari ämpäriä katsottu valmiiksi, kotivarakin on. Lasken noihin vettä ennen ennustettua myrskyä. Oikeastaan odotan sitä ja olen jopa hiukan pettynyt, jos ei rytise kunnolla.

Olen saanut jotain myytyäkin. Kävin läpi vaatteitani ja muita tavaroita, kun alkuun pääsin ja lajitellut niitä myytäviin ja kierrätettäviin ja roskiinkin jotain sellaista, mitä olen säästänyt mahdollisiin käsitöihin tai muuhun näpertelyyn tai taimien kasvatukseen. Sillekin varastolla on hyvä rajata joku koko, ettei “viilipurkki”-tyylistä kamaa ole kuutiokaupalla.

Hirvittävän helposti alkaa kerääntyä joku negatiivisuus lumipallon lailla ja sitä ei edes itse huomaa. Ajauduin huonoihin toimintamalleihin, suostuin huonoon kohteluun ja oma mieli alkoi mustua. Rahan kanssa kävi aivan samoin kuin alkoholin kanssa helposti käy. Jos on retkahtanut ja juonut, juo vaan lisää, koska on pettynyt ja vihainen ja mielen valtaa jonkinlainen hällä väliä asenne.

Tavallaan tiesin jo rahaa lainatessani, etten saa sitä takaisin, mutten ollut napakka ja kieltäytynyt. Kun se summa oli mennyt, löin jotenkin läskiksi ja tuhlaisin itse lisää. Onneksi tilanne ei ole paha ja pääsen takaisin lähtöpisteeseen suht nopeasti. En suinkaan tästä lannistu vaan vahvistun.
Homma on nyt niin, että jos säästän johonkin tavoitteeseen, niin kukaan ei niitä rahoja kaada viinana kurkkuunsa.

19

Olen elämäni aikana pohtinut paljonkin sitä, miksi äitiyden pitäisi olla kaiken kritiikin yläpuolella. Sehän tapahtuu tai toteutuu kuitenkin kaiken muun elämän kanssa, yhtä aikaa. Ihmisten päihdeongelmat (samoin kuin mielenterveysongelmat) vaikuttavat työelämään, ne näkyvät terveydehoidossa, liikenteessä, parisuhteissa ja myös vanhemmuudessa.

Ihmissuhteissa pätevät kuitenkin samat lainalaisuudet ja käyttäytymissäännöt kaikkialla, myös perheen sisällä, eikä äitiys tuo vapaakorttia huonoon käytökseen tai henkisen tai fyysisen väkivallan käyttämiseen. Näin ajattelen nyt.
Jos jonkun puoliso käyttäytyy samalla tavoin, mitä oma äitini on käyttäytynyt minua kohtaan, pidetään yleisesti hyväksyttynä, jopa itsestäänselvänä, että tästä voi erota. Miksi oman vanhemman kohdalla olisi joku eri velvollisuus jatkaa tätä ihmissuhdetta, jossa huono käytös jatkuu ja jatkuu, eikä ongelmien puheeksi ottaminen hyvässäkään hengessä auta?
Omassa tilanteessani huonoon käytökseen ei ole syynä päihdeongelma vaan joku muu ongelma, johon äitini ei ole halunnut tai kyennyt hakemaan apua. Olen omasta mielestäni sietänyt riittävästi ja yrittänyt löytää ongelmaan ratkaisua, mutta kuten parisuhteessakin, tätäkään ihmissuhdetta ei voi korjata yksin.
Olen vetäytynyt etäämmälle ja huomannut siitä olevan apua. Oma oloni on paljon parempi. Huonoa käytöstä tai henkistä väkivaltaa ei tarvitse loputtomiin sietää edes omalta vanhemmaltaan.
Isänkin kanssa oli omat ongelmansa, eikä suhteemme ollut aina helppo. Hyvä puoli siinä oli avoin keskusteluyhteys. Välillä riitelimme, mutta pystyimme molemmet pyytämään anteeksi ja sopimaan. Vaikeistakin asioista tai ongelmista pystyi puhumaan, kun kummallakin oli kyky ottaa vastaan kritiikkiäkin toiminnastaan.

Tänään ohjemassa on retkeilyvarusteiden testausta. Koira tarvitsee aikaa asioihin sopeutumiseen. Riippumatossa se jo oppinut makaamaan. Emme siinä ole yöpyneet ulkona, mutta päiväaikaan köllöttelykin on mukavaa, kun retkiriippumatossa on hyttysverkkokin. Mutta tänään alamme harjoitella telttailua, sisällä. Koira on pikkuhiljaa opettamalla oppinut matkustamaan bussissa ja moneen muuhunkin asiaan, joten kaipa se tottuu telttaankin. Se on omanlaisensa ja stressaantuu helposti, joten sen kanssa asiat on tehtävä toisin kuin jonkun muun koiran kanssa. Pikkuhiljaa.
Parvekkeella yöpyminen voisi olla seuraava askel. Täytyy etsiä teltan alle joku vanha matto tms, ettei teltan pohja hierry puhki betonia vasten.

Puolen yön aikaan käytin koiraa vielä ulkona ja näin lepakon. Kaupunkien lähiöissäkin on paljon elämää. Täälläkin on jopa pääskyjä, sepelkyyhkyjä ja oravia näkee usein, muutama viikko sitten nuori hontelo kettu ravasi talon ohi ja talvella lumessa oli supikoiran pyöreät jäljet.

20

Moi, metsänpeitto.
Mukava lukea, “Tänään ohjemassa on retkeilyvarusteiden testausta.”
Pienin askelin kannattaa opetella, niin minäkin olen tehnyt. Uskon kyllä että koirasi tykkää ulkona nukkua ja sopeutuu luontaiseen ympäristöön nopeasti.
Teltanpohja kyllä kestää parvekkeella nukkumisen, tosin kyllä se mattokin on hyvä idea. Makuualustan tarvitset ehdottomasti. Betonilattia on kylmä, eikä lämpene kehon alla. Olen aikoinaan testannut valtion järjestämiä yksiöitä ja todennut tuonkin tosiasian.
Makuualustan saa vitosella halpakaupoista.

Putkis, joskus putkassa yöpynyt.