Komppaan, todella hyvää pohdintaa taasen. Muistan joskus miettineeni, miten valtavasti ihminen voikaan tehdä työtä jatkaakseen juomista. Miten hirveästi voi käyttää energiaa vähättelyyn ja selittelyyn, kiertelyyn ja kaarteluun, syiden ja syyllisten etsimiseen, syiden ja seurausten analysointiin. Mitä pidempään on raittiina, sitä kaukaisemmalta tuntuu sellainen vyyhti, missä juominen muka jotenkin kytkeytyy kaikkeen mahdolliseen.
Silloin se vain siltä tuntui. En joisi jos ei olisi tuollaista, tuollaista ei olisi jos en joisi, sitä pyörää saattoi pyöritellä loputtomiin etenemättä varsinaisesti yhtään mihinkään. Olen välillä lukenut täällä vuosien takaisia ketjuja silloisilta raitistujilta, ja huomaan toistavani muiden viitoittaman tien. Jokainen todella tuntuu keksivän uudelleen sen ihan saman pyörän, mikä lopulta liikkuu myös eteenpäin.
Kyllä minullakin ratkaisun avain oli lopulta aika simppelisti laittaa korkki kiinni ja keskittyä pitämään se, valmiina ottamaan kaikki keinot käyttöön. Väitän, että ihan oikeasti olisin ottanut vaikka pankkilainaa mennäkseni hoitolaitokseen. Tai tekisin sen tarvittaessa edelleenkin. Siinä kohtaa oli varmasti hyötyäkin luonteesta, joka häpeää kaikkea, eikä salli itselleen virheitä. Kuukausia kuljin sumussa, mutta eipä siinä vaihtoehtojakaan ollut. Nyt rämmin suossa, jossa olen rämpinyt ennenkin, mutta kaikeksi onneksi uusin eväin.
Tulevaisuudesta en tiedä, mutta toivon että se on raitis. Tai jos ei ole, toivon uskallusta ottaa ihan kaikki tarvittavat keinot käyttöön. Kuukausien ja vuosien hukkaaminen tissutellen ei kerta kaikkiaan ole enää vaihtoehto. Ei saakeli voi olla.
Välillä ihmettelen ja välillä harmittelen (lievä ilmaisu) sitä energian määrää mikä tuli hassattua alko-asioihin ja lopettamisen jahkailuun. Ja minkä energian se otti muutenkin.
Nyt se kaikki energia on paremmassa käytössä tai vaikka käyttämättä.
Minulla on tänään ollut taas “sohvapäivä”, kun on vähän tympeä fiilis ja selkäkin hiukan kipeä. Olen pohdiskellut ajatusten voimaa, että meillä jokaisellahan on aika vaikuttavia työkaluja ihan omassa päässäkin, jos ne saa otettua käyttöön.
Huomasin jo vuosia sitten, juoma-aikaan, että pystyn ihan vaan ajattelemaan itseni vihaiseksi ja mainitsin silloiselle puolisolleni asiasta, kun niin oli taas käynyt ja hän ihmetteli, miksi sitten ajattelen sellaisia asioita. Se on hyvä kysymys. Miksi valitsen ajatella juuri niitä ikävä asioita?
Tuokin havainto oli yksi askel henkisessä kasvussa. Jos pystyn ajattelemaan itseni vihaiseksi, kaipa pystyn ajattelemaan itseni hyvällekin tuulelle, kun ohjaan ajatuksiani tisenlaiseeen suuntaan, enkä jää kertaamaan kaikkia kohtaamiani vääryyksiä tai mitä ikävää on sattunut.
Lopulta aika samat asiat toistuvat itämaisissa filosofiossa, uskonnoissa onnellisuustutkimuksissa ihmisen onnellisuutta tai tyytyväisyyttä lisäävinä asioina. Hyväksyminen, kiitollisuus, huomion kohdistaminen itsensä ulkopuollelekin, hyvän tekeminen.
Ehkä ideaalitilanteessa ihminen pystyy hyväksymään ajan kanssa ikävätkin tapahtumat osaksi elämänpolkuaan. Ei kai lopulta raskaiden tapahtuminen jälkeen ole järkeä käyttää vielä loppuelämä niiden miettimiseen ja pilata se? Hyväksyminen vie tietysti oman aikansa.
Ihminen ei kuitenkaan tosiasiassa ole täysin tunteidensa tai ajatustensa armoila, vaan niihin voi opetella vaikuttamaan. Huvikseni googlainkin aiheesta ja löysin kiinnostavan jutun “vatvomisen lopettamisesta”
Englannin kielen sana rumination tarkoittaa asioiden kierrättämistä yksinään omassa päässään, mikä johtaa asioiden hautomiseen, vatvomiseen, märehtimiseen ja murehtimiseen. “Se tarkoittaa tilannetta, jossa käyt läpi uudelleen ja uudelleen negatiivisia ajatuksiasi ja tunteitasi. Tutkit niitä kaikista näkökulmista.” (Fredrickson, 2009: 164).
“Vatvominen ja märehtiminen ovat haitallisia, koska ne ylläpitävät ja pahentavat surullisuutta. Ne myös ylläpitävät negatiivista ajattelua ja haittaavat ongelmanratkontakykyä. Motivaatio muutosten tekemiseen vähenee. Vatvominen ja märehtiminen haittaavat keskittymistä ja aloitekykyä. Ne myös antavat vääristyneen, pessimistien perspektiivin elämään. Kaikkiaan itsen vertailu muihin tuottaa tunteen haavoittuvuudesta, uhkasta ja epävarmuudesta. Jos olet henkilö, jolla on tapana vatvoa omia murheitaan ja huoliaan, onnellisuutesi lisäämiseksi on syytä opetella tulkitsemaan ja suuntaamaan uudelleen negatiiviset ajatuksesi neutraalimpaan ja positiivisempaan suuntaan Sitaatti”
Minäkään en välttämättä saa tämänpäiväistä oloani taiottua huippuhyväksi, mutta tyydyn tähän päivään tällaisena, arvosana olkoon 6,5 (vanhalla kouluasteikolla 4-10).
Plussaa oli rupatella hetki ulkona naapurin kanssa ja illaksi on pari ohjelmaa, jotka aion katsoa läppäristä suorina lähetyksinä, koska en halua käyttää rahaa suoratoistopalveluihin juuri nyt.
Lisäksi aion lukea tuolta sivustolta noita muitakin onnellisuustaitoja.
Kirjoituksesi sai minut mietiskelemään omaa käytöstäni.
Tässäpä itselleni kehittämisen paikka. Pääsääntöisesti kuvailisin itseäni positiiviseksi, mutta välillä jään kiinni siitä, että lietson itseni suuttumuksen esim. työasioista. Samoin läheisten ihmisten taholta osakseni saamani epäoikeudenmukaisuudet menneinä vuosina, satuttavat edelleen ja kuohauttavat mielen välillä suruun, alakuloon ja välillä suuttumukseen ja vihaan.
Raitistuminen on saanut mieleni käymään uudelleen läpi lapsuutta, nuoruutta, aikuisuutta, omiin vanhempiin sekä sisaruksiin liittyviä tunteita. Elämän matkalle sattuneita ystäviä ja heidän menetyksiään olen myös miettinyt.
Raittiina näitä asioita pulpahtelee, vähän kuin sieniä syksyllä, mieleni syvyyksistä ja niistä kehittyy ajatuksia. Yllättäviä, uusia, ajatuksia lapsuudesta on noussut pintaan, ajatuksia aivan eri näkökulmasta.
Mietin ratkaisuja ja ajatusmalleja, miten selvitä elämässä eteenpäin katkeroitumatta. Tunnistan aika ajoin olevani katkera joistain asioista.
@metsänpeitto1 jakamasi juttu sisältää hyviä vinkkejä. Samoin sivuston muut otsikot. Kiitos, tutkintaan meni
Osuit asian ytimeen. Tämä vatvominen on töissäkin usein sitä raskainta - ei itse työnteko. Jäädään porukalla jumiin niihin asioihin, jotka on huonosti tai niihin ihmisiin (yleensä se on esimies) joka ei toimi omasta mielestä oikein. Hetken jaksetaan puhua jostakin muusta, mutta sitten taas aletaan veivata sitä kaikkea mikä on huonosti. Siihen todellakin jää jumiin siihen negatiivisuuden kehään. Usein kenelläkään ei ole mitään rakentavaa sanottavaa tai asioita, jotka voisi tehdä toisin ihan itse, jotta parantaisi tilannetta. Tämä on todellakin raskasta. Luovuus ja ilo kuolevat samantien.
Minulle tapahtui samaa. Olin 42v kun raitistuin. Osa mielenmyllerryksestä saattoi tietysti liittyä ihan normaaliin iän mukaiseen kehityskaareen, mutta kyllä raitistumisella oli iso rooli.
Harvalla elämä menee jotenkin ideaalin kaavan kautta; on menetyksiä, kohtuuttomiakin vastoinkäymisiä ja kaltoinkohtelua, sairauksia ym.
Kävin läpi asioita, olin pettynyt ja katkerakin jostain asioista, kunnes ne jotenkin asettuivat mielessä suht rauhalliseksi osaksi elämäni tarinaa. Hyväksymisessä auttoi ymmärrys niin itseni kuin muden keskeneräisyydestä, taakkasiirtymistä ja suvuissa sukupolvelta toiselle helposti siirtyvistä toimimattomista malleista.
Meillä kummallakin puolella on vahva tapa valita lapsista suosikit ja mustat lampaat, mikä on tuonut sukupolvesta toiseen kitkaa aina lastenkin välille. Asioista puhuminen on ollut vaikeaa, välillä mahdotonta. Kaikki ovat kärsineet yksin.
Meillä kyllä sekin, johon satsattiin taloudellisesti eniten, kertoi kokevansa vaille jäämistä joissain muissa asioissa. Moisissa kuviossa ei siis taida olla kuin häviäjiä.
En muista kuka nukketeatteriihminen jossain haastaattelussa hyvintotesi, että taakkasiirtymä tekee elämästä vaikeaa, muttei ole varsinaisesti kenenkään vika.
Tavallaanhan asia on niin; jokainen vuorollaan on sen kivirepun saanut selkäänsä omilta vanhemmiltaan ja nakkaa sen sitten omien lastensa selkään. Sellaista keinottomuutta tehdä asiat paremmin. Ehkä huonot mallit laimenevat pikkuhiljaa, ehkä joku terapian avulla saa ketjun katkaistua. Henkinen väkivalta ja kaltoinkohtelu loppuu. Meillä ainakin fyysisessä väkivallassa laimeneminen näkyy; mummoa hakattiin pahasti vyön solkipäällä, äitiä enää risulla ja annettiin tukkapöllyä, itse sain vain tukkapöllyä. Minä en lapsia koskaan hankkinut.
Raitistuttuani olen puolin tai toisin hankaavista asioista jutellut tai sanonut millaista suhdetta en enää halua (esim pelkän likaämpärin roolia, johon otetaan yhteyttä vain kun on vaikeaa ja hauskat asiat tehdään muiden kanssa. sehän on hyväksikäyttöä)
Joidenkin kanssa suhde on parantunut ja syventynyt, joidenkin kanssa katkennut. Suhde äitiini oli vaikea ja otin etäisyyttä. Soiteltiin ja juteltiin aika arkipäiväsistä asioista ja se oli ihan hyvä niin.
Tässäkin on kysymys vastuun ottamisesta omasta hyvinvoinnista ja elämästä. Elämä on ehkä helpompaa, jos pääsee jonkinlaiseen sopuun menneen elämänsä kanssa. Käy asioita läpi, muttei juutu niihin sillä tavalla että ne varjostavat liikaa elämää. Tai estävät elämästä.
Tykkään kovasti Tyyneysrukouksesta, vaikken varsinaisesti omaa uskonollista vakaumusta:
Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat,
joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa, mitkä voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
"Tyyneysrukouksen jännite rakentuu hyväksymisen ja rohkeuden väliin. Monesti tuhlaamme aikaamme siihen, että yritämme muuttaa aktiivisesti toisia ihmisiä. Samaan aikaan suhtaudumme passiivisesti itsemme muuttamiseen. Samoin saatamme käyttää paljon aikaa siihen, että taistelemme jotain vääjäämätöntä olosuhdetta vastaan, mutta jätämme sellaisia asioita tekemättä, joilla oikeasti voisimme muuttaa elämäämme suotuisampaan suuntaan. "
Minulla ero oli sellainen aktiivinen teko mikä muutti elämää parempaan suuntaan. Jos on toisilleen täysin epäsopivat ihmiset, ei siinä lopulta ole hyvä olla kummankaan.
Hyväksyminen on taas auttanut omien sairauksien suhteen; jos niitä ei kokonaan saa pois, yritän elää niin mielekästä elämää kun tässä tilanteessa on mahdollista.
Vatvominen ilman asioiden muuttamista on raskasta.. loputon uuvuttava kehä.
Tietysti sitten on asioita, joita on hyvä käsitellä joko yksin, läheisten kanssa tai terapiassa, mutta ehkä loputon vatvominen ei edes ole asioiden tai tunteiden käsittelyä. Korvien väliin tamppaantuu vaan koko ajan leveämpi ja syvempi ura. Toisto tuppaa vahvistamaan ja korostamaan asioita ehkä tässäkin kohtaa.
Raittiuteen liittyen ajattelisin, että siinä kohtaa kun on paha olla tai akuutti retkahdusriski, vatvominen on erityisen haitallista. Siihen kohtaan jos mihin on hyvä miettiä jo ennakolta keinoja, joilla lempeästi ja päättäväisesti ohjaa ajatuksiaan ja mielialaansa postiivisempaan suuntaan. Vaikka kirjoittaa ihan hätäapu-listan, josta voi poimia jonkun soveltuvan konstin. Liikunta, kävelylenkki metsässä, joku lempielokuva, soitto jollekin/auttavaan puhelimeen, lähteä autoilemaan ja käy kahvilla jossakin.. mitä ikinä kenelläkin nyt voisi toimia.
Mielialan ja ajtusten tietoinen ohjailu on eri asia kuin tunteiden torjuminen.
Helposti huono mieli, juotatus ja vatvominen muuttuu helposti ahdistavaksi spiraaliksi, joka pahimmillaan johtaa retkahdukseen.
Ehkä vatvomisesta tulee helposti tapa, jota ei edes niin huomaa.
Omassa pihapiirissäni, kun näen jonkun naapurin tai useamman naapurin ryppään, tiedän jo ennakolta minkä sävyiset keskustelut missäkin on menossa. Sama pihapiiri, periaatteessa samat olosuhteet, osalla on paljon harmituksen aiheita, osa kiinnittää huomionsa positiivisempiin seikkoihin ja touhuaakin kaikenlaista yhteisen hyvänkin eteen.
Kiitos @metsänpeitto1 jakamistasi elämänkokemuksista. Toivottavasti prosessin rauhassa läpikäytyäni saavutan mielen rauhaa ja tyyneyttä, hyväksyn asioita, jotain annan anteeksi ja menen eteenpäin. En jumittaisi mihinkään kokemaani, en katkeroituisi. Elämä on elämää keskeneräistä, ja sitten se joku päivä tulee valmiiksi.
Vaikka en aina pidäkään mieleeni pulpahtelevista ajatuksista. (Haluaisin olla huoleton hauska veikkonen.) Silti tämä raittiuden aikainen ajatteluprosessi on ollut jo tähän astikin, hyvä ja positiivisesti kehittävä. Juovan ajatus kun laukkasi helposti samaa synkkää rataa, kun sen pään otti. Raittiina ajatus pääsääntöisesti kehittyy ja muokkaantuu lopulta hyväksi, saa positiivisemman sävyn
Kävin vähän autoilemassa koiran kanssa, että se tottuisi… vinkui raasu. Haluaisi olla sylissä, mutta yksin autoillessa se ei käy.
Pikkuhiljaa, eiköhän koira totu. Tämän koiran kanssa on kaikkea saanut tahkota hitaasti ja kauan.
Kivaa kyllä olla aina ajokunnossa, perjantai-iltanakin.
Minä olen myös luonteeltani vatvoja, ja se on syy miksi minulle ei pidempi kotiin jämähtäminen sovi. Ei vaikka sinänsä viihtyisin kyllä, ei minua yksinolo ahdista ollenkaan. Mutta mielenterveyteni takia minun on pakotettava itseni edes jossain määrin liikkeelle. Ei juuri nyt, kun olen akuutisti poikki, mutta heti kun vointi sallii. Ennen kuin pääsen tottumaan ja nauttimaan tilanteesta liikaa. Pään sisällä pyörittelemällä, loputtomalla pohdinnalla ja analysoinnilla harva asia tulee valmiiksi. Vaikka kuinka selittäisi itselleen tässä tekevänsä arvokastakin ajatustyötä ja tehokasta self-helppiä.
Samalla saattaa myös syntyä illuusio, että muutkin ovat yhtä kiinnostuneita elämästäni kuin minä itse. Tulee otettua asioita henkilökohtaisesti ja ylitulkittua muiden reaktioita tai reagoimatta jättämisiä. Saattaa jopa itse alkaa pelata pelejä, että nytpä reagoinkin näin niin katsotaan miten sitten suu pannaan ja kuka on kenenkin puolella. Eikä muilla ole todellisuudessa aavistustakaan jatkuvasta tarkkailusta ja siitä, että ovat osa jotakin vuorovaikutuspeliä.
Tämä on siis minusta aivan olennaisen tärkeää. Eikä niin, että huomio kiinnitetään muiden tarkkailuun ja siihen, miten he tarkkailijan mielestä toimivat. Vaan huomion kohdistaminen ihan kerta kaikkiaan itseen liittymättömiin asioihin. Niitä maailmassa kyllä riittää ihmeteltäväksi ja syvennyttäväksikin.
Näitä on nyt sattuneesta syystä tullut pohdittua, enkä missään nimessä haluaisi päätyä itsessäni ja oloissani kieriskelyn ansaan. Koska sieltä ulos murtautuminen voi olla tosi työlästä.
Minullekin kävi ihan sama, mutta kuten metsänpeitolla, se jäi ajallaan pois. Tai ei pois, koska vatvoja olen, mutta sanotaan että aihe alkoi taas asettua mittasuhteisiinsa ja nousin entistä tukevammin omille jaloilleni. Luulisin, että tuokin on aika luonnollinen osa raitistumisprosessia. Tuskin sinun siitä kannattaa vielä huolestua.
Tyyneysrukousta vähän vastaava on viisaus josta itse ajoittain itseäni muistutan: If the problem can be solved why worry? If the problem cannot be solved worrying will do you no good. Tästä on eri versioita, mutta jokseenkin noin.
Ja totta kai kaikilla on huonoja hetkiä, päiviä ja jaksoja. Kuten omakohtaisestikin useammat tiedämme, masentunutta on turha käskeä piristymään, ajattelemaan positiivisesti ja saamaan jostakin mielihyvää. Joskus resurssit ovat vähissä. Mutta yleisesti ottaen ajatusten voima on suuri. Ajatusten, seuran ja toiminnan suunnan.
Minulle tuli mieleen vielä vaikka kuinka paljon jotakin, mutta nyt ajatus katkesi. Ehkä ihan hyvä niin, kun en ole varma minkä verran tässäkään on järkeä. Tsemppiä sinulle ja koiruudelle! On kyllä hienoa, kun on aina ajokunnossa.
Kiitos @Hiiri
Tätä kehityspolkua minäkin toivon. Olen kiitollinen raittiudesta, koska se on käynnistänyt eräänlaisen “itsensäkehittämis-prosessin”. On asioita joita on käytävä läpi. Raittiina se läpikäynti on kuitenkin positiivinen ja eteenpäin vievä.
Uskon, että tämän läpikäytyä olen taas hyvällä tavalla vahvempi ja kestävämpi ihminen.
En tiedä liittyykö aiheeseen, mutta kirjailenpa ylös, koska on muutenkin työstössä. Viimeisin uupumus synnytti lopulta ihan viiltävän oivalluksen elämästä ja omasta toiminnasta. Mitä järkeä tässä elämässä on, jos oman toiminnan tuloksena itsestä on jäljellä enää ihmisraunio, joka ei pysty tuntemaan mitään muuta kuin pahaa oloa. Lievästi ilmaistuna olin kadottanut elämänhaluni ja -iloni, itseni. Toimintaani ohjasi ihan sokeasti se, ettei kukaan vain pääse sanomaan että olen tehnyt virheen jossain, arvostelemaan minua. Työntekijänä, äitinä, tyttärenä, siskona, lapsenlapsena, ystävänä. Se olisi koskettanut jotain tuolla sisällä niin kipeästi, että se ei ollut vaihtoehto. Katse oli kapeutunut palvelemaan vain yhtä motiivia. Vuosien runtuamisen ja ongelmien kasaantumisen jälkeen (joista siis iso osa haitallisten ajatuskuvioideni takia) tuli seinä viimein vastaan. Kun lopulta tuntui, että kaikki muut elämän osa-alueet olivat aivan sekaisin, enkä pysty näitä enää ratkaisemaan, viimeisenä hallinnan linnakkeena olivat työt. Loppuvaiheessa ennen pysäytystä en enää oikein muistanut koska olin viimeksi käynyt suihkussa tai poistunut asunnosta. Etätöissähän ei tarvitse. Kuvittelin että teen kotonakin hirveästi, oikeasti en saanut aikaiseksi mitään. Joku sama soppakattila nökötti tiskipöydällä kaksi vkoa. Tasaisin väliajoin join, kun ahdistuksen määrä oli ihan hirveä. Esimies kiitteli hyvästä työpanoksesta.
Sittenpä tuli se stoppi. Elettiin loppukesään kun olin varovaisesti päässyt hieman jaloilleni. Olin pienellä aamukävelyllä ja tunsin ensimmäistä kertaa iloa. Aurinko nousi, kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista. Mietin ensimmäistä kertaa että mitä järkeä tässä kaikessa on, jos ajaa itsensä siihen pisteeseen ettei tällaisesta ole pystynyt tuntemaan iloa enää miesmuistiin. Että oman sisäisen rikkinäisyyden ja toiminnan motiivin hinta on se. Tämä oivallus tipautti ensimmäisiä suomuja silmiltä. Ja tein käytännön päätöksiä esim. töiden suhteen tämän seurauksena. Se tuntui ensin oikeasti kipeältä, mutta oikea päätös jota kiitän yhä edelleen. Ja pidän tätä ohjenuorana yhä edelleen. Joka kerta kun kysellään sitä tai tätä, palautan itseni siihen ajatukseen mikä motiivi tässä taustalla on jos haluan sanoa kyllä.
Ei asiat ole ratkenneet suoraviivaisesti tämän jälkeen, mutta tuo oli tärkeä hetki.
Toinen tärkeä hetki oli viime syksyn oivallus siitä miksi tunnen olevani niin huono ja riittämätön ja arvoton. Selitin psykologille vuosia sitten että vaikka järjellä tiedän ettei minussa ole mitään vikaa ihmisenä ja olen ihan toisten ihmisten välittämisen arvoinen, se ei auta, koska kovalevy pyörittää toista tarinaa enkä pääse siihen kiinni. Viime syksynä yhtäkkiä pääsin. Olin tietenkin pyöritellyt asiaa taustalla vuosia ja mikä oleellisinta, vaikka oli vaikeaa, en ollut paennut juomiseen vaikeita ajatuksiani. Kovalevyn kun ymmärtää, järkiajatuksista on apua. Iso kivi on tippunut rinnalta.
Olen miettinyt paljon vatvomista ja tullut omalla kohdallani siihen tulokseen että se kertoo siitä että asioiden tärkeysfokus on hetkellisesti hävinnyt. Ei minua kiinnosta esim. työt oikeasti niin paljoa että niitä kannattaisi vatvoa. Jos mikään asia töissä saa niin suuret mittasuhteet että alkaa vatvominen, tiedän olevani harhautumassa väärälle polulle. Tai jos töissä on ongelmia niin onko niiden ratkaisu minun harteillani, ovatko asiat edes yhden hlön ratkaistavissa. Ja mikä tässä elämässä on tärkeintä, alan ymmärtämään sen. Ja kaikki mikä on, minulla on ne asiat tällä hetkellä.
Tärkein palikka tässä kaikessa on tällä hetkellä olla juomatta. Ensi kesää en murehdi enkä mitään muutakaan. Tulipa pitkä juttu, ja ehkä aiheen vierestä, mutta tulipahan laiteltua. Mukavaa vkonloppua itse kullekin☕
Tämä siinä juuri on. Juoma-aikana, saati sitten humalassa, prosessi ei oikein etene, vaan on loputonta synkeää isesäälin täyteistä vatvomista. Raittiina löytää paremmin uusia näkökulmia ja pääsee eteenpäin.
Näinhän se on. Omalla kohdallani aivan toimintakyvyttömäksi vievää masennusjaksoa ei ole ollut vuosiin. Ne viimeiset vähän huonommat jaksot olen mennyt läpi hyväksymis-metodilla. Jos tätä oloa ei nyt pois heti saa, miten sen kanssa tässä hetkessä on vähimmällä kärsimyksellä. Ihmisillä on monenlaisia sairauksia riesanaan… vaikeita kestettäviä on varmasti myös monet kivuliaat fyysiset sairaudet ja hermokipu.
Itse asiassa tämä puoli-homma on sellainen, jota en jotenkin käsitä lainkaan. En lähtökohtaisesti ole kenenkään puolella tai ketään vastaan ja voin olla saman ihmisen kanssa jostakin samaa mieltä ja jostakin eri mieltä.
Ex-heilalla oli tapana keskinäisten erimielisyyksiemme jälkeen välittömästi kertoa niistä jollekin ja tulla sitten kertomaan maallikkotuomioistuimen lausunto, joka yleensä kuului, että nimenomaan minä olen väärässä.
Kyselin, miksi hän näin tekee ja syy oli että haluaa jonkun “puolelleen”. Itse ajattelin , että eihän mekään eri puolilla olla, vaikka ollaan eri mieltä.
Kovin rakentava tapa parisuhteessa tuo ei ole ja lopulta tuo harmia itsellekin, kun saadut “tuomiot” ja neuvot perustuvat puutteelliseen tietoon, kun hän jätti oman osuutensa erimielisyyteen tyystin kertomatta.
Olihan tuo tietysti kiinnostava näkökulma ja ajattelutapa ja varmaan selittää vastakkainasettelun ja polarisaarion lisääntymistä.
Hyvinvoinnin kannalta on aika yksilöllistä ja tilannekohtaista, mikä on sopiva aktiivisuuden ja sosiaalisuuden taso. Pelkkä kotona oleilu sopii harvalle ja jos elämäntilanteesta johtuen kotoilua on paljon, on hyvä keksiä jotain mielekästä tekemistä.
Minulla on paljon sellaistakin ajattelua, joka liittyy eri aiheisiin perehtymiseen. Sellaista itsekseen opiskelua. Omissa tekemisissä tulee välillä hyvä flow ja aika hurahtaa siivillä.
Autoilu vie välillä aikalailla epämukavuusalueelle. Siitä kun ajoin enemmän on aikaa yli 20v. Viime vuoden aikana ajoin “opastettuna” kymmeniä tunteja ja olen kertaillut mahdollisesti muuttuneita liikennesääntöjä.
Epävarmuuteen ei auta kuin treeni. Auto alkaa tuntua jo tutulta ja lisään vaikeusastetta pikkuhiljaa. En todellakaan tunge pahimpaa ruuhkaan vielä. Kivaa kun on kesä edessä ja valoisaa ajella aikaisin aamulla tai myöhään illalla.
Oikeastaan on hyväkin, että kyseessä on isompi kaupunki; on mahdollista harjoitella vähän kaikkea. Ehkä töppäilijöihinkin on totuttu, liikkeellä kun on monenlaista kuskia eri taustoista. Sekaan vaan.
Ja sitten on toki sellaisiakin vatvonnan aiheita, joiden kohdalla on tarpeen pysähtyä miettimään ihan tosissaan. Jos ja kun näitä tulee, opettelen miettimään ratkaisuja. Opettelen tutkimaan sitä, miksi tämä hiertää minua, miksi tämä on minulle näin tärkeää ja ennenkaikkea pohtimaan sen pohjalta käytännön ratkaisuja tilanteeseen.
Elea, tosi kiinnostavaa pohdintaa. Luulen, että aika monella on tai on ollut tuo sama. Omien haavojensa takia ajautuu jotenkin ulkoaohjautuvaksi ja pyrkii täyttämään jotkut normit, jotka on oikeastaan ainakin osin itse luonut.
Tunsin pitkään riittämättömyyttä ja outoa syyllisyyttä, etten saisi olla olemassa, saat sitten nauttia elämästäni… koko ajan pitäisi maksaa jotakin velkaa kärsimällä tai suorittamalla. Tosin suht nuorena hyppäsin suorittamisesta uhmakkaaseen kärsimykseen ja itsetuhoon, että vedetään se kunnolla päätyyn.
Jotain kehitystä parempaan tapahtui jo avioliittoni aikana. Raitistumiseni jälkeen tapahtui paljon edistystä ja vaikken ole kaikesta taakasta tai hankalista tunteista vapaa, tuntuu, että elämä on hyvää ja olen menneisyyteni ja itseni kanssa sovussa.
Tämä on vähän irrallinen ajatus, mutta kirjoitan sen tähän kun mieleen pulpahti. Äitini oli aikalailla häneen istutetun häpeän vanki loppuun saakka. Minulle tuli vaikutelma, että hän käy päässään jatkuvasti kuvitteellisia keskusteluja; keksii muille vuorosanoja ja ajatuksia. Toki puhui näitä välillä ääneenkin. Hän näki kaikkialla arvostelua ja uhkia ja oli huolissaan mitä “muut” sanovat tai ajattelevat. Siis aivan pienetkin virheet olivat kauhistus; “nyt ne aattelee, ettei tuo akka osaa edes hedelmävaakaa käyttää”.
Hän tuntui elävän elämää näyttämöllä, jossa häntä tarkkaili herkeämättä armoton kriitikoiden armeija. Joskus puhuinkin hänelle, että ihmisillä on oma elämänsä, eikä aikaa tai halua koko ajan kytätä juuri hänen virheitään. Jos joku näkeekin, ajatus voi olla myötätuntoinen tai neutraali. Virhe unohtuu ja kohta joku muu tekee jonkun virheen.
On selvää, että äiti olisi tarvinut apua, muttei kyennyt sitä hakemaan.
Juodessa tietysti altistuin häpeän kokemuksille. Tottakai joku kadulle oksentaminen, törttöily tai putkareissu hävetti. En tiedä siedättikö nuo kokemukset jotenkin kestämään häpeän tunnetta vai onko minulle vain tullut äitini ajatusmaailman myötä vastareaktio, etten halua antaa valtaa elämästäni “muille” tai vaikka häpeän tunteelle. Ehkä vaan olen joutunut työstämään aihetta, kun se on elämässäni ollut aina.
Joka tapauksessa teet niin tai näin, joku pitää sitä huonona , joku hyvänä ratkaisuna. Kaikkia ei voi yhtä aikaa miellyttää. Parasta kai on tehdä valinta, johon on itse tyytyväinen. Niiden “muiden” mielipide kun jakautuu joka tapauksessa.
Kasvu jatkuu… Hairahduin taas liikaa auttajan rooliin tuossa päättyneessä seurustelusuhteessa, joten siinä riittää vielä opeteltavaa ja toki muissakin asioissa. Minusta on ajatuksena pelkästään hyvä, että kasvu ja kehittyminen jatkuu koko elämän ajan. Joka ikävaihekin tuo jotain uutta henkisestikin.
Ja vielä sellaisenkin oivalluksen olen tehnyt, että oikeasti vaikka elämän “ulkoiset” olosuhteet muuttuisivat, niin itseäni ja sisäisiä ongelmiani en pääse pakoon sittenkään. Ajatukset pyörivät joskus ennen paljon sen ympärillä, että jos vain olisi “eri elämä”, kaikki olisi paremmin ja olisin tyytyväinen ja olemassa olevat ongelmat varmasti ratkaisivat kuin itsekseen. Mutta ei se niin mene. Kaikki samat sisäiset kipupisteet kulkevat mukana joka paikkaan ja joka elämänvaiheeseen, ellei asiaa työstä.
Olen elänyt eri elämänvaiheita tähän ikään mennessä ja taaksepäin katsellen on helppo nähdä että asia on jotenkin näin, samoja asioita olen oireillut aina. Ja näin tulee olemaan myöhemmissäkin vaiheissa, tuovat ne mukanaan mitä hyvänsä, Ellen mene asioita kohti. Eli pyrin keskittymään tähän. Ja ennenkaikkea huomaamaan kaikki hyvät asiat elämässä. Niitä on. Ne ovat isoja tärkeitä asioita ja pieniä onnen läikähdyksiä joita ei tunne kun alkoholin kanssa itseänsä hoitelee.
Olipa nyt asiaa. Pahoittelut ketjun kaappaamisesta oman asian purkamiseen ja mukavaa päivää, nyt täytyy siirtyä päivän puuhiin😊
Näin minäkin yritän toimia. Ihmisen mieli ja alitajunta ovat välillä mystisiäkin juttua. Sieltä nousee pintaan kuin suosta muistoja ja ajatuksia ja painuu taas takasin.
Joskus kun jotain miettii ja sen jälkeen keskittyy muihin asoihin, saattaa yht´äkkiä tulla kristallikirkas olo, että näin sen ongelman ratkaisen tai tämän valinnan teen.
Väkisin päkistämällä ei useinkaan synny hyviä päätöksiä.
Sen todella huomaa, jos on viettänyt työvuoron negatiivisen vs. positiivisen työkaverin kanssa. Ensimmäisen jälkeen lähtee töistä raskaammin mielin, kun kaikki on töissä niin pielessä ja hankalaa. Toinen taas tuo hymyä ja uutta energiaa. Eikä se taaskaan tarkoita, ettei epäkohtia saisi tuoda esiin tai pitäisi esittää iloista, jos ei siltä tunnu. Mutta jos pitkään on kaikki kovin pielessä, ilman että asiaan edes yrittää vaikuttaa muulla kuin vatvomisella, kannattaa tilanteeseen havahtua ennen kuin se imee mehut kaikista. Kovin ongelmakeskeisen ajattelijan on myös syytä muistaa, että muillakin voi olla ongelmia ja huonoja päiviä, eivätkä he siksi välttämättä jaksa aina kantaa toisenkin tuskaa.
Ja minähän siis tosiaan olen ollut itsekin tuo vatvoja, joka lähinnä rutisi päivät pitkät. Se ajanjakso päättyi uupumiseen ja työpaikan vaihtoon.
Tämä tekemisen harha koskettaa minuakin. Tosin mikään soppakattila ei olisi jäänyt lojumaan, kun siivosin ja puunasin. Imuroin kaappeja ja järjestin komeroita. Jynssäsin laattojen saumoja ja ikkunan välejä. Pesin mattoja ja silitin verhoja. Koska kun kotikin on näin tip top, kertoo se elämänhallinnasta… tai sitten ei. Nyt en muistele, että onpa hyvä kun tuli puuhasteltua. Päinvastoin, hukkaan heitettyä aikaahan se pitkälti oli. Tämä siis oli sitä aikaa, kun join.
Samoin! Tämä on asiakkaideni kanssa tosi tavallista. Voin hyvän tovin tukea, ymmärtää ja keskustella asioista, mistä olemme samoilla linjoilla. Mutta kun kerron jossain pienessä jutussa olevanikin samaa mieltä kuin joku muu, olen heti sen toisen puolella. Ja oikeastaan ainahan olen toisten puolella, koko ajan ja kaikessa. Pitihän se arvata, etten minä hänen puolellaan ole koskaan ollutkaan.
Tuo on ihan todella raskas tyyli. Varsinkin, kun asiat saa helposti kuulostamaan aivan erilaisilta kuin tilanne oikeasti on ollut.
Jos puoliso lähtee käymään jossakin ja itse lupaa tulla kaupan kautta takaisin ennen päivällisaikaa, on aivan kohtuullista soitella perään ja suuttua, jos häntä ei näykään. Samalla toinen voi kerätä muilta sympatiaa, kun missään ei saa edes käydä rauhassa ilman että pommitellaan puheluilla, kiukutellaan ja kontrolloidaan. Näin esimerkkinä aiemmasta elämästä.
Tuo sukupolvien taakka on myös aihe, mistä voisin puhua vaikka kuinka. Moni tosiaan tiedostaakin, että omien lasten kanssa ei aio toimia kuten omat vanhemmat ovat toimineet. Mutta kun lapsilla on ne geenit ja mallioppiminen. Ei auta, että teet parhaasi vahvistaaksesi lapsen itsetuntoa, jos kaikesta huokuu että omasi on pohjamudissa.
Minulla ja varmaan monella muullakin on ollut samaa ajattelua. Välillä myös kuvittelin muuton ratkaisevan kaiken. Se on ollut patenttiratkaisuni vähän joka tilanteessa, joten muuttoja on kertynyt kymmeniä.
Katosivatko ongelmat? No ei tietenkään, siellä ne olivat muuttokuorman mukana salamatkustaneet ja löysin ne edestäni… jos en heti, niin hetken päästä.
Olen pyrkinyt yhä enemmän siihen suuntaan, että ratkaisuni eivät perustuisi pakoon, vaan rauhaan ja uteliaisuuteen ja haluun mennä jotakin kohti.
Eikä sekään ole huono vaihtoehto, että välillä on tovin rauhassa siinä missä on. Saattaa sekin olla se kohta, se elämä ja ne ihmiset ja onni, mitä on etsinyt.
En osaa lainata katkelmia, mutta herätti paljon ajatuksia @metsänpeitto1 ja @Hiiri teidän kirjoitukset.
Olen omalla kohdallani huomannut tällaisena suorittajana että parasta on useimmiten antaa olla. Moni varmaan tunnistaa tuon että tekemisellä yrittää milloin mitäkin ajatusta ja tunnetta tukahduttaa. Olen myös siivoillut, järjestellyt kaappeja ja juossut tunteitani karkuun. Jossain kohtaa mukaan alkoi tulla sitten juominen. Olen esiuupuillut jo ennen juomisen kehittymistä ongelmaksi.
Olen pohtinut mikä tuossa kaikessa oikein on. Kyllä se on ääretön tarve hallinnan tunteeseen. Se, että asiat menevät vastoin omia tavoitteita jollain osa-alueella kaikesta kovasta yrityksestä huolimatta on tosi kestämätöntä. Sitten alan hallitsemaan muita asioita ja se menee joka kerta överiksi. En esimerkiksi osannut ajatella että juoksen pari pikku lenkkiä viikossa, niitä piti olla neljä 10km pituista. Ja siis raskaan kokopäivätyön ja perheen päälle. Joku varmasti vaatii itseltään enemmänkin.
Työ on ollut yksi myös. Hukutan kaikkia kestämättömiä tunteita äärettömään työntekoon. Yksi iso projekti oli päällä suurimman surun aikaan ja työllisesti tein parhaimman suoritukseni koskaan.
Tähän kaikkeen liittyy vahvasti sellainen ajatus, että minä yksin vastaan siitä että asiat eivät epäonnistu. Ilmeisesti se tuo jotain turvaa minulle. Mutta eihän se ole totta. Elämässä on paljon asioita, joihin minulla ei ole mitään vaikutusta. Oikeastaan useimpaan ei ole. Eli oikeasti tuo ajatusmalli aiheuttaa pahoinvointia.
Tein pikkuhiljaa tuon uupumusoivalluksen jälkeen myös muita käytännön ratkaisuja. Tämänhetkinen elämäntilanne on oikeasti oma valintani. Ei niin että joskus aikoja sitten on tapahtunut asioita ja niiden seurauksena olen tässä, vaan olen valinnut tämän. Tiedostan että en ole omalla mukavuusalueellani ja tämä vaatii veroja helposti liikaa, mutta on siihenkin ratkaisuja. Ongelma ehkä harvemmin on itse kuormituksessa vaan palautumisen puutteessa. Sen turvaaminen on ihan ensiarvoisen tärkeää. Toki se ei aina onnistu niin helposti ihan käytännön syistä, jos akuutti tarve iskee esim. yksinolemiselle, mutta täytyy pitää yllä tiettyä suunnitelmallisuutta pidemmällä tähtäimellä.
On kyllä hienoa, kun on aina ajokunnossa.