Kyllä ne vaan kaikilta haavat ja säröt löytyy, mutta aivan kaikilta ei löydy sinun viisauttasi kohdata inhimillistä todellisuutta. Varmasti löytyy heilaltakin aivan tuikitavallisia, sosiaalisia paineita.
Jossain törmäsin kysymykseen ”millä tavalla minä toivoisin toisen minua rakastavan” ja sain siitä aika paljon ajateltavaa itse. Aion seuraavalta heilaltani, jos taivas suo, kysyä, millä tavoin hän haluaisi minun häntä rakastavan. Sitä ennen haluan tämän tietää kohdallani nykyistä paremmin itse.
Hyvä pointti tuo. Sehän sisältää ajatuksen, että antaa toiselle sitä, mitä hän itse haluaa. Rakastamiseen niinkuin muihinkin asioihin liittyy paljon mielikuvia, miten sen kuuluu mennä.
Usein rakastetaan rahalla tai suorituksilla ja ihmetellään, miksi puoliso lähtee vaikka tälle rakensi sen talon ja taloudellisesti turvatun elämän. Ehkä toinen olikin halunnut niiden sijaan läsnäoloa ja henkistä yhteyttä.
Postauksesi innoittaman itse mietin myös sitä, miten minä olen toista yrittänyt rakastaa, mitä olen luullut rakkauden tekojen olevan. Hoivaamista ainakin, pelastamista (olen luullut säälintunnettani rakkaudeksi). Kysyinkö koskaan halusivatko ne kumppanit sitä, oliko se oikea tapa rakastaa heitä.
Epäilen vähän, ettei heilanikaan halua tunnustaa (työstään ja univaikeuksistaan johtuvaa) väsymystään, vaan haluaa viettää aikaa kanssani varsin uupuneen oloisena. Mutta voihan sekin olla rakkautta; kaksi uupunutta nuokkumassa sohvalla.
En jaksaisi hoitaa enää yhtään äidin kuolemana liittyviä asioita. Matka on pitkä ja vaivalloinen, hermoheikko koira hankala raahattava mukana. Asuntoni on edelleen sekainen, kun en jaksa järjestellä tavaroita. Lähinnä pää ei toimi, että keksisin sopivan järjestyksen ja säilytyspaikat. Joulukoristeille sentään on jo löytynyt hyvä säilytyspaikka. Odottakoon muu siis aikaa parempaa. Turhaa voimien haaskausta työnnellä huonekaluja tai nostella laatioita paikasta toiseen ja taas takaisin. Tartun niihin, kun on joku järkevä suunnitelma.
Jonain päivänä tämäkin vaihe on ohi.
Täällä silmät hikoilee ja aataminomena turpoaa tehden nielaisusta mahdotonta. Että tällaisella paiskasit. Kiitos 
Olen aika väsynyt. Toisaalta reissu siivoamaan äidin asuntoa saattaa olla hyväkin irtiotto. Maiseman vaihtaminen joskus asettaa ajatuksia uuteen asentoon. Tavaroiden lajittelu on hyvää surutyötä ja ehkä se tekee hyvää.
Muutaman päivä erillään olo heilastakin saattaa selkiyttää ajatuksia. Ehkä olemme viettäneet liikaa aikaa yhdessä ja tunnen jonkinlaista ahdistusta, tukehtumisen tunnetta, että kadotan jotenkin itseni. Ikävöinti voi tehdä hyvää molemmille ja tilanne on raikkaampi pienen erossa vietetyn ajan jälkeen.
Pohdin omia puutteitani ja vikojani… pystynkö olemaan enää parisuhteessa. Tunnen epäonnistuvani “kaikessa”. En lopulta tiedä, johtuvatko toistuvat väärinymmärrykset minusta, heilasta vai molemmista? Vähenevätkö ne ajan myötä vai lisääntyvätkö? Mitä johtopäätöksiä niistä tulisi vetää?
Ihmissuhteet ovat työläitä. Onko vika taustassani, mielenterveydessäni vai onko minulla joku muukin ongelma… ADD tai että olen muulla tavoin neuroepätyypillinen. En vaan pärjää missään, en ihmissuhteissa, en selvinnyt kouluympäristössä, enkä liioin työelämässä. Lievä lukihäiriö ainakin on ja teen jatkuvasti kirjoitusvirheitä, vaikka lukeminen itsessään onnistuu hyvin.
Masentavaa, ettei oikien mikään suju. No, raittiina mennään tänäänkin siitä huolimatta.
Tuli mieleen kysyä, mistä moinen tapa epäillä omia virheitä voisi olla peräisin, tai ajatuksen taittuminen siihen suuntaan, että pohtii niiden estävyyttä vaikkapa parisuhteeseen? Luulen, että se on jollain tavalla omaksuttu, opittu tapa ajatella. Ainakaan kovin pitkälle meneviä itsediagnosointeja ei mielestäni kannata tehdä esim. lievän lukihäiriön pohjalta.
Minä olen huomannut, että väärinkäsityksiä voi syntyä jonkin suhteen alussa helpommin siksikin, kun ei vielä kerta kaikkiaan tunne toista kovinkaan paljoa, sitten sekaan menee vähän omaa tulkintaa, sitä ohjaavia toiveita ja odotuksia ja kaiken aikaahan sitä samalla skannaa toista vähän intensiivisemmin, että mikä mies/impi. Kannatan näissä periaatetta ”keskityn vain havaintoihin, en tulkintoihini”.
Mutta niin se on, että useinkin kumppanissa ja kitarasoolossa on parasta ne hiljaiset hetket 
Ehkäpä olen vain kasvanut siihen, ajatus on syötetty päähäni jo lapsena. Olen aina vääränlainen, väärässä ja syyllinen kaikkeen. 
Varmaankin myös otan arvosteluna asioita, joita ei siksi tarkoiteta.
Pystyin niin samaistuvaan yhteen näistä tubettavista konemiehistä, joka kertoi oleensa pahasti koulukiusattu ja pohti yhdesää jaksossa mielenmaisemaansa, ulkopuolisuuden tunnettaan ja vetäytymistään. Purkautuneen kihlauksen jälkeen hän kertoi, että rauhaan vetäytyminen ja omien hommien tekeminen auttaa päätä järjestymään. Niin minunkin on helpoista olla; ei raskasta tunnetyötä, vaatimuksia ja jatkuvaa kokemusta vääränlaisuudesta ja ulkopuolisuudesta.
Mutta asioista on taas keskusteltu. Heila koki itse useimmiten vain ihmetelleensä, miten erilainen olen ja eri tavalla toimin.
Itse olen edelleen sitä mieltä, että ainakin hän sätti minua ja arvosteli koirankoulutustaitojani, vaikka väitti kertoneensa vain oman mielipiteensä. Ehkäpä ukkopaha on mustasukkainen koirasta. Niin on joskus aiemminkin käynyt, tosin eri koiran ja eri miehen kohdalla.
Toki olemme molemmat hiukan kärkkäitä kiihtyessämme, minä varsinkin silloin, kun koen joutuneeni ahtaalle ja olen puolustusmoodissa. Minulla myös helpolsti alkaa johonkin asiaan kerääntyä kaikenlaista muuta sitä suurentamaan; tunteita menneisyydestä ja kauhuskenaarioita tulevasta… että eihän tästä mitään tule, jos sama jankkaaminen jatkuu, hän alkaa toistuvasti vetää kännin riitojen jälkeen jne.
Mutta noin muutenkaan en ole vihkikirkkoa tai vierekkäisiä hautapaikkoja heti varaamassa.
Meillä on hauskaakin tietysti, vaikka elämässäni on kuormittavia tekijöitä juuri nyt vähän liikaa. Hyvä puoli on se, että asioista on pystytty puhumaan. Tutustumisvaihe on aina ollut minulle raskas, joten odottelen (tai yritän odotella) rauhassa, mihin suuntaan tämä ja oma mielentila kehittyy.
Heipä hei taas!
Oloni on melko hyvä, jopa toiveikas tulevaisuuden suhteen. Väsähdin kyllä pahasti äidin asuntoa siivoillessa ja muutenkin. katselin eteistä, mistä hänet löydettiin. Mietin mitä hän on puuhaillut viimeisinä päivinään… pöydällä oli kahvikuppi ja lasi, muistilappuja ja lehtiä. Tuoli ja pikkupöydällä tv:n kaukosäädin. Ihmisillä on paljon kaikkea, mitä itse tarvitsee, mutta mille ei muilla käyttöä ole. Uudet silmälasit, hammasproteesi, kuluneita lempivaatteita…
Kummallista miten yht’äkkiä kaikki voi päättyä.
Kaapissa oli pari likööripulloa… en tiedä, mitä retkahtamisern olisi tarvittu, nyt juominen ei käynyt mielessänikään. Ennen raitistumistani olisi ollut päivänselvää, että olisi juonut ne.
Varmaankin olisin vienyt jo mennessäni mukanani olutta. Nyt pullot eivät juuri tunteita herättäneet. Tai pohdin kyllä sitä että kunnon hulttio-tytär/poika olisi vetänyt ensin ne ja perään käsidesit.
Raittiuteni aikana, varsinkin alussa oli ehkä riski-aikaikkunoita, jolloin mahdollisuus retkahtamiseen olisi ollut suuri. Selvisin niistä osin ehkä tuurillakin, ettei juuri silloin sattunut mitään kuormittavaa tai nenän alle tuotu alkoholia.
Heila näki isosti vaivaa ja ajoi hakemaan minut ja koiran, jotta saan tuotua vähän enemmän tavaraa. Papereiden ja valokuvien lisäksi halusin säästää muutakin, muistoksi ja käyttöön.
Onneksi olen saanut melko hyvin nukuttua. Nukkumattimuuden tunnen heti olossani ja mielialassani.
Yritän olla pelkäämättä elämää ja miettimättä mikä kaikki voi mennä pieleen.
Hyvä kuulla melko hyvästä olosta ja toiveikkuudesta. Kuulostaa siltä, että suurin käytännön urakka on nyt ohi ja ihanaa, että heilasi tuli hakemaan sinut. Oman vanhempani kuolemasta on jo kuukausia, mutta vielä siinä riittää käsiteltävää psykologisella tasolla. Onhan vanhemman menettäminen loppujen lopuksi iso juttu, ainakin useimmiten.
Heipä hei!
En ole toviin kirjoitellut. Olen aika väsynyt ja elämässäni on ollut liikaa “kaikkea”… johtuneeko adhd-heilasta vai mistä, mutta joka tapauksessa haluaisin oman rauhallisen elämäni takaisin. 
Olen taas kuin kohtalon oikusta (eli todemmin itse toistanut samaa kaavaa kumppanin valinnassa) löytänyt itseni ratkomasta heilani ongelmia. Ei voi olla totta! 
Kävimme selvittelemässä hänen raha-asioitaan ja perumassa impulsiivisia ostoksia. Hänkin on väsynyt ja haluaa seesteisen elämän… KIvaahan se olisi myös minun kannaltani, mutta se mitä ihminen haluaa/toivoo ja mihin hän kykenee ovat joskus kaksi eri asiaa.
Raittiina olen edelleen, vaikka olin aika ahdistunut ja allapäin. Onneksi mieliala on jo noususuunnassa.
En suostu lannistumaan, en.
Hyvä, että et lannistu ja onhan sekin hyvä, tunnistaa mitä kaipaa ja haluaa, vaikka se ei juuri nyt toteudukaan. Elämää voi hiljalleen rakentaa siihen suuntaan. Toivottavasti heilasikin sopeutuisi elämään sinulle sopivaa elämää.
Huh huh. Todella kuormittavaa minullekin tuo heilani ylivelkaantuminen. Hän on ottanut aikalailla velkaa ja osamaksuja alle vuodessa… hänhän oli saanut luottotietonsa takaisin ennenkuin varsinaisesti tapasimme. Eipä tässä oikein muuta voi kun ohjata häntä palvelujen piiriin, vaikka häpeän takia kynnys vaikuttaa olevan korkea.
Oman elämäni suhteen olen kuitenkin tehnyt joitain päätöksiä, ainakin sen, etten ala muiden asioita liiaksi hoitamaan tai auttamaan hyvinvointini kustannuksella, enkä myöskään maksumieheksi.
En kaipaa mitään kallista tekemistä, joten heilan ongelmat eivät sillä tavoin elämääni pilaa, kun hänellä ei nyt ole varaa ihmeempiä tehdä. Ehkä tämä tilanne on jopa hyvä ja rauhoittaa elämää. Tiedän että hänen mahdolliset suunnitelmansa ovat epärealistisia (kuten ovta olleet tähänkin saakka), joten jatkossa en käytä ajattelukapasiteettiani niiden syvempään pohtimiseen vaan kiinnityn tavalliseen arkeen.
Jossain ketjussa oli puhetta päivien laskemisesta ja siitä kuinka ajan laskeminen menettää jossain vaiheessa merkityksensä. Raittiuden alussa se tukee ja auttaa; on mukavaa saavuttaa aina uusi etappi.
Nykyään minullakin elämä rullaa eteenpäin raittiuden ollessa (itsestäänselvä ja automaattinen) osa sitä kuten muutkin elämäntavat. En välttämättä hahmota edes vuosia… Ensimmäinen raitis päivä oli 15.9.2015. Putkasta kotiin päästyäni join 14.9. vielä puoli tölkkiä kaljaa, kaadoin loput pois. Muistan kuitenkin edelleen sen olotilan ja epätoivon. En halua enää sitä, enkä anna kenenkään tai minkään vaarantaa raittiuttani. En missään nimessä tämän parisuhteenkaan.
Yöllä oli satanut lunta ja maailma on valkoinen. Tälle päivälle on ohjelmassa kauppareissu, pyykinpesua ja lueskelua. Mieli on tyyni, kun tarkensin mielessäni itselleni mitkä asiat kuuluvat minulle ja mitkä heilalle. Jossain määrin voin tukea, mutta hänen täytyy nyt itse alkaa selvittää tilannettaan, enkä jaksa aiheesta enää riidellä, enkä maksa kaupassa yhteisiä ostoksia aina kokonaan.
Eiköhän tämä tästä. Mukavaa päivää!
Koira on ollut taas sairaana ja päivystyksessäkin käytiin eilen. Vatsavaivat sillä vaan jatkuvat. En tiedä, ehkä se(kin) on stressaantunut.
Koska se syö ja kakkaa ja oireina on lähinnä kivut, voin seurata tilannetta ja antaa tarvittaessa litalginia. Toivottavasti tilanne rauhoittuu, eikä ainakaan viikonloppuna tarvita uutta lääkärireissua. Edelliseen meni jo 300e.
Mieleni on suht tyyni. Heila hermoilee raha-asioitaan, mutten jaksa itse niin miettiä. Mies tekee, mies vastaa. Sama tietysti pätee naisiinkin.
Pöydällä on pino kirjoja ja aion lukea sen verran kuin potilaan hoidolta ehdin. Juo en, heila saattaa baarikaapilleen mennä. Jos tämä suhde on kaatuakseen tai heilan elämänhallinta pettääkseen, toivon sen tapahtuvan nopeasti ja selkeästi, että tajuan irtaantua itse. Hidas huononeminen johtaa helposti vetkutteluun, kun “sammakko kattilassa” tyylisesti pikkuhiljaa tapahtuvaa muutosta ei huomaa ja siihen tottuu ja sopeutuu.
Raitista viikonloppua kaikille!
Koira potee vatsaansa ajoittain edelleen ja taidan selvitellä tarvetta ja aikataulua tarkemmille tutkimuksille huomenna. Onneksi valtaosan tästäkin päivästä se voi aika hyvin saaden vain pari kipukohtausta.
Heila ei ennakko-odotusteni vastaisesti juonut kuin pari paukkua, yritimme viettää viikonloppua mukavien tekemisten parissa, siis lähinnä syömistä, sarjojen katselua, nukkumista ja ulkoilua. Ongelmien loputon vatvominen ei edesauta niiden selviämistä, vaan mieli tarvitsee taukoja raskaasta tilanteesta.
Vähän juttelimmekin ja meillä on kuitenkin aika samankaltaisia toiveita tulevasta, joten ehkä tämä tästä. Meillä on omat asunnot, joten tilanne voidaan melko hyvin rauhoittaa, levätä ja kerätä voimia, eikä mitään isoja muutoksia mihinkään ole tarpeen tai edes järkevää tehdä nyt.
Heilan nykyisin tasoinen alkoholinkäyttö ei minua häiritse, eikä hänellä ole ilmeiseti tarvetta sitä lisätäkään. Serusteluaikana hän on pikemminkin omasta halustaan tai huomaamattaan vähentänyt alkoholinkäyttöään. Vaikka hän joskus jotain juo, en itse tunne mitään halua koskea alkoholiin.
Viime yönä kuulin mustarastaan laulua. Kevät etenee vaikka luntakin välissä satoi. Ehkä lievä alavire ja väsymys väistyvät kevään myötä. Niin on useimpina vuosina käynyt.
Koiran vatsa on parempana, olen nukkunut suht hyvin, eikä heilan tilanne ole rasittanut minua liikaa. Tänään oli touhukas päivä ja väsähdin hiukan, joten huomenna yritän levätä enenmmän.
Alkoholin sijaan mieltä rassaa omat kiintymyssuhdeongelmat. Tajuan tunteideni järjettömyyden, mutten oikein voi niille mitään. Lähennyn ja vetäydyn, mutta ahdistun hirvittävästi, jos heila vetäytyy tai edes koen niin. Todella naurettavaa, että kun itse halusin viettää omaa aikaa, se oli ihan jees, mutta heilan esittäessä vastaavan toiveen ja itse asiassa halusin omaa aikaa tänään itsekin, mutta koska heila esitti asian, tunsin kumaa hylätyksi tulemisen tunnetta.
Joskus tuntuu, että olen niin tunnevammainen, ettei minusta ole parisuhteeseen. Toisaalta ison osan aikaa nautinkin tästä. Sopivan etäisyyden/läheisyyden ylläpitäminen on vaikeaa. Miten säilytän itseni ja oman elämäni; olen liukenematta ja olen silti liittyneenä toiseen? Ehkä heilalla on joistain ongelmistaan huolimatta turvallisempi kiintymyssuhdemalli kuin minulla.
Mutta pärjään tämän sisäisen ristiriidan kanssa, oloni ei ole sietämätön. Huvittaakin huomata, miten keskeneräinen olen. Onneksi olemme voineet puhua myös vaikeista asioista ja tunteista.
Näin metsässä palokärjen ja käpytikan. Toki paljon muutakin.
Jaahas.
Elämä tuntuu nyt hyvältä. Koira on normaali oma itsensä ja oikeastaan olen itsekin ennallani, oma itseni kaiken pyörityksen jälkeen. Tavallinen arki on parasta. Voin hyvin, mutta heila vuorostaan potee päätään… hän on hiukan masentunut ja ahdistunut. Vielä se ei ole minuun kovin pahasti vaikuttanut; olen pystynyt olemaan murehtimatta liikoja ja auttanut ja tukenut sen verran kuin olen jaksanut.
ilmaus lainattu Rosa Liksomin mainiosta novellista ja se naurattaa itseironisessakin mielessä. Olenhan potenut päätäni masennuksen syövereissä monta kertaa, eikä niin synkkää hetkeä ole ollut etteikö tuo kyseinen novelli hiukan huvittaisi. Parhaassa tapauksessa omalla kohdallani puhaltelu ja sohvalla piehtarointi menee odottamalla ohitse säällisessä ajassa.
Laittelin hiukan kotiani, kun se on tammikuisen muuton jäljiltä edelleen hiukan “kesken”. Ostin hyönteisverkot ikkunoihin, uuden palovaroittimen, kun rikoin vahingossa entisen ja järjestelin hiukan kaappejani ja varastokoppia. Tykkään todellakin tästä asunnosta ja tulee kotoisa olo, kun liki ovelta pääsee luontoon.
Viikonlopuksi on pino kirjoja ja hyvää tummapaahtoista kahvia ja suklaata. Hassua sanoa näin, mutta minusta on kivaa olla minä. Parikymppisenä en olisi voinut kuvitellakaan nauttivani elostani näin ja vielä raittiina. Olin silloin varma, etten edes elä kolmekymppiseksi.
Mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua!
Keskustelu retkahtelusta on käynyt vilkkaana ja kirjoitan aiheesta omia näkemyksiäni tänne omaan ketjuuni, koska ne eivät ole osoitettu kenellekään yksittäiselle ihmiselle ja tosiaan perustuvat omiin kokemuksiini yms.
Sarjaretkahtelua varmasn tapahtuu siinä vaiheessa, kun heiluu kahden vastakkaisen ajatuksen välissä; vuoroin haluaa raitistua, vuoroin juoda tai ei ainakaan halua luopua alkoholista.
Kuten jotkut kirjoittivatkin, minäkin pidän rettkahtelua vaarallisena, siitä tulee tapa. Ihminenhän tottuu siihen mitä tekee.
Alkoholiriippuvuus/alkoholismi ovat vakavia ongelmia ja viime kädessä on kyse elänästä ja kuolemasta. Alkoholisairaudet ovat työikäisten suurin kuolinsyy, alkoholi lisää syöpäriskiä, sydän-ja verosuonisairauksia, masennusta… mihinkään siitä ei tosiasiallisesti ole apua.
Riski kuolla tapaturmaisestikin kasvaa.
Oikeasti juomisesta on leikki kaukana ja pahimmillaan se johtaa kuolemaan.
Itse saavutin jo kauan ennen raitistumista sen pisteen, ettei häpeä tai mikään muukaan estänyt hakemasta apua. Ei ollut mitään tekosyitä, kun olin hengenhädässä, pelkäsin maksakirroosia, haimatulehdusta (nekin voi saada huonolla tuurilla yllättävän vähällä juomisella), pelkäsin sekoamista, itsemurhaa ja tapaturmaists kuolemaa. Sääli vaan että haluni raitistua aaltoili ja siksakkasu. Joka retkahdus oli potentiaalinen loppu… etten selviä hengissä tai luisun juomaan, enkä enää saa sitä poikki edes päiväksi, kuukaudeksi tai puoleksi vuodeksi… retkahtaminen vei jotenkin lähtöpisteeseen ja vei pois sen ryhdin mitä olin ehtinyt saada. Se oli henkisesti kamalaa
Sarjaretkahtelijakin voi raitistua, mutta yhtä hyvin hän voi kuollakin alkoholiriippuvuutensa seurauksena. Ongelmahan syvenee koko ajan ja sirä siirtyy siinä eteenpäin, eikä välttämättä enää pysty raitistumaan.
Ehkä jokaisen täytyy löytää se oma vahva halu raitistua… se kohta jolloin raittius muuttuu tärkeimmäksi asiaksi ja AA:n sanoin on valmis tekemään mitä tahansa sen saavuttamiseksi.
Ilman raittiutta ei välttämättä ole mitään muutakaan, ei edes elämää.
Loukkaannuin aikanaan syvästi, kun sain arvostelua vertaistukiryhmässä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna oli ihan totta, etten ollut valmis luopumaan alkoholista. Olisin halunnut saada sekä juomisen ja raittiuden hyvär puolet ja retkahtaneen kävin ripittäytymässä ja jatkoin keventynein sieluin elämää ja vetäisin suht pian taas kännin.
Toivon että olisin saanut nopeammin raittiudesta kiinni, mutta hyvä että edes silloin kuin sain. Ehkä osaltaan isän mustisairauskin vaikutti ja asetti terveyden ykkösprioriteetiksi. Näin että ilman sitä ei ole mitään.
Jokaisella on oma polkunsa, osa raitistuu ja osa ei. Oma raitistumiseni on ihme, kuin lottovoitto, enkä anna minkään vaarantaa sitä. Olen edelleen valmis tekemään mitä tahansa sen eteen.
Toivon sydämestäni, että jokainen löytäisi oman vahvan halun raitistua ja nöyryydenkin tämän pahimmillaan tappavan sairauden (sairaushan riippuvuus on) edessä. AAn teksteissä on paljon hyvää. Minulle ne ovat merkityksellisiä, vaikken ryhmissä käy, enkä AAssa raitistunut.
Retkahduksen jälkeen on noustava ylös, niin kauan kuin sen pystyy tekemään. Itsestäänselvää se pystyyn pääseminen ei ole.
Voikaa hyvin kaikki kanssakulkijat!
Minun kohdallani ei ole ihme, että alkoholista luopumisesta on tullut taas vaikeampaa; kuten olen kertonut sisäinen motivaationi katosi. Ainakin toistaiseksi. Luulen ymmärtäväni aika hyvin, mitä pelkoja on plakkarissa, jos taustalla on mm.putkareissuja. Itse pelkään vähemmästäkin. Omasta puolestani pointti oli se “ei empaattinen” viesti, että tänne kirjoittelu olisi minulle haitallista. Olen lähes koko ajan kuvannut, miten pahaksi alkoholiongelmani on mennyt ja avoimesti kertonut, että näin huonosti minulla on mennyt nyt vain kahdesti elämäni aikana. Sen takia on tosi vaikeaa ymmärtää, miksi täällä “valehtelisin”, kun olen jo omalla pohjalla ja sen avoimesti täällä kertonut.
Voi sinäkin hyvin!
Heipä hei!
Luulen, että täällä on sattumoisin ollut useammallakin jotenkin huono päivä tai vaihe ja se on edesauttanut keskustelun muuttumista ikävämpään suuntaan. Stressaantuneena tai ahdistuneena tulkinnat ovat negatiivisempia ja reaktiot kärjekkäämpiä.
Eikä toisaalta muuallakaan aina saa sellaisia kommentteja mitä toivoo… toisille ei pysty haluamiaan vuorosanoja kirjoittamaan ja pettyy.
Toisaalta eihän kaikkiin keskusteluihin ole pakko mennä mukaan, jos ne tuntuvat ikäviltä. Siis itseään voi suojella olemalla lukematta tai kommentoimatta ketjuja jossa kommentit tai näkökulmat poikkeavat liiaksi omista. Raitistumisen eri vaiheisiin liittyy aika erilaisia tunteita ja koska olemama eri kohdissa, kitkaa syntyy ihan senkin takia.
Olen ihmissuhteiden mutkikkuutta miettinyt live-elämässäkin viimeksi nyt liiityyen heilan raha-asioihin. Yritin jo kauan sitten puhua, ettei huoleton rahankäyttö ja velanotto tule päätymään hyvin ja kyselin miten hän aikoo kaiken maksaa… Korttitalo kaatuu heti, jos jotain yllättävää tulee… Hän oli siinä kohtaa lähinnä ärtynyt ja piti puheitani turhana omiin asioihinsa puuttumisena. Riskit kuitenkin realisoituivat ja nyt hän on varsin masentunut tilanteestaan.
Mutta aikuinen ihminen vastaa itse valinnoistaan ja tekemisistään. Joudun itsekin miettimään tyyneysrukouksen tapaan, mitkä ovat asioita joihin voin vaikuttaa ja mitkä niitä joihin en. Tai mikä ylipäätään kuuluu minulle ja mikä ei. Se on yllättävän vaikeaa niin elävässä elämässä kuin täällä netissä.
Yhtäkaikki, aamuaurinko ja fasaanikukko herättivät minut tänään. Olo oli jo herätessä hyvä, jollain tapaa seesteinen ja joiltain osin hiukan surumielinen. Päälimmäisin tunne on haikea kiitollisuus elämästä. Vaikka ulkoapäin katsottuna olen monille mittareilla epäonnistunut elämässäni, omasta näkökulmastani katsottuna liki kaikki on juuri nyt hyvin.
Sain herätä levänneenä, keittää kahvit ja maleksia koiran kanssa pihalla katsellen keväistä aamua. Vaihdoin lakanat ja nautin puhtaan pyykin tuoksusta kun levitin entiset kuivumaan.
Eilen iltalenkillä oli hauska seurata koiran touhuja. Annoin koiran päättää, missä kierrellään ja mihin tahtiin. Hajuja näytti olevan paljon ja koiran päätökset tekivät lenkistä varsin hupaisan; kiersimme pensasaitojen vieriä ja pusikoita ja kulku oli polveilevaa mutkittelua. Koira pysähtyi haisteaan yksittäisiä oksia ja niiden kärkiä… ehkä joku eläin oli kulkenut niitä hipoen.
Hämärässä ja aivan omassa rauhassa koiran johtama lenkki näytti koko pihapiirin ja lähialueen uudenlaisena. Mietin miten koira mahtaa maailman ja itsensä kokea… Tunnen sen tai hänet, mutta samoin kuin läheisilläkin ihmisillä, silläkin on oma minulta salattu tai piiloon jäävä maailma.
Alakerrassa on äänien perusteella vietetty vappua jo muutama päivä. Kuunnellessa aamuista oksentelua olen ollut varsin tyytyväinen omaa elämääni ilman alkoholia. Näin on paljon parempi.
Mukavaa vappua kaikille!
Nuo lenkit “anna koirasi päättää” on hauskoja.
Mukavaa vappua sinulle 
Jep. Minulla on ihan samankaltainen tilanne hyvän ystävän kanssa. Huomasin jo ajat sitten miten hän on menossa päin seinää, mutta vaiheessa jossa neuvoja ei todellakaan oteta vastaan, ei mikään auta. Yritykset voivat päinvastoin pahentaa tilannetta. Kyseessä on siis myrkyllinen ihmissuhde. Tällaisena kaikista huolehtivana tuntuu kamalalta ja tulee käytettyä paljon aikaa miettiessä sopivia toimintatapoja vain todetakseen, ettei sellaisia ole. No nyt kun aikaa on kulunut hän on alkanut nähdä koko ajan pahenevaa tilannetta, mutta oppi on ollut ihan hirveä ja aikaa tulee kulumaan kauan palautumiseen. Opettavainen kokemus on varmasti ollut, mutta minusta ihan kaikkea ei tulisi jokaisen erikseen oppia rankimman kautta. Niin se nyt vain menee, eikä sitä voi kuin yrittää olla kuulolla ja tukena tilanteessa kuin tilanteessa.
Itsekin yritin vimmatusti ajatella, että aikuinen ihminen tekee valintansa itse, eikä ole minun asiani niihin puuttua. Niinhän se on. Samalla tiedän, että kaikki ihmiset ovat alttiita huonoille valinnoille erilaisista syistä ja tilanteista johtuen, ja silloin tekisi mieli heitä jotenkin suojella.
Ei ihme, että tässä on taipumusta uupua. 
Tätä treenatessa, todellakin. Varmasti liiallisen välittämisen ja välinpitämättömyyden väliinkin ( 
) mahtuu paljon.
Leppoisaa vappupäivää!
