Hei ja kiitos Lintuanna!
Minähän en saanut kirjauduttua vanhalla tunnuksella, enkä palautettua sitä. siksikö, että alkuperäinen salasana oli liian lyhyt vaiko nimessä oleva ä-kirjain vai joku muuko seikka oli syynä.
Yhtäkaikki olisin illalla kirjoittanut tähän omaan ketjuuni, niin enpä voinut vaan tuo allaoleva piti tallentaa luonnoksena. Koska olen “uusi” en saa postata peräkkisiä viestejä samaan ketjuun kahta vai kolmea enempää… : D ja nyt kun laitoit oman viestisi, saan omani laitettua. Tarkempaa kestoa tuosta tuomiosta ei kerrottu vaan pelkkä “toistaiseksi”
Järjetöntä! Oikeastaan tämä taistelu alkaa jo naurattaa. Mutta miksi tehdä asiat helpoksi ja yksinkertaiseksi, jos ne voi tehdä vaikeiksi ja monimutkaisiksi? Ja pientähän tämä vielä on verrattuna työntekijöiden taisteluun vaikkapa apotin tai muuden tietojärjestelmien kanssa.
*** Tallentamani luonnos
Vähän hankalaa tämän sivun käyttö on edelleen. Puhelimella teksti jää näppäimistön alle, enkä oikein muutenkaan osaa. Täytyy harjoitella lisää. Minulla ei ole ainuttakaan sometiliä, joten vierauden tunne selittyy silläkin.
Ärsyynnyin silloinkin, kun ostin uuden puhelimen ja siirryin pakosta android8 android 11. Muutos oli järkytys. Olin tottunut käyttämään laitetta, en mihinkään interaktiiviseen vuorovaikutukseen laitteen kanssa. Mitä se puhelimelleni kuuluu, mitä siihen tallennan? Ei mitään, mutta niin tämä piru roskakorin tyhjennyksen yhteydessä ilakoi “näin ja näin paljon lisää tilaa selfielle”
Täälläkin riittäisi vuorovaikutus ihmisten kanssa.
Mutta olenkin saimaannorpan kaltainen muinaisjäänne ja joudun elämään itselleni osin vieraassa ja epämiellyttävässä maailmassa sohvaani muodostuneen keinopesäni suojassa. Eipä silti ilman terveydenhoitoa ja sosiaalitukia olisin vainaa… Ollut jo kauan.
Joulu on hiipinyt ovelle kuin varkain, enkä ole ajan kulumista täysin hahmottanut, vaikka joulukortteja ja lahjoja ostin ja postitinkin ja joulusuunnitelmista on puhuttu. Mutta että enää huominen ja ylihuominen ja sitten on jo jouluaatto ei oikein tavoita tajuntaani.
En tiedä, miten käyttöönottoa on testattu uudessa Plinkissä, mutta tosi paljon on tarpeettomia toiminnallisuuksia jätetty käytettävyyttä häiritsemään. Aina jää uusiin järjestelmiin kaikenlaista turhaa töhnää vähäksi aikaa ja esim. just asiakashallintajärjestelmistä löytyy tuoreeltaan ihan tosi tyhmän oloisia ristiriitoja ja bugeja vaikka niitä oltaisiin testattu pitkään ja hartaasti. Siksi tarvitaan myös muutosvastarintaa, jonka oikeampi nimi olisi monessa tapauksessa Järjen Ääni. Oleellisen erottaminen epäoleellisesta ei ole aivan joka koodarifirman ensisijainen vahvuus UX designissa
Nyt sain sähköpostin “luottamustason nostosta” ja saisin avata uuden ketjun… ja “haluaisimne lisätietoja sinusta”
Jotenkin tästä karkaa aina vaan kaemmas idea anonyymistä vertaistukipalstasta. Apua pitäisi olla helposti saatavilla, ilman suurempaa perehtymistä ja vaivannäköä. Ennenkaikkea uusimmat viestit pitäisi näkyä päällimmäisenä. Silloin huomaisi heti, jos joku uusikin on kirjoittanut tilanteestaan. Ikävää on sekin, jos tänne muodostuu kuppikuntia ja ihmiset seuraavat vain tiettyjä ketjuja, niitä jotka kokevat kiinnostavimmiksi, eivätkä huomaa tai viitsi lukea muita. Eli mahdollisuus ketjujen arvottamisern syö sekin tasavertaisuuttaa ja johtaa helposti siihen, että jonkun hätähuuto jää huomiotta.
Uskoisin nimittäin, että jotain jää mieleen niillekin, jotka purkavat tilannettaan, saavat vastauksia ja katoavat. Itsekin tajusin vasta jälkeenpäin, miten merkityksellisiä olivat pienetkin ystävälliset ja kannustavat sanat hädän hetkellä, vaikka jatkoinkin juomista. Ne jäivät mieleen kypsymään ja odottamaan oikeaa hetkeä.
Päihdeongelmiin liittyy häpeää ja pelkoa, eikä somenaisuus ole tällöin vertaistuessa toimivin vaihtoehto. Kukaan ei kaipaa tuskansa keskellä arviointia, kunniamerkkejä, seuraajia tai niiden puutetta tai pientäkään pelkoa anonymiteetin rikkoutumisesta. Siksi ärsyttää tuo sähköpostipommitus, pyyntö päivittää profiilini tietoja ja suorittaminen. Että tosiaan jopa täällä täytyy ponnistella ja osata olla oikein ja sitten saa luottamustason noston ja kunniamerkkejä.
Palsta olisi saanut pysyä ennallaan ja jos tarpeen, niin rinnalle kehittää chattipalveluja tai vaikka suljettuja pienryhmiä.
Toivon, että joku yhdistys, vaikkapa AA tai joku muu perustaisi vanhalla pohjalla keskustelupalstan. Sehän on muutamilla keskustelupalstoilla edelleen käytössä. Yksinkertainen, selkeä ja nopea käyttää vaikka olisi missä henkisessä ja fyysisessä tilassa, eikä niiltä spämmätä sähköpostiin mitään.
Erittäin hyviä pointteja ja varsinkin tuo kuppikuntaisuuden rakenteen mahdollistaminen somepalkitsevine elementteineen on vertaistukeen huonosti sopiva ratkaisu, ja muussakin mielessä yksinkertaisesti tarpeeton ja käytettävyyttä hankaloittava.
Huh huh.
Olen todella uupunut. Tuskin edes tajuan tapahtunutta ja äidin kuolemaa ja muut ovat polkaiseet käyntiin nopeatahtisen sirkuksen. Äitäi ei edes vielä eilen ja tänä aamuna oltu ehditty merkitä kuolleeksi ja siltä on ollut järjetön soittorumba erinäisiin paikkoihin, vaikka mitään ei voi vielä tehdä. Roskalavasta tavaroillekin on jo puhuttu.
Kuin äiti tavaroineen olisi ongelmajäte, joka pitäisi hävittää mahdollisimman nopeasti jotta oma elämä voi jatkua.
En tiedä jaksanko tätä. Autottomana asioita on vaikeaa hoitaa huonojen kulkuyhteyksien takia. Toivottavasti saan pelastettua edes valokuvia yms tai varastoitua tavaroita läpikäymistä varten.
Aikataulutusta näytetään suunnitteltavan tahtiin, joka on hyvin epäsopiva muuttoni ja muiden asioiden kannalta.
Varsinaisesti minun ei tee mieli juoda, mutta haluaisin pois tästä tilanteesta ja elämästäni ja sammuminen olisi keino siihen. Varsinkin kun nukun taas hyvin huonodti.
Tsemppiä! Ihmiset käyttäytyvät surussa, järkytyksessä, shokissa ja kriisissä eri tavoin, joskus myös pöyristyttävällä tavalla. Vauhtia heillä tuntuu tosiaan olevan. Koita jaksaa.
Kiitos kannustuksesta!
Olen aika uupunut, mutta tunsin iloa uudesta asunnosta, kun tänään sain avaimet ja kävin siellä. Muutto, tavaran määrä ja kova pakkanen tuntuvat raskailta. Koirakin hermoilee tätä sählinkiä, kun piti vielä tehdä satojen kilometrien reissu äidin asunnolle, eikä tuo reissu omaa mieltäkään ylentänyt. Koira varmaan haistoikin kuoleman. Koira on muutoinkin heikkohermoisena yksilönä hirveä riesa erikoistilanteissa ja nämä päällekkäiset tapahtumat ovat sille(kin) ihan liikaa.
Järjestettäviä asioita riittää. Äidin arkistointimenetelmätkin ovat omintakeiset; tärkeää ja roskaa sekaisin. Hän jätti jälkeensä melkoisen kaaoksen… tarvittavia avaimia ei löydy ja eikä papereita.
Raittiina olen ollut, heila on auttanut ja ollut tukena, mutta jostain sitä on vaikeaa ottaa vastaan. Haluaisin paeta ja “häätää” kaikki läheltäni pois. Onneksi oloni ei ole koko ajan raskas ja heilan ja sukunsa peruspositiivinen luonne ja elämänasenne tuo helpotusta ja valoa. Saan olla sopivasti rauhassa, eikä minulta vaadita mitään, siis vaikka olen paikalla. Ei siis tarvitse sulkea puhelinta ja vetäytyä lukkojen taakse tavoittamattomiin, mikä on aiemmin ollut tarpeen.
Joku muukin puhui ihan hiljattain vaikeudesta ottaa kannustusta, apua tai myötätuntoa vastaan. Asia kiinnostaa mutten ole varma, missä määrin sama vaikeus koskee itseäni. Olen silti kokenut samanlaista vaikeutta lähelläni ja mietin, voisiko ”hyvän torjuminen” olla jonkinlainen trauman seuraus, esim. vaikeutta luottaa siihen, että apu/empatia olisi todella vilpitöntä eikä esim. manipulatiivista tai sisältää jonkin koiran itseensä haudattuna.
Itsestäni tunnistan vaikeutta pyytää apua mutta se ehkä ole aivan sama asia kuin tuo kuvaamasi kokemus.
En tiedä, ehkä tuntuu etten ansaitse apua tai myötätuntoa.
Apuun on myös usein liittynyt hinta; on täytynyt olla nyörä alamainen, kuunnella haukkumista ja ottaa vastaan halveksuntaa. Olen aika vähän saanut ystävällistä ja myötätuntoista apua. Useimmiten ihan lapsenakin apua on joutunut kerjäämään ja anelemaan, on syyllistetty kuinka vaivaksi olen.
Ja jouduinhan lapsena tuskaisena kerjämään pelkästään sitäkin, että mykkäkoulu loppuisi.
Apu aiheuttaa myös epävarmuutta; toteutuuko se vai olenko entistä hankalammassa tilanteessa, jos lasken luvatun avun varaan ja se peruuntuu. Entinen puolisonihan oli sitä varmemmin hirveässä kännissä, mitä tärkeämpi olisi luvattu apu ollut. Hän lähinnä keskittyi aiheuttamaan lisäharmia haastamalla riitaa ja olemalla tiellä umpikännissä (miksikö uskoin lupauksia ja annoin sitäkautta tilanteiden toistua, on sitten oman analysoinnin paikka)
Myötätunto taas helposti tuntuu sääliltä, enkä halua olla säälittävä raukka. Se tuntuu nöyryyttävältä. Ehkä tästäkin säälistäkin pääsee kiertämään ylimielisyyteen ja halveksuntaan. Joku asettuu yläpuolelleni olemaan parempi ja käyttämään valtaa.
Tuon tyyppisiä (tai sellaiseksi tulkitsemiani) tilanteita minun on vaikeaa sietää. Suora viha tai raivo on minulle helpompi ottaa vastaan.
Olen aika väsynyt. Muuttomies varmisti tulonsa, mikä on hyvä merkki. Firma on minulle vieras, joten en tiedä miten heillä ovat hommat hoituneet.
Mieliala on alavireinen ja surullinen. En ole silti sortunut edes osteluun. Ne halut on vienyt tehokkaasti pakkaaminen ja tavaramäärästä ärsyyntyminen.
Minua myös surettaa kokemuksesi avusta ja myötätunnosta. Minulla ei ole tuollaista ”refleksiä” mutta kun ajattelen tätä kuviota, mitä äitisi ja exäsi kanssa on ollut, niin tuleehan se ymmärrettäväksi, minkälaista mukautumista elämä on tällaisten ”jumalien” ehdoilla ja niitä lepytellessä ollut.
Omalla ex-rouvallani on selkeästi joku tuollainen samanlainen kokemus sisällään ikään kuin jatkuvana orientaatiotilana. Hän ei ole mielestäni siitä tuolla tavoin tietoinen tai ainakaan tunteen tasolla päässyt siihen kiinni. Sen takia onkin ollut paljolti olo kuin pitäisi jatkuvasti sovittaa jonkun sellaisen riistäjän syntejä, joita en itse ole tehnyt. Ja sitten myös ihan todelliset mokat kasvavat niin dramaattisen suuriksi, ettei hän niistä jotenkin selviä. Asioista ei ylipäätään selvitä vaan ne vain todistavat todeksi koko ajan jotain traumatodellisuuden ”luonnonlakia”. Se on myös surullista.
Tänään juttelin yhden työkaverin kanssa, joka tulee alkoholistiperheestä, hän on suunnilleen meidän ikäluokkaa (öbaut 50). Hän kertoi, että vieläkin noin viiden aikaan illalla hänen kroppansa virittyy jännittämään, tuleeko isä kotiin. Jos tuli, oli tiedossa riitaa ja väkivaltaa ja jollei tullut, oli helpottavaa tietää, ettei miestä sitten näy ainakaan viikkoon. Hän on tämän kanssa ihan ok mutta sanoi myös, että itsensä tunteminen ja tuon reaktion hyväksyminen ovat ne asiat, joiden varassa hän silti osaa toimia toisin kuin jännitystään purkamalla, joten hän rauhoittaa sen itsessään.
Ohihan tämä aikanaan menee, mutta nyt on raskasta. Huomaan pudonneeni väsymyksen ja stressin takia niin tunnepuolella kuin kognitiivisella tasolla rutkasti alaspäin. Hukkaan tavaroita ja tungen jääkaappitavaroita kuivakaappiin. Mikään ei suju ja tekeminen on tehotonta.
Mietin jopa heilan jättämistä, koska olen vain vaivaksi ja hänen vapauttamisensa olisi rakkauden teko ja hänen omaksi parhaakseen. (Aivan kuin hän aikuisena ihmisenä ei osaisi itse päättää mikä hänelle on parasta) Ajatus kummunnee oudosta syyllisyyden tunteesta; en halua olla vaivaksi. Tavallaan vanha toimintatapa kaivautumisesta perimmäiseen luolaan potemaan haavoittuneen eläimen lailla puskee pintaan.
Näen uhkia kaikkialla ja tulkitsem asioita väärin tai negatiivisemmin kuin tavallisesti. Haluaisin pois,paeta, jättää kaiken. Tuntuu ettei minusta ole mihinkään, varsinkaan ihmissuhteisiin.
Tiedän, että tämä johtuu väsymyksestä, unen puutteesta ja stressistä ja menee ohi, kun jaksan vaan odottaa ja saan muuton jälkeen levättyä.
Ihan varmasti menee ohi ja toiseksi olet suuren surun keskellä, se on itsessäänkin jo iso työmaa. Ruosteiset kognitiosi huomioiden pystyt yhä tarkkanäköiseen itsereflektioon ja mielestäni kertoo viisaudestasi se, että erotat tunteen ”vaivana olemisesta” siitä, miten vaikkapa heilasi sinut kokee. Kyllä hän osaisi lähteä mutta hän osaa myös itse jäädä.
Heipä hei taas ja kiitos Naurismäki!
Oloni on parempi, jopa yllättävän hyvä otaen huomioon tilanteen. Muutto oli hirveä revohka, samoin vanhan asunnon loppusiivous ja kaikki muu säätö. Tai eiväthän nuo mikään yksittäisinä töinä ole kummoisia, mutta kokonaiskuormitus oli liikaa, kun joudun käyttämään aivokapasiteettia myös hautajaisjärjestelyihin ja matkasuunnitelmiin. Autottomana vääntyminen syrjäisemmälle pikkupaikkakunnalle on oma temppunsa. Onnibussiin ei saa ottaa koiraa, junan lemmikkivaunu on hankala paikka koiralle, joten vaihtoehdoiksi jäävät harvat muiden liikennöitsijöiden vuorot.
Olin tässä väsymykseni takia vaikea ja haastoin riitaa ja sellaisen sainkin aikaiseksi, joskin sopukin heilan kanssa on jo löytynyt. Joiltain osin sanoin kyllä ihan aiheestakin, vaikka tyylilaji olisi voinut olla hiotumpi. Tunnen syyllisyyttä, hän on ollut riidan jälkeen liian kiltti, en ansaitse sitä. Tosiasiassa kyse on varmaankin siitä, että minulla on aiva vääristyneet ihmissuhdemallit, ja normaali tuntuu epänormaalilta. Helvetin raskasta tämmöinen, liikaa miettimistä ja muistan taas hyvin, miksi olen ajatellut yksin olevan jollain tapaa helpompaa. Yritän suhtautua kuin tutustuisin erilaiseen kulttuuriin, mitä tämä tavallaan onkin, enkä mieti liikoja. Ehkä normaalimpaa ihmissuhdetta leikkimällä/näyttelemällä se muuttuu todeksi ja luontevaksi itsellenikin.
Eiväthän tunteeni ole epäaitoja tai näyteltyjä, mutten vaan osaa tätä… ottaa apua ja hyväksyntää ja rakkautta vastaan. Tämä on minulle vierasta, miksei lupauksia petetä, pidetä mykkäkoulua tai huudeta isommin? Miksi joku tekee palveluksia pyytämättä ja yrittää helpottaa elämääni tai on kiinnostunut asioistani? Jälkeenpäin ajatellen olen aiemmin tainnut työntää vastaavaa kiltteyttä yrittäneet ihmiset kiireesti kauemmas ymmärtämättä miksi siihne on tullut tarve.
Juomishaluja ole ole ollut. Pariin kertaan öisin pyöri mielessä tutut itsetuhoiset kelat “koira piikille ja tämä oli tässä”, mutta tuokin lähinnä vanhasta muistista todella väsyneenä. Enemmänkin olen utelias, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Terveet ihmiset ovat toisiaan kohtaan lähtökohtaisesti empaattisia, avuliaita, jopa altruismia on havaittu ihmiselle ominaisessa käyttäytymisessä - toisaalta myös ahvenen, mikä viittaa siihen, että kohtaamasi vieras kiltteyden kulttuuri saattaa olla varsin luonnollinen ilmiö. Ihmisestä ei myöskään aina kerro oleellisinta se, miten hän riitelee vaan ennen muuta se, miten hän tekee sovinnon.
Kuulostaa niin tutulta! Minäkin olen elämässäni aikoinaan työntänyt hyviä miehiä etäämmälle, kun tuntui niin oudolta ja epäilyttävältäkin se kiltteys ja avuliaisuus. Tunnistettuani tämän päädyin nykyiseen parisuhteeseen hyvän, kiltin ja avuliaan miehen kanssa. Alussa saatoin (tai sisäinen lapseni saattoi) jopa provoisoitua kiltteydestä ja päädyin testaamaan sitä haastamalla riitaa ja provosoimalla itse. Ei se mies siitäkään pahaksi muuttunut, joten pakkohan se oli lopulta uskoa, että kiltteys ja muu hyvä on totta eikä se äkisti muutu henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan. Jälkikäteen tietenkin aina hävetti miksi tein asioista niin hankalia, mutta helpotti tunnistaa tuo ketju, mikä kumpusi omasta turvattomuudesta ja luottamisen vaikeudesta. Suhteen alussa tosi usein ajattelin, että mä en vaan osaa tätä enkä opi ikinä, mutta niin vain opin, vaikka meillä hieman epätyypillinen suhde onkin. Siis sillä tavalla, ettei toistaiseksi edes nukuta yhdessä, koska en vielä pysty sellaiseen läheisyyteen. Ei ole ollut helppoa, mutta kaikki on lopulta kannattanut ja nykyään on rauha maassa ja voin rauhassa harjoitella muita itselleni vaikeita asioita edelleen. En vain tee sitä testaamalla ja riitelemällä, kuten alussa tein.
Tunnistat tosi hyvin lapsuutesi vaikutuksia, joten varmasti kehityt koko ajan avun ja muun hyvän vastaanottamisessa ja muussa mahdollisessa. Hyvä, että muutto on nyt ohi! Yksi taakka vähemmän. Opiskeluissani aikoinaan opin, että kaksi eniten stressipisteitä nostavaa asiaa on muutto ja avioero. Iso juttu siis nyt takanapäin.
Melkoisen vaikealta tuntuu elämä nyt. Äidin kuolema ja siihen liittyvä tavaroiden lajittelu ja asunnon tyhjentäminen ovat nostaneet pintaan kainkenlaista raskasta… Muistoja ja muistikuvia tapahtumista ja niihin liittyneistä tunteista… yksin jäämisen ja avuttomuuden, vihaa ja syyllisyydentunnetta… Haluaisin lyödä tämän Pandoran lippaan kiinni, mutta ei se taida enää onnistua.
Alkoholia ei tee mieli, olen menettänyt ruokahalunikin ja mielessä kiertää aika synkkiä ajatuksia. Luulin olevani jotenkin sinut monien aikuisiällä tapahtuneiden asioiden kanssa, mutta nään nekin nyt jotenkin eri valossa. Miten huonoon kohteluun olen tyhmyyttäni suostunut ja tyytynyt. Exäni lähetti joitakin känniviestejä ja tunsin hetken halua soittaa hänelle ja ja sanoa ns suorat sanat kaikesta. Lapsellista ja onneksi en toteuttanut mielihaluani.
Entä jos tämä ei koskaan lopukaan? Että vaikka mitä tekisin, menneisyyden haamut saavat minut aina kiinni.
Toisaalta monella vanhemman kuolema usien laukaisee liikkeelle ikävän tuntuisia prosesseja ja jos ne jaksaa mennä läpi, voi seesteisemmät ajat olla edessä.
Omalla kohdallanikin tämä on erään aikakauden loppu; tämän jälkeen lapsuuden kotikuntaan ei ole oikeastaan mitään siteitä.
Junnaan päässäni ajatusta heilan jättämisestä, en jotenkin halua paljastaa, miten huono olo minulla on ja sen salaaminenkin on melkoisen vaikeaa. Ehkä pelkään sitäkin, että hänestä paljastuu jotain ikäviä puolia tai hän olisikin jotain muuta miltä aluksi vaikutti, enkä juuri nyt ehkä kestäisi lisää ikäviä asioita.
Haluaisin pois, paeta. Sehän on minulle tyypillisin suojamekanismi ja tottakai tarraudun siihen ajatukseen kuin turvariepuun. Pois, pois, enkä koe voivani hakea turvaa ihmisistä niinkuin turvallisen kiintymyssuhteen ihmiset tekisivät.
Raskaita keloja rullaat. Minulla myös isäni psyykkisen sairastumisen ja aviokriisini myötä nousi pintaan kaikkea sellaista, minkä kuvittelin tulleen POIS käsitellyksi jo ajat sitten. Mutta nyt arvelen, etteivät ”haamut” edes voi poistua vaan niihin voi vain luoda uudenlaisen suhteen. Kuten kaikki ihmissuhteet, minä-suhdekin elää ja muuttuu ajoittain ja myös siinä on kyse haavoittuvuuden ja haavojen löytämisestä ja tuntemisesta tietyissä käänteissä jne. Kriiseistä sanotaan, että ne voivat olla myös kasvukohtia ja uudistumisen mahdollisuuksia, turhien kuormien pudottamista yms. Luulen sillä tarkoitettavan jotain sellaista, mitä itse olen elänyt läpi.
Kiitos Naurismäki!
Itse asiassa olet ollut avoimuudellasi minulle(kin) suureksi avuksi. Vaikeimpien tunteiden tai ajatusten kanssa koen itseni usein umpihulluksi ja ne jollain tapaa tuntuvat normaalimmilta, kun sinä ja muutkin täällä ovat kuvanneet vastaavia. Siis ihmiset, jotka ovat työelämässäkin tai opiskelevat. Hankala tausta ja oireilua siis on aika monella, vaikka elämä päällisin puolin etenisikin normaalina pidetyillä tavoilla…
Kelasin noita raskaita keloja aikani ja koin hetken jopa vainoharhaisia olotiloja, sekoanko ja kuinka pahasti se näkyy päällepäin. Mieleni on tyyntynyt. Tahkosin taas kiintymyssuhdeteoriaa ja termi kiintymyssuhdekäyttäytyminen oli jollain tapaa helpottava ja lohdullinen. Ihminen putoaa siihen helposti väsyneenä, stressaantuneena, riidoissa ja henkisesti raskaissa tilanteissa. En siis välttämättä ole kokonaan rikki ja pilalla. Realistisemmin ajateltuna kykenen toimimaan ja olemaan ihmissuhteissa suurelta osin aivan terveellä tavalla.
Otin heilan kanssa asian puheeksi, linkkasin yhden artikkelin hänelle ja aiheesta on tarkoitus jutella. Ei hänenkään taustansa aivan ongelmaton ole ja omien tuntemusteni avaamisen lisäksi aion kysyä, onko hänellä jotain vastaavaa. Onhan vaikkapa miellyttämisen tarve, riittämättömyyden tunne tai hylätyksi tulemisen tunne eri asteisina aika yleisiä.
Aion yrittää tässä ihmissuhteessa ja eri tavoilla kuin aiemmissa. Pakenemista voi tässä kohtaa lykätä, samaan tapaan kuin juomista. Käytän muut kortit ensin.
