Tämä ei sillä tavalla puhkaise kuplaani, sillä kuten kerroin, olen työurani tehnyt yhteiskunnallisessa mielessä altavastaajien parissa, ponnistanut myöskin omassa elämässäni syrjäytyvän, päihdeongelmaisen ja itseni elinikäiseksi mielenterveyskuntoutujaksi katsovasta positiosta: minulle myös lapsiperheköyhyys on omakohtaisesti ja kokemuksellisesti tuttu ilmiö. Ja kuten todettua, näen asiat ehkä siksi myös elämäntilanteina enkä niinkään identiteetteinä, senkin toki hyvin subjektiivisesta ja rajatusta näkökulmasta. Olen onnekas saatuani itse tarvitsemaani apua ja tiedän todella hyvin, ettei edes hengissä olemiseni yhä nykyään ole vain ansioistani kiinni. En koe tekeväni työtäni mistään velasta mutta koen silti tekeväni elämäntyötäni, joskaan en siihenkään omaa identiteettiäni enää niin ylettömästi kytkien kuin nuorena. Minäkin olen onnellinen voidessani toimia sellaisten parissa, joihin voin samaistua kokemuksellisesti.
Oikeastaan kaikki, mitä sanot, on aivan totta niin ison datan kuin usein yksilötason kokemuksenkin tasolla. Lapsiperheköyhyys on todella merkittävä ongelma ja esim. lasten harrastusmahdollisuuksien eriarvoistuminen suuri tekijä mainitsemiesi mielenterveysongelmien taustalla. OECD:n mukaan (2018) puolet mielenterveysongelmista alkaa ennen 14 ikävuotta, jopa 70-75 % niistä alkaa ennen 24 ikävuotta. Harrastukset ovat tässä itse asiassa todella suuressa osassa ihan tutkitusti, kuten toteat. Muistaakseni jo Kataisen hallituksen aikaan laitettiin aluille toimenpideohjelma ratkaisujen löytämiseen ja on niitä löydettykin. Omasta mielestäni varsinkin urheiluseurojen toiminnan rahoitusperusteita olisi nykyisestäkin tiukennettava yleishyödyllisen ja ilmaisen toiminnan turvaamiseksi.
Nykyisen hallituksen ohjelmassa on nähtävissä ihan hyvänkin kehityksen taantumista edistävää henkeä ja siitä olen täsmälleen samaa mieltä, että perustava ongelmamme eivät ole muutamat herrantertut valta- ja puoluepolitiikassa vaan mukavuudessaan yhä välinpitämättömämmäksi muuttuva keskiluokka, jonka kaikki energia ei suinkaan mene köyhien halveksimiseen vaan osa siitä menee myös rikkaiden kadehtimiseen. Elämme mielestäni myös paljossa hyvinvointipuheessa laajan ja turpean keskiluokan halujen ja intressien, myöskin ostovoiman ehdoilla. Tätä minä tarkoitan myös sillä, kun kerron mielenterveysongelmaistenkin jakaantuvan hyvä- ja huono-osaisin. Terapiaa saa ennen kaikkea rahalla ja myös terapeuteiksi opiskellaan rahalla. Kun psykoterapeutit saavat pistää omiaan sellaiset 40 - 60 000 euroa koulutukseen, on selvää, ettei aivan kaikista taustoista tulla työhön, jossa ei olisi kuitenkaan haittaa vähän omakohtaisestakin kokemuksesta siitä, missä oloissa mielenterveysongelmia erityisesti kehittyy. Tästä puhuvat monet terapeutit myös itse ja juuri he ovat aika isossa äänessä, kun maksuttoman yliopistokoulutuksen asiaa nyt alalle ajetaan. No, se on vähän toinen asia. Kolmas on se, ettei psykoterapia ole ainoa tarvittava psykiatrisen hoidon muoto. Sen merkitys voi jopa ylikorostua julkisessa keskustelussa.
Mutta just tuo välinpitämättömyys on sitä, minkä varaan esim. ns. kaksinkertaiset työmarkkinat ovat rakentuneet. Tuolla on aika monta tohtoria ja juristia ajelemassa Woltin lämpölaukku selässä nytkin räntää pakoon ihan vain siksi, että jollakin on varaa maksaa kallis pizza, josta ei oikeastaan saa lisähyötyä alustatalouden kilpailuun pakotettu pizzerioitsija kuin se lähettikään. Hyötyjä on veropäivänä juhlittu monimiljonääri, joka jeesustelee veronkantoilollaan ja yhteiskunnallisella vaikuttajuudellaan. Kuulemma sellaiset työllistyvät, jotka eivät muuten työllistyisi. Alustatalous lienee merkittävin työläisköyhyyden rakenne, joka on laajentunut monille toimialoille tuotannosta lähtien. Luultavasti muutoksia alkaa tapahtua vasta, kun vuokratyöorjuus löytää tiensä laajemmin asiantuntija-aloille. Ainakin lastensuojeluun ja sosiaalialan avohuollon puolelle keikkafirmat ovat jo tehneet tuloa. Sillähän ei ole niin väliä, vaikka juhlapuheissa muka onkin.
Rahalla on merkitystä, mutta köyhyystutkija, professori Juho Saarenkin kiteytyksessä on jotain sellaista, mikä kuvaa juuri suomalaista tilannetta varsin osuvasti. Hänen mukaan meillä ei suurin vaikeus liity niinkään rahaan, koska taloudellinen tukiverkko toimii Suomessa verrattain hyvin (huom! Tämän sanoessaan emme vielä eläneet laajan keskiluokan valtaan nostaman hallituksen hulluuteen kurottavien leikkauslistojen aikaa ja ne todella tulevat meille toteutuessaan sekä inhimillisesti että taloudellisesti ottaen kalliiksi), mutta ”sosiaalisten resurssien” eriarvoisuus on meille kipeästi totta. Tällä hän tarkoitti sitä, että kun ihmiset etenevät yhteiskunnassa (tai vaikka nousevat autettavasta osastaan autonomisempaan positioon), se on heille mahdollista oikeastaan vain sellaisten verkostojen avulla, joissa ”oikeat” ihmiset auttavat heitä tässä etenemisessä. Ihminen on sosiaalinen toimija ja jotain luonnollemme vastaista tapahtuu, kun eri ryhmät jumiutuvat ikään kuin poteroihinsa. Minulla ei nyt muuta ole takeeksi kuin tämä sanani, mutta olen toiminut myös sellaisten kanssa, jotka ovat päätyneet aikanaan juuri näihin katujengeihin, joista nyt paljon puhutaan ja myös tiettyihin ääriaatteisiin. Siellä on aivan järjestään ollut kyse siitä, ettei oikein päästä liittymään eikä kuulumaan sen enempää kotikulttuurin kuin valtakulttuurinkaan rakenteisiin, ei siis ole muuta minuutta tarjolla kuin marginaalinen ja tähän liittyvä stigmatisointi on aivan todellinen tragedia sekä sosiaalisella että yksilöllisellä tasolla. Tunnen nimiään suomentavia maahanmuuttajia, jotka haaveilevat työhaastatteluun pääsemisestä. Jos kaiken big datan taakse päästäisiin, erotettaisiin myös jakaantumista ”parempi- ja huono-osaisiin huono-osaisiin”, ja aivan erityisesti tämä näyttäisi kärjistyvän työmarkkinoilla.
Yksi osa tätä kehitystä on mielestäni sekin, että jo 90-luvulla on alkanut myös julkisten palveluiden rakenteissa muutos, jossa suorittava porras ajettiin todella ahtaalle ja samalla kasvatettiin aivan turvoksiin paisunut asiantuntijaluokka. Tänä päivänä nämä asiantuntijat (joihin kuulun työelämässä myös itse) ehtivät keksiä hoivaan, kasvatukseen, koulutukseen, infraan ym. aivan saatanasti turhaa tekemistä ja ohjelmaa samalla, kun heidän tilaamansa konsultit laskevat kalliilla rahalla, montako vuokratyövarhaiskasvattajaa tarvitaan aivan pakosta kymmenelle neliömetrille, jos siinä on kulueriä eli lapsia määrä X. Kuin sattumalta on mm. tuo toimiala menettänyt valkoisen keskiluokan toimijuuden ja sen tilalle on tullut värikäs prekariaatti ilman tessejä ja lounasseteleitä. Työpaikkailmoituksissa heille kerrotaan työterveyspalveluista kuin erikoisestakin luksuksesta, vaikka ne ovat lakisääteisesti pakolliset työnantajalle järjestää. Supervau.
Jos nyt kuitenkin palataan vain omiin elämäntilanteisiimme, niin itse koen saavani aika paljon vain siitä, että voin olla tekemisissä hyvin erilaisissa tilanteissa olevien kanssa. Jatkuva haaste on tietysti omien ennakko-oletusten tasolla, sillä myös minä olen taipuvainen kuvittelemaan toisten päihin asenteita sillä perusteella, ajaako hän potkukelkkaa vai Audia. Mutta kun noista ajatusrakennelmista oli puhe, en niillä tahdo itseäni rajoittaa tutustumasta erilaisissa tilanteissa oleviin ja toimimasta heidän kanssaan. Jossain määrin on siis kyse myös siitä, ketkä itse lasken sisään tai suljen ulos, ja millä mieleni oikeutuksella.
Ehkä voisin huvittaa itseäni kuuntelemalla taas samaa Leevi and the Leavingsin biisiä. Selvällä päällä ja menneistä jotain oppineena tämä meni kuitenkin järkevästi ja tein rivakan käsijarrukäännöksen ajoissa.