Jess, W. Hassua jos tämä keskustelu hyvästä vanhemmuudesta lankeaa ihan meidän lapsettomien harteille.
Mutta vaikkemme itse ole äitejä, meillä on ainakin itsellämme ollut äiti ja isä, niin meilläkin lie oikeus keskustella asiasta.
Mun mielestä rajoja pitää olla, mutta niitä on hyvä höllätä tapauskohtaisesti, jolloin lapsi oppii myös ottamaan vastuuta itsestään ja vaikkapa pitämään kiinni sovituista rajoista (esim. ne kotiintuloajat).
Itse vapauduin kaikista kotiintuloajoista muistaakseni jo 14 -vuotiaana, ja liehuinkin sitten kaikki illat ympäri kyliä vähän missä sattuu, pitäen kuitenkin Jumalan mielessä ja housut jalassa ja pään selvänä jonnekin 15 -vuotiaaksi asti.
Rakkautta sain kyllä, rajoja ja turvallisuutta ois voinut olla vähän enempi. Hyvään vanhemmuuteen kuuluu mielestäni siis rakkauden lisäksi myös turvallisuuden antaminen lapselle.
Vaikka lapsuuteni oli lasinen, se ei ollut kuitenkaan sen pahempi kuin parhaalla kaverillani, jonka perheessä ei ollut minkäänlaisia päihdeongelmia, mutta muita ongelmia kylläkin. Mm. mukava ja reilu mutta henkisesti hyvin epäkypsä äiti, väkivaltainan ja piittaamaton isä (selvinpäin!!), ja kaikenlaista muutakin skismaa.
Minä perin isäni alkoholismin, mainittu ystäväni puolestaan sairastui anorexia nervosaan, johon olisi voinut jopa kuolla ellei olisi löytänyt niin hyviä kavereita ja myös poikakaveria joiden ansiosta selviytyi takaisin elämään.
Mutta jottei vanhempia syyllistettäisi kaikesta, on hyvä muistaa että ihmisen kehitykseen ja kasvuun vaikuttaa jo lapsesta asti monet muutkin seikat kuin vanhemmat. On havaittu että esim. koulun ja kaveripiirin merkitys kasvaa jo ennen murkku-ikää hyvin tärkeäksi.
Sitten tilanne on ikävä, jos kaveripiiriä ei ole ollenkaan, tai se on ns. “huonoa seuraa”.
.
) on se, että sisaruksistani tuli aivan “normaaleja” kunnon kansalaisia, ainoastaan mä olen se murheenkryyni.
, ja se toki on jättänyt helvetinmoiset arvet, mutta mä olin jo ennen kouluun menoakin “outo”, hiljainen, synkkiä pohtiva, pelokas ja syrjäänvetäytyvä lapsi. Älykäs ja haastavakin kuulemma. Kyllä mua jo silloin tykkäsivät kaikenmaailman psykologit ronkkia ja ihmetellä, milloin mistäkin syystä.
. Mitä tuohon syömishäiriöön tulee, niin mä en ole mikään tyypillinen anorektikko, tarkoittaen siis sitä, millaisia käsityksiä maallikoilla on anorektikoista. Mä en sairastunut teini-iässä tai varhaisteininä, vaan mulla on ollut selkeää syömishäiriökäyttäytymistä siitä asti, kun aloin muutakin syömään kuin pelkkää tissimaitoa. En myöskään ole ollut mikään täydellisyyden tavoittelija ja ylisuorittaja koskaan(paitsi joissain tietyissä pikkuasioissa), koulu meni ihan riman alta jne. Mulla ei ole hirveää kontrolloimisen tarvetta asioiden suhteen yleensä, vaan pikemminkin olen hyvin impulsiivinen ja annan liiankin helposti kontrollin lipsua. En myöskään tippaakaan ihannoi laihuutta, vaan mua lähinnä kuvottavat kolisevat luukasat, itseni mukaan lukien. En myöskään näe itseäni lihavana, päinvastoin, ja tiedän, että olisin paljon kauniimpi kymmenen kiloa painavampana, mutta joku vain mun päässä käskee pudottamaan painoa ja kärsimään siitä. Ehkä se on jokin identiteettijuttu 
Lopussa on lisää myös, kohdasta 43.10 eteenpäin ja siitä loppuun… Kohdat hyvin summittaisia. Äh, kattokaa kokonaan, helpompi niin.
käsittämätöntä
Itsehän en koskaan treenien jälkeen tyytynyt vain siihen yhteen jos tuli lähdettyä bisselle, ja palautuminen olikin sen mukaista seuraavina päivinä…