Niin, jotenkin itselle tulee heti halu puolustaa miestä. Että ei hän nyt niin kamala olekaan. Onko hän sivistynyt ihminen? En tiedä, monessa asiassa varmaankaan ei ole. Jotenkin sitä vaan kaikesta tapahtuneesta ja pitkästä menneisyydestä huolimatta (vai juuri sen takia) on niin vaikea myöntää. Kun kuitenkin tuo toinen on ollut vuosikaudet siinä vieressä ja onhan meillä ollut niitä hyviäkin hetkiä ja ihan sivistyneitä keskustelujakin. Eikö olekin? Vai onko? Ehkä katselen vieläkin hieman ruusunpunaisilla laseilla ja koetan nähdä toisen parhaassa valossa. Onko sitten, että on niin vaikea myöntää itselleen, että on valinnut kumppanikseen sivistymättömän ihmisen? Anteeksi, että nyt takerruin tuohon sivistynyt-sanaan, mutta tuo Maijan viesti ja suorat kommentit iskivät johonkin syvälle ja panivat minut miettimään, millainen mies oikein on. Jotenkin kyllä tuntuu siltä, että moni ulkopuolinen on ollut yhteisen matkan varrella monestikin juuri tuota mieltä, itse olen vaan aina ollut puolustelemassa ja selittelemässä toisen puolesta. Olenko koko parisuhteen ajan nähnyt miehen sellaisena kuin olen itse halunnut enkä sellaisena, kuin hän todellia on?
Hei!
Luin tänään viestiketjusi ja elämäsi on juuri kuin omani tällä hetkellä. Olen nyt jo pidemmän aikaa pohtinut parisuhteeni päättämistä, mutta… Olen siirtänyt päätöksen tekoa, koska…
Syitä jäädä olen keksinyt monia, lapset, yhteinen talo+velka, yksittäiset miehen selvät hetket, jolloin hän yrittää olla hyvä isä. Mutta yhä enemmän vaakakupissa painavat ne ikävät alkoholin ja holistin tuomat päivät. Jatkuva epävarmuus, oma paha olo, riidat, väsymys, huoli ja hätä.
Me ollaan oltu yhdessä “kakarasta” asti ja kaiketi tein heti sen virheen, että aloin huolehtia liikaa kaikesta. Raha-asiat, ruoka, siivous, lapset… Tein sen karhunpalveluksen, että vein toiselta mahdollisuuden ottaa vastuuta enemmän, koska kuvittelen hoitavani asiat paremmin(?) Tavallaan olen ruokkinut sitä mahdollisuutta, että mies voi sitten heittäytyä “viihteelle”, kun ei tarvitse vastata mistään tekemisistään.
Luottamus on mennyt. En tiedä mitä nyt tulisi tehdä. Tai oikeastaan tiedän… Paljon olen lukenut alkoholismista, läheisriippuvuudesta jne. Tiedän sen, että minä olen kyvytön ja aseeton poistamaan alkoholiongelmaa. Mies voi sen itse päättää haluaako luopua “kumppanistaan” (enemmän seurustelee tölkkien ja pullojen kanssa kuin minun).
Ja niin, minä voin myös päättää sen, haluanko elää tässä parisuhteessa vielä vai olisiko nyt, 20 vuoden jälkeen, aika kohdata totuus, että mies ei sittenkään ollut sellainen joksi hänet halusin kuvitella! Tuo viimeinen virke todellakin kolahti minuun…
Mutta sinulle Auringonkukka toivon voimia ratkaisullesi jatkaa kohti parempaa tulevaisuutta!
t.riinu
Hei, On pakko kommentoida, sillä tutultahan tuo tilanteesi kuullostaa. Minulla mies lopulta vain kyllästyi ainaiseen juomisesta nalkuttamiseen, kun olimme sitä ennen etääntyneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Hän päätti lähteä ja jäin yksin kahden leikki-ikäisen lapsemme kanssa. Nyt minulla ja lapsilla on ihana oma koti, jonne ei kukaan tule vaikkapa keskellä yötä humalassa. En ole milloinkaan ollut näin onnellinen kuin nyt ja olen ikuisesti kiitollinen ex-miehelleni hänen tekemästään ratkaisusta. Itse en olisi uskaltanut lähteä. En uskalla edes kuvitella miten kamalaa olisi elämäni (ja lasten elämä), jos tuota ratkaisua ei kumpikaan meistä olisi uskaltanut tehdä. Näin meillä. Elämä hymyilee vihdoinkin. 
Maanantai ja viikko taas alkaa. Eilen erehdyin ottamaan tunnin päiväunet ja illalla en sitten saanut unta, vaan mietin kaikkea mahdollista. Nukuin todella levottomasti ja aamulla väsytti. Mies on ollut torstaista lähtien ystävänsä luona hänelle henkisenä tukena vaikeuksissa (alkoholista tullut myös tälle ystävälle ongelma, alkaa käyttö olla jo päivittäisellä tasolla) ja tietenkin mikä tärkeintä nauttimassa alkoholia ja rentoutumassa/ purkamassa omaa ahdistustaan/nauttimassa kesästä / jne. syitähän ottamiseen löytyy ihan mistä vaan. On tämän eropäätöksen myötä miehellä lisääntynyt huikeasti alkoholin käyttö, huhhuh. En haluaisi ottaa harteilleni hänestä huolehtimisen taakkaa, mutta taas eilenkin kun hän soitteli useamman päivän ”kohtuullisen” ? alkoholin käyttöputken jälkeen, niin paha mielihän siinä tuli. En jaksa enää kuunnella niitä samantyyppisiä juttuja siitä, kuinka hän oli tavannut jonkun niin mielenkiintoisen ihmisen, jonka kanssa oli jutellut kaikesta mahdollisesta ja kuinka oli tehnyt sitä ja tätä humalapäissään. Ei jaksa kiinnostaa, miten olen joskus pitänyt niitä juttuja mielenkiintoisina ja jopa itse halunnut kuulla, mitä hän on tehnyt viihteellä ollessaan ja ketä tavannut ja mitä ja kenen kanssa jutellut. EVVK=ei voisi vähempää kiinnostaa. Kavereita tuntuu riittävän, samanmielisiä ja ymmärtäväisiä, joille olut maistuu yhtä hyvin. Minä en enää todellakaan halua olla osa tuota maailmaa.
Nyt olisi hyvä aika saada se asunto miehelle. Hän on onneksi viettänyt aikaansa silloin, kun on ollut alkoholin vaikutuksen alaisena eli siis aika paljon, poissa kotoa, kavereidensa tm. luona. Mutta en jaksaisi enää muutoinkaan hänen kanssaan saman katon alla. Haluaisin oman rauhan, ettei tarvitsisi jännittää sitä, milloin herra sattuu palaamaan kotiin. Ja sitten taas sitä kyselyä; miksi olet noin hiljainen, oletko masentunut tai miksi olet noin hyvällä tuulella jne. Tuntuu kuin olisi jatkuvan tarkkailun alla ja kaikesta tekemisestäni ja sanomisestani koetetaan vääntää jotakin tulkintaa. En jaksa. Haluan olla omassa kodissani rauhassa. Olla miten päin haluan ja iloinen tai surullinen.
Esikoisen kanssa oli eilen vaikeaa. Hän saa hirveitä raivokohtauksia, jos asiat eivät suju niin kuin hän haluaisi tai leikit ja touhut eivät onnistu niin kuin pitäisi. Tavarat lentää ja käyttää nyrkkejään myös muita kohtaan. Tunnen itseni niin voimattomaksi hänen kanssaan. Tiedän, että hänelläkin on paha olo ja se saa ja pitää tulla ulos, mutta sitten on vaikeaa, kun vaikka ulkona muut vanhemmat moittivat, kuinka lapsemme käy heidän lapsensa kimppuun tai haukkuu tms. Itse en missään nimessä hyväksy väkivaltaa ja puhumme lasten kanssa kerta toisensa jälkeen, että ketään ei saa lyödä, ei satuttaa, ei nimitellä, ei haukkua. Mutta sitten taas, kun lapsella pinna palaa, puheet unohtuvat. Ja minä tunnen itseni huonoksi vanhemmaksi.
Olisi ihanaa, että olisi välillä omaa aikaa, ihan ikiomaa. Mutta toisaalta töissä käyvänä tunnen syyllisyyttä siitä, kuinka vähän aikaa jää lasten kanssa oloon ja varsinkin tässä meidän tilanteessamme haluaisin olla mahdollisimman paljon lasten tukena ja turvana. Nyt mietin syksyä ja koulun aloittamista esikoisen kohdalla, miten se tulee sujumaan. En tiedä raaskinko millään lyhentää työaikaani, kuten olin aiemmin suunnitellut. nyt kun jää itsekseen lapsista huolehtimaan, onko siihen varaa. Vai painaako aika enemmän vaakakupissa kuin raha. Mutta kun ruokaakin pitäisi ostaa ja lapsille vaatteita ym. Ei oikein ole todellista tuntumaa siitä, kuinka sitä tulee pärjäämään lasten kanssa itsekseen noin taloudellisessa mielessä. Eikä tietysti siitäkään, kuinka sitä sitten itse jaksaa psyykkisesti. Tukiverkostoja ei juuri ole.
Huomaan, että taas kerroin ensin miehen kuulumiset, sitten lapsista, entäs minä itse? Kovasti mietin kesälomasuunnitelmia, mitä kivaa voisi tehdä, minne mennä lasten kanssa? Rahaa ei hirmuisesti ole käytössä, mutta jos sitten yöpyisi sukulaisilla tai jotain. Olisi ihanaa päästä vähän irti kotoa ja pois näistä samoista kuvioista. Toisaalta pelottaa, miten reissaaminen lasten kanssa sujuu. Matkustammeko junalla vai autolla? Mies on yleensä ajanut pidemmät matkat ja minä olen viihdyttänyt lapsia, kuinka se sitten sujuu yksin lasten kanssa vai olisiko helpompi hypätä junaan kimpsujen ja kampsujen kanssa? Ei pitäisi huolehtia ja murehtia niin paljon etukäteen, vaan pakata kassit ja lähteä ja antaa asioiden mennä omalla painollaan. Kotimaan matkailu on kuitenkin turvallista ja helppoa lastenkin kanssa.
Kuitenkin kokonaisuutena on olo parempi. Olen kulkemassa oikeaan suuntaan. En tiedä, mihin tämä tie johtaa, mutta en murehdi siitä. Olen matkalla. Asiat selkeytyvät aikanaan.
"Esikoisen kanssa oli eilen vaikeaa. Hän saa hirveitä raivokohtauksia, jos asiat eivät suju niin kuin hän haluaisi tai leikit ja touhut eivät onnistu niin kuin pitäisi. Tavarat lentää ja käyttää nyrkkejään myös muita kohtaan. Tunnen itseni niin voimattomaksi hänen kanssaan. Tiedän, että hänelläkin on paha olo ja se saa ja pitää tulla ulos, mutta sitten on vaikeaa, kun vaikka ulkona muut vanhemmat moittivat, kuinka lapsemme käy heidän lapsensa kimppuun tai haukkuu tms. Itse en missään nimessä hyväksy väkivaltaa ja puhumme lasten kanssa kerta toisensa jälkeen, että ketään ei saa lyödä, ei satuttaa, ei nimitellä, ei haukkua. Mutta sitten taas, kun lapsella pinna palaa, puheet unohtuvat. Ja minä tunnen itseni huonoksi vanhemmaksi. "
Luin kirjoitukseni läpi ja on pakko tarkentaa tuota tekstiä. tarkoitan siis, että kun lapsella palaa pinna, niin hän unohtaa sen, että ketään ei saa lyödä tai nimitellä. Ei siis minulla, kuten kirjoituksesta ehkä voi saada väärän kuvan. Tunnen itseni vaan niin huonoksi vanhemmaksi sen vuoksi, että en ole saanut kasvatettua lapsistani joka tilanteessa hyvin käyttäytyviä lapsia. Ehkä se ei edes ole mahdollista, mutta kun itsekin on heikoilla, niin kantaa syyllisyyttä ihan joka asiasta ja haluaa yrittää toimia aina oikein, ettei kukaan saisi lisää arvostelemisen aihetta. Jotenkin on tunne, että pitää näyttää, että pärjään kyllä yksinkin.
Ilmeisesti lapsesi on 6-7 vuotias siitä päätellen, että hän aloittaa syksyllä koulun. Hyvin vähän puhutaan 6-vuotiaan uhmaiästä, vaikka se on yksi varhaislapsuuden pahimpia. Muistan itse menneeni tyttäreni kanssa lääkäriin, kun hän oli 6-vuotias, kun katsoin, että hänessä on jotain vialla, kun hän sai kauheita raivareita ja oli täysin eri lapsi kuin 5-vuotiaana. Silloin sain ensimmäisen kerran kuulla 6-vuotiaan uhmaiästä. Samanlainen raivari-ikä on ollut myös lapsenlapsillani. Toki perheen pahoinvointi myös heijastuu lapseen.
Haluaisin kannustaa sinua matkallasi kohti eroa. En ole lukenut vaiheistasi kuin aivan viimeiset kirjoitukset mutta näyttää siltä, ettei miehelläsi ole mitään aikomuksia hakea apua ongelmaansa. Uskon, että myös lapsillasi on parempi olo, kun saatte asiat ratkaistua. Minulle jäi sellainen kuva, että omat lapseni teini-ikäisinä surivat enemmän minun kohtaloani kuin isänsä alkoholismia.
Tsemppiä. Olet ajatuksissani.
Esikoinen on 7-vuotias ja aloittaa koulun elokuussa. Olen itsekin kuullut tuosta esikouluiän uhmaiästä ja muutamien samanikäisten lasten vanhempien kanssa keskustellessa todennut muillakin samanikäisillä lapsilla olevan samanlaista käyttäytymistä. Eli sääntöjen uhmaamista, välillä on iso ja välillä pieni, käskyjen kyseenalaistamista ja raivareita, kiukkuamista, itkukohtauksia ym. Eli osa selittyy kyllä silläkin. Mutta osaltaan oireilu johtuu kyllä selkeästi meidän perhetilanteestamme. Oireilua on ollut jo kauemmin aikaa, noin vuosi sitten hain apua siihen perheneuvolasta. Sinne saatiin syksyllä aika ja esikoinen kävi siellä 4 kertaa psykologin arviossa ja me olemme koko perheen voimin käyneet siellä kuluneen vuoden mittaan ja nyt pari viimeistä kertaa olen käynyt siellä yksin, mies ei ole enää ollut kiinnostunut lähtemään mukaan, kun ei siitä ole mitään hyötyä, kun ero tulee kuitenkin. Ja kovasti on myös ollut sitä mieltä, että minä huolehdin turhasta, kaikki on ihan hyvin, eikä lapsillakaan nyt mitään ongelmia ole. Joskus kun on tultu sieltä, niin olen joutunut todella ihmettelemään, kuinka erilainen mielikuva miehelle käynnistä on jäänyt ja kuinka eri tavalla asiat voi ymmärtää ja kuulla. Siellä psykologi ja psykiatri olivat sitä mieltä, että lasten reagointi johtuu meidän vanhempien keskinäisistä ristiriidoista. Kumpikaan lapsista ei siis varsinaisesti ole ollut oman ”terapian” tarpeessa, millaista se nyt sitten lasten kohdalla olisikaan, vaan ongelmien taustalla on meidän aikuisten välit ja se heijastuu lasten pahoinvointina.
Esikoinen on tiedollisesti ja taidollisesti ikäisensä tasolla ja jopa jossain ylikin, mutta psyykkisellä ja sosiaalisella tasolla on ongelmia. Puhuttaessa kotioloista tai päiväkotikavereista hän on mennyt aina lukkoon, eikä hän kykene hahmottamaan meidän perheen sisäisiä vuorovaikutuksia. Päiväkodissa oli syksyllä kiusaamista, johon onneksi puututtiin, mutta jälkensä se jätti ja itsekin vielä kovasti kuulostelee päiväkodin tapahtumia. Samassa ryhmässä on sellainen poikaporukka, jotka keskenään saavat aikaan kaikenlaisia konnankoukkuja ja ovat vuoron perään jäähyllä miettimässä tekemisiään. Saa nähdä, miten sitten koulun aloittaminen näillä kaveruksilla sujuu. Se poika, joka oli kiusaajana syksyllä, tulee myös samalle luokalle. Tämä ero ei siis ole varmaan ajoitukseltaan kaikkein paras mahdollinen, mutta toisaalta, mikä aika olisi sopiva? Eiköhän kaikenikäisille lapsille se ole vaikeaa. Toivon, että eron myötä tilanne rauhoittuisi ja riidat vähenisivät, eikä lasten tarvitsisi nähdä isäänsä alkoholin vaikutuksen alaisena ja näiden asioiden myötä heidänkin hyvinvointinsa parantuisi. Ja ehkä meillä aikuisillakin riittää enemmän aikaa ja huomiota lapsille, kun ei tarvitse kinata keskenään jatkuvasti. Toivon parasta (ja pelkään pahinta…).
Tämä palsta on aivan vertaansa vailla ja on mahtavaa, kun tuntee saavansa ymmärrystä ja tukea niin monelta kanssakulkijalta. Kiitos teille kaikille, että olette olemassa! Jokainen teistä tekee tämänkin polun hieman kevyemmäksi kulkea!
Nyt mies on juonut viikon putkeen. En tiedä, jatkuuko vielä. On ollut poissa silmistä, soitellut muutaman kerran, lähinnä puhuakseen lasten kanssa. Eilen illalla en antanut puhelinta lapsille, vaikka hän halusi, koska oli niin humalassa, ettei kieli oikein suussa kääntynyt, vaan puhe oli yhtä mongerrusta. Olin sitä mieltä, että lapsille olisi tullut vain pahempi mieli, jos olisivat kuulleet isänsä sekavaa humalaista puhetta. Siitä tietenkin mies suuttui. Varmaan lohdutus löytyi läheltä siis alkoholia lisää kurkkuun. Yöllä oli soittanut vähän ennen puolta yötä, onneksi en kuullut puhelinta, enkä herännyt siihen. Puhelinvastaajasta kuului hänen ja parin muun miehen humalaista puhetta, jokin oli ilmeisesti kadonnut ja etsivät sitä ja mies sonkkasi moneen kertaan: minä alan konttaamaan, minä alan konttaamaan, konttaamaan…. Arvaatte varmaan, että tuli paha mieli tuosta viestin kuuntelemisesta, kuuntelin sen vielä kahteen kertaan, ihan kuin kerta ei olisi riittänyt
Ilmeisesti pitää mennä pohjalle. En voi muuta kuin seurata vierestä, en voi ojentaa auttavaa kättä, koska MINÄ en voi häntä auttaa. Se on lähdettävä hänestä itsestään. Nyt on vain sellainen uhma ja viha päällä. Millään ei ole mitään väliä. Ei muista, että on kaksi lasta, jotka kaipaavat isäänsä ja kärsivät hänen toilailuistaan. Mies kaipaa sääliä, kun hänet on jätetty ja hän on yrittänyt kaikkensa, eikä mikään auta. Voin olla julma, mutta minusta hän on äärettömän itsekäs.
Voi sinua Auringonkukka, mitä saatkaan kokea. Alkoholistihan on itsekäs. Ei hänelle humalassa mikään muu merkitse mitään. Olet oikealla tiellä, kun toteat, että SINÄ et voi miestäsi auttaa. Pidä lujasti myös siitä kiinni, että hän saa tavata lapsiaan ja puhua heidän kanssaan vain silloin, kun on selvä.
Totta kait tunnet mielipahaa tuollaisista puheluista. Älä kuuntele niitä. Kunpa voisit antaa miehesi kuulla ne nauhalta silloin, kun hän on selvä. Saisi vähän kuvaa siitä, millaista kännisen koheltaminen on. Itse otin miehestäni kuvia, kun hän oli sammunut lattialle. En kuitenkaan koskaan teettänyt niitä, enkä näyttänyt hänelle.
Olen itse kokenut samoja, kun sinä nyt. Koettanut uskoa ja sitten pettynyt kerta kerran jälkeen. On ollut vaikea yhtyä siihen, että kyseessä on sairaus. Täältä kaukaa haluan olla tukenasi.
Alkoholisti on itsekäs. Totta. Eilen mies oli kotona, kun tulin töistä ja päiväkodista lapset haettuani kotiin. Kuorsasi makuuhuoneessa sängyssä peiton alla naama punaisena ja koko huone lemusi kamalalle rankille, huhhuh. Eipä ollut ilahduttava näky. Illalla sen verran kävi jalkeilla, että jotain söi, kävi tupakalla ja vessassa, tuntui kuulemma ihanalle pestä hampaat (!). Ajoin sitten toiseen huoneeseen nukkumaan yöksi, en halua enää samaan huoneeseen enkä samaan sänkyyn haisemaan ja kuorsaamaan. Meni kiltisti (pitäisikö siitä antaa fanfaarit?) ja esikoinen halusi mennä hänen viereensä. Minä menin pienimmän kanssa omaan sänkyyn, lapset ovat nyt viime ajat nukkuneet minun vieressäni, on ollut jotenkin turvallisempaa lapsille ja minullekin. Luin kirjaa sängyssä ja kuulin toisesta huoneesta, kuinka esikoinen selitti isälleen vaikka kuinka kauan kaikenlaista, en saanut selvää sanoista toiseen huoneeseen. Isän ääntä ei kuulunut, liekö myönnellyt ja murahdellut vai liekö kuunnellut? Lapsella on ilmeisesti ollut paljon asiaa isälleen. Tuntui niin surulliselta ja paha mieli lapsen puolesta, että kun isä tulee kotiin, niin ei hänestä paljon iloa ole. Läsnä fyysisesti, mutta muutoin kaukana. Lapsi nukkui kuitenkin isänsä vieressä, sai läheisyyttä sillä tavalla. Minä nukuin pienemmän kanssa omassa sängyssä, suht hyvin, viime aikoina yöunet ovat olleet kovin katkonaisia ja yöllä herään miettimään asioita.
Tuosta syreenin kommentista, että pidä lujasti kiinni siitä, että isä saa tavat lapsiaan vain silloin kun on selvä. Näinhän pitäisi olla. Eilen mies ei juonut kotona, kai?, mutta viikon putken jälkeen ei nyt ihan täydessä tolkuissaan ollut. En ajanut sitten pois kotoa, toivoin, että voi kun olisi se oma asunto, saisi mennä sinne toipumaan ja nähdä lapsia sitten kun on taas järjissään. Toivottavasti asunto järjestyy pian. Soitin asuntovuokraukseen koskien lähellä olevia vuokra-asuntoja ja lomasijainen vastasi, käski soitella ensi viikolla, kun vakituinen työntekijä palaa lomalta. Voisi vapautua pikaisestikin asunto, elokuun alusta -sanoi puhelimessa. Tuntuu vaan, että elokuun alkuunkin on vielä niin pitkä aika, olisi ihanaa, kun asunnon saisi heti, vaikka puolesta kuusta, vaikka heti ensi viikolla, niin voisi hoitaa muuton pois alta ja saisi oman rauhan. Nyt tuntuu kuin mies olisi tunkeilija minun ja lasten kodissani, ei tunnu oikealta, että hän on siellä.
Mulla on tuo vastaajan viesti vielä tallessa. En tiedä, onko mitään mieltä kuunteluttaa se miehellä. Tänään aamulla, kun olin lähdössä töihin, mies heräsi ja siirtyi minun sänkyyni nukkumaan. Voivotteli minulle, kuinka huonosti on nukkunut, on valvonut koko yön ja nukkunut ehkä vain pari tuntia. Kuuntelin ihan suu auki? Miten hän voi valittaa tuollaista? Kaipasiko hän myötätuntoa minulta? Eikö nyt ole ihan ilmiselvää, että jos juo viikon putkeen, niin voi tulla vähän uniongelmia? Voi herranjestas sentään? En tosiaan ollut uskoa korviani. Olisi tehnyt mieleni sanoa pari valittua sanaa, mutta katsoin parhaaksi olla kommentoimatta mitenkään ja olin hiljaa. Lähdin sitten lasten kanssa itse töihin ja lapset hoitoon. Jotenkin tuntuu ihan uskomattomalta koko tilanne. Ei minkäänlaista pahoittelua tai katumusta tekemisistään. Ja nyt pitäisi vielä sääliä toista, kun ei ole uni tullut silmään. Pitäisi varmaan vielä silitellä otsaa, tuoda kylmää limonaadia ja pizzaa ja hoivata toista raukkaa, kun on niin ressukka. Kun vähän tokenee, niin varmaan alkaa ehdottelemaan seksiäkin ja sitten taas ihmettelee suuresti, kun en anna läheisyyttä. Nyt voisin sanoa, että en ymmärrä miestä, en tiedä mitä tunnen häntä kohtaan. Ehkä tietyllä tavalla säälinkin häntä.
Pahoittelen, jos kyselen ihan pönttöjä, mutta en ole täysaktiivisesti tässä loman aikaan lukenut näitä viestejä, joten olen saattanut tipahtaa hiukan kärryiltä. 
Tuosta esikoisestasi lueskelin ja mietin, että miten olet tilannettanne hänelle selittänyt? Tuon ikäinen kuitenkin kaipaa paljon vastauksia sellaisiinkin kysymyksiin, joita ei itse hoksaa kysyäkään. Oletko sinä jutellut hänen kanssaan näistä asioista kaksistaan? Kuunnellut, mitä poika on mieltä? Olet varmaankin oikeassa siitä, että pojan käytös oireilee kotiasioista, niin minäkin ajattelisin jo sinun kirjoituksesi perusteella. Jospa pojalla on sellainen olo, että ei oikein tiedä mitä tuleman pitää, mihin pyritään ja miksi ja mikä tulee olemaan hänen roolinsa muutoksessa? Turvaton olo siis?
Muistelen vain omaa eroani avioliitosta silloin 11 vuotta sitten. Esikoinen oli silloin 5 vuotias ja ennen niin rauhallinen poika purki pahaa oloaan hirveillä raivareilla kotona. Kiikutin poikaa terapeutillekin, mutta todettiin sitten kaikki, että poika puhuu mieluummin minun kanssani kuin vieraille. Niinpä sitten pojan kanssa puitiin asioita paljon ja perusteellisesti. Nykyisin kuitenkin löytyy paljon perheitä ympäriltä, joissa on erottu, eletään uusperhe-elämää ja tapaillaan etävanhempaa. Oli siis aika helppo löytää esimerkkejä siitä, että ei me olla ainoita ja että asiat voivat olla jopa paremmin, jos vanhemmat asuvat eri osoitteissa. Siihen aikaan meillä puhuttiin joka ilta kipeistäkin asioista ja itkettiinkin yhdessä. Lapsen ikävää ja tuskaa on hirveä kohdata, mutta pikkuhiljaa aika parantaa haavat ja kun poika huomasi, että koti on ja pysyy, äiti on ja pysyy, sukulaiset on ja pysyy ja mikään muu ei muuttunut kuin se, että isä lähti pois, tilanne alkoi rauhoittua. Ajattelin vain, että teilläkin poika voi pelätä tuntematonta tulevaisuutta ja purkaa turhautumisensa sitten uhittelemalla muille. Hakeeko huomiota vai pelkääkö vain huomista?
Heippa! Mullakin tunne, että puhunko asian vierestä ja ohjaan sivuraiteille, mutta ajattelin kommentoida tuota esikoisasiaa hieman.
Syreenin kommentissa kuusivuotiaan uhmaiästä lienee perää. Poikani päiväkodissa hoitaja tuolloin päivitteli, miten levottomiksi lapset eskarivuoden lopussa tulevat - energiaa on niin valtavasti, eikä mihinkään jakseta keskittyä… Ja että se sitten koulussa alkaa helpottaa, kun tulee niin paljon uutta. Aika raskasta vielä sinulle kantaa huolta siitä että lapsi oirehtisi johtuen teidän ongelmistanne. No tottahan sekin varmasti on, ja tätähän vanhemmuus on tietysti, huolehtimista. Koulun alkaminen herättää vielä lisää kysymyksiä (äidille varsinkin?), astumista uuteen maailmaanhan se onkin eikä ole aavistustakaan miten kaikki alkaa sujumaan. Oma poikani puhui päiväkodissa ollessaan jatkuvasti kiusaamistuntemuksista (vaikka hoitajien mielestä olikin suosituimpia leikkikavereita ja olikin taitava keksimään leikkejä ja sellainen kaikkien kaveri-tyyppi) eikä viihtynyt päiväkodissaan. Koulun alussa oli sama juttu, mutta ekan syksyn lopulla innostui koulunkäynnistä ja sai sydänystävänkin, asia mitä hän oli kovasti kaivannut:). Ajattelin kertoa tämän rohkaisuksi, koska muistan tuon ajan olleen minulle vaikea, ja helpotti vasta kun näki että toisen siivet todellakin kantaa. Toivottavasti voit olla itsellesi armollinen:).
Mutta joo, miten puhua lapselle erosta ja yli päätään vaikeista asioista on kyllä mietityttänyt täälläkin suunnalla paljon. Kun haluaa antaa toiselle tunteen, että näistä asioista ja tunteistaan saa puhua, ja haluaa ettei jää jotain ahdistavia väärinymmärryksiä toista mietityttämään turhaan… Mutta samalla ei halua ahdistaa toista liian raskailla asioilla ja liian nopeasti, ja kun näitä on vaikea pukea sanoiksi aikuisenakin niin miten sitten lapsena… Joitain hyviä ohjenuoria olen itselleni löytänyt ja hyvä pitää laittaa kiertoon:). Tätä sivua olen lukenut ajatuksella: vanhemmat.mll.fi/tukea_ja_taitoa … ta_toiseen. Toinen on eräs lapseni päiväkotiopettajan ohje, joka on minulla ratkaissut monta tilannetta: Jos tulee liian vaikea kysymys ja tarvitsee miettimisaikaa niin kysy mitä asia lapsen mielestä tarkoittaa. Vastausta kuunnellessa pääsee sille tasolle, millä lapsi asiaa käsittelee, ja siitä on helpompi taas jatkaa.
Niin, olen itsekin miettinyt tuota, että kuinka lapsille tilannetta selittäisi ja minkä verran heille puhua. Nuo mll:n sivut olivat hyvät, olen joskus siellä käynytkin lueskelemassa, mutta en ihan vasta. Jotenkin tuntuu, että ei pitäisi puhua liikaa, jos lapset eivät itse kysele asioista, mutta toisaalta esikoinen on luonteeltaan sellainen, ettei itse aktiivisesti tuo esille mieltä painavia asioita. Lapsilla on olo varmasti turvaton. Toivottavasti he voivat luottaa minuun, siihen, että äiti on ja pysyy heidän kanssaan. Isä on ailahtelevainen, kiukkuaa, kiroilee ja raivoaa, on välillä läsnä ja välillä ei, joten hyvin vaikea on lastenkin elää hänen oikkujensa ja mielialanvaihteluidensa kanssa. Ja kun voi olla huomenna paikalla tai sitten ei olekaan, jos sattuu olemaan jotain muuta mielenkiintoista = juominen kutsuu.
Tämä lopullinen eropäätös on tehty jo kohta 2 kk sitten ja silloin puhuttiin lapsillekin asiasta ja siitä, että isä muuttaa erilleen. Mutta muutto on venynyt, asuntoa ei ole löytynyt ja nyt tilanne on se, että mies on ollut kotona välillä ja sitten kun viina vie, ollut jossakin teillä tietämättömillä. Ei siis lapsille mitenkään turvallinen tai ennalta-arvattava kuvio. Silloin toukokuun lopussa tuntui, että pitää saada mies pois ja heti, mutta sitten puhuttiin, että josko heinäkuun alussa saisi kämpän. Mies kävi kyllä heti toukokuun lopussa katsomassa yhtä asuntoa, muttei sitä saanut. Nyt asuntopaperit on vetämässä, mutta asuntoa ei ole vielä vapaana. Viime viikolla soittelin ja sanottiin, että voi vapautua pikaisestikin, kyseltävä tällä viikolla. Jospa mies nyt ihan itse kysyisi. Jos ei, niin sitten minä kyselen. Alkaa itseäkin ahdistamaan tilanteen pitkittyminen ja on lapsillekin varmasti vaikea ymmärtää tätä erokuviota, kun isä onkin vielä saman katon alla.
Olen itse koettanut tehdä muuttoa miehelle mahdollisimman helpoksi. Jaettiin olemassa olevia huonekaluja ja hankin jo itselleni uusia (käytettyjä) kalusteita, jotta mies saa noita meidän vanhoja eikä hänelle tulisi niin paljon hankintoja muuton myötä. Nyt hänellä pitäisi olla lähes kaikki tarvittavat kalusteet. Pienemmät kuten verhot, matot, astiat ym. kyllä myös löytynevät. Voin auttaa muutossa jne. Kun ajattelen kuitenkin, että muutto on miehelle kova juttu ja vaikeaa lähteä yksin asumaan pois minun ja lasten luona, niin koetan helpottaa sitä mahdollisimman paljon. Toiveissa on, että asunto löytyisi äkkiä! Onnenpotku olisi, jos vaikka tänään saisi tiedon ja asunto olisikin vapaa heti! (Kyseessä on vuokratalot, joissa asuntoja on tyhjillään remontin vuoksi ja remontit alkavat olla loppusuoralla ja asuntoja vuokrataan sitä mukaa, kun remontti kunkin asunnon kohdalla on valmis)
Eihän se muutto kaikkia asioita ratkaise. Voi olla, että sitten vasta onkin vaikeaa. Mutta kun ensin ikuisuuksia vatvoi, mitä tehdä, ollako yhdessä vai erota, ja lopulta sai tehtyä ratkaisun, niin ei haluaisi enää jatkaa tässä väliaikaisessa tilassa vaan saada asiat etenemään. Jotta pääsisi kokeilemaan, miltä se elämä sitten tuntuu.
Nyt kun mies kotiutui viikon ryyppyreissultaan, on ollut ahdistavaa olla saman katon alla. Pahimmasta krapulasta toivuttuaan mies on pyytänyt viereen, halunnut halata ja yllätys yllätys koettanut houkutellaan sänkyyn. Halattu on ja oltu vierekkäinkin, mutta seksiä en halua enkä voi harrastaa hänen kanssaan. Siitä tietysti saa hirveät raivarit ja aiheen syyttää minua ties miksi, olen ilkeä akka. Ei mene mitenkään perille, kun sanoo EI. Vonkaa ja vonkaa kerta toisensa jälkeen. se tuntuu hirvittävän itsekkäältä, omat paineet hänellä on niin kovat, että pitäisi päästä purkamaan ne. Koen olevani objektin asemassa, niin kuin viime vuodet meidän koko ajan harvenevassa seksielämässämme. En halua sitä enää. En halua seksiä hänen kanssaan. Enkä kyllä kenenkään muunkaan kanssa, haluja ei vaan ole. Miten voisin olla intiimisti sellaisen ihmisen kanssa, johon en voi luottaa ja jota en voi kunnioittaa. En vihaa häntä, en tiedä rakastanko? Ehkä lähes 20 vuotta yhdessä olleena tulen aina tietyllä tavalla rakastamaan häntä, onhan meillä paljon yhteisiä muistoja ja hyviä hetkiä. Mutta nyt tunnen itseni nurkkaan ajetuksi hänen seurassaan. Jotenkin tuntuu, että hän ei ole enää se, joka näkee sisimpääni ja jolle voin puhua kaikkia asiat ja johon voin turvata. Hän on nyt jossakin kauempana, ei enää minun ”sisäpiirissäni”. Hän kyselee vähän väliä, miltä minusta tuntuu, olenko masentunut jne. Hän ei enää näe minun sisimpääni. Hän ei ymmärrä minua. Saan kuulla, että et sinä voi ajatella noin, et sinä voi tuntea noin, et sinä voi olla tuota mieltä, miten sinä voit tehdä sitä ja tätä, hän ei voi ymmärtää. Välillemme on auennut leveä kuilu, jonka yli ei taida enää päästä. Vai onko se ollut välillämme aina? Ehkä en ole vain halunnut sitä nähdä ja olen koettanut sitä epätoivoisesti ylittää. Ehkä olen vain halunnut, että joku ymmärtäisi minua, enkä ole tajunnut sitä, ettei toinen ymmärräkään.
Saanko minä olla sellainen kuin olen? Eikö minun tarvitsekaan muuttua sellaiseksi kuin toinen haluaa minun olevan? Ja eikö minun tarvitse koettaa saada toista ihmistä muuttumaan sellaiseksi kuin minä haluaisin hänen olevan? Voi, miten ihanaa, ei tarvitse pakottaa itseään eikä toista. Molemmat olkoot sellaisia kuin ovat. Turhaan me yritämme muuttaa toisiamme, molemmat vaan ovat onnettomia. Minä riitän sellaisena kuin olen. Niin sinäkin. Meidän ei ole pakko elää yhdessä, vaan voimme kulkea omia polkujamme ja olla oma itsemme.
Tällaisia tunnelmia näin viikon aluksi. Olo on jotenkin tyhjä.
hmm…mietin myös tuota lapsille erosta kertomista ja siitä yleensäkin puhumista…
meillä ero tuli kaikesta huolimatta eteen aika yllättäen, miehen kanssa oli kyllä viime aikoina aiheesta puhuttu useinkin, mietitty asumuserona, että kokeiltaisiin, miltä se kenestäkin tuntuu jos oltaisiinkin erillään, josko se olis kaikille ehkä parempi. Tosin mies taisi näidenkin puheiden aikana olla yleensä jokseenkin humalassa, että tiedä sitten muistiko se enää puheita jälkikäteen. lapset ei varmaan oikein tienneet, että eroamisen mahdollisuutta on olemassa tai en oikeastaan muista, ehkä vanhimpien kanssa asiasta joskus ohimennen oli ilmassa ajatus, että voisi koittaa sellaistakin.
Lopulta sitten tultiin siihen “hauskaan” päätepisteeseen, että eräänä yönä jouduin soittamaan poliisit kun mies ei antanut kenenkään nukkua ja siitäkös repesi. seuraava aamu oli sitten niin paksua henkistä ja lievää fyysistä pahoinpitelyä juuri välittämättä siitä oliko lapset paikalla vai ei, että hissuksiin sitten kasailin kampetta ja mummolaan mentiin, eikä takaisin tultu. jotenkin se oli meikäläisellä raja kai siinä, kun tosiaan tuli sitä fyysistä mukaan. ei niin, ettäkö oikeasti olisi sattunut, mutta seuraava kerta olisi voinut olla sitten jo erilainen. Mutta tästä tilanteesta kun lähdettiin, niin aika nopeasti tilanne eteni lasten kannalta.
lapset tietenkin olivat vähän ihmeissään, mutta toisaalta näin jälkikäteen kun miettii, niin yllättävän vähän. ehkä hekin kuitenkin olivat jo aistineet ilmapiirin niin huonoksi, että ymmärsivät aika helposti, ettei samassa talossa jatkaminen olisi onnistunut millään. jonkin verran sitten kyselivät kuitenkin, että miksi ei voida asua kaikki yhdessä, mutta yritin kyllä olla rehellinen, sanoin suoraan, ettei äiti enää jaksa asua isän kanssa jos se jatkaa viinan juomista ja että kummallakin äitillä ja isällä on parempi olo, jos asutaan erillään.ja aina yritin muistaa sanoa, että kumpikin hirveän paljon silti aina lapsista tykätään ja ettei tosiaan mikään ole lasten vika. pääasiassa erosta on puhuttu, kun lapset itse on ottaneet asian jotenkin esille tai se jotenkin vaan nousee pintaan. joskus muistan kun lapsille taas vakuuttelin, että vika ei ole lapsissa ja kumpikin välittää lapsista, niin vanhin saattoi vastata että" joo joo, oot sata kertaa jo sanonu,ei tartte aina" tuli välillä hyvä mieli, että jotakin oli ymmärretty, mutta silti taas kohta saatoin jatkaa samalla linjalla joskus kysymättäkin, ettei pääsis unohtumaan.
jonkinlainen turvattomuus lapsia kuitnekin vaivasi pitkään, tämä näkyi ainakin siinä, että isotkin lapset mielellään tulivat yöksi kanssani samaan huoneeseen ja annoin tullakin. jossakin vaiheessa siirryttiin siihen, ettei edes yritetty nukkua eri huoneissa, mikä sopi kaikille hyvin. ja nyt vasta vanhin 10v alkoi puhumaan omasta huoneesta, jossa sitten näin puolen vuoden reilun jälkeen on alkanut itse nukkumaan. että aikansa se vie, mutta kun vaan pysyy itse lapselle tukena ja turvana, niin näyttävät taas kasvavan… 
varmaan pienempien lasten (ja Isompienkin) kanssa näitä erojuttuja pohditaan vielä myöhemmin uusiksi, kunhan huomaavat, ettei kaikilla olekaan asiat kuin meillä. Mutta varmaan on hyvä kun asioita ehtii pohtia etukäteenkin, ei tule kaikki sitten niin yllätyksenä. Toisaalta myös harmi, kun teillä tuo asuntoasia venyy, mutta toivotaan, että ratkeaa pian.
"Saanko minä olla sellainen kuin olen? Eikö minun tarvitsekaan muuttua sellaiseksi kuin toinen haluaa minun olevan? Ja eikö minun tarvitse koettaa saada toista ihmistä muuttumaan sellaiseksi kuin minä haluaisin hänen olevan? Voi, miten ihanaa, ei tarvitse pakottaa itseään eikä toista. Molemmat olkoot sellaisia kuin ovat. Turhaan me yritämme muuttaa toisiamme, molemmat vaan ovat onnettomia. Minä riitän sellaisena kuin olen. Niin sinäkin. Meidän ei ole pakko elää yhdessä, vaan voimme kulkea omia polkujamme ja olla oma itsemme. "
tulee vähän tätä tekstiä, mutta pakko oli tuo yläpuolen pätkä vielä lainata, kun oli niin tuttua pohdiskelua.
joskus aikanaan kun naimisiin mentiin, en oikein osannut yhtyä miehen lausumaan, kun silloin oli sitä mieltä, että jos joskus ei enää millään viihdytä yhdessä, niin ei tahallaan kiusata toisia, vaan lähdetään edes melkein sopuisasti erilleen. ei jotenkin silloin osannut itse ajatella noin, kun oli yhteistä taipaletta aloittamassa ja luuli loppuiäkseen saavan kumppanin. muutta niin ne vaan asiat kääntyy päälaelleen, mies on ollut tosi vihainen, kun on huomannut, että olen tosissani, eikä paluuta tunnu olevan. onhan se tietty muutos, kun ei olekaan enää sitä palvelua, ei sitä juomisen mahdollistajaa. vaikka näkyyhän tuo onnistuvan silti…
Miehen juominenhan on nyt täysin minun syytäni. Kun jotakin puhetta tuli alkoholin lisääntyneestä käytöstä, niin mies vaan sanoi, että tiedät kyllä miksi minä juon. Syy on siis minun, kun haluan erota ja ajan hänet kodistaan pois. Ei mennyt mitenkään jakeluun se, että kyllä se pohjimmiltaan olet sinä itse, joka sitä viinaa kurkusta alas kaadat. Viha on kova minua kohtaan. Se tuntuu pahalle, mutta minkä sille voi. Koetan vaan kestää.
Eilen mies oli soitellut asuntoa ja nyt asunto olisi tarjolla elokuun alusta alkaen. Vihdoinkin! Nyt on vaan kamala stressi rahasta, miten on vara maksaa vuokra, oli soitellut soskuun ja kysellyt sieltä apuja. Kun tulin kotiin, oli vastassa ”iloinen” tervehdys: ”Mitä vittua sitä tähän aikaan tullaan kotiin?” Kun olin käynyt kaupassa töiden jälkeen ja tulin puolta tuntia myöhemmin kotiin. Olipa kiva tulla kotiin, kun vastassa oli kiukkuinen ukko. Täytin kuitenkin illalla toimeentulotukihakemusta hänelle ja mies etsi tarvittavia liitteitä siihen. Ja kirosanoja ja kiukkuilua tuli vähän väliä, on tämä kamala homma ja sinun syytä kaikki, että tällaiseen joutuu jne. Jos en saa soskusta mitään, niin en sitten muutakaan, kun ei ole rahaa jne. jne. Ihan sama autatko vai et, jos et, niin sitten en laita koko hakemusta. Oli kamala ilta. Kävin lasten kanssa ulkona ja käytiin katsomassa ulkoa taloa, johon isä muuttaa. Esikoinen sanoi, että hyvä, kun isi asuu näin lähellä, että hän voi tulla vaikka itsekseen sitten käymään isän luona. Eli suhtautui ihan kivasti. Isä vaan ei paljoa miettinyt, mitä lasten kuulleen suustaan päästi, todella ikävää. Kiukutteli kuin pieni lapsi, mutta kun iso mies käyttäytyy niin, ei se ole mukavaa katsottavaa. Koetin sitten lapsille selitellä, että isi on hermostunut muuttoon liittyvien asioiden hoitamisesta, ei ole vihainen teille. Mies sitten useaan kertaan jankkasi minulta, että miten sinä voit olla noin rauhallinen, miten voit suhtautua noin rauhallisesti. Pakko kai minun on koettaa olla rauhallinen, muutoin tilanne olisi katastrofi. On kai lasten pystyttävä tukeutumaan edes minuun ja koettava, ettei tässä nyt ole kyseessä maailmanloppu.
Illalla sitten mies ensin sanoi, että äiti saa laittaa lapset nukkumaan. Sitten kun hoidin iltapesut ym. ja mentiin lukemaan kirjaa sänkyyn, mies tuli siihen vähäksi aikaa ja sitten lähti marttyrimaisesti pois, kun häntä ei huomioitu, enkä keskeyttänyt kirjan lukua, vaan pojat kuuntelivat keskittyneesti kainalossani. Mies ei saanut huomiota, vaan varmaankin tunsi itsensä ulkopuoliseksi, sen voin ymmärtää, mutta itsehän halusi minun nukuttavan lapset. Sitten kun kirja tai itse asiassa kaksi kirjaa oli luettu, tuli mies sanomaan hyvää yötä ja halusi halata lapsia, nuorimmainen ei halunnutkaan halata isää ja siitä mies suuttui, ja tiuskaisi ”Ei sitten!” ja lähti huoneesta kiskaisten oven perässään kiinni. Mielestäni hän käyttäytyi kuin pikkulapsi. Enkä todellakaan sano, että itse aina käyttäytyisi aikuismaisesti, välillä sitä on itsekin todella lapsellinen ja sanoo, mitä sattuu. Mutta eilen mies varmaan oli niin oman tuskansa vallassa, ettei pystynyt ajattelemaan ketään muuta kuin itseään ja omaa pahaa oloaan. Sitten hän kyseli, että ymmärränkö häntä yhtään. Kyllä ymmärrän, että pahalta tuntuu, mutta aikuisen ja vanhemman pitäisi ainakin yrittää kantaa vastuunsa ja ajatella lapsia. Pahalta tuntuu heidän puolestaan. Ja omastakin. Ja miehen puolesta.
Nyt sitten tänään otan kopioita miehen papereista toimeentulohakemusta varten ja kirjoitan selvitystä elämäntilanteesta, jotta saisi soskusta apua muuttoon. Vuokratakuuta ja ensimmäistä vuokraa varten ainakin, jos ei muutoin. Onko kellään vinkkejä siihen? Itsellä päänsärky jomottaa, mutta ei auta kuin lääkettä poskeen ja pakko jaksaa. Ei tämä homma muutoin etene mihinkään suuntaan.
Vinkkejä pyysit. Saamasi pitää. Lopeta kaikenlainen hyysääminen muun paitsi ukkelin muuttoa edistävien asioiden suhteen.
Tuo on tyypillistä juovan juopon kiukuttelua ja yritystä saada lisäaikaa - juomisen jatkamiselle tutussa ympäristössä.
Olen käynyt itse samanlaisen kuvion läpi. Minut autettiin alkuun kunnan vuokrakämpässä. Yksinään menin tietenkin sinne murjottamaan ja join vielä jonkin aikaa. Lopulta erilaisten kovien kokemusten jälkeen oli pakko huomata, että enää ei hyysätä. Ja kuinka ollakaan, minä menin hoitoon ja raitistuin. Siitä on nyt jo reilusti yli kolme vuotta.
Takaisin entiseen ei ole asiaa, koska minä muutuin totaalisesti kun juominen jäi. Eikä vastapuolikaan ole entisensä. Taitaa jo kävellä omilla jaloillaan ja lienee hankkinut uudet ystävyys- ym. suhteet. Näin on parempi kummallekin. Sen hyväksyminen ei ole helppoa, mutta aika tekee tehtävänsä myös ymmärryksen puolella.
Tämä tarina on erittäin tyypillinen. Hyvin moni on kokenut saman. Vain paikka ja aika ovat erilaiset ja ihmiset tietenkin.
Itsellesi suosittelen Al-Anonia. Saattaa kuulostaa omituiselta, mutta omakin eheytymisesi alkaisi sujua paremmin. Ja mistäs minä tiedän, vaikka olisit vertaistuen jo ottanutkin käyttöösi. Ja niin, elämä saattaa vielä hymyillä jopa teille molemmille. Ehkä eri paikassa ja eri kasvoilta, mutta kuitenkin.
paarma, raitistunut alkoholisti
Onnea asunnon johdosta!! 
Onhan se totta mitä Paarma sanoi, että täytyisi vaan lopettaa hyysääminen, mutta minkäs teet, toisen kanssa jakanut ensin melkein koko elämänsä ja tämä tulee aina olemaan isäkin. Auta vaan minun mielestäni rauhassa toinen omaan asuntoonsa, jos se tuntuu sinusta hyvälle, sitten voi kai keskittyä nirhaamaan sitä napanuorta. Hei vau, olettepa ottamassa isoa askelta! Toivottavasti saatte neuvoja niihin soskuasioihinkin.
Mutta tuossahan tuo tärkein ja hyvä mantra hoettavaksi meille muillekin 
.
Minä yritän edelleen jotain samansuuntaista, mitä sinä, auringonkukka. Hellästi tönien yritän saada miestä itsenäistymään. Tuntuu niin tyhmältä koko ajatuskin, kun kyseessä sentään on aikuinen mies, jonka olisi moinen oppi pitänyt saada jo lapsuudenkodistaan. 
On vain niin tutun kuuloista tuo marttyyrikäyttäytyminen. Meillä tapahtuu ihan samaa vähän väliä. Minä suutun siitä, että lapsi otetaan silloin välineeksi eikä käsitetä, että lapsen kautta kostaminen on pahinta maailmassa.
En osaa antaa mitään vinkkejä papereiden täyttöön tai sossun kanssa asioimiseen, mutta toivon todella, että sieltäkin hiukan avitetaan, että mies vihdoin lähtisi sinun nurkistasi maleksimasta. Tuo koko tilanne on varmasti raskas lapsillekin. Erosta on siis jo tieto ja asiasta puhuttu, mutta silti sama epävarmuus jatkuu ja iskän navan ympärillä pyörii taas kaikki. Toivottavasti pääset pian rakentamaan omaa rauhallista elämääsi ilman miehen oikutteluja. Hän ei varmasti omaa käytöstään tajua, eikä ymmärrä, että eniten hän tekee hallaa lapsilleen.
Tulin juuri lomareissulta ja luin auringonkukan kirjoitukset. Hienoa, että asuntoasiat alkavat selviytyä. On hienoa, että etenet määrätietoisesti valitsemallasi tiellä. Itse en sille tielle aikoinani rohjennut lähteä. Minäkin suosittelen sinulle Al anonia. Saat sieltä ystäviä ja tukea. Heillä on samoja kokemuksia. Tsempillä eteenpäin.
Heipä hei kaikille.
Luin juuri koko tämä viestiketjun läpi ja haluan kertoa, että minäkin tunnistan itseni ja oman tilanteeni lähes kaikista näistä kertomuksista. Olen saanut paljon hyödyllistä tietoa näistä keskusteluista. On hyvä, että on tälläinen kanava, missä voi kertoa avoimesti kipeistä asioista, joita ei viitsi juuri tuttujenkaan kanssa jakaa. Iloitsen puolestasi/ kanssasi auringonkukka, että olet saanut tehtyä ratkaisusi ja elämälläsi on uusi suunta. Itse vielä soudan ja huopaan oman päätökseni kanssa. Tsemppiä auringonkukalle ja kaikille muillekin “kanssasisarille”. 