Auringonkukka, mitä kuuluu?
Mitä minulle kuuluu? Kiva, kun joku on kaipaillut, kiitos sinulle tigera! Olen nyt asunut kuukauden ajan lasten kanssa kolmestaan, mies omassa asunnossaan. Ratkaisu tuntuu oikealta. Minulla ja lapsilla on oma rauha. Ja meillä on paljon rauhallisempaa. Paitsi lähes aina kun tapaan mieheni tai siis pitää varmaan kutsua häntä ex-mieheksi. Meille tuntuu tulevan riitaa mistä vaan. Mies on käyttänyt alkoholia reilusti koko kesän, syy on totta kai siinä, että halusin hänen muuttavan omaan asuntoonsa. Vieläkään hän ei näe syytä itsessään. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin hyväksyä erilleen muuton, mutta ei tee sitä helpoksi kenellekään, kaikkein vähiten itselleen. Itse tunnen oloni helpottuneeksi, kun vihdoin konkreettisesti asumme erillämme, tunnen olevani osittain vapaa hänestä. Sanon siksi osittain, koska hän ei halua päästää irti. Soittaa useamman kerran päivässä, haluaa, että neuvon joka asiassa ja kuuntelen häntä. Näinhän olen tehnyt vuosien ajan, on vaikea hyväksyä muutosta. Jotenkin näen miehen ihan uudessa valossa. Tällainenko hän on aina ollutkin? Miten minä en ole nähnyt sitä aikaisemmin? Miten olen voinut olla niin kauan tuollaisen miehen kanssa? Hän on itsekäs, röyhkeä, ahne, omahyväinen, karkea puheissaan, huonosti käyttäytyvä jne. Ihan kuin olisin nähnyt hänet vaaleanpunaisten lasien läpi ja nähnyt hänet sellaisena kuin olisin halunnut hänen olevan. En ole halunnut nähdä todellisuutta.
Nyt olen siis eroratkaisun kanssa sinut. Lapset ovat mielestäni rauhoittuneet ja esikoinenkin on enemmän ulospäin suuntautunut ja reippaampi, ei ole enää niin mietteissään. Olen yrittänyt olla lapsille läsnä, kuunnella, tukea ja turvata, antaa aikaa. Tuntuu kuin olisin taas päässyt lähemmäs lapsiani. Se energia ja aika, joka meni miehen hyysäämiseen, on nyt lapsille. Eikä se taida olla ihan vähän. Olen joutunut olemaan vähän äitinä ja isänä, sillä isä ei hirmuisesti ole osallistunut lasten arkeen. Esikoinen on ollut peräti yhden yön isällään, nuorempi ei yhtään. Muutaman kerran olemme käyneet lasten kanssa isän luona, se on vain sillä tavalla hankalaa, että minun ja miehen välit ovat hieman jännitteiset ja en oikein tunne oloani kotoisaksi hänen luonaan, ahdistaa ja tulee helposti riitaa, mikä on lasten kannalta ikävää. Keskenään lapset ovat yrittäneet pari kertaa isälleen mennä, mutta silloin isi onkin yllättäen ollut ottanut ”muutaman”, eikä vastoin omaa käsitystään ole mielestäni ollut lastenhoitokunnossa. Eihän se häntä haitannut lasten kanssa asuessakaan, mutta nyt kun hän olisi yksin lasten kanssa, en voi mitenkään antaa lapsia hänen vastuulleen, jos on ottanut yhtään mitään. Ja yhtään mitään siksi, että luottamus on totaalisesti mennyt. Se on oltava täysin selvin päin, jos lapset ovat isänsä luona. Ei vaan sitten ole hirmuisesti kiinnostanut lasten luokseen ottaminen. Ehkä ei ole voimavaroja. Ikävää lapsille, kun eivät näe paljoa isää, mutta ei voi mitään. Ehkä tilanne muuttuu. Esikoinen aloitti koulun, siihen liittyen mies ei auta oikeastaan mitenkään. Hänen mielestään tällaisessa tilanteessa ei hänen kuulu auttaa. Kun olen itse halunnut erota, niin on sitten itse huolehdittava kaikesta. No, sitten minä huolehdin itse ja pyydän apua sitten joltakin muulta, silloin kuin sitä välttämättä tarvitsen. Minusta se on enemmän häneltä itseltään pois, ja tietenkin lapsilta, mutta mies näkee asian toisin. Ehkä se kuvastaa hyvin meidän perheessämme vallinneita rooleja: minä olen ollut äiti, joka huolehtii kaikesta ja mies on auttanut pyydettäessä, muutoin ollut huolehdittavan roolissa.
Paljon on tapahtunut kuukauden aikana. Tässä päällimmäisiä tunnelmia. En ole lueskellut tätä palstaa kuukauden aikana ollenkaan, täytyy nyt päivittää muidenkin kuulumisia. Oikein hyvää loppukesää, nautitaan vielä näistä aurinkoisista elokuun päivistä!
Kiva kuulla sinusta ja tuollaisia uutisia vielä. Olen onnellinen puolestasi. Myös me erottiin miehen kanssa. Ajattelet aika samalla lailla eksästäsi nyt kuin minäkin omastani. Juuri se tuossa satutti minua kertomalla, että viikko eromme jälkeen hän olikin niin rakastunut taas uuteen… no, siitä kirjoittelin omassa ketjussani jo tarpeeksi, joten ei siitä enempää. Mutta kaikissa hänen puheissaan ja toimissaan näen nyt hänet aivan eri silmin. Samoin minäkin näen ahneet, itsekkään, täysin lapsellisen ja avuttoman ihmisen.
Meillä yritettiin myös tuota samaa kaavaa, että minä olisin jotenkin osallistunut hänen asioidensa hoitoon, mutta tyssäsin sen alkuunsa. En ota mitään kantaa hänen asunnonhakemisiinsa, en työtilanteeseen, en osoitteenmuutoksiin, en mihinkään. Hoitakoot nyt itse raha-asiansa, täyttäkööt hakemuksiaan ja miettikööt miten elämänsä hoitaa. Ei ole minun murheeni. Nyt olisi ollut aika kasvaa aikuiseksi, mutta eipä hän näytä siihen vieläkään pystyvän kun tarvii heti jonkun huolehtimaan itsestään.
Ihana kuulla, miten sinä ja lapset olette nyt ehjä perhe. Meillä on myös ilmapiiri täysin toinen kotona, kun yksi ärjähtelijä on poissa. Ihan täysin en ole vielä tyytyväinen, sillä harmittaa kaikki ne tavarat, jotka mieheltä jäi vielä tänne nurkkiin pyörimään ja odottamaan uutta osoitetta. Olen kannellut tavaroita autotalliin ja potuttaa, kun minä joudun niitä sinne rahtaamaan. Tulisi itse hakemaan kamansa kun kerran muuttaakin. Meillä voi siis olla vielä edessä riitelyä tavaroista, kenen mikäkin on, mutta eiköhän siitäkin selviä. Vielä en ole siis selvillä vesillä, tuntuu että asia on selvä vasta sitten kun kaikki miehen tavarat on poissa.
Minä hoidin miehen asioita ennen erilleen muuttoa ja vielä sen jälkeenkin vähän, koska muutoin en olisi ikinä saanut häntä muuttamaan pois, jos en olisi itse järjestellyt asioita hänen puolestaan. miehellä muuttohaluja ei juuri ollut, muutti koska minä pakotin, ja jos en olisi järjestänyt asuntoa, hoitanut toimeentulotukihakemuksia ym. ei hän todellakaan olisi niitä hoitanut, vaan olisi edelleenkin samassa asunnossa kanssamme. Autoin konkreettisestikin muutossa, tavaroiden hankinnassa jne. Mutta nyt kun mies on omassa asunnossaan, kaikki käytännön asiat ihan ok ja asumisen edellytykset ovat kunnossa, haluan, että minun ei tarvitse enää ”olla äitinä” ja hoitaa asioita hänen puolestaan. Totta kai mies on siitä loukkaantunut ja suuttunut joka ikinen kerta, kun olen kieltäytynyt auttamasta, mutta sille ei voi mitään. Pikku hiljaa hän ottaa tosissaan sen, että on pärjättävä omillaan. Ja varmaan pärjääkin, tai sitten saa apua joltakulta muulta. Vaikeaa on, mutta on tämä sen arvoistakin. Haluan asettaa omat rajani ja pysyä niissä. En jatka enää kynnysmattona olemista. En voi enkä jaksa enkä halua. Ei minun tarvitse aina joustaa.
Jotenkin yhä kun miehellä on jokin avuntarve, hän olettaa että minä salamana ryntäisin avuksi, eihän minulla voi olla mitään tärkeämpääkään tekemistä ym. Surullista on, että lasten kohdalla hän ajattelee minun mielestäni myös kovin itsekkäästi, lapset voivat käydä isänsä luona silloin kun isälle sopii. Ja mielellään yksitellen, kun kaksistaan lapset riehuvat liikaa. Lapset voivat tulla yökylään sitten joskus myöhemmin, katsotaan nyt, milloin isille sopii. On paha mieli lasten puolesta. Sitten kun isä vähäksi aikaa on kiinnostunut lasten kanssa olemisesta, on hänellä koko ajan kamalasti kiirettä, puhelin soi, pitää käyttää nettiä, tehdä sitä sun tätä ja lapset jäävät kakkoseksi, katsovat vaikka telkkaa tai pelaavat tietokoneella tms. Ei isä ole oikein kokonaan läsnä lapsille. Näinhän tilanne toki oli jo yhdessä asuessamme. Usein tuntui siltä, että lapset häiritsivät isän elämää, ja hän olisi halunnut olla rauhassa. Nyt hän saa olla rauhassa, mutta sekään ei ole hyvä. Mies toivoisi, että voisimme palata takaisin yhteen. Mutta asettamani ehdot yhteiselolle eivät ole hänelle mieleen. Alkoholi on numero yksi, siitä ei luovuta. Siis yhteiseloa ei voi edes harkitakaan, jos siitä ei voi luopua. Toki yhteenpaluuta joutuisi miettimään vakavasti siinäkin tapauksessa, jos viina jäisi pois kuvioista. En tiedä olisiko se enää mahdollista. Mutta asia ei ole ajankohtainen eli en käytä energiaa sen miettimiseen.
Meillä kotona ilmapiiri on myös muuttunut. Poissa on se pahantuulinen, kiukkuileva, äksyilevä, kiroileva ja muihinkin pahaa tuulta tartuttava perheenjäsen. Meillä saa laulella ääneen (sitä mies ei sietänyt, kuulemma vaan ne, jotka ovat ammattilaisia, saavat laulaa, muut olkoot hiljaa), saa nauraa ja pelleillä, olla hyvällä tuulella, hassutella, tehdä kaikenlaista yhdessä, mennä aikaisin nukkumaan. Televisio on kiinni, tietokonetta ei ole, kun aikaisemmin tv ja tietokone olivat aina päällä ja lapset töllöttivät ruutua tuntikaupalla. Nyt sitä ei ole kaivattu, edes pikkukakkosta ei ole katsottu aikoihin. On kivempi tehdä muuta yhdessä, eikä tarvitse paeta kireää ilmapiiriä tv:n tai tietokoneen ääreen ja uppoutua virtuaaliseen maailmaan ja paeta todellisuutta. Tuntuu hyvältä. Toki on välillä ikävä toista rinnalle, jakamaan arkea, ikävä toisen kainaloon. Mutta on helpottavaa, kun ei tarvitse väistellä toisen ehdotuksia intiimiin kanssakäymiseen, ei tarvitse paeta toiseen huoneeseen tai ulos toisen läsnäoloa. Saa olla rauhassa ja tehdä mitä huvittaa, toki lasten ehdoilla. Voi pitää kiinni nukkumaanmenoajoista, ruoka-ajoista, säännöistä ja rutiineista, eikä kiistellä miehen kanssa niistä. Aika paljon hyviä puolia tässä erillään asumisessa, eikö?
tuo on aivan samaa, mitä meillä oli yhdessä asuessamme. Jos pyysin miestä hetken olemaan poikansa kanssa, että saisin rauhassa tehdä esim. jonkin pikkujutun, se oli sitten sitä että isä huusi sängystä läppärinsä luota “tuus tänne kattomaan mitä iskä tekee”. Ihan kuin 4-vuotiasta energistä sälliä huvittaisi pätkääkään maata sängyllä katselemassa youtubesta jotain filminpätkää. Ja netistä imuroidut leffat oli miehen mielestä parhaat lastenvahdit. Jollei poika sitten jaksanut sellaisia katsella, se ei ymmärtänyt ollenkaan ja suuttui siitä pojalle. Mulle tuli joskus niin paha mieli siitä isän äyskimisestä. Ihan kuin lapsi olisi ollut jotenkin tiellä ja harmiksi vaan. Koskaan sille ei tullut mieleenkään lähteä pojan kanssa vaikka leikkikentälle. Lapsi sai olla hänen mukanaan, jos antoi hänen tehdä rauhassa omia juttujaan.
Mä allekirjoitan tuon isoilla ja vahvennetuilla kirjaimilla. Tuo on niin totta. Ihan samoja asioita olen huomannut meilläkin. Minä nautin esim. siitä, ettei tarvi tuntea syyllisyyttä nukkumaanmenosta. Jos menin ilta 11 nukkumaan, jotta jaksan aamulla 6lta olla taas töihin lähdössä, miehen mielestä mä olin AINA väsynyt. En antanut hänelle sitä yhteistä aikaa (seksiä siis). Syyt siihen oli kyllä jossain paljon syvemmällä kuin väsymyksessä, mutta sitä ei mies koskaan tajunnut. Nyt mä saan mennä nukkumaan vaikka 9ltä, jos haluan eikä kukaan syyllistä mua siitä.
Miten teilläkin tuo laulaminen oli niin pannassa? 
Me nimittäin juuri hoilotettiin likan kanssa kilpaa singstaria. Kivaa oli ja kurkkua jo kärvisteli, mutta kukaan ei tullut huutamaan että olkaa hiljaa tai lähtenyt ovet paukkuen autotalliin kunnei sisällä pysty olemaan.
Aivan uskomatonta, miten omasta alkoholististaan saa lukea lähes kaikkien muidenkin viesteistä… Meillä oli kiellettyä napsuttelu, läpsyttely ja rummuttelu, kun se on niin hermostuttavaa. Kaikkeen, mitä minä tai poika pyysimme, vastaus oli “kohta”, joka ei koskaan tullut. Minustakin on ihana käydä nukkumaan rauhassa ja nukkua ehjä yö, kun ei tarvitse herätä aamuyöllä laittamaan televisiota kiinni, kun alkoholistini on nukahtanut sen ääreen.
Nyt on taas piru merrassa. Mies on ollut todella kireä ja hermostunut viime päivinä, ja kysyessäni apua lasten kanssa, ei voi auttaa, kun ei tiedä mitä tekee ja missä on. Äsken soitti ja sanoi, että hän tarvitsee matkalaukun, voitko tuoda sen heti. Varasto on vielä käymättä läpi eli siellä on vielä hänen tavaroitaan, enkä ole antanut hänelle avainta, jotta pääsisi itse hakemaan omansa. Matkalaukut (yhteiset) ovat siellä ja hän tarvitsee nyt laukun. Kysyin, että minnekä olet menossa. Ei tiedä, on päästävä jonnekin. Hän lähtee äkkilähdöllä ihan minne vaan. Kysyin oletko humalassa (ääni oli sen kuuloinen)? Ei kun olen juuri herännyt. Sekavalta ainakin kuulosti. Kysyin, että onko sulla varaa lähteä? Ei ole, mutta kortilla pääsee. Kaikki kaverit on köyhiä, eikä kukaan pääse mukaan, lähtee sitten yksin. Kysyin minkä kokoisen laukun tarvitset? Sen kokoisen, mihin mahtuu 20 viinapulloa. (Ei liene vaikeuksia arvata, mikä on elämässä ykkönen.) Kun hänellä ei ole mitään. Minä en anna hänelle mitään läheisyyttä. Sanoin, että onhan sinulla lapset. Vastaus: Joo, joo, onhan mulla lapset (hyvin ivallisella äänellä). Ei hänellä ole mitään. Pelottaa mihin lähtee, mitä tapahtuu jne. Mutta en kai voi kuin seurata vierestä ja rukoilla hänen puolestaan. Sanoin, että kerro lapsille, että lähdet ja milloin tulet. En tiedä milloin tulen vai tulenko ollenkaan… Kylmä kauhu kiristää rinnassa… Auttakaa…
Auringonkukka: Tiedän kyllä miltä tuntuu, mutta sä et voi ottaa vastuuta siitä mitä mies tekee. Hengitä syvään sisään ja ulos ja ajattele, että jos ei tule takaisin, niin elämä jatkuu sulla ja lapsilla ilman, että tarvitsee enää tuntea tuota pelkoa. Jos tulee takaisin, niin yritä järjestää tilanne niin, että sinun ja lasten ei tarvitse enää tuntea tuota pelkoa eli poistu siitä alkoholistin voimapiiristä. Te ette tarvitse tuota pelkoa, vaan te voitte tehdä elämästänne onnellisen, jossa ei tarvitse pelätä mitään. Todella paljon voimaa sulle Auringonkukka nyt!!
Samanlaista ajattelin ehdottaa kuin “samanlaista”. Sinä et voi kuitenkaan jatkuvasti vahtia miestä ja ohjailla mitä voi tehdä ja mitä ei. Anna vastuu nyt ihan kokonaan vaan miehelle vaikka kuinka tiukkaa tekisi. Anna matkalaukku, ethän sinä muutakaan voi. Nyt pitää miehen omien siipien jo alkaa kantaa, sun tehtäväsi ei ole kannatella.
Kiitos kommenteistanne. Järki kyllä sanoi ja sanoo juuri oin, että en voi ottaa vastuuta miehen tekemisistä. Enkä otakaan, vaikka kuinka ahdistaa ja huolestuttaa. Viime yönä jo painajaisissa mies seikkaili ulkomailla jne. Mies lähti eilen ja on nyt etelän mailla, paossa arkielämää. Matkalaukun vein eilen ja kohtasin miehen kiukun ja uhman. " Jos sinä vain antaisit vähän enemmän lämpöä ja hellyyttä, niin ei tarvitsisi lähteä minnekään. " Hänen logiikkansa mukaan minä siis pakotan hänet lähtemään reissuun, kuten myös juomaan. Kaikesta voi syyttää toista, kun ei halua ottaa vastuuta omista tekemisistään itselle. Se muuten on hämmästyttävää, kuinka erilaiset käsitykset meillä kahdella on isän osallistumisesta lasten elämään eron jälkeen. Miehen mukaan hän on ollut hirveän paljon lasten kanssa, tehnyt heidän kanssaan todella paljon kaikkea ja lapset ovat olleet paljon isänsä luona. TÄH? En ollut uskoa kuulemaani. Minusta tilanne on täysin erilainen. Lapset ovat olleet muutaman kerran isänsä luona minun kanssani käymässä, esikoinen on ollut yhden yön isänsä luona, nuorempi ei pyynnöistään huolimatta vielä kertaakaan. Kaksi kertaa lapset ovat käyneet isällään saunassa ja syöneet ja viettäneet illan isän kanssa. On mies käynyt kalassa jonkun kerran lasten tai ainakin esikoisen kanssa, mutta ainakin 95% minä olen ollut lasten kanssa ja kantanut täysin kaiken vastuun heistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Mielestäni lapset ovat olleet ihan sika vähän isän kanssa nyt koko tämän kesän aikana.
Olen ajan kanssa lukenut läpi varsinkin tätä ketjua 
En ala toistelemaan toisten tekstejä kuin että, miten tutulta kuulostaa 
Osa tekstistä voisi olla hyvinkin minun kirjoittamaa.
Ero päätöksen olen jo tehnyt, mutta milloin ja miten on vielä auki Myös meillä on kaksi lasta ja vaikkei ne näennäisesti kärsi juomisesta, niin minusta ei ole oikein isä touhuaa heidän kanssa vain ja ainoastaan humalassa… Jota onkin taas kasvamassa määrin käytetty.
Omat voimat on aivan loppu ja jaksan hädintuskin pakollisen tehdä, pelkään lopullista romahtamista 
Erosta ei tule helppo sen tiedän, suosiolla en miehestä eroon pääse (ja lopullisesti en koskaan)
väkivaltaakin on satunnaisesti ollut, mutta hei ei se ole niin kamala juttu, kun eihän mulla ole koskaan ollut edes silmä mustana ja hampaatkin suussa 
Täältä sain paljon voimia, en olekaan kummajainen joka ei osaa rentoutua sen kerran kun miehellä on ns. hyvä humala…
Kiitos teille kaikille jotka olette jakaneet tarinanne
Täälläkin mies on ihan ihmeissään, kun vastustan viikko-viikko -systeemiä.
Ei mulla mitään ole niiden yhteistä aikaa vastaan, mutta mä TIEDÄN, MÄ VAAN TIEDÄN että se ei pärjää arjessa. Ei sellaisissa asioissa, että työpäivän jälkeen syödään lämmin ruoka, nukkumaanmeno pitää aloittaa tuntia ennen nukkumaanmenoa - ei riitä että karjutaan “nyt se tietokone kiinni” viittä vaille yhdeksän…
Kirjoittaa kultakala, joka juuri sai kaksi sekaisin olevaa mukeloa kotiin. Taitaa olla aika laittaa itsekin kone kiinni ja alkaa vanhemman vastuuseen. Vaikka se ei kivaa olekaan, niin kai tässä pitää aikuisena olla…