Matkalla kohti eroa?

Kotikanava
1

Olen lueskellut tämän palstan viestejä muutaman kuukauden ajan, mutta nyt uskaltauduin kirjautumaan sisään ja kertomaan vähän omasta tilanteestani. Paljon olen huomannut samanlaisia elämäntilanteita ja murheita olevan muillakin, en siis olekaan “outo” tapaus, niin kuin minua on yritetty saada uskomaan.

Olen kahden alle kouluikäisen lapsen äiti ja perhettämme varjostaa alkoholin tumma varjo. Miehen alkoholin käyttö ei ole hanskassa, muutoin paitsi tietenkin hänen itsensä mielestä. Olemme olleet kauan (liian kauan?) yhdessä, ihan nuoresta asti ja alkoholi on ollut mukana “kolmantena” pyöränä suhteessamme alusta alkaen. erimielisyyttä sen käytön suhteen on ollut alusta alkaen, mutta lasten synnyttyä tilanne on kriisiytynyt ja tuntunut kestämättömältä jo vuosia. Mies ei juo joka päivä, on viikot selvinpäin, nykyisin ei välttämättä juo edes joka viikonloppu ja voi olla, että viikonloppunakin ottaa vain muutaman, joka tietenkin on venyvä käsite 3-20 pulloon. Välillä sitten tulee useamman päivän putkia, jolloin juominen jatkuu heti aamulla herättyä iltaan/yöhön saakka. Olen “allergisoitunut” alkoholille, heti ensimmäisen pullon nähtyäni, tulee ahdistu, pelko, turvattomuus, pettymys, paha olo. Mieheni on jäänyt useampaan otteeseen kiinni valehtelusta juomisen suhteen, vähättelee juomismääriään, juo salaa, juo enemmän kuin mitä on luvannut. “En minä ota paljoa, ei tarvitse pelätä” on tuttu lause, johon ei vaan valitettavasti voi luottaa, ottaminen voi jäädä pieneen hiprakkaan tai johtaa kaatuilukänniin. Aina siis, kun yksikään pullo aukeaa, on pelko, miten käy. Mihinkään lomalle, kylään tms. ei voi lähteä selvinpäin, eihän ilman alkoholia voi rentoutua. Ja kun mies rentoutuu alkoholin avulla, minun lomani on pilalla, ja vastuu lapsilla on ilman muuta minulla.

Olemme koettaneet selvittää asiaa terapian avulla, mutta noin vuoden olemme käyneet keskustelemassa, mutta yhä vieläkään mies ei ymmärrä, miksi hänen alkoholin käyttönsä häiritsee minua. Mikä siinä voi olla niin pahaa? Eihän muidenkaan puolisot valita toisen juomisesta, kyllä muut miehet saavat ihan rauhass juoda, minä vain valitan. Kun minä vaan hyväksyisin tilanteen ja antaisin hänen juoda kohtuullisesti (siis omasta mielestään) niin kaikki olisi hyvin. Kun koetan selittää, että lapsetkin kärsivät isän juomisesta, hän on täysin eri mieltä. Lapsia hänen juomisensa ei haittaa (hän on kysynyt asiaa lapsilta) vaan lapsillekin ahdistusta tuo vain se, kun minä ahdistun juomisesta ja asiasta joudutaan riitelemään ja ilmapiiri kiristyy. Itse olen sitä mieltä, että alkoholia nauttinut, vaikka vain vähänkin, isä voi iloisesta nousuhumalastaan, jossa jaksaa ehkä tavallista enemmän touhuta lasten kanssa, olla kuitenkin lapsille pelottava ja käyttäytyä oudosti ja joissakin asioissa tavallisuudesta poikkeavasti. Minusta pienille eikä isommillekaan lapsille ole hyväksi olla humaltuneen vanhemman tai muunkaan aikuisen seurassa. Miehen mielestä lasten nähden ja seurassa voi vallan hyvin vähän ottaa, ja vähän lipsuu helposti paljoon.

Nyt tuntuu siltä, että mittani on täysi. En jaksa enää. En halua alkoholia elämääni. Olen sanonut miehellekin asian. Hänet haluan, mutta en halua kotiini enää alkoholia, en halua nähdä mieheni alkoholin käyttöä enkä halua lasteni näkevän sitä. En tiedä, ymmärtääkö mies, että nyt olen tosissani tämän asian suhteen. Luultavasti ei täysin ymmärrä. Hän on sanonut, että jos erotaan, niin hän juo sitten itsensä kuoliaaksi. Sitten millään ei ole enää mitään väliä, hän hankkii jonkun kämpän ja ryyppää siellä. Kun kysyn, etkö ajattele lapsiasi? Etkö halua viettää aikaa heidän kanssaan? Vastaus on, että ei se sitten ole enää sama asia, en anna sinulle koskaan anteeksi, jos erotat minut lapsista. Olen sanonut, että en halua erottaa häntä lapsista, tottakai hän saa ja pitääkin viettää aikaa lastensa kanssa. Lasten kohtalohan tässä eniten huolestuttaakin, ja kaikista parasta olisi, että lapset saisivat eronkin jälkeen nähdä mahdollisimman paljon isäänsä. Sitten hän häviää jonnekin, pakkaa reppunsa ja lähtee. Ja kaikki on minun syytä, kun minä en voi hyväksyä tilannetta sellaisena kuin se on. Luoja tietää, että olen yrittänyt hyväksyä, olen yrittänyt tehdä kaikkeni, kiristää, uhkailla, lahjoa, olla sanomatta mitään, huutaa, raivota… mutta mikään ei auta. Alkoholista en ole valmis ikinä luopumaan, sanoo toinen, sitten menisi elämästä kaikki hauska pois.

Nyt haluan olla antamatta taas kerran periksi. Olisi omalla tavallaan helpompaa jatkaa entiseen, tuttuun malliin. Mutta en halua enää. En voi enää. Toivottavasti olen tarpeeksi vahva.

2

Hei ja tervetuloa palstalle. Kovin tutulta tosiaan moni asia sinunkin kirjoituksessasi kuullostaa. Aivan kuten monet muutkin kirjoitukset täällä. Yhteinen nimittäjä on alkoholi ja me läheisethän siitä enemmän kärsimme kuin juova osapuoli. Samaa vähättelyä meilläkin on. Vasta yksi terapiakäynti takana, mutta siellä jo selvästi tuli ilmi miten erilainen käsitys meillä miehen kanssa on meidän suhteemme kulmakivistä.

Olette käyneet vuoden terapiassa? Olette siellä varmaan käsitelleet asiaa paljonkin. Onko ero tullut siellä puheeksi vai oletteko jutelleet siitä vain kahdestaan? Tuo syyllistäminenkin on niiiiiiin tuttua. Mies syytää kaiken vastuun päätöksistä minun niskaani. Siten minua on helppo syyttää sitten kaikesta. Syyhän ei koskaan ole miehessä, ei tietenkään.

Eipä nuo taida käsittää koskaan sitä kipua, minkä meille juomisellaan ovat aiheuttaneet. Vähättelevät, koska eivät käsitä, eivät halua ymmärtää. Eivät uskalla.

Miestäsi et voi muuttaa, voit vastata vain itsestäsi. Samoja asioita minäkin täällä mietin ja ero on edelleen vahvin vaihtoehto minun mielessäni. En usko voivani eheytyä yhdessä miehen kanssa. Hän on se, joka myrkyttää vastuuttomalla käytöksellään koko perheen elämää. Haluan olla taas se sama huumorintajuinen, itsenäinen ja onnellinen nainen, joka olin vuosia sitten.

Jos edelleen käytte terapiassa, voisiko siellä kenties keskustella enemmän erosta? Miten se teihin vaikuttaisi, miten hoitaisitte asian, olisiko se sittenkin parempi kuin kituutella yhdessä väkisin. Eihän ole hyvä, jos sinulla on kokoajan paha olla. Ei kukaan halua loppuelämäänsä viettää murehtien ja pettyen kerta toisensa jälkeen.

En oikein osaa antaa neuvoja, koska olen samassa tilanteessa itsekin. On vain selvitettävä oma pääkoppa ja keksittävä miten löytää jälleen oma itsensä.

3

Hei Auringonkukka ja Tigera! Tuttuja ajatuksia ja tarinoita. Itse olen oleskellut kanavalla aina välillä ja mieheni on juonut yli kymmenen vuotta. Viimeiset 5 vuotta juominen on lisääntynyt ja meilläkin on valehdeltu, piilotettu, vähätelty ja syytetty vainoharhaiseksi. Marraskuussa mies hakeutui hoitoon töppäilyn seurauksena ja aluksi raittius kesti 4 kk. Repsahdus tapahtui tietysti salaa ja oltiin taas tilanteessa missä väiteltiin asiasta, mies vakuuttuneena siitä että ei ole juonut samalla kun viinanhaju valloitti koko talon. No, uusi yritys ja tähän päivään mennessä on juonut salaa kolme kertaa. Käy keskustelemassa ja AA-ryhmässä ja ollaan me yhdessäkin käyty terapiassa. Mutta tilanne ei kyllä minun silmissäni ole muuttunut pätkääkään. Ei nämä sessiot ja keskustelut ja hoitoonhakeutumiset tilannetta muuta niin kauan kun hän ei pysty olemaan edes itselleen rehellinen. Nyt olen vakavasti miettimässä avioeroa. En usko että asiasta kannata sen kummemin puhua sen toisen osapuolen kanssa vaan on mietittävä asiat omasta näkökulmasta ja päättää mitä haluaa. Minulla on ainakin nyt sellainen tunne että tämä ongelma ei kyllä koskaan parane ja minun om nyt otettava oman elämäni ratista kiinni. Ei ole helppoa, eroaminen on aina monella tavalla rankkaa ja surullista mut niin on tämä valheessa eläminen. Halaus ja voimi teille!

4

Olemme käyneet noin vuoden ajan parisuhdeterapiassa, noin 2-3 viikon välein ja todellakin alkoholista on puhuttu PALJON, oikea kestosuosikkikeskusteluaihe. Mutta eipä ole päästy puusta pitkään tuon aiheen suhteen. Erosta on puhuttu ja lähinnä aina minun aloitteestani, mutta jotenkin sitä on yrittänyt kaikkensa, että saataisiin asiat toimimaan. Mies oli 2 kk alkuvuodesta raittiina, pisin aika ikinä!, ja tuo 2 kk oli helpompaa, mutta kuitenkin niin kovin lyhyt aika saada luottamusta palaamaan ja meitä lähemmäs toisiamme. Ja kävi kuten odotettavissa oli, juomattomuus loppui ja nyt on taas sama tuttu sävel. Mies sanoi, että tuo 2 kk oli hänen puoleltaan yritys ja hän halusi toisaalta todistaa sen, että voi olla juomatta ja hallitsee siis juomistaan ja toisaalta nähdä, muuttuuko meidän välimme paremmaksi, kun hän ei juo. Ja yllätys yllätys, kun kaikki meidän keskinäiset ongelmamme eivät ratkenneetkaan ja akka valitti edelleen eikä ollut tyytyväinen eikä seksielämäkään juuri kohentunut, mies päätteli, että ongelmat eivät johdu hänen alkoholin käytöstään ja ihan samaa alkaa taas käyttää alkoholia. Hän on siis yrittänyt kaikkensa, tullut vastaan, mutta minä en ole yrittänyt mitään. Minun pitäisi nyt yrittää ymmärtää ja sietää hänen alkoholin käyttöään. Sitten kaikki me olisimme yhtä onnellista perhettä. Hänen kykenee hallitsemaan alkoholin käyttönsä ja ongelma on vain minussa. Olen aina kireä, huonolla tuulella, en ymmärrä hänen huumoriaan ja olen tiukkis, muuttunut ihan kummalliseksi. Hulluksikin on haukuttu.

Joskus vuosia sitten luin jostakin, että alkoholi on paras lian poistaja. Se poistaa jopa hymyn perheenjäsenten kasvoilta. (en muista sanamuotoa, mutta ajatus oli tuo). Minäkin olen muuttunut paljon vuosien aikana, alkoholille yliherkäksi. En itse juurikaan käytä alkoholia (tämän vuoden puolella yhden kerran lasi viiniä ja kaksi siideriä) enkä haluakaan. Haluan nauttia elämästä ja sen tuomista tunteista selvänä ilman kemikaaleja. Haluan antaa lapsilleni mallin siitä, ettei alkoholin tarvitse kuulua elämään, voi olla hauskaa ilmankin.

Tarkoitus onkin puhua terapiassa seuraavalla kerralla ihan vakavasti erosta, ihan tosissaan. Ja siitä, mitä eron jälkeen tapahtuu, miten toimitaan, mikä on parasta kaikille meille, varsinkin lapsille. Ihannetilanne olisi, että voisimme yhä olla ystäviä ja suht hyvissä väleissä keskenämme. Sillä emmehän pääse toisistamme eroon, koska on yhteiset lapset. Ja lasten takia en haluaisi, että välit ovat poikki. En tiedä, onko se sitten mahdollista. Toivon niin. Ja tottakai on olemassa lämpimiä tunteita toista kohtaan, eiväthän ne ole minnekään hävinneet, haalistuneet vain alkoholin liuottamina. Kyllä tämä tuntuu melko kituuttamiselta, kuten tigera osuvasti kirjoitit. Molemmat kärsii, molemmilla on paha olo, molemmat ovat tyytymättömiä ja onnettomia, välillämme on kuilu, joka levenee koko ajan. En tahdo, että tilanne on samanlainen vuoden tai 5 vuoden päästä. Näen huonon esimerkin appivanhempien kohdalla siitä, että tilanne ei muutu vuosikymmentenkään aikana, vaan paha olo ja alkoholin käyttö sekä siitä riitely jatkuvat yhä heidän kohdallaan. Miehellä on siis suvussa useampiakin alkoholiongelmaisia, ehkä hän ei siksi näekään meidän tilannettamme niin vakavana kuin minä, kun on nähnyt omassa perhepiirissään paljon pahempaakin. Minun lapsuuden perheessäni ei alkoholia juurikaan käytetty. Tuntuu, että meidän kahden näkemykset eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Niitä on yritetty sovittaa yhteen, mutta se ei tunnu onnistuvan, vaan molemmat kokevat joutuvansa “uhrautumaan” ja elämään omien tarpeidensa vastaisesti. Siksi tuntuukin, että olisi paras viheltää peli poikki.

5

Meillä on kyllä niin sama tilanne kuin vain olla voi. Miten osasitkin kirjoittaa kuin meidän elämästä tuon 2kk yrittämisen. Ei voi kuin nauraa ja ihmetellä samalla omaa tyhmyyttään… miten tällaiseen tilanteeseen jää junnaamaan kun asian pitäisi olla selvä? :confused:

Miten se ketku saa aina käännettyä asian niin, että minä kuvittelen ja liioittelen? Miten se onnistuu siinä, vaikka olisi itse juuri hetki sitten myöntänyt minulle että alkoholi on ongelma ja että hänen pitää hakea siihen apua? Ehkä siksi, että se sanoo minulle mitä luulee minun haluavan kuulla. Ja terapeutille puhutaan sitten mitä se haluaa mukamas kuulla. Rehellinen se ei uskalla olla, koska silloin pitäisi luopua jostain… siitä rakkaasta alkoholista… Eihän sitä voi oikeasti ja tosissaan myöntää, että vika voisi oikeasti olla siinä juomisessa.

Mutta samaa linjaa siis meillä mennään. Mies “yrittää” niin kovasti, minä en opi luottamaan parissa viikossa, mies turhautuu ja lyö hanskat naulaan ja se on sitten siinä. Vika on minussa koska minä en yritä tarpeeksi. Niin se menee. Onneksi alan itse tajuta mikä on pelin henki ja nähdä asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Onneksi en enää usko siihen, että vain kuvittelen asioita tai suurentelen. Onneksi päätin ottaa elämäni takaisin ja ohjat käsiini.

Terapiasta on taatusti minulle hyötyä, miehelle tuskin lainkaan, mutta minähän sen maksankin. Otan siis siitä kaiken irti ja tämän kesän aikana ratkaisu tehdään suuntaan tai toiseen. Jos mies ei suostu käsittämään, enhän minä sille sitten mitään voi. Voin vain pitää huolen itsestäni ja lapsistani ja pyrkiä olemaan taas onnellinen. Aion tehdä asioita, jotka saavat minut hyvälle mielelle, aion haaveilla ja pyrkiä toteuttamaan haaveitani. Tällä hetkellä haaveisiini ei kuulu mies mukaan. Haaveilen Monster Jamiin menosta lasten kanssa syksyllä. Haaveilen kesälomasta jolloin saan touhuta pihalla, lekotella lasten kanssa, käydä uimassa ja syödä jäätelöä. Pieniä asioita, jotka on mahdollista toteuttaa. Jännää vain, että näissä haaveissa en näe miestä mukana ollenkaan. Se on töissä, juomassa tai sitten vaan jossain muualla, eikä minua kiinnosta… Olen onnellinen vasta sitten kun saan olla oma itseni, eikä tarvi pelätä että joku muu sekoittaa kaikki suunnitelmani. Askel kerrallaan. Ei minulla ole kiire.

6

Niin, kovin tuttuja piirteitä sinun tarinastasi olen minäkin löytänyt, tigera. Ihan lohdullista, että on kohtalotoveri ja toisaalta se todistaa sen, että en ole ainoa, joka tällä tavoin tilanteeseen suhtautuu, kaikki vika ei siis voi olla vain minussa, kuten mies kivenkovaan väittää.

Samaa minäkin olen ihmetellyt, että miten mies osaa aina saada minut tuntemaan itseni syylliseksi ja epäilemään omia tunteitani ja ajatuksiani. Kun puhun asioista jonkun muun kanssa, saan tukea ja ymmärrystä omille mietteilleni, mutta miehen kanssa jutellessani alan miettimään, että ehkä minä sitten ylireagoin tilanteeseen, ehkä kaikki onkin ihan hyvin eikä minun pitäisi huolehtia ja stressata vaan osata muuttaa asennoitumista tilanteeseen. Eli mies saa minut tuntemaan itseni syylliseksi tilanteeseen ja että minä olen se huonosti käyttäytyvä. Ilmeisesti mies osaa ikäänkuin painella oikeita nappuloita minussa ja tietää täsmälleen, mitä sanoa, jotta alan epäilemään itseäni ja arvojeni oikeellisuutta. Ja kun sitä on elänyt toisen ihmisen kanssa lähes 20 vuotta, niin alkaa uskomaan toista. Kun kuitenkin vasta viime aikoina on tästä alkoholiin liittyvästä ongelmasta uskaltautunut enemmän ulkopuolisille kertomaan, aikaisemmin on vain kovasti halunnut pitää kulisseja pystyssä ja esittää, että kaikki on hyvin. Ja kuvitellut, että voi huijata itseäänkin uskomaan niin.

Olen itse kokenut, että terapiassa käynneistä on ollut hyötyä, minulle ja toivottavasti myös miehelle. Ja ainakaan ei ole sellainen olo, että olisi luovuttanut liian helposti, on yrittänyt kaikkensa pelastaakseen tilanteen. Eräs ystäväni sanoikin minulle, että suurin osa ihmisistä olisi jo luovuttanut aikoja sitten, että harva jaksaisi yrittää yhtä kauan kuin minä, enkä voi syyttää itseäni yrittämisen puutteesta.

Samalla tavalla kuin sinäkin tigera itse haaveilen mukavista asioista yhdessä lasten kanssa. Minkä ikäisiä lapsia sinulla muuten on? Minun esikoiseni aloittaa ekaluokan syksyllä, joten sinänsä todella ikävä vaihe erolle, mutta ehkä sopivaa ajankohtaa erolle ei ole olemassakaan. Lapset ovat kuitenkin kärsineet meidän kanssamme oikeastaan koko ikänsä meidän riitelystämme ja alkoholiin liittyvistä ongelmista ja varsinkin viimeisen reilun vuoden ajan tämä parisuhdekriisi on ollut pahimmillaan. Joten ehkä ero ja toivottavasti jonkunlainen sovinto ja rauha sen myötä helpottaisivat lasten elämää. Pelottaa ja huolestuttaa se, miten voimakkaasti lapset sitten reagoivat, kun ero on totta. Siihen varmaan vaikuttaa hyvin paljon miehen toiminta ja hänen vastuunottonsa tai sitten vastuuttomuutensa.

Eilen koetin jutella miehen kanssa, että mitä hän nyt on suunnitellut omalta kohdaltaan tehdä. Hänen pitäisi hankkia asunto, me lasten kanssa jäämme nykyiseen asuntoon. Asumme (onneksi?) vuokralla, joten sen suhteen eroaminen on ehkä helpompaa kuin jos olisi yhteinen oma asunto. Koskaan en ole uskaltanut ottamaan miehen kanssa yhteistä isoa lainaa asuntoa varten ja onneksi niin. Nyt ei ole rahasta riitelyä. Tai ainakaan niin suuressa mittakaavassa. Ei ole kuin auto ja kodin irtaimistoa jaettavana. Mutta ihan riittävästi on mutkia matkassa kuitenkin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ei tässä muuta voi tehdä. Ainoa tilanne, jossa tätä suhdetta voisin jatkaa, on se, että mies raitistuisi kokonaan. Silloin olisi mahdollista yrittää saada asioita toimimaan ja rakentaa luottamusta uudelleen. Mutta miehen mielestä se ei vaihtoehto, hän ei aio alkoholista kokonaan luopua. Hän kyllä voi käyttää alkoholia kohtuullisesti, niin että siihen minun pitäisi sopeutua. Mutta tuo kohtuukäyttö ei ole aikaisemminkaan pidemmällä tähtäyksellä toiminut, niin miksi se toimisi nytkään. Edelleen eläisin jatkuvan pelon ja epäilyksen varjossa. Ja sitä en enää jaksa. Minun on pakko pitää huolta itsestäni, jos minä romahdan, miten lasten käy?

7

Lapsia on neljä. 3 koululaista ex-avioliitosta (päättyi 11 v. sitten) ja yhteinen 4-vuotiaamme. Siitä hyvä tilanne lasten kannalta, että vanhemmista on jo hetkellistä lastenvahtiapua tuon nuorimmaisen vahtimiseen.

Tuo mihen suhtautuminen juomiseen vaihtelee. Välillä, siis niiden juomaputkien jälkimainingeissa, hän on sitä mieltä, että yksikin kalja on liikaa ja siitä se taas lähtee. On luvannut jutella lääkärin kanssa, hankkia apua, ottaa asioista selvää ja tehdä asialle jotain. Tunnustanut siis ongelmansa ja luvannut hoitaa ongelmaansa. Mitään ei ole tehnyt. Sanahelinää on helppo pitää.

Jo 2 viikossa tilanne muuttuu aivan toisenlaiseksi. Yksi kalja ei olekaan enää niin paha, hän osaa mielestään ottaa alkoholia kohtuudella, pari kaljaa sillointällöin. Joka kerta se on ratkennut vain viikon tai parin sisällä siitä ensimmäisestä kaljasta. Hän juo juomisen takia, tullakseen humalaan. Minä taas ajattelen kohtuukäytöstä sitä, että juominen liittyy johonkin sosiaaliseen tilanteeseen. Otetaan pari kun ollaan esim. jossain juhlissa, illanvietossa tms. Mies taas juo kun aurinko paistaa, kun vituttaa, kun on rahaa tai ihan vaan siksi kun sattui käymään kaupassa ja osti sieltä kaljaa. Se naamioidaan aluksi janojuomaksi esim. puidenkaatohommiin, autokorjaukseen tms. Siinä hommia tehdessä menee usein sitten sixpäkki tai mäyräkoira ja jatkoille pitää lähteä paikalliseen. Seuraava päivä menee sitten korjaussarjan parissa, kolmantena päivänä saattaa vituttaa muuten vaan ja lähteekin yllättäen esim. laivalle pämppäämään pariksi päiväksi. Näiden retkien jälkeen ollaan taas parannuksen tiellä… pari viikkoa, kunnes sama rumba jatkuu. Syynä retkahdukseen olen tietenkin minä, joka en pysty 2 viikon aikana antamaan edellistä retkeä anteeksi ja unohtamaan niitä 100 muuta retkeä jotka vuosien aikana on nähty.

Näin se menee. Ei siitä kohtuukäyttöön ole ikinä. Kevätaurinko alkaa taas lämmittää. Jotkut odottelevat kevään merkkejä innolla; kukkien puhkeamista, nurmikon kasvua, puutarhatöitä. Minä odotan jännityksen sekaisin tunnelmin, koska on se päivä kun miestä ei näy kotona minun tullessa töistä. Se päivä, kun miestä ei näy illalla eikä yölläkään… vasta parin päivän päästä varovainen viesti; voiko tulla kotiin? Niitä on ollut joka kevät, joka kesä ja joka syksy, talvellakin. Ei tämä tunnu oikealta elämältä. :confused:

8

ALKOHOLISTISTA EI KOSKAAN, IKINÄ MILLOINKAAN VOI TULLA KOHTUUKÄYTTÄJÄÄ.
Onneksenne olette molemmat sen jo itse kovien kokemustenne kautta saaneet selville.
Voimia ja rohkeutta eroratkaisun toteuttamiseen!

9

Hyvät “matkalla kohti eroa olevat”,
Ennen kuin eroatte, kokeilkaa kuitenkin Al-Anonia (www.al-anon.fi ). Se on pelastanut monta avioliittoa. Kun puoliso viimeinkin ryhtyy tositoimiin, alkoholistikin saattaa herätä tavoittelemaan raittiutta. Mielestäni avioliiton säilyminen on tämänkin yrityksen arvoinen.

10

Niin, jotenkin tuntuu vaan, ettei jaksaisi enää taas yrittää ja uskoa siihen, että asiat muuttuisivat, kun sitten taas pettyy, kun ei ne muutukaan. Eikö yrittämiselläkin ole joku raja? En tiedä riittääkö omat voimat enää yrittää mitään. Jotenkin alkaa olla henkisesti valmis siihen, että tavarat jakoon ja eri osoitteisiin. Lasten “jakaminen” sitten onkin oma lukunsa, mikä ei ole ihan niin yksinkertaista. Mutta eihän tämä elämä ole ollut yksinkertaista tähänkään mennessä.

Mies oli poissa kotoa viikonlopun ja meillä oli lasten kanssa oikein mukava viikonloppu. Aurinko paistoi ja oli ihanan lämmintä, joten olimme ulkona, kävimme retkellä, pyöräilemässä, ulkona kahvilla ja jäätelöllä ja latasimme akkuja. jotenkin meni viikonloppu mukavasti, lapset simahtivat illalla jo ajoissa ja jäi mullekin vähän omaa aikaa, tosin perjantai-iltana nukahdin sohvalla, kun aloin televisiota katsomaan. Eilen mies sitten illalla palasi kotiin ja ilmapiiri muuttui tikkuisemmaksi. Aika hiljaksellaan oltiin, pyyteli haliin, mutta en halunnut. Rakastelustakin heitti kommenttia/ehdotusta, mutta ei tosiaankaan tee mieli. Milloin lienee sitten tehnytkään, en muistakaan. Että tällaisissa tunnelmissa huhtikuun viimeinen viikko alkaa.

11

Edellisestä kirjoittamisestani tänne on kulunut lähes kuukausi. Asiat eivät ole juuri muuttuneet sinä aikana, edelleen sama oravanpyörä menossa. Olen kuitenkin koettanut hypätä oravanpyörästä pois tai oikeastaan suunnittelen sitä. Nyt olemme keskustelleet erosta myös terapiassa ihan konkreettisena todellisena asiana. Nyt mies aikoo häipyä vähäksi aikaa maisemista, lomalle tms. sitä haluaakin kutsua, miettimään asioita ja nollaamaan päätä alkoholilla. Saimme terapiasta neuvon ottaa yhteyttä lastenvalvojaan sopiaksemme lasten asioista, miten huoltajuus jaetaan, miten usein näkevät isäänsä, elatusapu ym. käytännön asiat. Miehen pitäisi hankkia oma asunto, minä jään lasten kanssa nykyiseen asuntoon. Tuntuu kamalalta. Olenko nyt menossa oikeaan suuntaan? Pitäisikö kääntyä takaisin ja juosta pakoon? Jatkaa tätä tuttua ja siksi “turvallista” elämää. Jossa kuitenkaan emme kumpikaan ole onnellisia. Mies kärsii siitä, että ei saa elää niinkuin haluaa eli käyttää alkoholia milloin haluaa. Minä kärsin siitä, että alkoholi on mukana kolmantena pyöränä. Lapset kärsii, kun ilmapiiri on koko ajan jäätävä ja kireä, vanhemmat eivät hyväksy toistensa arvoja elämäntapoja ja riitaa on jatkuvasti tai sitten vaihtoehtoisesti ei puhuta mistään.

Vaihtoehtoja on kolme: joko mies raitistuu kokonaan tai minä hyväksyn hänen alkoholin käyttönsä ja koetan elää sen kanssa tai sitten eroamme. Tässä ei ole voittajia eikä häviäjiä. On kyse selvitytymisestä. En näe nyt muuta ulospääsyä kuin eron. Pelottaa vaan miten kovasti lapset reagoivat ja miten onnistumme sopimaan lasten asiat. Toivoisin osaavani toimia niin, että lapset kärsisivät mahdollisimman vähän. En minä tätä halunnut silloin kun menimme yhteen. Enkä minä halua nytkään. Mutta en näe vaihtoehtoakaan, tämä nykyinen elämä yhdessä on kidutusta, hidasta, mutta tappavaa.

12

Ei varmasti yhtään lohduta, mutta tuota samaa mietin täällä minäkin. Erosta on puhuttu, mies laittoi jo asuntohakemuksenkin menemään viikko sitten. Nyt se peruu jo sovittua asiaa. Ero ei tule kysymykseenkään. Nyt haetaan antabusta ja muututaan taas. Kaikki ongelmathan ratkeaa jos mies lopettaa juomisen. Eiks niin? :angry:

Nyt mies on päättänyt, että kaikki johtuu hänen kaljoittelustaan. Jos hän lopettaa juomisen (ja sehän käy helposti), loppuu valehtelu, rahan tuhlaaminen, riitely ja sitä kautta minusta tulee tyytyväisempi, opin taas luottamaan mieheen, päästän lähelle ja kas, olemme taas onnellisia.

En tiedä, miten saisin itseni uskomaan samaan. Mietin, pitääkö tosiaan jatkaa sitä tuttua rataa ja lakata valittamasta vai täytyykö pitää päänsä ja katsoa mitä siitä erosta seuraisi. Ties vaikka jotain hyvääkin toisi tullessaan. Jos vaikka ihan molemmat saataisin elämämme kuntoon ja rakastuttaisiin uudestaan toisiimme ja sitten voitaisiin taas loppuelämä viettää yhdessä onnellisina… :confused: Niinpä niin.

13

Olen tuolla Me Vähentäjissä kirjoitellut Juopon päiväkirjaa melkein kolme vuotta. Silloin tällöin olen käynyt lukemassa Kotikanavan kirjoituksia ja lähes aina pysähtynyt ihmettelemään, miksi minun avioliittoni kuitenkin säilyi ja on matkan varrella parantunut merkittävästi.

Iso asia oli varmasti se, että vaimoni ei koskaan osallistunut juomiseeni millään tavalla. Hän ei kieltänyt, hän ei uhannut, hän ei asettanut ehtoja, hän vain lakkasi olemasta kanssani kun join. Hän ei liioin siivonnut jälkiäni, ei maksanut laskujani, ei hakenut minua vaikeastakaan paikasta, hän antoi minun kantaa vastuuni yksin. En ollut väkivaltainen, mutta olen aivan varma, että sitä hän ei olisi sietänyt yhtään.

Ensimmäinen asia minusta onkin, että alkaa elämään omaa elämäänsä. Kun oman elämänsä saa selkiytymään, voi alkaa miettimään mitä toisen kanssa tehdään. Siihen on kyllä sitten sen jälkeen aikaa. Jos juoppo häiritsee oman elämän elämistä, on juoposta päästävä nopeasti eroon. Juopon häirintä merkitsee melkoisella varmuudella sitä, että juoppo etsii häirittävästään mahdollistajaa ja että häirittävä sitä jossain määrin onkin. Siksi sellainen kehitys pitää panna poikki heti.

Alkoholin jättäminen ei ole pikku juttu. Siihen täytyy löytyä kipiniä juopon sisältä, sitä täytyy tehdä juoppoa itseään, ei ketään muuta varten. Sinällään matka ilman alkoholia on hieno. Siksi sitä yritän tuolla vähentäjissäkin pitää yllä. Jospa joku yhdessä kaikkien muiden palautteiden kanssa saisi kipinän yrittää sitä omalla kohdallaan. Huomatakseen, että varmasti kannatti.

14

Tässä vaiheessa mekin tällä hetkellä ollaan, mutta ilman tuota edes 2 kuukauden yritystä. 4-6 viikkoa on tähän asti ollut maksimi mitä mies on pystynyt olemaan selvinpäin. Mutta jos mies ei juo, niin sitten istuu tietokoneen ääressä eli on paikalla, mutta ei läsnä, joka mulle on täysin sama kuin se, että olisi jossain baarissa tuhlaamassa rahojaan. Ainiin. Sitähän ei meillä saa kutsua rahojen tuhlaamiseksi, koska se on miehellä ainoa harrastus ja ainoa tapa tavata kavereitaan ja nykyään näköjään ainoa tapa saada seksiäkin, kun minä en anna, mutta baarista löytyy aina joku joka varmasti antaa, koska miehenihän on lahja maailman naisille. Mun motivaatio yrittää yhtään mitään vaan laskee, laskee ja laskee. Ja minun pitäisi vaan sietää, sietää ja sietää…
Kiitos muuten kirjoituksestasi koskien parisuhdeterapiaa. Se on meillä todennäköisesti seuraava kohde, mutta en odota hirveän suuria siltä. On sitten tosiaankin kokeiltu kaikkea, kun eron harkinta-aika päättyy.

15

Niin, minusta tuo terapiassa käynti on ollut todella hyödyllistä. Oikeastaan vain siellä olemme voineet keskustella asioista asiallisesti, kun on ollut kolmas henkilö mukana “erotuomarina” niin asiat eivät ole menneet huutamiseksi. Olen oppinut miehestäni paljon. Myös sxen, että alkoholista hän ei ole halukas luopumaan. Ei missään olosuhteissa. Se on lopultakin mennyt päähäni. Siispä nyt on itse päätettävä, mitä itse on valmis tässä tilanteessa tekemään. Elämään toisen kanssa hänen alkoholinkäytttönsä hyväksyen tai sitten olla hyväksymättä tilannetta ja elää omillaan. Puhutaan ja puhutaan. Olen todella onnellinen, että asioista on voitu puhua- Välillä huutaen välillä rauhallisesti. Siinä mielessä kunnioitukseni miestä kohtaan on lisääntynyt, vaikka se on muutoin ollut aika pohjalukemissa. AIka tosin näyttää, miten asiat etenevät ja tilanteet muuttuvat. Eilen mies kyseli, että haluanko hänen muuttuvan heti pois vai katsellaanko tilanteen kehittymistä. Miksipä se tästä muuttuu, voisi olla parempi toimia nyt eikä enää venyttää tätä piinaa. Mutta jos onnistuttaisiinkiin tekemään kompromissi ja voitaisiin elää yhdessä. Mieshän ei halua missään tapauksessa erota vaan asua yhdessä kanssani. Mutta tuo kompromissi tarkoittaa sitä, että minä hyväksyisin hänen juomisensa ja hän yrittäisi pitää juomisen kohtuullisena. Eikö tuota ole yritetty jo, eikä se ole toiminut, miten se voisi toimia nytkään? Ehkä hetken, mutta sitten taas oltaisiin samassa jamassa. Mutta kun minä en yritä mitään, minä en tule vastaan, vaan olen niin älyttömän itsepäinen. Mies ottaa uhrin aseman. Tähänkin terapiassa terapeutti puuttui, että kumpikaan ei ole uhri. Molemmat menettävät ja molemmat ovat samassa asemassa, kumpikaan ei saa sitä mitä haluaisi = Siis minä alkoholittoman parisuhteen ja mies alkoholillisen parisuhteen. Minä saan alkoholittoman yksinolon ja mies alkoholillisen yksinolon. Mies tekee kaikkensa, mutta alkoholista ei voi luopua. Minusta hän ei silloin tee kaikkeaan, jos pullo voittaa parisuhteen. En halua suhdetta, jossa alkoholi on tärkeämpi kuin minä.

16

Hei auringonkukka,
Mielestäni vähättelet miehesi alkoholismisairautta. Se ilman muuta voittaa halun säilyttää parisuhde. Päästä jo irti ja unohda syyttelyt, jotta miehesi saisi itselleen voimia hakea apua. Raitistumiseen liittyy herääminen uuteen ajatustapaan. Se on lahja, joka tulee Korkeammalta taholta. Läheiset eivät voi sitä antaa.

17

Näin juovana alkoholiongelmaisena uskoisin kuitenkin että se on lahja jonka vain itse voi itselleen antaa. Huonosti käy jos sitä vaan jostain Korkeuksien voimilta odottaa tipahtavaksi. Fakta kuitenkin on, että kaikki eivät sitä voi itsekään itselleen antaa.

18

:bulb:

19

Eiku eikö se mene siten, että ensin syntyy oma halu, ja niillä keinoilla (AA, 12 askelta, minnet ja muut) sitä omaa halua ylläpidetään kun alkoholistinen dementia uhkaa iskeä, ja juomahalut siinä mukana? Jotkut tosin kykenevät ylläpitämään oman lopettamishalunsa ihan itsekseenkin, jotekut eivät sitä pysty ylläpitämään edes taikatempuilla.

20

:bulb: