Näet sen! Tuo on sitä irrottautumista. Oman elämän tunnistamista. Että se ei olekaan pelkästään toisen kuulumisia ja toilailuja. (Ilmiö huomattavissa myös pikkuvauvojen äideissä)
Näinhän se on. Alan elää omaa elämääni. Pikkuhiljaa. Suuntaan ajatukseni tulevaisuuteen, en enää pyöri tätä samaa ympyrää tuloksetta itseni näännyttäen. Vaatii aikaa oppia arvostamaan itseään, omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, mutta pikkuhiljaa sekin tapahtuu. Koetan olla kantamatta vastuuta toisen elämästä.
Toki huolestuttaa se, että kuinka eron myötä toiselle käy. Niin ja kuinka itselle käy. ja lapsille. Mutta miehen elämä on hänen itsensä vastuulla, hänen on otettava vastuu omasta elämästään. Niinkuin minunkin, en voi enää syytellä toista vaan itse olen vastuussa omista tekemistäni ja tekemättä jättämistäni. Järjellä nämä asiat on ymmärrettävissä, mutta tunteet ovat vaikeampia ja niihin on niin helppo saada vaikutteita toisilta.
Kuitenkin minulla on vahva usko, että asiat kääntyvät parempaan suuntaan. Elämä rauhoittuu. Toki vaikeaa tulee olemaan, onhan ollut tähänkin mennessä, mutta kokonaisuutena käänne lienee positiivinen. Elän päivän kerrallaan, en murehdi (ainakaan koko ajan) tulevasta ja mahdollisista ongelmista. Jo nyt huomaan, että minulla on enemmän voimia olla lasten kanssa, kun ei tarvitse koko ajan miettiä erotako vaiko eikö ja huolehtia toisen menoista ja tuloista ja kuningas A:sta. Sillä tavalla on helpompi olo!
Edessä on lastenvalvojalla käynti ja elatusmaksuista ja tapaamisista sopiminen. Vielä vaan ei ole mies saanut asuntoa, hakemus on kyllä vetämässä. Mutta nyt siis ei ole tiedossa vielä todellisia asumiskustannuksia eikä siis virallista muuttopäivämäärää. On puhuttu, että tuo heinäkuun alku olisi hyvä, kun saisi oman asunnon, mutta jos ei saa, niin asuuko sitten yhä kotona vai jossakin muualla? En tiedä. Mietin jo, että voiko tuonne lastenvalvojalle mennäkään, kun ei tievä vielä asumiskuvioita? Miten muuten jos mies kieltäytyy lähtemästä sinne mukaan? Voinko käydä yksin selvittämässä asioita, vai onko siitä mitään hyötyä? Taas eilen illalla oli sama laulu, eikö me voitaisi asua yhdessä, tarviiko mun muuttaa mihinkään. Ja sitten, kun pysyin linjassani, niin sain kuulla olevani itsekäs, ajattelevani vain itseäni ja hajottavani perheen. Siis muuttohaluja ei ole, mutta kun minä pakotan siihen… Kunpa jaksaisin olla tarpeeksi vahva ja pitää puoleni. Väsytystaktiikka miehellä varmaan onkin mielessä, kun yrittää väittää vastaan ja saada mieltäni kääntymään.
Itsensä kohtaaminen on kohtalaisen haastavaa.
Olenko oikeasti tällainen vai esitänkö sellaista, mikä haluisin olla? Toinen ihminen muokkaa myös ympäristöään, minä vaikutan toisiin…
Ja se lastenvalvoja. Mene, vaikka yksin (saatte naiset juonia salaliittoanne miehen selän takana sen pään menoksi) ja vaikka et tiedäkään vielä kaikkea. Käsitelkää ne asiat, jotka tiedätte - myöhemmin ne saattavat olla jo unohtuneita. Tai helkkari, vaikka koko käynnin aikana ei muuta tapahtuisi kuin juotaisiin kupit kahvia niin hän tietäisi että sinä (ja lapset) olette olemassa ja sinä tietäisit millaisen ihmisen kanssa tulet olemaan tekemisissä.
Pidä puoles, päivä kerrallaan. Tai vaikka tunti.
Taas uusi viikko alkoi. Tuntuu, että viime viikot ovat olleet todella raskaita. Olen puhunut erostamme läheisille pikkuhiljaa, en vielä kaikille, mutta sitä mukaa, kun itsestä tuntuu oikealle puhua. Viime viikonloppu antoi kyllä vahvistusta, että oikeaan suuntaan ollaan menossa, mies vietti pitkän viikonlopun rakkaimpansa eli A:n kanssa. Minusta näytti, että viina vie miestä, mutta mies on tietenkin sitä mieltä, että hän on ohjaksissa. Jotenkin tuo viikonloppu oli todella raskas. Vaikka kuinka koetin elää omaa elämääni ja antaa asian olla vaikuttamatta, en kyennyt siihen. Nukuin huonosti ja öisin valvoin ja mietin ja huolehdin.
Asuntoa ei miehellä vielä ole. Viikonlopun lehdessä olisi ollut taas ilmoituksia, mutta ei ollut kyselykunnossa. Enkä jaksa minäkään hänen puolestaan kysellä. En tiedä, pitäisikö? Haluaisin kyllä päästä uuteen vaiheeseen ja saada tuon muuttotouhun pikaisesti alkuun. Heinäkuun alkukin lähestyy uhkaavasti. Ettei vaan ole taka-ajatuksena taas siirtää muuttoa elokuun alkuun jne. Ehkä tavoitteena on saada minut väsymään ja jatkamaan ennallaan? Haluaisin rauhaa ja tilaa ajatella ja elää. En tiedä, pitäisikö lähteä juhannukseksi jonnekin pois kotoa, jotta saisi vähän irtiottoa. En vaan haluaisi minnekään kosteisiin juhannusjuhliin, joissa joudun katselemaan muiden alkoholin käyttöä, vaan jonnekin rauhallisempaan ympäristöön, mutta minne? Ei ihan hirmuisesti ole rahaa, kun tulee kuitenkin kuluja ja hankintoja miehen muuton yhteydessä, esim. huonekaluja, niiden tilalle, jotka mies vie mukanaan. Ja telkkakin olisi kiva, jotta saisi edes välillä lapset lastenohjelmien ääreen ja itse huokaistua hetken. Voimavarat alkavat hiipua ja tunnen itseni väsyneeksi. On pakko jaksaa. Itseni ja varsinkin pienten lasteni vuoksi. Koetan ajatella positiivisesti. Kyllä asiat järjestyvät, vaikka nyt tuntuukin, että ollaan jumissa.
Kävimme lastenvalvojalla. Mies maksaa työttömyyskorvauksen lapsikorotuksen verran elatusapua ja voin ilmeisesti hakea Kelalta elatustukea. Ei vielä kirjoitettu sopimuksia, vaan jäätiin miettimään tapaamissopimuksen sisältöä. Lapset jäävät minun kanssani asumaan, mutta avoinna on, minkä verran he ovat isällään. Joka toinen viikonloppu ja sitten väliviikolla yö tai iltoja? En tiedä. Vaikea lyödä lukkoon, mutta lastenvalvoja oli sitä mieltä, että olisi hyvä tehdä jonkunlainen sopimus, vaikka siitä sitten joustettaisiinkin. Ja lapsille olisi hyvä olla säännölliset ennalta sovitut tapaamiset, jotta he tietäisivät, milloin näkevät isäänsä ja se loisi turvallisuutta heidän elämäänsä. Huolestuttaa, miten mies toimii sitten lasten ollessa hänellä. Ettei ota mitään. Ja pitää kiinni lasten rutiineista, mikä ei ole hänen mielestään niin tärkeää kuin minusta. Jaksaako hän olla lastensa kanssa? Halua uskoakseni on, mutta onko voimavaroja? Tietysti olen tottunut kantamaan päävastuun lapsista ja olen jatkossakin, mutta on vaikeaa luottaa toiseen, kun luottamus on kokenut kolhuja niin monesti. Valehtelu tai paremminkin totuuden kaunistelu/vääristely on tullut toiselle niin tavaksi, ettei varmaan itse sitä enää huomaakaan tai pidä minään.
Hei auringonkukka
Auringonkukka on minun lempikukkani, ja kiitos viesteistäsi sinulle. Olen saanut niistä paljon voimia omaan tilanteeseeni, jossa vielä keikun epätietoisuudessa ja pelkään valintojen, mun vastuun, edessä.
Kysyisin sinulta lapsista. Minulla ja miehelläni on kaksi pientä lasta, joiden hoitoon mieheni on osallistunut hyvin aktiivisesti. Se on hänen hyväkseen sanottava. Kuitenkin A vie mukanaan, ja silloin vastuu on kokonaan mulla. Mies kuitenkin luulee olevansa kännissäkin kyvykäs lapsia hoitamaan ja voit uskoa, että hänen päänsä kääntämisessä on tekemistä.
Mietin, että jos eroamme, miten voin suojata lapset. Selvin päin mieheni on aivan mahtava isä, mutta kuten tiedät…
Kuulisin mielelläni, miten alkoholiasiaa lastenvalvojan kanssa käsitellään. Mua pelottaa…pelottaa niin moni asia. Mun mies on hyvä (ei vaan LOISTAVA) valehtelija, hän ei myönnä alkoholiongelmaansa eikä taatusti vaikka kiusallaan erotilanteessa suostuisi siihen, että lapset asuisivat luonani. Olen varma, että hän vakuuttaisi soskun tätit siitä, että MINÄ olen se hermoheikko ja epätasapainoton, ei hän. Joka tapauksessa alkoholiongelmaansa hän ei taatusti myönnä. En usko, että mieheni rajoittaisi juomistaan ollessaan lasten kanssa, ei hän tee niin nytkään. Miten voisin varmistaa, että lapset ovat turvassa eron jälkeen.
Kiitos sinulle auringonkukka. Aurinkoa sisällesi, iloa juhannusta kohti.
Kiitos Chiaran! On mukava kuulla, että joku toinen on saanut voimia kirjoittelustani. Samalla tavoin itsekin koen saavani voimia muiden kertomuksista ja myös tästä omasta kirjoittelustani. Ja hyvä on lukea omia kirjoituksia uudelleen jälkikäteen.
Meillä on kaksi lasta, joista vanhempi aloittaa koulun syksyllä ja pienempi jatkaa päiväkodissa. Mies on meilläkin osallistunut paljon lasten hoitoon. Hän oli esikoisen kanssa puoli vuotta hoitovapaalla, kun itse olin töissä ennen pikkukakkosen syntymää. Miehellä on ollut koko ajan pätkätöitä, joten välillä on sitten ollut enemmän pois kotoa ja sitten välillä pidempiä kausia kotona. Mies laittaa ruokaa, siivoilee, jopa pesee pyykkiä silloin tällöin eli osallistuu aktiivisesti kotitöihin. Lasten kanssa hän viettää aikaa, mutta usein kotona ollessaan jumittuu tietokoneelle tai television ääreen ja on läsnä, mutta kuitenkin poissaoleva. Lasten hän antaa mielellään katsoa pitkät tovit piirrettyjä tai pelata pleikkarilla, jotta pääsee itse helpommalla. Hän ei viihdy lasten kanssa hiekkalaatikolla seisoskelemassa, vaan mieluummin on sisällä tai sitten pitää lähteä jonnekin lasten kanssa. Tavallaan siis tavallisen arjen sietäminen on hänelle vaikeaa, aina pitäisi mielellään olla jotakin erikoista menoa tms. Hän hermostuu helposti lasten kahinointiin, eikä ole hyvä pitämään rajoja tai sääntöjä vaan turhautuu, kun ei saa lapsia kuriin. Väkivaltaa en ole hyväksynyt, eikä mies tietääkseni ole siihen turvautunutkaan, vaikka ehkä kokeekin, että sen avulla saisi lapset kuriin paremmin. Itse olen ehdottomasti lasten fyysistä kurittamista vastaan.
Mies ei ole pahapäinen käyttäessään alkoholia. Hän useimmiten tissuttelee kotona yksin, soittelee puhelimella, katsoo telkkaa, laittaa ruokaa ja jaksaa pienessä humalassa touhuta enemmän lastenkin kanssa. Hän ei itse koe alkoholin käyttönsä millään tavalla häiritsevän lapsia ja ei pysty mitenkään ymmärtämään sitä, miksi hänen alkoholin käyttönsä millään tavalla häiritsee minun tai lasten elämää. Tätä olen koettanut selittää satoja tai tuhansia kertoja, mutta kun se ei mene jakeluun, niin ei mene sitten millään. En jaksa enää selittää, kun ei se auta mitään. Mies ei koe itsellään olevan minkäänlaista alkoholiongelmaa, hän hallitsee juomisensa, voisi lopettaa vaikka heti, mutta kun ei halua. Alkoholista hän ei luovu koskaan. Näin suoraan hän on asian minulle ilmaissut. Vähitellen olen sen alkanut sisäistää ja uskoa. Pitkään toivoin ja uskoin, että hän jossain vaiheessa tajuaa, mitä on menettämässä ja raitistuu. Lopulta uskalsin asettaa valittavaksi alkoholin tai minut. Ja kuten edellä mainittu, alkoholista mies ei luovu, ei koskaan. Siis nainen väistäköön. Astun siis sivuun ja asetan rajat. Minun ylitseni ei enää kävellä, en enää suostu olemaan ovimattona, hyväksymään kaiken, nielemään tunteeni ja antamaan anteeksi ja unohtamaan kaiken kerta toisensa jälkeen. Mittani on tullut täyteen, vyörynyt yli. Olen valmis asettamaan rajat, vaikka uhkana on se, että joudun hylätyksi.
Miehesi kuulostaa kovin samanlaiselta kuin meilläkin. Eihän pari olutta mitenkään vaikuta kykyyn hoitaa lapsia. Vaikka on ollut puhetta, että pitäisi olla tolkuissaan ja ajokunnossa, jos tapahtuu jotakin ja joutuu vaikka lähtemään sairaalaan lasten kanssa. Minua pelottaa ihan samoin kuin sinuakin se, kuinka mies on käyttämättä alkoholia lasten kanssa ollessaan, kun se tähänkään mennessä ei ole hänen mielestään haitannut. Lastenvalvojalla käydessämme mies otti itse puheeksi se, että eron syynä on alkoholi ja hänen minun mielestäni liiallinen alkoholinkäyttönsä. se oli hyvä, että hän otti asian puheeksi. Minä kysyin sitten, että kuinka voin luottaa mieheen silloin, kun lapset ovat menossa hänen luokseen esim. viikonlopuksi, että eikö ole näin, että miehen on silloin oltava selvin päin. Lastenvalvoja sanoi siihen, että eikö se ole itsestään selvää?! Niinhän sen pitäisi olla, mutta onko se? Hän sanoi, että jos mies on ottanut jotakin tai krapulassa, en voi lasten turvallisuuteen ja hyvinvointiin vedoten antaa lapsia miehen luokse. Aina on asetettava lasten hyvinvointi edelle. Meillä mies on onneksi samaa mieltä siitä, että lasten on parempi olla pääosin minun luonani. Minä jään lasten kanssa nykyiseen asuntooni, jossa on lapsille omat huoneet ja tilaa enemmän kuin miehen tulevassa asunnossa. Ja varmaan hän tiedostaa sen, ettei jaksaisikaan olla esim. viikko-viikko-systeemillä tasan puoliksi vastuussa lapsista. Ehdotti sitä alun perin elatusmaksujen vuoksi, että ei olisi tarvinnut maksaa niitä ollenkaan. Mutta tuohon lastenvalvojakin sanoi suoraan, että asiaa tulee ajatella lasten kannalta, ei elatusvelvollisen kannalta. Lasten parasta tässä koetamme molemmat ajatella, näin haluan uskoa miehenkin tekevän. Voisihan meilläkin mies morkata minut maan rakoon, on ollut masennusta ja paraikaakin mielialalääkitys ja terapiat menossa. Mutta mies on kuitenkin aina sanonut minun olevan tosi hyvä äiti ja pitävän huolta lapsistani parhaalla mahdollisella tavalla, ehkä jopa liikaakin lapsille omistautuen. Joten onneksi tästä asiasta ei ole kiistaa, ainakaan vielä. Toivottavasti ei tulekaan. Kyllä ne soskun tädit ovat nähneet ja kuulleet niin paljon, että varmaan näkisivät miehesikin läpi ja osaisivat arvioida tilanteen oikein. Emme valitettavasti ole ainoita alkoholiongelmaisen puolisoja. Valitettavasti silloin kun lapset ovat isällään, en voi valvoa heitä ja heidän tekemisiään. Mutta jos totean tai saan kuulla isän käyttäneen alkoholia lasten läsnä ollessa, toki asiaan aion puuttua. Muitten asioidenkin suhteen varmaan tulee vääntöä, sitä samaa mitä nytkin on esim. peliaikojen tai karkkipäivien tms. suhteen.
Pelko on sisälläni, mutta en voi antaa sille valtaa. On uskottava siihen, että asiat järjestyvät. Ja jos ongelmia tulee, käsitellään ne sitten ja mietitään, mitä tehdään. Toki asioita voi miettiä ennakolta, mutta tarkoitan tällä sitä, että liika murehtiminen etukäteen ei ole hyväksi, sekin sitoo yllättävän paljon energiaa. Voimia sinullekin, Chiaran, olet matkalla kohti parempaa, asiat etenevät hitaasti, mutta varmasti. Se, että luet ja kirjoittelet täällä ja mietit asioita, on merkki siitä, että sinussa tapahtuu muutosta, joka aikanaan heijastuu myös ulospäin. Halaus sinulle!
Hei auringonkukka
Kiitos että kirjoitit. Koko ajan tuntuu vähemmän yksinäiseltä ja toivottomalta. Kuvauksesi on kuin meiltä; aivan samanlainen tapa juoda, puolustella sitä ja olla vaikkei olekaan toteutuu meilläkin joka ainut viikonloppu. Tämä samanlaisuus tuntuu yhtäältä pelottavalta, mutta toisaalta tavattoman helpottavalta. Tämä on oikeasti totta, ei kuvitelmaani. En tiedä, onko kyse puolustusmekanismista vai mistä, mutta olen pitkään ajatellut, että koko tilanne on vain minun suurenteluani tai että ymmärrän asioita väärin, liioittelen. Kun luen kuvaustasi, tajuan hirvittävän selvästi, miten totta tämä onkaan.
Nyt on pikkulauantai, eli sikspäkki kaljaa olisi tänään tiedossa, vaikka vielä eilen ja toissapäivänä hän puhui vakavalla naamalla siitä, miten “pitää rajoittaa tuota ottamista”. Huomaan, että olen jatkuvassa toivomisen ja pettymisen kierteessä: toivo alkaa joka sunnuntai ja päättyy viimeistään seuraavana perjantai-iltana. Ja joka viikko käytän paljon energiaa päästäkseni tasapainoon viikonlopun sanomisista ja tekemisistä…miksi? Vain kohdatakseni samat asiat uudelleen. On hirveän vaikeaa elää kun koko ajan pettyy toiseen.
Kyse ei ole pelkästään juomisesta, tai siitä, mitä sammakoita mies päästää kännissä suustaan tai miten hän valvottaa minua pikkutunneille saakka, kun kännissä on “niin paljon puhuttavaa” - vaikka olisin kuinka väsynyt. Kyse ei ole myöskään siitä, että hän on henkisesti poissa lastemme ja myös minun luota. Myös hänen ainoat selvät päivänsä menevät edellisestä kännistä henkisesti toipuessa: häntä vaivaa masentunut mieliala ja väsymys, ärtymys - milloin mikäkin. Aidosti ja oikeasti hän ei ole selvä koskaan. Jostain syystä minun on ihan älyttömän surullista myöntää tätä itselleni että hitto minähän olen parisuhteessa alkoholin kanssa.
Oma mielialani laskee aina viikonloppua kohti. Minäkin elän tuossa alkoholirytmissä. Siitä tämä synkkä sävy tässä viestissä. Mutta tiedätkö? Kuvauksesi lukeminen herätti minussa toivoa. Sinä olet päässyt irti, on OIKEASTI mahdollista elää toisinkin ja selviytyä. Minulle oli tärkeää kuulla, miten lasten asioita voi lähteä järjestelemään ja ennen kaikkea että joku ottaa tilanteen tosissaan. Minusta on pitkään tuntunut, ettei kukaan kuitenkaan usko, vaikka kertoisin. Tai että tilannetta pidettäisiin minun syynäni.
Kiitos tosiaan sinulle kovasti.
Moi Hintriikka
Miten sitä on miettinytkin, että olen varmasti ainoa, joka joutuu tällaisesta vääntämään. Ihan sama mulla miehen ja meidän lasten kanssa. Millään ei tuntunut menevän perille, ettei alkoholi ja lastenhoito nyt vaan kuulu yhteen. Kiitos kirjoituksestasi! Helpotti hirveästi huomata, etten olekaan turhan niuho äiti.
Hei Chiara:) Tiedän, miten rankkaa tuo epätietoisuudessa vellominen on. Energia kuluu siihen, että mietit ollako yhdessä vaiko erota. Raitistuuko mies vai ei? Onko tämä nyt oikeasti niin kamalaa vai kuvittelenko vaan? Onko vika minussa, olenko vaan ylireagoinut ja kaikki onkin hyvin, niinkuin mies väittää? Mikä on paras ratkaisu itselle, entä lapsille? Miten mies pärjää, jos erotaan, meneekö ihan hunningolle? Mitä kaikki muut sanovat? Miten pärjään itse ilman toista? Toinen osaa sohaista juuri niihin heikkoihin paikkoihin, että saa minut kuvittelemaan, että ehkä teenkin kärpäsestä härkäsen. Ehkä kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Onhan perheitä, joissa menee paljon huonomminkin, miehiä, jotka juovat enemmän tai käyttäytyvät muuten sikamaisemmin. Eihän toinen kuitenkaan hakkaa, riehu, räyhää vaan juo ihan “nätisti”, eikö toisella nyt ole oikeus vähän rentoutua? Näitä kysymyksiä voisi jatkaa loputtomiin ja kyllä niitä itsekin olen päässäni pyöritellyt tuhansia ja taas tuhansia kertoja.
Muutos pelottaa. Sanotaanhan, että monelle tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon paratiisi. Kun kuitenkin tietää miten asiat menevät. Alkuviikosta vähän helpottaa, mutta loppuviikkoa kohti pelko ja ahdistus taas nousevat ja voimistuvat. Kunnes sitten mies juo ja itse valittaa, nalkuttaa, kärsii. Krapulassa sitten saa kuulla selittelyjä, antaa anteeksi ja pitää toista hyvänä, hoivata ja tuntea itsensä “paremmaksi” vahvemmaksi kuin toinen ja ehkä kaikki kääntyy taas parempaan suuntaan. jne jne.
Jossain vaiheessa sitä vaan ei enää jaksa. Jo tätä pistettä ennenkin on uhannut useaan kertaan erolla, jos toinen ei muutu. Mutta antanut kuitenkin anteeksi ja jaksanut uskoa parempaan. Mutta nyt en enää jaksa uskoa. Nyt minun mittani on täysi, en jaksa enkä halua enää tätä samaa. STOP! Minullakin on ollut samanlaisia tuntemuksia kuin sinullakin , kun tänne palstalle eka kertaa löysin ja lueskelin muiden kertomuksia. Kuinka samanlaista monella muullakin elämä on, en siis olekaan epänormaali, outo, nipottaja, vaan kyllä meidänkin perheessämme taitaa olla todella ongelmia alkoholin käytön kanssa. Toisaalta on hirveän surullista, että meitä samassa liemessä olijoita on monta, mutta toisaalta se on myös hirvittävän lohdullista. En olekaan yksin. Ja varsinkin ihanaa on se, että tästä suosta on mahdollista päästä ylös. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista.
Kirjoituksesi havahdutti minut. Olenko minä siis MINÄ päässyt todellakin irti tästä kierteestä? Olenko minä onnistunut nousemaan ylös upottavasta suosta, johon olen tuntenut ajoittain vajoavani kokonaan? Kyllä, taitaa olla tosiaan niin, että olen nousemassa ylös, olen jo saanut pitävän otteen kuivalta maalta. Nyt, kunhan pääsen kokonaan kuiville, niin toivon, että otan jalat alleni ja juoksen, enkä enää katso taaksepäin ja käänny takaisin. En halua enää samaan liejuun.
Usko vain, että sinut otetaan tosissaan. Moni ihminen ottaa. Tottakai joutuu kohtaamaan myös arvosteluja ja moitteita ja syytöksiä, mutta kun itse tietää, että tämä ei ole kuvitelmaa, tämä ei ole minun syytäni, sen jotenkin jaksaa. Tai olen ainakin jaksanut tähän saakka, vaikka lokaa on kaadettu niskaani erityisesti miehen puolen sukulaisilta. Kun minä olen niin kylmä, niin ei ole mikään ihme, että toinen juo. Kun minä en anna läheisyyttä, niin moni mies kävisi jo vieraissa tuossa vaiheessa. Tietääkseni mieheni on ollut uskollinen kaikki nämä vuodet. Ja jotenkin koen, että jos toinen hyppäisi “heti” vieraissa, ei se sitten todella välitäkään. Tai ainakaan minä en välittäisi sellaisesta miehestä.
Sinulle Chiara, tilanne EI OLE SINUN SYYTÄSI! Miehen juominen on hänen oma valintansa, toki hän syyttää sinua ja keksii aina hyviä selityksiä sille. Mutta tilannehan on täysin sama kuin suhteessa, jossa on fyysistä väkivaltaa. Toinen lyö ja sitten selittää, että se on sinun syysi, kun aloit ärsyttämään minua. Ja sitten sinä alat miettimään, josko se onkin minun syyni - ja annat anteeksi. Jonka jälkeen ennemmmin tai myöhemmin toinen lyö uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. sama kierrehän on juomisenkin kanssa. Itse olen aina ajatellut, että jos toinen löisi, niin se olisi heti kerrasta poikki. Onneksi ei sitä ole tarvinnut kokea, mutta voisihan olla, että en olisikaan ollut tarpeeksi vahva, vaan olisin antanut anteeksi samalla tavalla kuin olen antanut anteeksi juomisen kerta toisensa jälkeen. Eikö tässä ole kysymys ihan samasta asiasta? Kummassakin se osapuoli, joka juo tai lyö, on se syyllinen. Ilman mitään lieventäviä asianhaaroja.
Oikein mukavaa juhannusta kaikille! Koettakaa nauttia omasta elämästänne, niin minäkin.
Hei
Niinpä…Just noin se menee, vangitsit Auringonkukka mun juhannuksenaikaiset ja -jälkeiset tuntemukset. Niin…itse asiassa joka ainoan sunnuntain tuntemukset. Ja totta on sekin, että tarpeekseni saan. Olen saanut jo monta kertaa. Mietin usein, milloinkahan se pohjakosketus saavutetaan…Välillä tuntuu, että se olenkin MINÄ, joka ei pysty lopettamaan. Tarkoitan, että osa minusta ymmärtää, ettei muutosta tähän tilanteeseen tule mutta toinen osa pyristelee vastaan, ei halua uskoa. Ja tuloksena ovat just noi miettimiset, mistä Auringonkukka kirjoitat.
Voi että. Monta kertaa pyhien aikana ajattelin, miten haluaisinkaan kirjoittaa tänne. En kuitenkaan ainakaan vielä uskalla tehdä sitä kotona vaan kirjoitan ainoastaan töissä. Mieheni ei sulattais tätä kirjoittelua, vaan ahdistelis mua tästä. Niin kuin niin monesta asiasta, jonka mä oon kokenu omakseni (kuten päiväkirjan kirjoittaminen tai sen yhden ainoan mulla olevan kaverin tapaaminen). Niin, annan muidenkin asioiden kahlita mun elämää kuin ison A:n. En vaan jaksais nyt vääntää tästä asiasta kättä hänen kanssaan. Ikävä on ollut tänne.
Huomaan, että tunnen jotenkin syyllisyyttä siitä, etten juhannuksen aikana kirjoittanut tänne. Että en jotenkin kelpaisi tai tuottaisin jotenkin pettymyksen. Jostain vaan tulee hirmuinen tarve pyytää anteeksi ja selittää.
Isäntä otti sitten juhannusta vastaan oikein kahden kaljakopan voimin. Mun ei varmaan tarvitse kertoa enempää. Onneksi mitään pahempaa ei tapahtunut - luottamus lupauksiin toki meni, taas kerran. Tunnelma oli suht kireä, ja hermostuinkin häneen aika mitättömästä syystä, ja sana “alkoholisti” tuli mun suusta. Seurasi myöntelyä mutta samaan hengenvetoon vanhoja tuttuja fraaseja (“mulla ei ole vaan ollut riittävän hyvää syytä lopettaa…mutta tosi lähellä ollaan, nyt juhannuksenakin oli hilkulla, otanko lainkaan”) ja mutkan kautta mun vastuuttamista (“sulla on tosi tärkeä rooli tässä, jos mua pakottaa, niin sitten tulee sellainen uhma…”). Mä olen kuullut nämä niin monta kertaa. Ja sitten helvetti vieköön jatketaan kaljan juomista kuin mitään ei olis tapahtunukaan 
, PRKL! Ihan kuin se loppuun asti riittäis, että muistaa luvata lopettaa!!!
Auringonkukka, viestissäsi oli paljon voimia tuovia asioita, viisautta ihmiseltä, joka tietää mitä tämä arki on. Herranisä, miten se kantoi, se, että sanoit etten ole syyllinen. Mä en tuntenut olevani voimaton sen juomisen ja sen jälkeisen lupailun edessä. Mä olin hetken irti siitä hitonmoisesta noitaympyrästä - siitä, kun avuttomuus saa olemaan tyly ja ilkeä, sitten syyllinen ja sitä kautta kamalammin kiinni holistissa. Olet oikeasti auringonkukka!
Kyllä vaan musta tuntuu, että Auringonkukka sun tilanteessa ja elämässä on jotain vapautta, itsenäistä, Omaa isolla O:lla. Siinä, mitä ja miten kirjoitat, on rohkeutta elää oikeasti päivästä päivään. Luulen, että näen sen, koska sitä kaipaan niin kovasti. Irti olemista holistista. Turhista luuloista, että kaikki kääntyis hyväksi, että miehen hyvät puolet vois parantaa sen, mitä iso A tuhoaa. Mä vielä hangoittelen omani kanssa. Nyt tuntuu siltä, että koko ajan odotan jotain tapahtuvaksi. Jos olisin meri, tuuli nousis ja mainingit kohoais isommiksi aalloiksi.
Hei kaikki.
Itsekään en juhannuksen aikoihin lukenut tai kirjoittanut palstalle, vaikka mieli olisi välillä tehnytkin. Mutta jotenkin haluan irrottautua välillä täältäkin ja koettaa keskittää ajatukset muualle kuin alkoholin ja miehen ongelmien ympärille. Olla lasten kanssa ja nauttia elämän pienistä positiivisista asioista.
Se on totta, että irrottautuminen ja irti päästäminen on vaikeaa, hirvittävän vaikeaa. Vaikka yhdessä oleminenkin on ainakin ajoittain yhtä tuskaa, niin se, että luovuttaisi ja myöntäisi, että peli on menetetty, vaatii paljon. Me alkoholistien läheiset olemme liian vahvoja liian kauan. Kannamme omat, puolison ja lasten elämästä vastuun omilla harteillamme, jotka kestävät yllättävän raskaita taakkoja. Mutta teemme sen oman hyvinvointimme kustannuksella. Huolehdimme niin kovasti kaikkien muiden hyvinvoinnista, paitsi omastamme. Kyllä minä pärjään –asenteella. Sitten kärsimme marttyyrinä, kun me joudumme tekemään kaiken, huolehtimaan kaikesta.
Me olemme sairastuneet alkoholiongelmaisen rinnalla, emmekä enää tiedä, millaista on terve elämä. Monella meillä on ongelmia jo lapsuudesta saakka, ehkä emme ole saaneet olla lapsia, vaan jo pieninä ottamaan vastuuta aikuisille kuuluvista asioista, joutuneet kasvamaan liian aikaisin aikuisiksi. Ja siihen tottuneena etsimme rinnallemme toisen ongelmaisen ihmisen, jota hoivata ja jonka vierellä tunnemme olomme turvallisiksi –aikamme. Olemmeko sitten tottuneet lapsesta saakka ”kärsimään”?
Ainakin omalla kohdallani koen nuo em. asiat todeksi. Isäni kuoli ollessani vielä lapsi ja lapsuus loppui tietyllä tavalla siihen. Piti olla vahvempi ja vanhempi kuin mitä olikaan. Piti jaksaa, eikä voinut turvautua äitiin, ei kuormittaa häntä enää omilla suruilla, koska hän oli muutenkin niin heikoilla. Ei ollut ketään aikuista, johon turvata, vaan piti pärjätä omillaan ja pitää vielä huoli pienemmistäkin siinä samalla.
En tarkoita valittaa ja syyttää olosuhteita, vaan vain todeta asian. Huonot tai epäterveet olosuhteet eivät poista millään tavalla omaa vastuutamme elämästämme. Nyt aikuisena voin itse vaikuttaa siihen kenen kanssa elän, kenen kanssa olen yhdessä, kenen seurassa vietän aikani. Minun ei ole pakko elää alkoholiongelmaisen puolisoni kanssa, jos en enää halua sitä. Minulla on vapaus ja vastuu valita.
Me molemmat olemme kohdelleet toisiamme huonosti. Mies ja minä. Molemmat olemme yhtä huonoja ihmisiä, molemmat olemme tehneet lukemattomia virheitä, sanoneet lukemattomia kertoja toista loukkaavia sanoja, satuttaneet toista tahallamme ja tahattomasti. Kumpikaan ei ole uhri eikä syyllinen tai käänteisenä kumpikin on ihan yhtä paljon uhrin ja syyllisen asemassa. Minun ei tarvitse eikä kuulu kantaa vastuuta mieheni tekemisistä. Minun pitää kantaa vastuu omista tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni. Ja totta kai lapsista. Etten siirtäisi toimintamallejani seuraavalle sukupolvelle.
Vanhemmuus on vaikeaa, mutta toki niin ihanaa ja antoisaa, paras asia elämässä. Minulla on taipumus täydellisyyden tavoitteluun, niin myös äitiyden roolissa. Vaadin itseltäni täydellisyyttä ja kun en siihen pysty, tunnen riittämättömyyttä. Koetan opetella, että olen riittävän hyvä äiti. Lasten kuuluu nähdä myös se, että äitikään ei aina osaa eikä jaksa kaikkea, että äitikin välillä on surullinen, vihainen tai huonolla tuulella. Kunhan ärähdyksen jälkeen selittää lapsille, miksi pinna paloin, miksi korotin ääntäni, etteivät he luule, että se on heidän syytänsä. Samoin tässä eroasiassa.
Olen korostanut lapsille sitä, että se ei ole millään tavalla heidän syytään. Meillä aikuisilla on keskinäisiä ristiriitoja, ne ovat meidän kahden välisiä asioita ja eivät johdu mistään lasten tekemisistä tms. Me molemmat rakastamme heitä ja tulemme olemaan läsnä heidän elämässään eron jälkeenkin. Toivottavasti myös mies tarkoittaa sitä, hänen puolestaan en voi lupailla mitään. Nyt puhuimme lasten ja isän tapaamisista. Ehdotin, jos lapset olisivat vaikka joka toinen viikonloppu isällään ja sitten siinä välissäkin. Mies ehdotti, josko lapset olisivat viikonloput minulla, kun minä olen silloin kotona ja voisin olla lasten kanssa. Jos lapset sitten kävisivät hänen luonaan viikolla iltaisin tai yötä. Jotenkin itselle tuli mieleen, että onko taka-ajatuksena, että viikonloput jäisivät tuolloin hänelle vapaaksi = juomiseen. Tuntuu todella surulliselta, jos mies ajattelee, että lasten oleminen hänen luonaan on jotenkin taakka. Ehkä ei ajattelekaan, toivottavasti ei, mutta vähän sellainen tuntuma jotenkin keskustelustamme jäi. No on kuitenkin ohitettu se vaihe, että hän uhkaa lähtevänsä jonnekin ja ettei hänestä sen koommin kuulu mitään. Eikä enää ole kuulunut sitä sitten millään ei ole mitään väliä, sitten on ihan sama juoda itsensä kuoliaaksi.
Meilläkin meni juhannus alkoholin varjossa. Torstaina jo alkoi ja torstai-iltana meille tulikin riitaa ja vielä lasten kuullen ja nähden. Huusimme toisillemme molemmat pää punaisina. Onneksi tätä ei ole tapahtunut pitkään (?) aikaan, mutta harmittaa, että pinna paloi lasten läsnä ollessa. Mies alkoi syyttämään minua nipoksi, kun halusin laittaa lapset ajallaan nukkumaan, enkä antanut heidän jäädä seuraksi isälleen valvomaan. Mies oli siis kotona tissuttelemassa, enkä ollut tarpeeksi vahva ajaakseni hänet pois. Toivon, että opin tästä sen, etten salli hänen tulla meidän luoksemme enää humalassa. En halua tällaista typerää riitaa enää. Sain kuulla olevani hullu ja mies vielä supatti esikoisen korvaan jotain, että eikö äiti olekin hölmö jne. Eikö olekin fiksua ja aikuismaista käytöstä. Ja kun asioista on puhuttu, ettei lapsille pidä tuohon tapaan puhua, että on kaikista pahinta mustamaalata toista lapselle. Mutta kaikki puhutut asiat olivat unohtuneet. Alkoholi puhui. Surullista, mutta totta. No, jos jotain positiivista, niin ainakin tuli todistetuksi se, että olen tehnyt oikean ratkaisun ja menossa oikeaan suuntaan.
Ihanaa, Chiaran, jos sain sinut edes hetkeksi uskomaan, että sinä et ole syyllinen. Niistä pienistä hetkistä se muutos alkaa. Ne hetket pidentyvät tunneiksi, päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi. Lopulta tiedät 100% varmasti, ettet ole syyllinen. Se vapauttaa.
Meidän tilanne on siis se, että olemme yhä saman katon alla. Tavoitteena oli, että mies saisi oman asunnon heinäkuun alussa. Nyt hänen mielestään olisi hyvä, jos muutto siirtyisi elokuun alkuun. Kun ei hänellä nyt ole rahaa muuttaa. Onko sitten kuukauden päästäkään? Minusta olisi hyvä, että hän muuttaisi jo kuun vaihteessa. Pikku pulma on vaan se, ettei asuntoa, johon muuttaa vielä ole tiedossa. Pitäisi soitella, paperit on jonossa, minähän ne sinne miehen puolesta laitoin, mutta tuntuisi, että se kuuluisi hänen hoidettavakseen. Mutta ehkä jos minä en soita ja kysele, asia jää hoitamatta kokonaan ja mies jatkaa tyytyväisenä (?) saman katon alla. Pitänee siis tarttua toimeen ja luuriin.
Sisareni kantoi puhelimessa kovasti huolta siitä, että minä pidän niin kamalasti huolta muista, mutta kuka pitää huolta minusta. Hän ilmaisi olevansa kovin huolissaan minusta ja minun jaksamisestani. Etten minä vaan romahda. Kun odotan miehen muuttoa, niin hän sanoi, että eiväthän ne kaikki ongelmat ratkea siihen muuttoon. Ei niin. Kyllä sen tiedän, mutta se on nyt seuraava etappi, jota odotan. Jotta saisi konkreettisesti asiat etenemään ja konkreettista muutosta elämään. Voihan se olla, että sitten kun mies saa tavaransa siirrettyä omaan asuntoon, minä itken silmät päästäni ja suren ja kadun jne. Mutta sekin vaihe on käytävä läpi. On parempi, että tunteet tulevat ulos, eivätkä jää sisälle ja muutu isoksi möykyksi. Uskon, että elämä kantaa ja tilanne muuttuu paremmaksi. Ei varmaankaan heti, mutta pidemmällä tähtäimellä. Haluan uskoa niin.
Hei taas kaikille.
Oli vaikea viikonloppu. Kävimme perjantaina lastenvalvojalla ja teimme elatus- ja tapaamissopimukset. Mies oli kamalan huolissaan siitä, kuinka hän pärjää, kun joutuu (yhäkin joutuu) muuttamaan omaan asuntoon, suurin aika keskustelua koski hän taloudellista tilannettaan, onko mahdollista saada toimeentulotukea ja miten ihmeessä hän pärjää. Elatusmaksua hän joutuu maksamaan työttömyyskorvauksen lapsikorotuksen verran ja Kela maksaa lisäksi elatustukea, koska elatusapu on pienempi kuin elatustuki elatusvelvollisen puutteellisen maksukyvyn vuoksi. Eikä mies tuosta elatusmaksusta nurissut, mutta ylipäänsä siitä, että kun joutuu vuokraamaan asunnon ja maksamaan yksin kulut, ettei jää rahaa mihinkään. Kyseli, pitääkö hän vielä maksaa lasten ruoatkin, silloin kun lapset ovat hänen luonaan ym.
Sovittiin, että lapset ovat isänsä luona joka toinen viikonloppu ja lisäksi sopimuksen mukaan siinä välillä. Sen tarkempaa sopimusta emme kyenneet luomaan, tämäkin oli jo työn takana. Miestä ahdisti valtavasti se, että pitäisi sitoutua johonkin säännölliseen aikatauluun ja hän kyseli kovasti, että eihän hänen ole pakko ottaa lapsia joka toinen viikonloppu, jos hänelle ei satu sopimaan silloin. Surullista. Jos tilanne olisi toisinpäin, minä pitäisin noita lasten kanssa vietetyksi tarkoitettuja viikonloppuja kultaakin kalliimpana ja pitäisi olla tosi ihmeellinen meno, jos peruisin yhteisen viikonlopun. Mutta miehen on vaikea ajatella, että hänen pitää 100% sitoutua lapsiin tuo pari päivää. Kun on tottunut siihen, että voi mennä ja tulla lähes mielensä mukaan, minä olen aina pitänyt huolta lapsista, jos on vaikka ollut jotain menoa, yleensä siis joku kaveri on pyytänyt parille tai on vaan tehnyt mieli käydä jossain rankan viikon jälkeen tms. Saa nähdä miten onnistuu.
Tuon soskun käynnin jälkeen sitten tuli uhkailuja, että tappaa itsensä ja haukkui minua, miten minä ajan hänet rahattomaksi ja kykenettömäksi tehdä mitään, ei millään ole enää mitään väliä. Sitten lähti totta kai rakkaimpansa lohduteltavaksi eli juomaan. Illalla soitteli, että tulee kotiin, sanoin, että parempi, kun et tule, kun olet humalassa, en halua enää riidellä. Tule sitten, kun olet selvin päin. No mies tuli, kun olin laittamassa lapsia nukkumaan, ja halasi lapsia ja sanoi rakastavansa heitä ja sitten keräsi tavaroitaan ja sanoi minullekin hyvästi, nähdään tulevaisuudessa. Minä tietysti jo hätäännyin, että aikooko hän tosissaan tehdä itselleen jotakin ja koetin kysellä ja sanoa, että muista, että sinulla on kaksi lasta, joille sinä olet valtavan tärkeä että älä tee mitään itsellesi. Koetin kysellä mitä meinaat? Ei vastausta Mies penkoi tavaroitaan ja lähti jättäen ulko-oven auki takanaan. Siinä oli itselläkin kyyneleet poskilla ja tosi paha mieli ja huoli. Mutta minkäs voit. Ei toista voi vahtia. Pelko oli sisällä, että josko näen miestä enää ikinä. Menin lasten kanssa sänkyyn ja koetin rauhoitella heitäkin ja maattiin vierekkäin halissa. Lopulta lapset nukahtivat kaksi tuntia normaali nukkumaanmenoajan jälkeen. Minä valvoin vielä kauan, itkin ja murehdin. Koko yö oli todella levoton.
Seuraavana aamuna ei mitään kuulunut, edelleen oli paha mieli. Sitten miehen isä soitti, että mies oli ollut heillä yötä ja lähtenyt aamulla liikenteeseen. Helpotti, että mies on hengissä ja ollut turvallisesti yönsä vanhemmillaan. No, vietettiin päivää lasten kanssa herkutellen ja sadetta pitäen. Ei kuulunut miehestä mitään koko päivänä eikä seuraavana aamunakaan. Appi soitti, että onko mies ollut luonani yötä. Ei ollut ollut vanhemmillaankaan ja puhelin oli heidän pöydällään. Heillä oli hätä pojastaan ja toki mullakin, missä mies on ja onko kunnossa. Appi kävi jo poliisiasemalla kyselemässä, olisiko siellä. Kiva vastata lapsille, missä isi on ja milloin tulee ja miksi hän on poissa. Lapset kysyivät, että miksi isi aina valvoo yöt ja nukkuu päivät. Mitäpä siihen sanot. Isi on yökukkuja, tykkää valvoa yöllä ja nukkua pitkään. Iltapäivällä mies sitten oli soitellut vanhemmilleen, että ollut yötä jonkun kaverinsa luona ja kaikki ok ja oli ihmeissään siitä, että miksi muut ovat olleet huolissaan hänestä. No tieto helpotti sillä tavalla, että mies elossa, mutta paha olo siitä, että toinen menee viihteellä jo kolmatta päivää taas tänäkin viikonloppuna. Eropäätöksen jälkeen viikonloput ovat menneet hyvin kosteissa merkeissä, välillä viikollakin. Ei ole kuulemma enää mitään väliä yrittää mitään, kun on ihan sama mitä hän tekee, kun minä olen päätökseni tehnyt. Oltiin lasten kanssa rannalla ja ulkona päivä. Illalla mies soitti ja halusi puhua lapsille, lapset eivät halunneetkaan puhua, vaikka tarjosin puhelinta molemmille. No, kysyin miksi et ole ilmoitellut mitään itsestäsi? No, kun minä kuulemma ajan hänet vararikon partaalle, niin mitä hänen tarvitsee enää minulle mitään ilmoitella. Niin, ehkä ei tarvitsekaan, mutta olisi kuitenkin kiva osata sanoa lapsille, missä isi on ja milloin tulossa kotiin. Mutta eikö minulla nyt ole enää oikeutta vaatia häneltä ”tiedottamista” menemisistään ja tulemistaan? En tiedä. Tuntuu niin älyttömän itsekkäältä ja ajattelemattomalta. Sekin ilta meni sitten lapsia rauhoitellessa ja heidän kysymyksiinsä vastaillessa ja lohdutellessa heitä.
On vaikeaa kohdata miehen vihaa. On vaikeaa olla syyllistämättä itseään. On vaikeaa olla välittämättä. On vaikeaa olla ilman miestä ja vaikeaa olla hänen kanssaan.
Nyt toivon, että mies saisi asunnon pian ja päästäisiin omiin oloihimme molemmat ja totuttelemaan uuteen erilliseen elämään. Se rauhoittaisi lapsiakin. Miten tapaamiset lasten kanssa sitten sujuvat, en tiedä. Enkä jaksa murehtia siitä etukäteen. Tässä hetkessäkin on tarpeeksi murehdittavaa, että jaksaa tämänkin päivän kunnialla iltaan asti. Pelottaa kohdata mies. Jatkuuko juominen vai tuleeko hän kotiin toipumaan.
Hei taas kaikille.
Oli vaikea viikonloppu. Kävimme perjantaina lastenvalvojalla ja teimme elatus- ja tapaamissopimukset. Mies oli kamalan huolissaan siitä, kuinka hän pärjää, kun joutuu (yhäkin joutuu) muuttamaan omaan asuntoon, suurin aika keskustelua koski hän taloudellista tilannettaan, onko mahdollista saada toimeentulotukea ja miten ihmeessä hän pärjää. Elatusmaksua hän joutuu maksamaan työttömyyskorvauksen lapsikorotuksen verran ja Kela maksaa lisäksi elatustukea, koska elatusapu on pienempi kuin elatustuki elatusvelvollisen puutteellisen maksukyvyn vuoksi. Eikä mies tuosta elatusmaksusta nurissut, mutta ylipäänsä siitä, että kun joutuu vuokraamaan asunnon ja maksamaan yksin kulut, ettei jää rahaa mihinkään. Kyseli, pitääkö hän vielä maksaa lasten ruoatkin, silloin kun lapset ovat hänen luonaan ym.
Sovittiin, että lapset ovat isänsä luona joka toinen viikonloppu ja lisäksi sopimuksen mukaan siinä välillä. Sen tarkempaa sopimusta emme kyenneet luomaan, tämäkin oli jo työn takana. Miestä ahdisti valtavasti se, että pitäisi sitoutua johonkin säännölliseen aikatauluun ja hän kyseli kovasti, että eihän hänen ole pakko ottaa lapsia joka toinen viikonloppu, jos hänelle ei satu sopimaan silloin. Surullista. Jos tilanne olisi toisinpäin, minä pitäisin noita lasten kanssa vietetyksi tarkoitettuja viikonloppuja kultaakin kalliimpana ja pitäisi olla tosi ihmeellinen meno, jos peruisin yhteisen viikonlopun. Mutta miehen on vaikea ajatella, että hänen pitää 100% sitoutua lapsiin tuo pari päivää. Kun on tottunut siihen, että voi mennä ja tulla lähes mielensä mukaan, minä olen aina pitänyt huolta lapsista, jos on vaikka ollut jotain menoa, yleensä siis joku kaveri on pyytänyt parille tai on vaan tehnyt mieli käydä jossain rankan viikon jälkeen tms. Saa nähdä miten onnistuu.
Tuon soskun käynnin jälkeen sitten tuli uhkailuja, että tappaa itsensä ja haukkui minua, miten minä ajan hänet rahattomaksi ja kykenettömäksi tehdä mitään, ei millään ole enää mitään väliä. Sitten lähti totta kai rakkaimpansa lohduteltavaksi eli juomaan. Illalla soitteli, että tulee kotiin, sanoin, että parempi, kun et tule, kun olet humalassa, en halua enää riidellä. Tule sitten, kun olet selvin päin. No mies tuli, kun olin laittamassa lapsia nukkumaan, ja halasi lapsia ja sanoi rakastavansa heitä ja sitten keräsi tavaroitaan ja sanoi minullekin hyvästi, nähdään tulevaisuudessa. Minä tietysti jo hätäännyin, että aikooko hän tosissaan tehdä itselleen jotakin ja koetin kysellä ja sanoa, että muista, että sinulla on kaksi lasta, joille sinä olet valtavan tärkeä että älä tee mitään itsellesi. Koetin kysellä mitä meinaat? Ei vastausta Mies penkoi tavaroitaan ja lähti jättäen ulko-oven auki takanaan. Siinä oli itselläkin kyyneleet poskilla ja tosi paha mieli ja huoli. Mutta minkäs voit. Ei toista voi vahtia. Pelko oli sisällä, että josko näen miestä enää ikinä. Menin lasten kanssa sänkyyn ja koetin rauhoitella heitäkin ja maattiin vierekkäin halissa. Lopulta lapset nukahtivat kaksi tuntia normaali nukkumaanmenoajan jälkeen. Minä valvoin vielä kauan, itkin ja murehdin. Koko yö oli todella levoton.
Seuraavana aamuna ei mitään kuulunut, edelleen oli paha mieli. Sitten miehen isä soitti, että mies oli ollut heillä yötä ja lähtenyt aamulla liikenteeseen. Helpotti, että mies on hengissä ja ollut turvallisesti yönsä vanhemmillaan. No, vietettiin päivää lasten kanssa herkutellen ja sadetta pitäen. Ei kuulunut miehestä mitään koko päivänä eikä seuraavana aamunakaan. Appi soitti, että onko mies ollut luonani yötä. Ei ollut ollut vanhemmillaankaan ja puhelin oli heidän pöydällään. Heillä oli hätä pojastaan ja toki mullakin, missä mies on ja onko kunnossa. Appi kävi jo poliisiasemalla kyselemässä, olisiko siellä. Kiva vastata lapsille, missä isi on ja milloin tulee ja miksi hän on poissa. Lapset kysyivät, että miksi isi aina valvoo yöt ja nukkuu päivät. Mitäpä siihen sanot. Isi on yökukkuja, tykkää valvoa yöllä ja nukkua pitkään. Iltapäivällä mies sitten oli soitellut vanhemmilleen, että ollut yötä jonkun kaverinsa luona ja kaikki ok ja oli ihmeissään siitä, että miksi muut ovat olleet huolissaan hänestä. No tieto helpotti sillä tavalla, että mies elossa, mutta paha olo siitä, että toinen menee viihteellä jo kolmatta päivää taas tänäkin viikonloppuna. Eropäätöksen jälkeen viikonloput ovat menneet hyvin kosteissa merkeissä, välillä viikollakin. Ei ole kuulemma enää mitään väliä yrittää mitään, kun on ihan sama mitä hän tekee, kun minä olen päätökseni tehnyt. Oltiin lasten kanssa rannalla ja ulkona päivä. Illalla mies soitti ja halusi puhua lapsille, lapset eivät halunneetkaan puhua, vaikka tarjosin puhelinta molemmille. No, kysyin miksi et ole ilmoitellut mitään itsestäsi? No, kun minä kuulemma ajan hänet vararikon partaalle, niin mitä hänen tarvitsee enää minulle mitään ilmoitella. Niin, ehkä ei tarvitsekaan, mutta olisi kuitenkin kiva osata sanoa lapsille, missä isi on ja milloin tulossa kotiin. Mutta eikö minulla nyt ole enää oikeutta vaatia häneltä ”tiedottamista” menemisistään ja tulemistaan? En tiedä. Tuntuu niin älyttömän itsekkäältä ja ajattelemattomalta. Sekin ilta meni sitten lapsia rauhoitellessa ja heidän kysymyksiinsä vastaillessa ja lohdutellessa heitä.
On vaikeaa kohdata miehen vihaa. On vaikeaa olla syyllistämättä itseään. On vaikeaa olla välittämättä. On vaikeaa olla ilman miestä ja vaikeaa olla hänen kanssaan.
Nyt toivon, että mies saisi asunnon pian ja päästäisiin omiin oloihimme molemmat ja totuttelemaan uuteen erilliseen elämään. Se rauhoittaisi lapsiakin. Miten tapaamiset lasten kanssa sitten sujuvat, en tiedä. Enkä jaksa murehtia siitä etukäteen. Tässä hetkessäkin on tarpeeksi murehdittavaa, että jaksaa tämänkin päivän kunnialla iltaan asti. Pelottaa kohdata mies. Jatkuuko juominen vai tuleeko hän kotiin toipumaan.
Hei Auringonkukka!
En ole aikaisemmin näihin kirjoitellut, mutta kun luin tilanteestasi, tuli niin vahvasti oma historia mieleen, että päätin kirjoittaa.
Jätin mieheni kymmenen vuotta sitten ja olin juuri samassa tilanteessa kuin sinä. Exmieheni vain jäi asumaan omakotitaloomme ja minä muutin lasten kanssa pois.
Kehottaisin sinua keskittymään itseesi ja lapsiin, sillä tein itse sen virheen, että roikuin vielä pari vuotta exässäni ja “yritin auttaa”. Kun lopulta katkaisin välit kokonaan, alkoi vuosien kiusaaminen.
Tällä hetkellä kamppailen huumeita käyttävän tyttäreni ongelmien kanssa. Syytän itseäni siitä, etten keskittynyt eron jälkeen lapsiin vaan annoin miehen sotkea elämäämme, jotenkin uskon ettei tyttäreni olisi sortunut huumeisiin jos olisin käyttänyt mieheeni käytetyn ajan lasteni tukemiseen. Uskon ettei läheiriippuvuudesta pääse eroon kuin katkaisemalla välit.
Pidin silloin eron jälkeen päiväkirjaa ja kamppailin juuri samojen tunneryöppyjen viidakossa kuin sinäkin. Tunsin että olin vapaa vasta kun en pitänyt mieheen mitään yhteyttä, enkä vastannut hänen puheluihinsa. Lasten tapaamiset voi hoitaa sosiaalityöntekijöiden välityksellä.
Yritin hoitaa eron “sivistyneesti” ja säilyttää puheyhteyden, mutta elämä jatkui aivan samanlaisena kuin yhdessä asuessamme itsemurhauhkauksineen, kännipuheluineen.
Itselläni vahvuus kasvoi aikanaan vain sen tuloksena, että katkaisin yhteydenpidon.
Jokaisen elämä on tietysti oma ja yksilöllinen, mutta halusin tuoda kuitenkin oman näkemykseni esille.
Voimia sinulle.
Nyt ihan ekaks iso >-- 
--< virtuaalihali. Siis sinulle, Auringonkukka.
Tulee mieleen ystävän eksä, joka voivotteli samaa asiaa, miten kaikki on niin kallista. Mies oli liiton aikana valitellut, miten perhe + talo vie kaikki rahat, sinne uppoo kun onttoon tolppaan. Ystäväni oli silloin muistuttanut tästä ja huomauttanut, että nyt tuo saa pistää puolet tuloistaan ihan itse parhaaksi katsomakseen sijoitukseen.
Kesällä nyt ei edes pääse paleltumaan ojaan. Hän on varmasti peloissaan ja totta se on tuokin, että yksineläjälle kaikki maksaa enemmän kuin jos kulut jaetaan. Mutta tässä maassa pidetään huolta - voi olla, että joutuu tekemään valintoja (niinkuin syömään viikon omenoita naapurin puusta, jotta pääsee perjantaina ryyppäämään) mutta minkäs sille voi. Jos silloin kävisi mielessä että tämä ei voi jatkua näin.
Mitä siihen itsensä tappamiseen tulee… ne on kamalia puheita kuunnella. Mutta yleensä ne on vain puheita, joilla halutaankin satuttaa. Halutaan kertoa, että nyt muhun sattuu, ota syliin - niin ja tuo oman vanhemmuuden arvottaminen. Kumpa voisikin kauhalla sinne pääkoppaan rouhaista tiedon siitä, miten kallisarvoista lapsen lähellä vietty aika on! Lapsen kanssa ei voi loppujen lopuksi esittää, ainoa mitä voi tehdä on kasvaa hänen kanssaan, olla aidosti läsnä ja myötäelää.
Moi Auringonkukka! En ole vielä ehtinyt lukemaan koko viestiketjuasi, nytkin vaan päätin piipahtaa kurkkaamassa palstaa, mutta tämän viestin ehdin lukemaan. Onpa todella hienoa, että asia lastenvalvojan mukaan on noin ja kiitos kun kirjoitit se tänne! Tietenkin tuo on omantunnon mukaan noin, mutta entä jos laki ajattelisikin asiaa yksioikoisesti aikuisten kannalta, ei lasten, eihän se aina ole sanottua että näin on.
Muutenkin tuosta miehesi kuvauksesta tunnistan meidät. Mieheni oli jopa saman aikaa vuorotteluvapaalla lapsen kanssa kotona aikoinaan. Ja täytyy sanoa, että iso haaste yksinhuoltajuudessa minulla tuleekin olemaan se, miten pystyn/jaksan hoitaa kaiken yksin pojan kanssa: ruoanlaiton, kaupassakäynnin…
Exäni piti minuakin aikoinaan pelkokoukussa itsemurhauhkauksilla jos en menisi tapaamaan ja auttamaan häntä. Kun ensimmäisen kerran jätin menemättä, kuulin myöhemmin että olikin itsemurhan sijasta lähtenyt tanssimaan.
Kymmenen vuotta on kulunut ja ukko porskuttaa ryyppyputkineen samanlaista elämää kun aina. Nyt on vain kymmenen vuoden ajana olleet uudet naisystävät sitä menoa todistamassa. Enpä kadehdi.
Yritän itsekin koettaa keskittää voimavarani itseeni ja lapsiin, sillä muutoin mies vie kaiken energiani ja huomioni eikä siitä ole kuitenkaan mitään hyötyä tai vaikutusta hänen tekemisiini, pilaan vain oman ja lasten elämän huolehtimalla miehestä ja hänen alkoholin käytöstään. Pelkään itsekin tuota miehen vihaa ja mahdollista ”kiusaamista” eron jälkeen. Mutta pelkoni on myös suuri lasten hyvinvoinnin puolesta eli jos he eivät saa tarpeeksi tukea ja huomiota ”rajoja ja rakkautta” niin ongelmia on edessä, riski alkoholin käyttöön on suuri, kun mallia saa omalta isältään ja huumeet ovat vielä pelottavampi peikko tulevaisuudessa.
On erittäin hyvä lukea välillä omia kirjoituksia täältä, niin saa perspektiiviä asioihin. Itse olen kirjoitellut omaksi ilokseni ajatelmia ylös silloin tällöin vuosien ajan ja niistä huomaa, että tilanne on jatkunut samanlaisena vuosia. Olen jaksanut uskoa muutokseen ja miettinyt mitä voisin tehdä ja voinut huonosti. Oikein tulee paha mieli lukiessa, että enkö ole tajunnut, miten huonosti oikein olen jaksanutkaan ja kuinka suuren stressin alla olen viimeiset vuodet ollut. On oikeastaan ihme, että olen näinkin järjissäni vielä tällä hetkellä. Etten ole luuhistunut kaiken alle.
Minä haluaisin hoitaa eron sivistyneesti ja säilyttää hyvät välit miehen kanssa. Mutta tuo Maijan viesti pisti ajattelemaan, että onko se mahdollista. Haluan uskoa, että on, vaikka on kieltämättä tullut hetkiä, jolloin sitä olen joutunut epäilemään. Jotenkin tuntuu kamalan julmalta, että tapaamiset hoituisivat sosiaalityöntekijän kautta. Kai se on niin, jos muutoin ei asiat toimi, eikä pysty luottamaan siihen, että lapsilla on turvallinen olla isänsä luona ollessaan.
Kultakalan kirjoitukseen viitaten, niinhän se on että perheen elättäminen on kallista, siihen menee kaikki rahat. Ja yksin eläminenkin on kallista, ei jää mitään käteen. Kuitenkin mullakin samat laskut juoksevat kuin yhdessä ollessamme, mutta miehen kulut tietenkin jäävät pois. yhdessä olemme tähän mennessä laskut ja maksut hoitaneet, ei ole pidetty kirjaa, minkä verran kumpikin maksaa. Joten en oikein tiedä, minkä verran mies on maksanut laskuja ja ruokia yms. Varmaankin hyvin, ei ole ollut riitaa, rahat ovat aina jotenkin riittäneet kuukaudesta toiseen, vaikka ei ylimääräistä ole jäänytkään. Eikä onneksi ole isoja lainoja tms. Ja ihminen joutuu tekemään valintoja, mihin rahansa laittaa. Ostaako tupakkaa ja juoko terassilla kaljaa vai käyttääkö rahat ruokaan? Jokainen on vastuussa omista valinnoistaan ja elää niiden mukaisesti, syö näkkäriä tai sisäfilettä
Nuo tappo- ja katoamisuhkailut ovat ikäviä. Varsinkin jos vielä lapset joutuvat kuulemaan niitä. Ehkä ne ovat epätoivoisen ihmisen viimeinen keino yrittää vaikuttaa toiseen, saada toinen muuttamaan mieltään. Ehkä ne ovat oikeita? En tiedä, toivon, että eivät. Lapsille ei varmaan voisi paljoa pahempaa enää tässä vaiheessa tehdä kuin tappaa itsensä. Tai ehkä voisi kuvitella kaikkea kamaluuksia, mutta kamalaa isän itsarikin olisi, lapsille, minulle ja kaikille läheisille. On pelottavaa olla ottamatta uhkauksia tosissaan, entä jos sitten toinen tekeekin jotakin ja jää itse miettimään, että olisinko voinut estää sen, sanoa jotakin tai tehdä jotakin, jotta niin ei olisi käynyt. Mutta loppujen lopuksi en voi estää toista, jos hän tosissaan haluaa itselleen jotakin tehdä. Kukin vastaa itse teoistaan. On vain niin vaikeaa olla kantamatta huolta ja syyllisyyttä.
Voi olla, että kymmenen vuoden kuluttua meilläkin tilanne on sama kuin Maija sinun kohdallasi. Aika näyttää. Ainakaan en itse halua enää olla rinnalla toisen juomista mahdollistamassa. Iso haaste on siinä miten jaksaa hoitaa kaiken yksin kahden lapsen kanssa. Mutta toisaalta terapeuttini sanoi minulle, että kuinka tilanne voisi mennä vaikeammaksi sinulle, kun nyt sinulla on ikään kuin kolme ”lasta” huolehdittavana ja eron jälkeen enää vain kaksi ihan oikeaa lasta. Eli miehestä huolehtiminen jää pois ja helpottaa jaksamista sillä tavalla ainakin pidemmällä aikavälillä. Aluksihan kaikki muutos on varmasti todella rankkaa, mutta jotenkin ajattelen, että arki sujuu omalla painollaan, vaikeimpia hetkiä ovat ehkä sitten yksinolot ja ne tilanteet, joissa on ollut kivaa miehen kanssa. Ne hyvät hetket, niitä varmasti ikävöi ja kaipaa.
Hei!
Sivistynyt ero on varmaan joillekin mahdollinen, mutta siihen tarvitaan sivistyneet ihmiset asiaa hoitamaan. Viestiesi perusteella en pidä miestäsi erityisen sivistyneenä, vaan ongelmaisena. Itse teet omat päätöksesi elämä suhteen, mutta kokemuksella voin sanoa että jos mies on mieleltään sairas ja sen takia haluat erota, on aika utopistista odottaa sivistynyttä eroa. Onko sellaista muuten ylipäätään olemassakaan. Sanoisin että ota irtiotto mahdollisimman pian ja ala elää omaa elämää, johon entinen miehesi ei kuulu, se on kaiketi ainoa mahdollisuutesi elää itse joskus täysipainoista elämää ja sillä tavoin annat myös lapsillesi esimerkin ja mallin että elämä voi olla myös päihdeongelmista vapaata ja elämisen arvoista.