Moikka ja tervetuloa Unsane!
Oireilusi kuulostaa hyvin tutulta. Samaa settiä itselläni. En sentään enää käyttäydy itsetuhoisesti, kun olen jättänyt alkoholin, tai en juo itseäni humalaan. Humalassa mulle tulee lopulta niin paskat fiilikset, että en enää luota itseeni alkoholin kanssa. Selvin päin tai piriä ottaneena mietin ja ajattelen, ennen kun teen mitään. Humalassa en ajattele.
Mun ensimmäinen masennuslääkkeeni joskus 15-16-vuotiaana oli juurikin tuo Citalopram ja kyllä jotkut saavat haittoja, niin etteivät voi käyttää sitä, mutta niin on tietysti kaikkien lääkkeiden kanssa. Jos haitat ovat ylitsepääsemättömiä, niin lääkitys voidaan lopettaa ja kokeilla jotain toista lääkeainetta tilalle. Toinen kun sopii toiselle ja toinen toiselle paremmin. Tsemppaan sua sillä, että olen saanut hurjiakin haittavaikutuksia eri lääkkeistä, mutta mulle toi lääke sopi tosi hyvin enkä huomannut edes mitään haittavaikutuksia. Olin myös ahdistunut ja kärsin paniikkihäiriöistä ja tuo lääke helpotti niitäkin oireita, tosin mulla oli hätäapuna tarvittaessa myös rauhoittava lääkitys.
Itseasiassa nyt syön essitalopraamia, joka on käytännössä lähes sama lääkeaine kuin citalopraami. Essitalopraami on oikeastaan vain kemiallisesti muokattu versio sitalopraamista eli ns. sitalopraamin S-enantiomeeri. Ero on se, että essitalopraamissa riittää pienempi annos (maksimiannos 20 mg vrk:ssa), koska vain S-enantiomeerilla on merkittävää hoidollista vaikutusta.
Sitalopraamissa maksimiannos on suurempi ( 60 mg vrk:ssa). Nämä annokset kuitenkin ns. vastaavat teholtaan toisiaan. Vaikutusmekanismi on myös sama.
Haittavaikutukset noilla molemmilla lääkkeillä ovat käytännössä samat. En itse saanut niitä kummastakaan. Sitalopraamia söin 40 mg vrk:ssa silloin nuorena. Nyt ollaan vanhempana otettu käyttöön tuo essitalopraami ja annos on siinä se maksimi 20 mg vrk:ssa. Käytännössä mulla on kokeiltu lähes kaikki masennuslääkkeet. Masennus on uusiutunut mulla monia kertoja ja lääkkeistä tehot loppuneet. Nyt mun masennusta pidetään lääkeresistenttinä. Tuo essitalopraami ei ole riittävä mulle, (mutta mikään ei viime vuosina ole enää ollut, on kokeiltu myös useita eri yhdistelmiä lääkityksessä - ei apua). Mulla oli keväällä taas parin eri masennuslääkkeen kokeilu, jotka eivät sopineet yhtään. Palattiin siis essitalopraamiin, koska tällä hetkellä ei olla parempaakaan psykiatrin kanssa mulle löydetty.
Mua ärsyttää kun ihmiset netissä pelottelevat toisiaan kaikilla lääkkeiden hirveillä haittavaikutuksilla, haittavaikutukset ovat toki tosi asia, mutta kun me kaikki olemme niin yksilöllisiä niin vaikka naapurin Jamppa olisi saanut krapulan, korvatulehduksen, tai persesyövän jostain lääkkeestä, niin se ei tarkoita, että kaikille muillekin kävisi niin. Sitten Jamppa huutelee paikallisessa ja netissä, että se ja se lääke on helvetistä eikä sitä kannata ikinä syödä. Siinä on se inhottava puoli kun noilla pelotellaan, että joku voisi tosiasiassa saada lääkkeestä ison avun, mutta ei sitten uskalla sitä kokeillakaan.
Voi kun nuo kaiken tietävät toisiaan pelottelevat ihmiset ymmärtäisivät myös sen, että jos on itse saanut pahat haittavaikutukset jostain lääkkeestä, niin se ei tarkoita sitä että kaikki muutkin saisivat ne. Yleensä noissa SSRI-lääkkeissä haittavaikutukset ilmenevät hoidon alussa ja ovat usein mulla ainakin olleet ihan siedettäviä. Siksi ne aloitetaan pienellä annoksella ja kun elimistö alkaa tottumaan (tietysti kaikki lääkeaineet eivät kaikille sovi, se on muistettava, mutta silloin hoito voidaan keskeyttää) lääkeaineeseen niin haittavaikutukset jäävät usein pois ja annosta nostetaan pikkuhiljaa kunnes oikea annos löytyy.
Suosittelen lämpimästi, että kokeilet sitä lääkettä etkä anna noiden netin pelottelujen tulla tielle. Eihän siinä ole mitään hätää, jos se ei sulle sovi, sitten voit jättää lääkärille soittopyynnön ja kertoa ettei lääke sovi sulle haittavaikutusten takia. Noita samalla vaikutusmekanismilla toimivia masennuslääkkeitä on paljon, eli jos yksi lääkeaine ei ole sulle sopiva, niin löytyy muitakin mistä kokeilla. Eihän se kivaa ole, jos saa vittumaiset haittavaikutukset (minä olen todella niistä myös saanut osani), mutta lääkitys kun lopetetaan ihan alkutekijöihin, niin haittavaikutukset menevät ohi kyllä parissa päivässä viimeistään.
Toki tämä asia on sulle uusi ja siten varmasti myös ihan eri lailla ahdistava, siis tuo lääkityksen aloittaminen. Tsemppaan sua kuitenkin vielä sen verran, että kerron että ensimmäisen kerran aloin nuorena (masennuksen ja paniikkihäiriön puhkeamisen jälkeen) voimaan vähän paremmin kun tuo sitalopraami mulla aloitettiin. Eli kyllä niistä on joillekin apua.
Ymmärrän täysin ahdistuksen myös työyhteisön ajatusten suhteen, olen itse sen kokenut. Mutta muista, että tämä on sinun elämäsi, loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä, mitä työyhteisössä ajatellaan. Musta on todella hienoa, että olet saanut kerrottua läheiselle työkaverillesi ja muutamalle ystävällesi. Ei kenenkään muun tarvitsekaan siellä työpaikalla tietää mikä sua vaivaa. Helpottaa kuitenkin huomattavasti kun asiasta saa kerrottua muutamalle ihmiselle, joihin luottaa.
Tiedän miten helppo on kirjoittaa näitä sanoja ja sanoa, että älä mieti, äläkä välitä mitä siellä työyhteisössä ajatellaan. Itse kun olen tuon kaiken kokenut, aina sanoin että en välitä mitä muut ajattelevat, mutta aina sitä kuitenkin väkisinkin mietti, että mitäköhän töissä ajatellaan. Kuitenkin masennus ja nuo muutkin häiriöt ovat oikeasti hyvin yleisiä. Melkein jokainen tuntee jonkun, sukulaisen tai ystävän, tai kummin kaiman, joka on masennuksesta kärsinyt. Siitä ei vaan helposti puhuta, tai no kaikki eivät puhu.
Mä en enää koe sitä stigmaa, koska olen saanut omassa mielessäni jo nuorena leiman otsaan, kun 14-vuotiaana jo aloin oireilla. Yritin piilottaa viimeiseen asti oireita. Eli tuntuu, että tää sairaus on osa mua ja tulee aina olemaan, koska olen elänyt yli 20 v. tätä. Toki välissä on ollut parempia kausia, mutta aina on tullut uusi tipahdus. Ei työpaikalla missään nimessä kannata mainostaa sairauttaan, mutta en usko että muutaman viikon sairasloman takia saat mistään stigmasta kärsiä. Kohta se jo unohtuu ja joku muu sairastaa. Kyllähän ihmisillä kuolee läheisiä, tai läheiset sairastavat vakavaa sairautta, yms. mitkä voivat kuormittaa ja minkä takia voi joutua jäämään sairaslomalle, koska tuollaiset asiat ovat raskaita kestää. Tuo syyllisyys ja asiat mitkä koet, kuuluvat toki läheisesti sairaudenkuvaan.
Tiedän mitä syyllisyys on, kun mun masennus taas kerran uusiutui, yritin vaan loputtomiin tukahduttaa tunteitani ja jaksaa töissä, Menin lopulta tosi huonoon kuntoon henkisesti, sitä oli vaikea edes selittää, mutta sisälläni oli niin paha olla. Masennukseni oli muuttunut keskivaikeasta kauan sitten vakavaksi. Elämässäni oli paljon kaikkea raskasta silloin muutenkin meneillään, niin läheisiin liittyen kuin töihin. Sitten aina sairaslomalle jäädessäni syyllistin itseäni, kun en jaksanutkaan. Elämä oli sellaista, että aamulla mulla valui jo kyyneleet silmistä, kun yritin meikata peilin edessä. Mitä lähemmäksi tuli hetki kun töihin olisi pitänyt mennä, sitä pahemmaksi oloni tuli, voin henkisesti ja fyysisesti pahoin. Meillä oli kyllä myös sillä hetkellä aivan sairas ja tulehtunut työyhteisö.
Ei sellaisesta elämästä tullut mitään, stressasin töitä niin paljon että voin jatkuvasti pahoin. Liian kauan tukahduttamani tunteet eivät enää pysyneet pinnan alla. Kaikki kaatui niskaan, korttitaloni romahti, rooli jonka olin rakentanut ja jota esitin ennen päivittäin töissä ei enää yksinkertaisesti pysynyt kasassa. Siitä lähti pitkä alamäki, pitkä sairasloma, menetin työpaikan. Tässä sitä kuitenkin edelleen olen, elossa. Välillä se tuntuu kyllä ihmeeltä.
Ystävyyteen kuuluu asioiden jakaminen, tuskin tuollaisen asian (siis kun kerroit ystävillesi masennuksestasi)kuuleminen heitä kuormittaa. Ymmärrän kuitenkin hyvin tuon ajatuksen, koska itse en soittanut ystävilleni, en edes isälleni koska en halunnut vaivata muita ongelmillani. Tuntui siltä, että olin kaikille pelkkä taakka, epäonnistunut elämässä. Siksi eristäydyin myös kaikesta aika tehokkaasti. Se ei tietenkään auttanut masennukseen.
Toivon sulle voimia jaksaa taistella tuota sairautta vastaan. Juuri eilen sanoin miehelleni, että tää sairaus (masennus) on kyllä ehkä yksi pahimmista minkä tiedän. Koska se vie elämänhalun ja joskus jopa tappaa. Kerro miten sitten aiot tehdä lääkityksen suhteen. Tsemppiä!
), ja herkästi sain paniikkikohtauksia tilanteista, jotka muistuttivat edellisen suhteen tapahtumia. Onneksi sen edellisen kanssa suhde kesti vain 3kk, se päättyi kun hän petti minua. Traumoja on jos jonkin näköisiä, mutta kyllä tämä tästä.
. Tahtoo nyt sanoa, että kirjoita ihmeessä paskoja fiiliksiäsi ulos, tänne tai minne nyt tahdotkin, jos vain suinkin koet sen helpottavan oloasi. Ei tämä ole mikään kilpailu siitä kenellä menee huonoiten. Pääasiahan on se, että olo paranisi, ei suinkaan se, että alkaisi mennä vielä huonommin, jotta “olisi lupa” kirjoittaa. Tai jopa niin huonosti, ettei enää kykenisi kirjoittamaan lainkaan. Ymmärrän toki, että depiksessä(tai muutenkin) saattaa olla sellainen fiilis, että mussuttaa vain turhasta, eikä ketään kiinnosta, mutta täällä on kaiketi täysi vapaus avautua palstan sääntöjen puitteissa. Jos vaikkapa auringonpaiste tai kynnen katkeaminen vituttaa, niin kyllä siitä valittaa saa ja pitääkin, jos se parantaa mielialaa 
. Jos jotakuta ei kiinnosta, jättäköön lukematta.
Jos toi lääkäri, joka sulle noita on kirjoittanut tollasella annoksella ja masennuksen hoitoon jää eläkkeelle tms. niin en usko että toinen lääkäri on yhtään samaa mieltä tosta hoitokäytännöstä, tosin eihän tollasta lääkettä ja noin isolla annoksella voi seinään lopettaa se on selvä, mutta oudolta kuulostaa. Kai kyseessä oli sentään psykiatri?