Masennus

Lataamo
61

Kiitos Lucrezia tuosta vastineestasi. Siinä kiteytyi minunkin elämäni… Miksi se helpottaa kuulla, että toisellakin on ollut ongelmia, kun senhän pitäisi ennemminkin aiheuttaa surullista sumpatiseerausta häntä kohtaan, jolla niitä ongelmia, eikä päinvastoin?

Itselle on diagnosoitu vain pniikkihäiriö, joskus 15 v. sitten. Ei vielä(kään) masennusta, vaikka ajoittain terät sivallelleet pitkin ihoa, ja monesti puhunut lääkärille itsemurhasta. Vetänevät yhteenvedon minun kokonaiselämästäni, että selviän kyllä. Joo selviän kyllä…

Tuo etanoli se ollut itsehoitolääkkeenä valitettavan pitkään. Sen makuun pääsin 15-vuotiaana, ja voi että se vei mennessään. Join kuin sieni silloin parikolme vuotta, ja nyt viimeaikoina taas ihan liikaa kupitellut. Nyt vaan enää toi kuppi ei ole se ongelma. Innostuin liikaa tuohon tutkimuskemikaaliin, etyylifentanyyliin. Väitän että se aiheuttaa jonkin asteista riippuvuutta. Ehkä siksi koska se voimistaa kiihottuneisuuden tunnetta hyvinkin paljon. Sanovat että se on kait kuin kokaa tai amfetamiinia.

Palaan vielä.

62

Jos sulla ei ole ollut ihmisiä, jolla aiemmin puhua tuosta paniikkihäiriöstä ja jotka todella olisivat ymmärtäneet mitä se merkitsee, niin tottakai se on helpotus kuulla, että en ole yksin. Joku muukin kärsii tästä samasta asiasta, ei siinä ole mitään väärää, että pitäisi tuntea surua sitä toista kohtaan.

Mä pidin noita niin pitkään sisälläni, että viimein oli helpotus puhua ja saada joku ajatus lääkäreiltä, että mistä on kyse. Ja kun aikuisempana sain ystäviä, jotka ymmärsivät mitä tuo on, vaikka eivät täysin samanlaisista oireista kärsinytkään.

Mielenkiintoista on, että minäkin olen viiltelijä, ja nyt olen sen lopettanut. No ainakin ollut taas 3 kk tekemättä sitä ja yritän pysytellä siinä jatkossa kun läheisille olen luvannut. Sitä ennen olin lähes vuoden ilman sitä. Mulla se liittyy siihen, että kun mikään lääke ei turruta sitä tuskaa, niin viilto vie sen kivun hetkeksi muualle.

Mikäköhän konitohtori sulla on oikein ollut, jos se ei ymmärrä että itsemurha-ajatuksetkin (kärsin niistäkin ja 2 yritystä nuorena takana) kumpuavat masennuksesta. Siitä, että elämäniloa ei juuri ole.

Mulla on selkeästi traumaattinen lapsuus ja nuoruus takana ja paniikkihäiriöt alkoivat vähän yhden pitkäaikaisen traumaattisen kokemuksen jälkeen. Eli niille on selkeä yhteys.

Mä olen entinen pirinarkki, enää en juurikaan käytä vaikka retkahduksia on yleensä kesäisin tullut. Joten tiedän sen energisyyden ja hyvänolontunteen, minkä se tuo. Mä myös saan silloin aikaan asioita, joita en masennuksen takia muuten jaksa enää harrastaa, esim. piirrän. Melko verrattavissa varmaankin tuohon EF:ään. Lähinnä piriä en siksi enää käytä, koska se pahentaa aina mun masennusta loppupeleissä liikaa. En kestä sitä jälkioloa.

Yllättävän paljon yhteisiä tekijöitä näissä tarinoissa.

63

Natürlich: Olen viimein päässyt sen kirjan kimppuun ja uskon siitä olevan apua, ts. sen avaavan ainakin silmiä asioiden suhteen, jos ei muuta. Nyt olen sen verran alussa, etten ole päässyt mihinkään harjoitusmenetelmiin, jossain s. 46 paikkeilla. Mutta tunnistan minulla olevan ongelmia ainakin 5 eri tunnelukon kanssa. Siis sellasia todellisia ongelmia, jotka haittaavat elämääni ja estävät eteenpäin menemisen.

64

Noniin, hieno kuulla että olet kirjaan alkanut pääsemään sisälle. Tosissaan se avasi kyllä paljon omaa käyttäytymistä ja selitti monia asioita, miksi elämässäni on juurikin niin tapahtunut, kuin on tapahtunut. Itselläni on ainakin todella vahvana ulkopuolisuuden, alistumisen ja emotionaalisen estyneisyyden tunnelukot. Muitakin tietysti on, mutta nuo nyt päällimmäisenä. Mielestäni olen saanut jo avattua noita lukkoja jonkunverran. Ainakin ne tunteet eivät iske enää niin vahvana päälle niissä tillanteissa. Ja vaikka iskevätkin, niin se on tärkein, kun ne asiat tiedostaa ja sen tietää, että se ei ole totta tässä hetkessä, se on vain tunnelukko joka saa meidät uskomaaan, että se on totta.

Mutta kannattaa lukea se kirja moneen otteeseen ja tehdä ahkerasti niitä harjoituksia. Itse olen sen varmaan kolme kertaa lukenut ja käyttänyt hyväkseni monipuolisesti kirjan tarjoamia harjoituksia. Jos pääset terapiaan syksystä, niin kannataa valita terapeutti joka on erikoistunut juurikin skeematerapiaan, jos se tuntuu siltä, että se sopisi juuri sinulle parhaiten.

65

Moikka,
Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään. Ollut kesän aikana hieman huolia, jonka vuoksi ei ole jaksanut paljon kirjoitella. Välillä tuntuu kuin vain pyörisi paikoillaan samojen ongelmien kanssa tajuamatta, että niille pitäisi tehdä jotain. Olettekin kirjoittaneet paljon hyvää asiaa, ja yritänkin vastailla ja reflektoida omia fiiliksiä näitten kirjoitusten pohjalta. Olen kyllä Lucrezian kanssa samaa mieltä, vaikutat Natürlich melkeinpä psykoterapeutilta. Kiitos, että olet jakanut näitä asioita, sillä minua ne ovat ainakin auttaneet valtavasti.

Aloin lukemaan Tunne lukkosi-kirjaa, ja olen päässyt nyt puoleen väliin. Kirja on auttanut paljon ja olen alkanut vasta nyt käsittämään, kuinka ihmisillä on todellisia tarpeita rakkauden, läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden suhteen. Niinkuin kirjassa sanottiin, se on kuin nälkä joka kasvaa kunnes se tarve on täytetty. En ole aiemmin ajatellut, että nämä kolme tarvetta on ollut todella heikoissa kantimissa koko mun elämän ajan. Rakastaahan mun perhe mua ja uskoisin, että ne kaverit keitä mulla vielä on, välittää musta ainakin jollain tasolla. Mutta silti se mun perheenkin rakkaus on vaan vähäisiä sanoja, jos edes sitäkään, ilmaan minkäänlaista tukea. En kyllä sitä osaa pyytäkkään, mutta en tiedä saisinko edes sitä kunnolla. Nyt vasta tajuan kuinka paljon mä tarvitsisin rakkautta mun elämään luettuani tätä kirjaa. Ehkä nyt uskallan antaa itselleni luvan vaatia sitä.

Mulla on kanssa tosi vaikea ulkopuolisuuden tunnelukko. Se oli mulla erittäin vahvana tuossa tunnelukko testissä. Ei kyllä tullut yllätyksenä. Mulla on samoja kokemuksia kuin sulla Natürlich tän asian suhteen. Oon aina jotenkin tuntenut oloni ulkopuoliseks kaikissa kaveriporukoissa. En ole myöskään pystynyt sitomaan läheisiä suhteita, kuin vain harvojen kanssa, ja nyt niitäkään ei enää ole. Mä oon työntänyt ne ihmiset pois huonolla käytöksellä ja etääntymisellä. Tää on johtunut osaksi mun isän kuolemasta, ja sitten toiseksi tietenkin näistä tunnelukoista. Ehkä noi ihmissuhteet on vielä pelastettavissa, ainakin uskoisin, mutta se tarkoittaa sitä, että mun pitää muuttaa mun käytös- ja ajatusmalleja. Miten olet Natürlich päässyt ulkopuolisuuden tunteesta eroon ja miten olet pystynyt solmimaan läheisiä ihmissuhteita näin aikuisiällä? Mullakaan ei oo enään kuin yksi lapsuudenkaveri, mutta uskon, että ne muut on vaan jäänyt kun ei ole enään samoja intressejä. Mietin myös, että en ole ainakaan tietoisesti syyttänyt muita mun yksinäisyydestä/ulkopuolisuuden tunteesta, enemmänkin oon etäännyttänyt mielessäni kavereita ajattelemalla, että ei me olla samoilla aaltopituuksilla tai et ei meillä ole samoja mielenkiinnon kohteita. Jotenkin nostanut itseään jalustalle ja pitänyt muita vähän tyhminä, tai jotain sinne päin, kun eivät ole jakaneet täysin samoja intressejä kuin minä. En tiedä onko siinä mitään järkeä sulkea ihmisiä pois kun tuntee itse ettei jaeta samaa ymmärystä. Mutta sehän on mahdotonta, koska ei tule koskaan olemaan sellaista ihmistä, joka olisi täysin samaa mieltä kaikista asioista sun kanssa. En edes halua sellaista, mutta alitajuisesti sabotoin ihmissuhteita näillä perusteilla. Ehkä se on jotain pelkoa, ettei tule hyväksytyksi olemalla oma itsensä. Tuntuu kauhean musta-valkoiselta ajattelulta, että pitäisi olla samankaltaistensa kanssa- kaikkihan me loppupeleissä ollaan samankaltaisia. Ja muuten, usein syytän itseäni yksinäisyydestäni. Tunnen, että ansaitsen sen, koska olen käyttäytynyt jollain tapaa idioottimaisesti tai en ole ollut tarpeeksi avoin. Todella typerää ajatella näin, mutta minkäs sitä ajatuksilleen voi. Tätä pitää työstää.

Mietin myös tuota ärsytystä äitiäni kohtaan. Kysyit Natürlich, että minkä ikäiseltä minusta tuntuu silloin kun ärsyynnyn häneen. Mielestäni olen ihan oman ikäinen silloin. Voi olla tietty, että alitajuntani on aivan eri mieltä. Tunnen, että itse olen aikuinen ja hän on lapsi, tai ainakin siinä mielessä minkälainen dynamiikka suhteesamme pitäisi olla. Tuntuu välillä, että huolehdin enemmän hänestä kuin hän minusta. Osaahan hän huolehtia itsestään ihan hyvin, mutta jotkin asiat tuntuvat olevan hänelle vaikeita. Sanotaanhan, että addiktit eivät joiltain osa-alueiltaan kasva koskaan aikuisiksi. Ärsyttää, että äiti ei huolehdi minusta, etten voi tukeutua häneen täysin. Ei me koskaan tehdä mitään “normaaleja” äiti-tytär asioita.

Lucrezia miten sinun magneettihoidon kävi? Oliko siitä apua? Mietin muuten, että mitkä teillä oli ne vahvimmat tunnelukot siinä testissä? Olisi mielenkiintoista jakaa tästä kokemuksia.

66

Hei mullakin alkoi mielenterveysongelmat teini-ikäisenä, joskus 14 vuotta sitten. Mulle diagnosoitiin paniikkihäiriö joskus 16-vuotiaana. Nytten, sitten olen keskivaikeasti masentunut ollut noin 1,5 vuoden ajan. Isäni kuoli sillojn ja aloin myös lääkitsemään itseäni päihteillä eli kannabiksella. Aiemmin olen syönyt lääkkeitä tohon paniikkihäiriöön, mutta se on jo mennyt pois. Nyt sitten yritän parantua tästä masennuksesta ja muuttaa elämääni siten, että ei tarvitsisi murehtia mielenterveysongelmista enään. Onko sulla ollut traumaattinen lapsuus tai onko jotain traumaattista tapahtunut sun menneisyydessä, mistä sun ongelmat vois johtua?

67

Mulla on kanssa ollut varsinainen koettelemusten vuosi. Koko ajan uusia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Luulin jo, että paskamyrsky hetkeksi hellittäisi, mutta asiat menivät vaan pahemmiksi. Magneettiterapiasta ei ollut apua, mutta kun elämä heittää koko ajan uusia ongelmia eteeni, niin en edes pysty keskittymään siihen, oloni parantumiseen.

En ole saanut sitä kirjaa nyt luettua, kun olo on ollut niin huono, etten ole voinut keskittyä lukemiseen. En tiedä mistä tulee toimeentulo jatkossa ja raha-asiat ahdistaa, koska ilman rahaa ei voi elää.

Mutta mulla erittäin vahvoja tunnelukkoja olivat: Alistuminen, uhrautuminen, rankaisevuus, pessimistisyys ja epäonnistuminen.

Mutta olen viime päivinä miettinyt tosissani elämää ja miettinyt miksi tämä kaikki koettelemus tulee mulle nyt? Ja sitä kestänkö enää yhtään enempää.

68

Kaikkea en edes jaksanut lukea mitä tuossa oli uutta… sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin. Lucrezia, sori jos meni nimimerkin kirjoitusasu väärin, kyllä vastasi mulle osuvasti… täyttä paskaa vaan on elää tällälailla. Työttömänä, haluais tappaa hallituksen mulkut, iloa on ei olemikään. Paitsi toi veitsi tossa…

69

Tulipa mieleen aiheesta “työttömän työllistäminen”, että millä tuntihinnalla työttömät yleensä viitsivät tehdä mitään jotta saisivat lisäeuroja puhtaana käteen nykyisten avustusten päälle?

Otetaan esimerkki anonyymin kuriirin hommista: Haetaan kevyehkö muovipussi täsmällisestä paikasta A ja siirretään se täsmälliseen paikkaan B. Aikaa tähän tehtävään kuluu omalta kotiovelta kotiovelle noin tunnin verran.

Montako euroa työtön haluaa? Itse olisin valmis tämmöiseen 10 euron tuntipalkalla, vaikka teenkin 40 tuntista työviikkoa muutenkin, mutta tykkään kävelystä kun yritän hieman vähentää painoani samalla. Joka päivä 1 tunti lisäkävelyä olisi mulle 300 euroa lisää puhtaana käteen.

70

Mä koitan kakssuuntasen kanssa pitää tilanteen koko ajan sillälailla, ettei olisi mitään mihin romahtaa :unamused:

71

Mulla vahvimpina oli ulkopuolisuus, rankaisevuus, emotionaalinen estyneisyys ja tunnevaje. Eipä kyllä tullut yllätyksenä, paitsi tuo rankaisevuuden tunnelukko. Ihana kombo tämä ulkopuolisuuden, emotionaalisen estyneisyyden ja tunnevajeen kolmikko. Yritäpä siinä sitten lähteä rakentamaan pysyviä ja luotettavia ihmissuhteita kun oma pää on jo alkumetreillä pistämässä vastaan- tiedostamattaan. No ainakin näiden asioiden tiedostaminen antaa jotain lohtua. Harmi vaan, ettei ole mitään taikasauvaa, jolla saisi nää ongelmat katoamaan. Erakoituneena ongelmat näyttäytyvät vain pahempina kuin mitä ne on.

Eipä kukaan täältä kotoa tule hakemaan, joten kai tässä on pakko tsempata. Onneksi koulu jatkuu ensi viikolla.

72

Melko vanha aihe, mutta kai tähän samaan voi jatkaa. Ihan vaan random avautuminen…

Olen nyt 25v mies, kärsinyt ahdistuksesta sosiaalisissa tilanteissa kenties yläasteelta lähtien. Aluksi se nyt meinas vaan sitä, ettei huvittanut oppitunnilla tai isommassa porukassa juuri avata suutaan. Onko tuo nyt vaan normaalia ujoutta… Koulunkäynti peruskoulun ja lukion ajan sujui silti ihan hyvin arvosanoin, eikä ollut poissaoloja tms.

Lukion loppupuolella aloin lääkitä ongelmaa alkoholilla, jota meni säännöllisesti joka perjantai ja lauantai ja yleensä niin paljon, että filmi oli loppuillan osalta poikki.

Aloitin opiskelun yliopistolla, jolloin ahdistusoireet paheni ja alkoi tehdä pahaa mennä luennoille tai harjoituksiin. Aikani kärsittyäni hankkiuduin lääkärin vastaanotolle ja sitä kautta psykologin ja psykiatrin juttusille… Käytin vähän aikaa essitalopraamia, mutta tuntui, ettei se auta, joten lopetin. Ei myöskään sopinut alkoholin kanssa yhteen ja tuntui, että tuossa vaiheessa oli edelleen tärkeää päästä vetämään pää sekaisin joka viikonloppu.
Tuossa vaiheessa kanssa tuntui, että ongelma alkaa olla hanskassa, enkä tarvi enää apua…

Noh, ei se niin hyvin mennyt kuitenkaan, suurin osa kursseista jäi käymättä tai pienestä riippumaan… Jossain vaiheessa en sitten enää edes vaivautunut käymään yliopistolla lainkaan. Alkoi tuntua pahalta, kun oli jotenkin niin kykenemätön olo. Ja ettei oikeen sovi tähän maailmaan eikä sitä omaa paikkaa löydy…

Alkoholin lisäksi alkoi mennä muitakin päihteitä. Kannabista tullut alkoholin jälkeen eniten käytettyä, mutta satunnaisesti mennyt bilekäytössä amfetamiinia, ekstaasia ym. Sitä kuvitteli vain lääkitsevänsä omaa ujoutta, ahdistusta yms. Ja jos masentuneella on häikkää serotoniinitasoissa, niin pidemmän päälle ei mahda nuo piristävät päihteet (eikä alkoholi) tehdä kovin hyvää, kun taitaa kuluttaa kaikki serotoniinit kerralla pois…

Noh, useampi vuosi meni suht kehnoissa fiiliksissä, mutta lohtua löytyi päihteistä ja internetistä/videopeleistä. Viime keväänä tuli sit jonkin sortin romahdus, kun ei kiinnostanu enää yhtikäs mikään, ei edes ne päihteet, videopelit tai kavereiden/muiden ihmisten näkeminen. Lähes koko kesä meni tehden ei yhtikäs mitään.

Nyt olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni. Ilmoittauduin taas läsnäolevaksi, hakeuduin lääkärin kautta psykiatrille ja psykologille. Uusi lääkitys (venlafaksiini) aloitettu ja psykoterapiasta ollut puhetta. Tällä kertaa en aio lääkettä lopettaa, vaikkei tuntuis heti auttavan. Ja nyt taitaa olla kaks vaivaa, masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Opintopisteitä ei vielä tältä syksyltä ole. Vähän tuo paluu opiskelemaan hirvittää, mutta silti tuntuu, että siitä vois olla iso apu. Alkais päästä vähän kiinni jonkinlaiseen normaaliin päivärytmiin ja elämään. Ajattelin loppuvuoden hoitaa itseä ja omaa päätä kuntoon ja tammikuussa sitten kohtaamaan pelkoja ja jos sais alkuun ees yhen kurssin per jakso käytyä…

Päihteet oon lopettanut lähes kokonaan. Alkoholia menee pari kolme kertaa kuussa ja jää siihen max neljään annokseen per kerta, ruoan kanssa tai saunassa lähinnä. Kannabista todella satunnaisesti, en edes muista viime kertaa. Muita huumeita ei enää lainkaan. Liikuntaakin yritän lisätä. Pitäis varmaan löytää joku ryhmä missä harrastaa jotain…

Eipä mulla sen kummempaa. Oli kiva lukee kans muiden kokemuksia, tietää ettei oo ainut, jolla on päässä vikaa (sori). Ja tuntu vaan hyvältä kirjottaa…

73

Hyvä että olet taas hakeutunut psykiatrin vastaanotolle ja saisit mahdollisesti tuota psykoterapiaa. Onhan tossa sinänsä jo monta hyvää asiaa tapahtunut, vaikkei niitä itse tahdo nähdä masennuksen takia. Tarkoitan sitä, että olet lopettanut essot ja pirin (ihan vihoviimeisiä masennuksesta kärsiville) ja vähensit alkoholin käyttöä reilusti ja hait apua. Itse olen samalla lailla aikoinaan lääkinnyt itseäni niin alkoholilla kuin pirilläkin ja loppupeleissä ne vaan pahensi masennusta.

Masennuksen hoidossa pitää tosiaan olla aika kärsivällinen, koska se on hidasta. Jossain taustalla on yleensä piilossa ne ongelmat, mitkä on käsiteltävä, jotta voi päästä eteenpäin. Kaiken lisäksi kyseessä on helposti uusiutuva sairaus.

Yleensä (melkein kaikilla jotka tunnen) on masennuksen lisäksi muutakin oirehdintaa. Mullakin paniikkihäiriötaipumus ja ahdistuneisuushäiriö masennuksen lisäksi. Tällä hetkellä masennus on kuitenkin se päällimmäisin ongelma.

Ehdottoman hyvä jos vaan pystyt palaamaan yliopistolle. Kyllähän tollanen normaali päivärytmi saa elämän tuntumaan mielekkäämmältä ja tekee jotain ns. järkevää.

Voimia kovasti taistoosi! Ja kirjottele ihmeessä tähän tai vertaisterapiaketjuun, jos kirjottaminen tuntuu vähän helpottavan.

Mulla on tässä nyt myös jonkunlainen “elämän saaminen takaisin”-yritys meneillään. Ei vaan hirveästi halua avautua, jos taas ottaa takkiinsa niin sanotusti. Eli turhaa puhetta, ei onnistumisia… Hope not - vaikka aika pitkälti se on nyt mun käsissäni.

74

Hei Shyguy!

Itselläni on ollut hyvin samanlaisia ongelmia opiskeluaikoina ja ajattelin kertoa mikä minua aikoinaan auttoi sosiaalisessa jännittämisessä. Kärsin yläasteajoista lähtien hyvin pahasta sosiaalisesta jännittämisestä ja masennuksesta, ajattelen näiden johtuvan kokemastani koulukiusaamisesta.

Yliopisto-opiskelun myötä aloitin pitkän psykodynaamisessa terapiassa, josta olikin hyötyä monessa asiassa, kuten masennuksen käsittelyssä. Tuntui kuitenkin, että terapialla ei ollut ratkaisevaa vaikutusta sosiaalisten tilanteiden pelon kanssa. Terapeuttini kehoittikin minua menemään esiintymisjännittäjien kurssille, jossa harjoitellaan esiintymistä.

Alkuun ajatus tuntui hyvin pelottavalta, mutta jotenkin uskaltauduin lopulta menemään kurssille. Esiintymiskurssi oli todella hyvä kokemus ja auttoi vähentämään esiintymispelkoa ja muitakin sosiaalisia pelkoja huomattavasti. Kursseilla on paljon pelejä ja leikkejä aluksi, joiden myötä tunnelma rentoutuu ja ihmiset tutustuvat helpommin. Kursseilla on aina ollut aina hyvin myötäelävä tunnelma ja jännittäminen on tuntunut sallitulta. Kursseille menoa on myös helpottanut se, että muutkin ihmiset siellä jännittävät hyvin paljon, joten et tunne itseäsi niin erikoiseksi siellä. On ollut terapeuttista huomata, ettei ole yksin ongelmansa kanssa.

Sosiaalisesta pelosta ja esiintymisjännityksestä kärsiville tarkoitettuja kursseja on aiemmin järjestänyt ainakin Nyyti, Helsingin työväenopisto ja Helsingin aikuisopisto.

Toinen jännitystä helpottava asia oli minulla verenpainelääke Propral. Olen ottanut sitä 10 milligrammaa ennen itselleni vaativimpia esiintymisiä ja se on auttanut todella paljon. Lääke ei vaikuta psyykeeseen, mutta se pitää verenpaineen ja sykkeen matalana, joten fyysiset jännittämisoireet eivät näy. Esim. käteni eivät tärise tai ääni ei katkeile, mitä minulle muuten tapahtuisi kun jännitys on tarpeeksi suuri. Lääkettä voi määrätä esim. yths:n psykiatrilta.

Tsemppiä opiskeluihin!

75

Kiitos vastauksista!

Tuo esiintymiskurssi vois olla ihan hyvä vaihtoehto. Kävin aikoinaan pari kertaa YTHS:n jännittäjien kurssilla. Tosin sekin jäi kesken, kun alkoi ahdistaa liikaa sinne meneminen… Puuh.

Ehkä vois katsella, milloin seuraava alkaa ja tällä kertaa raahais itsensä sinne vaikka väkisin joka kerta. Ei siitä ainakaan haittaa voi olla.

76

Moikka shyguy!

Olen tuolta kaksisuuntaisten puolelta. Tuntuu todella tutulta noi kirjoittamasi jutut opiskelusta ahdistuksineen. Minä olen siis 26-vuotias ja aloitin yliopiston nyt syksyllä. Ensi viikolla alkaa joululoma. Jos pääsen vikasta kurssista läpi, opintopisteitä tulee 11. Eli kolme kurssia tullut tehtyä.

Joudun ottamaan ennen luentoa puolikkaan rauhoittavan. Olen yrittänyt mennä ilman, kun on kotona tuntunut hyvältä lähteä ja ollut hyvä fiilis. Sitten on kuitenkin iskenyt siellä yliopistolla helvetillinen paniikkitila. Eli pakko on ollut ottaa. Hoitajani on tukenut minua tässä ja sanonut, että minun kannattaa rauhoittavia käyttää (varsinkin kun pärjää pienellä annoksella)

Vuoden alussa alkaa sellainen pienryhmäkurssi missä pitää aktiivisesti osallistua. En oikein tiedä miten rauhoittava + tämä aktiivinen osallistuminen toimii yhdessä. Minusta tulee aika hidas ajatuksiltani. Luentoa kyllä pystyn seuraamaan, mutta pystynkö mitään järkevää pistämään päässä yhteen… Ahdistaa jo niin paljon etukäteen, että haluaisin lopettaa opinnot. Saan paniikkikohtauksia/ahdistusta helpommin silloin, kun on pieni tila ja vähemmän ihmisiä (eli on enemmän esillä).

Kavereitakin olisi kiva saada, mutta kun on niin sosiaalisesti estoinen. Se on yksi surullisimmista jutuista. Miksei yliopistolla ole sellaista järjestöä, joka on sosiaalifoobikoille ja muille pelokkaille. Siellä voisi kaikki yhdessä täristä ja hikoilla :laughing:

Ainut toivo tässä vaiheessa on terapia. Olen laittamassa hakemusta sisään Kelaan. Psykoterapeutin olen jo löytänyt. Käyn hänen luonaan varmaan jo tässä kuussa, mutta ei ole varaa käydä kun ehkä 1-2 kertaa kuussa, ennen korvausta. Maksaa 90 euroa per kerta.

Kuulostaa hyvältä tuo, että peloista huolimatta jaksat yrittää. Tärkeintä on, että tekee edes jotakin, oli sitten kuinka pientä tahansa.

77

Moi Ees-taas,

Itsekin kun tosi ujo olen, niin en oo oikeen ikinä oppinut tutustumaan uusiin ihmisiin omillani. Uudet kaverit on löytyny silleen, et ne on ollu jo jonku vanhan kaverin kavereita, joka on sit esitelly.

Varmaan riippuu paikkakunnasta, mutta ainakin täällä järjestetään nuita “jännittäjien kursseja”. Ne on siis semmosta vertaistukea ja vinkkejä jännittämiseen, tosin taitaa useammalla olla ongelmana lähinnä esiintymisjännittäminen. Siellä saa kuitenkin jännittää rauhassa.

Alkaa tässä itsellä olla ihan se pahin vaihe masennuksen suhteen ohi, ei ole enää ihan voimaton olo ja tee vain mieli nukkua päivät pitkät. Siitä jännittämisestä ja sosiaalisesta ahdistuksesta nyt ei tietenkään oikein yksin olemalla pääse eroon… Mutta pakkohan tuon vaivan kanssa on joskus oppia elämään, jos siitä ei eroon pääse.

Se vika kai meissä ujoissa on, että kaikki jää yksin miettimään, että missä ne muut ujot on…

78

Hieman off topic mutta en muutakaan paikkaa keksinyt kurkottaa vertaistukea.
Kuinka moni täällä syö rauhoittavia päivittäin?
Ja on syönyt pitkään?
Onko siitä kovaa syyllisyyttä?
Mulle tuli niin paha mieli ja mega itku kun tajusin että en edes muista päivää jolloin en olisi tarvinnut rauhoittavaa.
Miten pahalta se tuntuu :frowning:
Minkä arvoista tällainen elämä on.

79

Terve Lispet! Olen lukenut kirjotuksiasi toisesta ketjusta kyllä. En vaan ole kai osannut antaa minkäälaista neuvoa mihinkään väliin.

Mä olen syönyt rauhottavia säännöllisesti päivittäin jo yli 8 vuotta. Sinänsä en koe siitä mitään syyllisyyttä, koska elämä on ollut mitä on. Syyllistän itseäni helposti monistakin asioista ja se kuuluu jo masennuksen oirekuvaankin, mutta en lääkityksestä.

Koita ajatella, että tämä on sun elämäsi, toisilla on vaikeampaa kun toisilla eikä tuo jakso ole välttämättä loppuelämäsi pituinen. Eikö rauhottavista ole kuitenkin edes vähän apua? Mietin itse ennemmin, että mitä elämää se on ilman niitä, kun on jatkuvasti paha olla, kun nytkin on usein eikä pääse edes ovesta ulos ilman lääkitystä. Joskus ihminen vaan tarvitsee sen turvaköyden, jos se on rauhottavat niin sitten näin on. Ei se tarkota, että olisit mitenkään huonompi ihminen tai että tulisit loppuelämäsi niitä tarvitsemaan.

Sulla tuntuu olevan voimakkaita arvottomuuden tunteita. Ei se tee susta arvokkaampaa ihmistä, vaikka olisit koko elämäsi ilman lääkkeitä. Ollaan jokainen yksilöitä ja sä olet arvokas ihminen, siitä huolimatta mitä lääkkeitä joudut syömään. Voimia kovasti, en oikein muuta nyt osaa sanoa. <3

80

Siinäpä Lucrezialta hyvä kiteytys, mistä kyse eli itsensä hoidosta parhain tavoin pää pystyssä - se tärkein hoito on oma asenne!

Mäkin söin liki 10 v SSRI -lääkettä ja sitten se joko auttoi tai lopetin tarpeettomana, en tiedä, mut ei kukaan osaa sanoa kuin sä itse mikä on olo ja sen mukaan sitten lääkitset tai et. Olen syönyt ja edelleen kuureja rauhoittaviakin lääkkeitä (bentsoja) ja nukahtamislääkettäkin jo kohta 2 v enkä ala stressaan söisinkö vai en jos en pärjää ilman.

Sitten lisäksi kun olo kohenee voi (yrittää vaan jaksaa) tehdä monenlaista itsensä hyväksi, hoidoksi, puuhaksi, työksi jne ja se onkin jo sitten toinen juttu ja niitä kantsii pohtia!

Tsemppiä Lispet!