Oi että, mahtavaa kuulla, että olet saanut toivoa paremmasta näiden kirjoituksien myötä! <3 Kaikilla meillä on se parantava voima itsessämme. Oikeastaan meidän mieli pyrkii koko ajan siihen paranemisen suuntaan, jos vain annamme sen toimia. En usko, että ihmistä on tehty tälle planeetalle pelkästään kokemaan tuskaa, masennusta ja ahdistusta. Kyllä meidän tarkoitus ihan jossain muualla on.
Terapeutin valinnassa voisin suositella ihmistä, joka on erikoistunut kognitiiviseen psykoterapiaan. Niin ihmisiä kuin terapeuttejakin on erilaisia ja kannattaa valita semmoinen, joka on itse läpikäynyt omat haavansa. Mitä olen lukenut, niin terapia voi mennä myös siihen suuntaan, että terapeutti voi alkaa korjaamaan omia haavojansa, jos hän ei ole itse niitä kohdannut. Silloin et itse saa siitä apua.
Ihmisillä on taipumusta hakeutua semmoisten ihmisten seuraan, jotka ovat samanlaisia kuin itse. Jos on samanlaiset haavat ja niiden myötä käyttäytymismallit, niin se tuntuu ihmisistä turvallisimmalta. Kumppanin valinnassa se menee usein siihen, että monesti valitsemme ihmisiä, jotka ovat samantyyppisiä, mitä ovat vanhempamme. Tunnelukkomme ohjaavat meitä todella laajasti, ja ihan meidän tiedostamattamme. Emme edes tiedä, mikä toisessa ihmisessä viehättää. En tällä hetkellä ole parisuhteessa ja hyvin niin, koska se antaa minulle aikaa tutustua itseeni ja käsitellä näitä asioita. Mutta läheisimmät ystäväni ovat myös addiktiomielisiä. Emme ole ikinä puhuneet kukaan oikein lapsuudestamme, mutta uskon, että sieltä traumatisoivia asioita löytyy heiltäkin.
Ei meidän välttämättä tarvitse edes ymmärtää mistä asiat johtuvat. Meille on voinut esimerkiksi tapahtua ennen viidettä ikävuotta traumaattisia asioita, joita me emme voi muistaa. Aivomme olivat kehittymättömiä, eikä muistijärjestelmämme ollut tarpeeksi kehittynyt tallentamaan tapahtumia. Meissä on kuitenkin olemassa myös traumaattinen muisti, johon me emme voi tietoisesti muistelemalla palata. Tämä muisti aktivoituu meissä tämän päivän tilanteissa, emmekä me voi millään monesti ymmärtää miksi koemme jotakin tunnetta. Tämän myötä me emme millään voi ymmärtää kaikkea itsessämme emmekkä saa tietoomme syitä, miksi näin käyttäydymme tai mistä ajatuksemme tulevat. Mutta paranemisen kannalta meidän ei tarvitsekkaan.
Traumaattinen muisti nostaa pintaan tunteita, joille me emme keksi syitä, mistä ne tulevat. Traumaattinen muisti on kuitenkin aina totta, se ei ikinä valehtele. Meidän “tavallinen” muisti voi monesti vääristää asioita. Saatamme muistaa esimerkiksi lapsuutemme tapahtumat parempana ja turvallisempana kuin ne oikeasti olivatkaan. Tästä tulee sanontakin “aika kultaa muistot”. Moni väkivaltaisen isän poika kunnioittaa ja arvostaa omaa isäänsä todella paljon. Ja surullista, mutta totta, käyttäytyy myös omia lapsiaan kohtaan väkivaltaisesti. Tämä on taas mekanismi, joka johtuu siitä, että sisäinen varojärjestelmämme suojelee meitä kohtaamasta tuskallisia tunteita. Me emme kestä aina nähdä todellisuutta sellaisena, kuin se näyttäytyy. Me emme myönnä sitä, että lapsuutemme on ollut traumatisoiva. Esimerkiksi monet seksuaalisen hyväksikäytön kokeneet eivät oikeasti pysty muistamaan joutuneensa seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Jotkut ovat kokeneet sen lapsuudessa, mutta heidän suojausmekanismi voi antaa nostaa sen muiston pintaan vasta myöhemmällä aikuisiällä, joillakin jopa vasta 60-vuotiaina. Monesti se nousee pitkän terapian myötä pintaan. Tämä selventää vähän muistijärjestelmämme toimintaa.
Paranemisen kannalta meidän ei siis tarvitse ymmärtää kaikkea, jo ihan senkin takia, koska se on mahdotonta. Tärkeintä on se, kun jokin tunne nousee pintaan(traumaattisesta muistista), se tulee kohdata ja kokea. Tunnetta tulee kunnioittaa ja rakastaa. Tunteet ovat kaikki aitoja ja todellisia, eikä niissä ole ikinä mitään väärää. Ne kertovat itsestämme. Ne ohjaavat meitä meille parhaaseen ratkaisuun. Ne kertovat arvoistamme, mitkä asiat ovat meille tärkeitä. Tunteet kertovat rajoistamme. Tunteet ovat kuitenkin vain tunteita. Niihin ei tarvitse takertua. Me emme ole tunteemme, tunteemme eivät määrittele meitä. Jos sanot, että olet vihainen, et ole oikeasti vihainen, sinusta vain tuntuu, että olet vihainen. Et ole tunteesi. Jos olet vihainen, voit aina kontrolloida käyttäytymistäsi, jos niin haluat. Tunteille ei tule antaa valtaa ohjata meitä vahingolliseen käyttäytymiseen. Tunteita voi oppia ilmaisemaan terveellisellä ja rakentavalla tavalla.
Koin eilen uskomattoman kokemuksen. Se kertoo paranemisprosessin yllättävyydestä ja antoi minulle lisää uskoa, että paranemiseni jatkuu ja se on vielä pahasti kesken. Kirjoitin yhteen Facebookin ryhmään kirjoituksen, jota vastaan yksi henkilö hyökkäsi ja hän sanoi, että ei se asia hänen mielestään näin ole. Hänellä saa olla mielipiteensä ja kunnioitan sitä. Mutta se mitä minussa tapahtui tämän vastakirjoituksen myötä oli minulle todella opettavaista ja periaatteessa minun tulisi kiittää tätä henkilöä tästä, että hän nostatti minussa asioita pintaan.
Kun luin tämän vastakirjoituksen, se nosti minun sykettäni. Aloin ahdistua siitä ja tuskanhiki nousi pintaan. Olin ymmälläni. En oikein osannut selventää, että mistä tämä tunne tuli. Sen henkilön kirjoitus ei todellakaan ollut sellainen, että sen olisi pitänyt loukata minua, siihen hän ei pyrkinyt. Se oli asiallisesti kirjoitettu vastakkainen mielipide. Mutta traumaattinen muistini kuitenkin alkoi hyrräämään ja silloin tiesin, että tämä tunne tulee jostain lapsuudestani. Aloin käsitellä tätä tunnetta semmoisen Tunne Lukkosi kirjassa olevan moodipäiväkirjaharjoituksen myötä. En oikein saanut tunteesta tämänkään myötä kiinni enkä oikein tiennyt, että mitä pitäisi tehdä.
Tässä vaiheessa minulle alkoi tulla masentumisen kaltainen tunne itseeni. Päätin lähteä lenkille ja ottaa selvää, mistä tässä tunteessa on kysymys. Kävelin puolitoista tuntia kauniissa puistossa välillä penkillä istuen ja kuunnellen itseäni. Keskityin kävelessäni hengitykseeni. Kyselin koko ajan itseltäni, minkä ikäiseksi koen itseni. Sanoin itselleni, että rakastan sinua, olet turvassa. Noin tunnin käveltyäni minut alkoi valtaaman pelko, käsittämätön pelko, jolle ei meinannut olla syytä. Palasin asunnolleni ja jatkoin itseni kuuntelua. Yhtäkkiä jouduin ennenkokemattoman kauhun valtaan ja päässäni vilahti lapsuuteni tilanne. Olin tehnyt jotain pahaa ja muistan tilanteen, kun juoksin isääni karkuun yläkertaan omaan huoneeseeni. Hän oli raivon vallassa ja jahtasi minua. Jos olisi saanut kiinni, olisi varmaan lyönyt. Muistan, että isosiskoni pelasti minut tässä tilanteessa ja puuttui isäni käyttäytymiseen. Tällä kertaa selvisin fyysiseltä väkivallalta, mutta en emotionaaliselta väkivallalta.
Olin ollut tässä tilanteessa täysin kauhun vallassa pienenä lapsena. Tämä kauhu oli jäänyt sisälleni enkä ollut osannut silloin purkaa tätä tunnetta millään tavalla. Olen varmaan ollut liian kauhuissani, että olen siitä edes uskaltanut kenellekkään kertonut. Puolustusmekanismini oli kätkenyt tämän tunteen sisääni, kunnes kohtasin sen eilen ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen. Todennäköisesti tämä samainen tunne on jyskyttänyt minuan sisälläni monissa tilanteissa aikuisiällä, joita nyt muistelen. Esimerkiksi, kun olen joutunut pitämään esitelmiä ihmisten edessä, muistan, että samanlainen tunne on ollut minussa.
Kun tämä kauhu ilmeni, en paennut sitä. En yrittänyt kätkeä sitä, enkä pelännyt sitä. Kauhun ja pelon tunne otti minut valtaansa, antauduin sille täysin. Inisin, oikeasti inisin, suustani tuli pelkkää ininää ja välillä semmoista sähinää n.tunnin verran, yritin kokea tätä pelkoa koko olemuksellani, en vastustellut sitä millään lailla. Olin todella pelokas, mutta samaan aikaan tiesin, että olen turvassa, se ei voi satuttaa minua, se on vain tunne. Oli ihan helvetin epätodellista ja maailma oli todella musta sen tunnin ajan. Kohtasin pelkoni silmästä silmään. Se oli älyttömän tuskaista ja epämiellyttävää, mutta se ei satuttanut minua.
Noin tunnin kokemisen jälkeen ininä alkoi vaimentua ja tunne heikkeni. Menin parvekkeelle tupakalle ja koin uskomatonta rauhallisuutta. Olin päästänyt sisältäni paljon tuskaa pois. Värit näyttivät kirkkaammilta ja todellisuus oli jollain tapaa erilainen, kauniimpi. Maailma ei ollut enää niin pelottava paikka elää. Olin iloinen, koska olin löytänyt todella syvällä olevan pelkoni. Pelkoni, joka oli aikaisemmin kertonut minulle, että pelkään ulkopuolellani olevia asioita. Pohjimmiltaan ulkopuolellani on todella vähän pelättävää. Ainut asia mitä olin pelännyt, oli tuon pelon tunteen kokeminen. Pelko on yleensä aina ihmisen sisältä tulevaa, ei ulkopuolisen asian syytä, vaikka ulkopuolinen asia saattaa pelon pintaan nostattaa. Pelko on tärkeä tunne, siinä missä muutkin tunteet, se kertoo, jos jokin uhkaa meitä. Se saa meidät varuilleen ja on erittäin tärkeä tunne ollut koko lajimme selviytymisen kannalta. Traumaattisen muistin takia, pelkomme ei usein kuitenkaan liity tähän hetkeen, ja tässä hetkessä, aikuisina, meillä on loppujen lopuksi melko vähän pelättävää. Paniikkioireet- tai tilat ovat monesti tälläisiä takaumia, jonka traumaattinen muisti saa meissä aikaan.
Tämä prosessini jaksaa yllättää minut joka päivä uusilla asioilla. Se on opettanut minulle itsestäni niin paljon uusia asioita. Käsittämätöntä, miten paljon pahaa oloa voi ihmiseen olla kertynyt. Käsittämätöntä, miten paljon sitä pitää päästää pihalle. Vaikka tämä syö minulta tällä hetkellä kaikki voimani ja melkein kaiken aikani, niin olen siihen asennoitunut, että nyt on tämän aika. Nyt on aika surra, pelätä ja vihata, oikein sydämmeni kyllyydestä. Vaikka en jaksa käydä oikein koulua, enkä tehdä kauheana muitakaan asioita, ei sen väliä, voin tehdä niitä myöhemmin paljon paremmalla motivaatiolla ja energialla, nauttien tekemisen ilosta. Tämä on tärkein satsaus loppuelämääni varten. Mikään oppi, kuin oppi itsestä, ei ole tärkeämpää tällä hetkellä. Tämä tulee muuttamaan loppuelämäni suunnan, vielä en tiedä miten, mutta sekin selviää ajansaatossa. Minuuteni osaa kyllä kertoa. Vaikka tämä on välillä suoraan sanottuna helvetillistä ja välillä ajattelen, että en enää jaksa, voiko tämä saatana joskus loppua, niin olen päättänyt käyväni tämän tuskallisen prosessin loppuun asti, niin pitkälle, että olen päässyt tuskastani irti. Jonakin päivänä olen eheytynyt ja tuskani on poissa. En aio luovuttaa. Ikinä.