Masennus

Lataamo
41

Mulla oli peräti 7 oiretta tosta listastasi. Mä ymmärrän hyvin tekstisi ja tavallaan sen että moni pääsee itse eteenpäin kirjojen kautta. Mä taas koen itseni liian vaikeaksi tapaukseksi, että pystyisin itse auttamaan itseäni eteenpäin. Tai tottakai se työ on tehtävä itse, mutta tarvitsen psykoterapeutin apua siihen.

Mä tosiaan aikoinaan kävin 3 vuotta psykoterapiassa ja se hoiti mut kuntoon n. 10 vuodeksi eteenpäin. Sitten alkoi tulla lisää kuormittavia asioita, uusia asioita, menetyksiä, läheisten sairausten pahenemisia ymv. kunnes huomasin, etten enää selviäkään yksin.

Tosin aion psykiatrin etsiäkin kun saadaan/jos saadaan mun raha-asiat eli kuntoutusraha-asia kuntoon. Tässä vaiheessa mulla ei ole käytännössä mitään tuloja, joten ei pysty.

Mutta en voi muuta sanoa, kun on todella hienoa että sä olet pystynyt hoitamaan itse itseäsi. Jatka ihmeessä kirjoittelua, sulla oli tosi monta hyvää pointtia tekstissäsi.

Kun mun isoveli kuoli 28-vuotiaana, siitä on nyt jo 8 vuotta aikaa mä en pystynyt pysähtymään enkä suremaan. Menin vaan eteenpäin, tein lopputyötä ja kävin yliopiston luennoilla normaalisti. valmistuin 5 kk kuoleman jälkeen, menin töihin. Kuolemasta meni 2 viikkoa ennen kuin varsinaisesti edes tajusin koko asian. Myöhemmin olen joutunut tuota surua käsittelemään. Ystävät tosin sanoo, että olin n. 2 vuotta veljen kuoleman jälkeen aika sekasin. Mä vaan kävin töissä ja treenasin kroppaani kun viimeistä päivää, en käyttänyt mitään aineta tuolloin. Makasin iltasin sängyssä ja tuijotin tyhjää tv-ruutua.

Nyt olen sinut sen asian kanssa, mutta aikoinaan kun suru alkoi tulla ja kysyin psykiatriltani, että miksi nyt? Niin hän sanoi, että aikoinaan siinä hetkessä jolloin menetin veljeni, on psyykeni tehnyt parhaansa pitääkseen itsensä kasassa. Puolustusmekanismi, sille ettei hajoa. En ole pystynyt antamaan surulle valtaa, että olen pystynyt elämään eteenpäin. Siksi ne surun tunteet piti käsitellä myöhemmin.

Esimerkki juuri tuosta mitä kirjoittelitkin, psyyke tekee jänniä juttuja pitääkseen ihmisen kasassa ja joskus noi asiat joutuukin sitten käsittelemään jälkijunassa.

42

Muiden ihmisten tuki on ensiarvoisen tärkeää tässä prosessissamme. Minun tukenani on ollut oma äitini, joka hyväksyy ja ymmärtää minua ja rakastaa minua sellaisena kuin olen. Minun ei tarvitse todistella äitilleni mitään. Olen yhtä hyvä poika hänelle, teinpä mitä tahansa. Minun arvoni ei riipu minun tekemisistäni tai saavutuksistani. Tämän tajuaminen on vähentänyt sitä ajattelua, että mitähän muut ovat minusta mieltä. Ei sillä ole mitään väliä. Minä en pysty vaikuttamaan muiden mielipiteisiin, enkä ajatuksiin tai varsinkaan tunteisiin. Minä pystyn vain hyväksymään ne sellaisina kuin ne ovat. Sama pätee suuressa osassa itseeni. Ihminen pystyy loppujen lopuksi kontrolloimaan itseäänkin yllättävän vähän. Väittipä kuka tahansa mitä muuta, niin meidän alitajuntamme ohjailee meitä joidenkin tutkimusten mukaan jopa 90% automaattisesti, emmekä edes itse sitä tiedosta. Joten meidän tulee vain hyväksyä myös se tosiasia, että olemme melko voimattomia myös kontrolloimaan itseämme. Me voimmme vain hyväksyä sen tosiasian ja itsemme.

Psykoterapeutti on erittäin hyvä matkakumppani käsiteltäessä näitä asioita. Heillä on koulutus hoitaa ihmisen psyykettä ja monesti kokemusta siitä, mitkä asiat toimivat ja mitkä eivät. Tärkeintä psykoterapiassa on luottamus siihen ihmiseen. Tärkeintä on se, että koet olevasi turvassa siellä. Muuten siitä keskustelusta ei ole mitään hyötyä. Saatan hakeutua itsekkin psykoterapiaan jossain vaiheessa vielä tätä prosessiani. Jos minulla olisi yllin kyllin rahaa, menisin ihan varmasti heti Suomeen palattuani. Vaikka minulla alkaa nämä pelko-, ahdistus- ja masennusoireet jo helpottaa ja olen jo täysin työkuntoinen, niin sisälläni on kuitenkin vielä tuskaa, jonka voisi saada helpommin pintaan ammattitaitoisen ihmisen ohjauksessa.

Opitko Lucrezia siellä terapiassa rakastamaan itseäsi ja hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet? Kävitkö varmasti ne lapsuutesi tuskallisimmat tunteet läpi? Tunteita ei periaatteessa tarvitse analysoida ne tarvitsee kokea. Näitä asioita ei voi järjellä käsitellä. Ne pitää käsitellä tunteiden tasolla. Tunteita tulee kunnioittaa ja ne tulee kohdata. Ne ovat vain tunteita ja niitä ei tarvitse pelätä. Ei se tunne meitä voi satuttaa vaikka niiden tunteiden kokeminen tuskalliselta ja ikävältä tuntuukin.

En osaa kuvitella miten kovaa tuskaa tuommoinen odottamaton rakkaan ihmisen menettäminen tuottaa. Toiselle ihmiselle ei periaatteessa pitäisi ikinä sanoa “tiedän miltä sinusta tuntuu”. Ei kukaan toinen ihminen voi ikinä tietää miltä toisesta ihmisestä oikeasti tuntuu ja mitä toinen ihminen läpikäy sisällään. Kaikki me koemme asiat eri tavalla ja kaikilla meillä on täällä pallolla erilaiset polkumme. Olen kyllä menettänyt itsekkin rakkaita ihmisiä, isovanhempiani, ja olen surrut heidän poislähtöään. Ukkini poislähtö joka oli minulle lapsuudessani periaatteessa “isä” nostaa surun tunteita pintaan vielä tänäkin päivänä, vaikka tapahtuneesta on jo useampia vuosia ja surin hänen poislähtöään perusteellisesti silloin tapahtumahetkellä.

Tuollainen traumaattinen tilanne aikuisiällä on todella raskas ihmisen psyykkeelle. Ensimmäinen reaktio siinä usein juuri onkin, että ihminen ei myönnä sitä asiaa itselleen. Se on juurikin tuollainen suojausmekanismi, mikä meissä käynnistyy. Asian työstäminen ja menetyksen sureminen voi alkaa vasta silloin, kun asian uskaltaa myöntää itselleen. Tuollaisen trauman käsittelyssä on kyse omista tunteista. Monella ihmisellä nousee pintaan esimerkiksi vihaa “miksi tämä ihminen hylkäsi minut”. Vaikka järjellä ajateltuna sehän on ihan järjetöntä noin edes ajatella. Mutta trauman käsittelysssä on kyse itsestä ja omista tunteista, ei muista ihmisistä. Trauma on vasta käsitelty silloin loppuun asti ja edesmennyt ihminen on jäänyt rauhaan muistojemme pankkiin vasta silloin, kun ihminen on saanut turvallisesti itkeä ja surea menetystään. Vain suremisen kautta ihminen voi päästää irti ja jatkaa elämäänsä onnellisena. Kaikkien tuskallisten tunteiden käsittely loppuu aina suruun ja sitä kautta irti päästämiseen.

Nyt kun olen tässä pisteessä asti, niin pidän uskomattomana ja jopa järjettömänä sitä, että miten olen kestänyt kaikki nämä vuodet tätä pahaa oloani. Nyt kun alkaa voimaan vähä paremmin, huomaa sen miten huonosti on voinutkaan. Elämä on ollut pelkkää kestämistä ja selviytymistä ja riippuvuuksien kanssa taistelua. Sain ensimmäisen kerran välähdyksen siitä, mitä on tuntea iloa ilman masennuksen ja ahdistuksen verhoamaa sumua viime syksynä. Silloin aloin tutustumaan itseeni kunnolla ensimmäistä kertaa elämässäni. Se tuntui jotenkin uskomattomalta. Ilo mille ei ollut syytä. Rauhallinen ilo joka kumpusi sisältäni. Tämän kokeminen ei viime syksynä todellakaan kestänyt montaa minuuttia, mutta se antoi minulle uskoa ja valoa, että vielä on toivoa saavuttaa näitä tunteita enemmän. Vielä on toivoa saavuttaa onnellisuus. En vain ollut sitä löytänyt silloin mistä tässä oikein on kyse, mutta se tuntui uskomattomalta. Ihmisen pitää löytää ja etsiä. Onnellisuus ja mielenrauha ei ole ulkoisista asioista kiinni.

Ole oma itsesi, löydä oma tiesi.

Toivottavasti kirjoitukseni antavat toivoa muille löytää oma itsensä. Se oikeasti on mahdollista. En itsekkään uskonut siihen aikaisemmin. Muistan kun kaksi vuotta sitten ajattelin, että onko maailmassa kellään muulla iloa kuin lapsilla. Ihmettelin sitä, miten lapset voivat olla vain iloisia. Silloin en tiennyt, että minussa on vieläkin se puhelias ja iloisa lapsi, se oli vain mennyt piiloon tässä vuosien aikana. Nyt kun olen alkanut löytää tämän sisäisen lapseni, minusta nousee lapsenkaltaista inhimillistä iloa. Toinen hyvä esimerkki on koirat. Ennen en pitänyt koirista ollenkaaan, oikeastaan jopa vihasin koiria. Nyt huomaan koirista, mitenkä he elävät tässä hetkessä oikeasti iloisena ilman surua eilisestä tai huolta huomisesta. Nyt olen alkanut pitää koiristakin. Meillä aikuisilla ihmisillä on paljon opittavaa koirista ja lapsista. Nykyään seuratessani koiria tai lapsia, he palauttavat minut tähän hetkeen ja tämän hetken täydellisyyteen. Tämän hetken ulkopuolella ei ole mitään, koirat ja lapset osaavat sen taidon todella erinomaisesti. Tässä hetkessä on kaikki. Ei ole yksinkertaisesti olemassa mitään muita hetkiä. Menneisyys tapahtui tässä hetkessä ja tulevaisuus tulee tapahtumaan tässä hetkessä. Tässä hetkessä me voimme käsittellä näitä meidän traumojamme, emme missään muussa hetkessä. Elämä on mukavaa, kun sen oikein oivaltaa.

43

Vastaan vielä tähän, kun tuli mieleen muutama uusi juttu näistä. Omille vanhemmille ei ehkä useinkaan ole järkevää puhua näistä omista asioista, jos he eivät ole siihen itse halukkaita. Tämä johtuu siitä, että teissä kummassakin on nämä samat tunnelukot ja todennäköisesti tilanne päättyy siihen, että näiden tunnelukkojen vaikutuksen myötä asia ei etene mihinkään suuntaan. Tästä syystä täysin ulkopuolinen apu on paras hoitokeino käsitellä näitä asioita.

Toinen syy tolle syn ärsytykselle voi olla se, että et hyväksy joitain asioita itsessäsi. Jos joku toinen ihminen meitä ärsyttää, niin ikinä, ei ikinä vika eikä syy ole siinä toisessa ihmisessä. Monesti me projisoimme eli heijastamme tunteitamme toisiin ihmisiin. Jos et hyväksy itseäsi et voi hyväksyä myöskään muita ihmisiä. Jos et rakasta itseäsi et osaa ottaa vastaan rakkautta myöskään muilta ihmisiltä. Meidän on otettava vastuu omista tunteistamme, eikä syydettävä niitä muiden niskaan. Kaikilla aikuisilla ihmisillä on vastuu omista tunteistaan. Toisia ihmisiä ei pidä tarkoituksella yrittää loukata eikä satuttaa, mutta jos joku loukkaantuu sinun käytöksestäsi “vahingosssa”, niin se ei ikinä ole sinun vikasi. Jos tunnet siitä huonoa omatuntoa, niin ei pitäisi. Kuitenkin, jos tunnet jotain, niin se kertoo taas jotain itsestäsi ja sinun omista tunteista.

Ihmiset ottavat asioita itseensä helposti. He ottavat ne henkilökohtaisesti. Jos joku ihminen haukkuu toista ihmistä, niin se toinen ihminen todennäköisesti ottaa sen itseensä. Se satuttaa. Monet ihmiset käyttävät tätä hyväkseen ja manipuloivat toisia, jos tietävät toisten haavat, minne iskeä. Kuitenkin, jos joku sanoo säätä huonoksi, niin se ei kerro säästä yhtään mitään. Sää voi olla tuulinen, sateinen, kuuma, kylmä, mutta ei ikinä huono. Säästä ei voi käyttää semmoista käsitettä kuin huono. Jos joku sanoo säätä huonoksi, se ei kerro säästä yhtään mitään, se kertoo sen sanojan mielipiteistä ja asenteista. Täten ihmisten ei pitäisi ottaa toisten ihmisten sanomisia henkilökohtaisesti. Tiedän, se ei ole helppoa ja jos joku satuttaa meidän haavaamme, mutta tämän ymmärtäminen helpottaa omaa oloa.

Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin ja ihminen tarvitsee kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden ihmisten kanssa. Itselläni on kanssa ollut lapsesta asti semmoinen tunne, että en oikein kuulu mihinkään. Monissa ryhmissä ja porukoissa olen tuntenut ulkopuolisuutta. Eikä minulla ole ennen ollut kovin läheisiä ystäviäkään oikein. En pidä oikein yhteyttä enää lapsuudenaikaisiinkaan ystäviin. Nyt ymmärrän mistä tämäkin johtuu. Kun olen ollut koko elämäni tunnevammainen, niin en ole osannut vain ottaa tervettä tunnekontaktia muihin ihmisiin. Olen pitänyt heidät kaukana, jotta he eivät vain pääse haavoittamaan minua. Minulla on ollut valtava suojamuuri edessäni. Minulle on käynyt samalla tavalla koko elämäni ajan. Aina olen löytänyt eri porukoissa itseni samanlaisista tilanteista.

Menin tämänkin asian kanssa itseeni. Ennen syytin muita ihmisiä, että heissä on jotain vikaa, kun en saanut läheisiä ystäviä tai kokenut syvempää yhteyttä muihin ihmisiin. Tottakai on semmoisia ihmisiä, joilla on kanssa suojamuureja, mutta ei niitä todellakaan ole kaikilla ihmisillä, ketä olen tavannut. En myöskään syytä tästä itseäni. Ei syy ole minunkaan. Syyttely ei auta itseäni yhtään eteenpäin tämän asian kanssa. Syy tähänkin löytyy minun tunteistani, tunnelukoistani ja lapsuudestani. Olen kanssa ollut masentunut ilmeisesti jostain 12-vuotiaasta asti. Nyt olen vasta senkin huomannut.

Ainiin ja meditaatiosta. Olen käyttänyt viime syksystä lähtien sellaista tekniikka, että keskityn vain hengitykseeni. Lasken hengitystäni yhdestä kymmeneen ja sitten palaan takaisin ykköseen. Oli alussa todella vaikeaa keskittyä, mutta ajansaatossa tätä taitoa oppii enemmän. Kyse ei ole niinkään siitä, että saisit pidettyä keskittymisen hengittämisessä, se kyllä herpaantuu myös pidempään harrastaneilla. Kyse on vain siitä, että kun keskittyminen herpaantuu ajatukseen, palaat rauhallisesti ja lempeästi vain takaisin hengitykseesi uudelleen ja uudelleen. Tärkeintä tässä on juurikin olla pyrkimättä mihinkään tiettyyn asiaan tai tavoitteeseen. On vain tarkkailtava itseään ja hyväksyttävä kaikki asiat itsessä sellaisena kuin ne ilmenevät. Alussa monesti meditaatio saattaa vain pahentaa omaa olotilaa. Se johtuu siitä, että olet ensimmäistä kertaa yhteydessä itseesi ja tuska alkaa tulla pintaan. Tätä ei kannata pelästyä. Itse en liitä meditaatioon mitään uskonnollisuutta. Se on lähinnä vain itsensä kanssa olemista ja itsensä kuuntelemista. Se pysäyttää sisäisen hälinämme ja kaaoksemme.

44

No en. Tai hetkeksi kyllä. Silloin koin tarpeelliseksi käsitellä lähinnä äitini vaikutusta minuun lapsuudessa. En silloin käsitellyt isän kohdistamaa väkivaltaa isoveljeeni, kun hän oli lapsi ja miten se vaikutti muhun kun seurasin sitä vierestä. Muakin hän muutaman kerran löi kun olin n. 9-vuotias.

Nyt koen tarvetta analysoida sitä isän kohdistamaa damagea. Äitini pahoinpiteli mua sairautensa takia (psykoosi, monia uusitumisjaksoja, välillä terveitä jaksoja) henkisesti ja fyysisesti nuorena. Vähän nuo on noussut pintaan myös kun hän sairastui tosi pahasti pari vuotta sitten ja haukkui mut taas, milloin olin huoran näköinen, koska mulla oli pitkät hiukset yms.

Nuorena mutsin käytös mun haukkuminen rumaksi, pojannäköiseksi, isonenäiseksi, lihavaksi. Olen aina ollut normaalipainoinen. Aiheutti paniikkihäiriön laukeamisen ja laihduttamisen. Jollain tavalla suhteeni ruokaan on 14-vuotiaasta asti on ollut sen jälkeen vääristynyt.

Ja joo 3 plastiikkakirurgista operaatiota olen läpikäynyt aikuisena. Koska kun omat vanhemmat eivät ole hyväksyneet minua, niin miten olisin oppinut itse hyväksymään itseni?

Toivon todella, että jonain päivänä oppisin taas hyväksymään itseni edes jollain tavalla. Mä olen koko elämäni kantanut sitä taakkaa, etten ole tarpeeksi hyvä. Mun pitäisi aina olla kauniimpi, laihempi ja paremmin koulutettu. No siitä valittaminen loppui, kun kävin sen yliopiston ja sain ammatin.

Eilen just mietin ja sanoin suoraan miehelleni, että ilman häntä mä olisin täys pirinisti. Hänen takiaan olen ilman aineita. Hän on myös ensimmäinen ihminen, joka hyväksyi mut juuri sellaisena kun olen. Hän on ollut mahtava tuki mulle, ja mä myös todella hyväksyn hänessä kaiken. Kerrankin onnellinen tarina, tavattiin 17-vuotiaina ja mentiin 18-vuotiaina naimisiin. Nyt ollaan oltu yhdessä 17 vuotta. Lapsia meillä ei ole, ei olla edes koskaan olla haluttu niitä.

Me oltiin nuorina kaksi haavoitettua lasta, jotka löysivät toisensa ja pelastivat toinen toisensa.

Sähän olet muuten jo kun psykoterapeutti :smiley: . Mä lupaan, että jonain päivänä aion vielä taistella tän paskamyrskyn läpi ja hyväksyä itseni sellaisena kun olen. Kiitos sinulle kun annat voimia <3 Enpä usko että näistä asioista täällä voisin kirjoittaa.

45

Ensiksi pitää sanoa, että hirveää mitä olet kokenut lapsuudessasi :confused: Se ei ole millään tavalla sinun oma vikasi. Sinussa ei ole mitään vikaa. Kun lapsi kokee lapsuudessaan traumaattisia asioita, joutuu kestämään vanhempien tai muiden ihmisten fyysista tai emotionaalista väkivaltaa, hän oppii sen, että hänessä on jotain perustavanlaatuista vikaa. Lapsi ei osaa ajatella sitä asiaa eikä käsitellä sitä asiaa silleen, että tuo toinen ihminen on paha. Lapsi kehittää nämä suojautusmekanismit itselleen ja yrittää vain selvitä. Kun toinen ihminen lyö lasta(fyysisesti tai emotionaalisesti), lapsi ajattelee sen asian silleen, että hänessä on se vika, ei siinä toisessa ihmisessä. Tämä haavoittaa meitä todella pahasti ja aiheuttaa ongelmia meidän henkiseen kasvuun.

Turvaton koti on pahinta missä lapsi voi elää. Hän ei osaa olla lapsi vaan joutuu koko ajan pelkäämään. Lapsi ei voi olla lapsi turvattomassa kodissa. Lasten tulee saada leikkiä, purkaa tunteitaan ja tehdä lasten asioita. Lapsi ei osaa ajatella niin kuin aikuiset eikä lapsi osaa käsitellä tunteitaan samalla tavalla. Kaikki lapset tarvitsevat rakkautta, hoivaa, huolenpitoa, lohdutusta ja hyväksymistä. Niin kuin sinussa, kenessä muussakaan lapsessa ei ole mitään vikaa. Ei se ole lapsen vika, jos lapsi rikkoo vaikka oman mukinsa. Monet aikuiset syyllistävät lasta tälläsista asioista. Ei lapsi tiedä, miten toimia. Hän vastaa opettee ihmisenä olemista. Lapsia tulee ohjata, asettaa rajoja ja antaa heidän itse oppia ja oivaltaa asioita. Lapsia ei tule syyttää siitä, että he ovat lapsia.

Me opimme suhtautumaan itseemme sillä tavalla miten vanhempamme ovat suhtautuneet meihin lapsuudessamme. Lapsi oppii ihan samoja käyttäytymis- ja toimintamalleja. Mitä muutakaan lapsi voisi tehdä? Niin kuin huomaat, suhtaudut itseesi samalla tavalla kuin vanhempasi ovat suhtautuneet sinuun. Todennäköisesti päässäsi pyörii samantyyppiset ajatukset itseäsi kohtaan, miten vanhempasi ovat sinulle lapsuudessasi puhuneet. Jos havainnoit ajatuksiasi, saatat kuulla äitisi sinulle puhuvan samoilla haukkumanimillä, mitä hän on toitottanut sinulle koko elämäsi ajan.

Meillä kaikilla on kolme erilaista puolta: haaavoitettu lapsi, kriittinen vanhempi ja vastuullinen aikuinen. Tämä kriittinen vanhempi puhuu meidän päässämme ivalliseen ja vahingoittavaan sävyyn sisäistä lastamme kohtaan. Nämä ajatuksemme vahingoittavat itseämme. Lapsi pelkää näitä ajatuksia ja kokee itsensä vialliseksi. Lapsi reagoi näihin(monesti alitajuisiin) ajatuksiin tunteilla: pelkäämällä, panikoimalla, häpeämällä, vihalla. Lapsi masentuu, kun hän ei saa olla lapsi. Häntä ei kukaan päästä leikkimään ja olemaan lapsi, vaan hän joutuu koko ajan vetäytymään ja pakenemaan kuoreensa.

Me reagoimme nykypäivänä samalla tavalla, miten reagoimme lapsuudessamme. Meillä on kolme selviytymismallia tilanteissa; välttely, antautuminen ja hyökkääminen. Välttelemme ihmisiä ja tiettyjä tilanteita, koska olemme vältelleet niitä lapsuudessamme ja me emme uskalla kohdata omia tunteitamme tämän mekanismin myötä. Jos emme pysty välttelemään näitä tilanteita ja tuskallisia tunteita, me antaudumme ja alistumme tai hyökkäämme ihmisiä tai tilanteita vastaan. Nämä kaikki kolme selviytymiskeinoa ovat meille tänä päivänä, aikuisina, haitallisia ja estävät meidän emotionaalisten tarpeidemme tyydyttymisen. Jälleen kerran, kun tarpeemme ei tyydyty, joudumme turvautumaan ns. korvikkeisiin eli riippuvuuksiin. Nämä kaikki mekanismit estävät meitä olemasta onnellisia. Jos emotionaaliset tarpeemme tyydyttyisivät meillä ei olisi mitään syytä olla masentuneita tai ahdistuneita.

Todella hienoa kuulla, että olet löytänyt miehen joka tukee sinua ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet! =) Elämäsi olisi saattanut mennä todella pahaan alamäkeen ilman häntä. Joo ja tullut käytettyä näiden asioiden läpikäymiseen ja lukemiseen viimeset kolme kuukautta niin alkaa jo jollain tasolla edes itseään ymmärtämään :smiley: Vielä on kuitenkin paljon matkaa jäljellä.

Toi on muuten kanssa jännä, miten haavoittuneet ihmiset monesti löytävät aina toisensa. Minulla on kanssa ollut seurustelukumppaneina pelkkiä traumaattisen lapsuuden eläneitä ihmisiä. Nyt huomaan tämänkin kausaalisuhteen menneisyydestäni.

Onpa mukava kanssa kuulla, että kirjoitukseni edes vähän valavat uskoa sinuun. Nimittäin, näiden asioiden läpi on mahdollista taistella ja eheytyä. Itsessä ei tule muuttaa mitään, itsensä tulee vain löytää. Monesti me lähdemme muuttamaan käyttäytymistämme ja yritämme muuttua. Tämä on liian pinnallista ja jonkun ajan kuluttua palaamme samaan vahingolliseen käyttäytymismalliin, mihin meidän tunnelukkomme ohjaavat. Riippuvuuksista irtautumistakaan on oikeastaan yleensä turha aloittaa, jos ei oikeasti ymmärrä mihin niitä tarvitsee. Tietysti kannattaa yrittää lopettaa esimerkiksi se juominen, jos se on itselle todella haitallista, mutta monesti ihmiset sitten retkahtavat näiden aikaisemmin kirjoittamieni syiden myötä. Itse uskon, että alkoholismi on parantuva sairaus, vaikka yleinen ymmmärrys alkoholismista sairautena taitaa olla tätä vastaan. Ainut tie tässä on opetella hyväksymään ja rakastamaan itseä sellaisena kuin on, ja paraneminen voi alkaa. Esimerkiksi alkoholismin kanssa kamppaillessa tulee hyväksyä ensiksi se, että on alkoholisti ja toisekseen se, että on voimaton alkoholia vastaan(juurikin tässä hetkessä, en tiedä miten pitällä aikavälillä, muttaa tämänhetkisellä kokemuksella ja tiedolla uskon, että ihmiset voivat parantua). Vasta näiden jälkeen voit alkaa pääsemään haitallisista riippuvuuksista eroon. Tämän seurauksena ajansaatossa käytöksemmekin muuttuu kuin itsestään.

Voimia sinulle, muista, että olet arvokas ja tärkeä ihminen ja sinussa ei ole mitään vikaa! =)

46

Toi on kyllä niin totta, että sitä tahtomattaan toistaa samoja toimintamalleja kun lapsuudessa on opittu. Se juuri on yksi asia, joka psykoterapeutin kanssa olisi hyvä yrittää käydä läpi. Siis yrittää saada itsensä muuttamaan näitä toimintamalleja ja oppimaan tilanteissa toimimaan eri tavalla.

Olen myös huomannut asian, mistä mainitsit yhdessä kirjoituksessasi, että monesti ihmisessä saattaa ärsyttää joku puoli, joka muistuttaa esimerkiksi omasta äidistä tai jollain tavalla omista heikkouksista. Yhden työkaverin kanssa mulla oli aluksi vaikeaa, koska hän muistutti liikaa äitiäni, tajusin tämän terapiassa ollessani, kun kävin silloin siellä.

Pikkuhiljaa sen jälkeen, musta ja tästä vanhemmasta naisesta tuli hyvät ystävät, kun tajusin että hän ärsytti mua vain sen takia, että muistutti jollain tavalla äitiäni. Sitten myöhemmin se meni ohi, näin hänet sellaisena ihmisenä kuin hän on, eikä hänestä muistunut enää mieleen äitini. Hän oli upea ihminen! Turvautui töissä paljon mun apuunikin, koska vanhemmilla ihmisillä voi olla vaikeuksia just tietokoneiden kanssa, kuten hänellä oli. Autoin häntä paljon näissä tilanteissa. Enkä ärsyyntynyt yhtään.

Mulla ei koskaan ole ollut isoa kaveriporukkaa, enkä ole kaivannut sellaisia ihmisiä elämääni. Olen koko elämäni elänyt niin, että mulla on pari todella läheistä ystävää, joille voi puhua kaiken. Ja nämä muuten molemmat ovat myös traumaattisen lapsuuden kokeneita. On se jännä, että samankaltaiset, haavoitetut ihmiset päätyy ystäviksi tai puolisoiksi.

Se, että voi lähteä muuttamaan asioita, vaatii sen tajuamisen mistä mikäkin johtuu. Syvemmällä tasolla juuri kuten kirjotuksistasi tulee ilmi. Ei se oikein riitä, että ajattelee että tää johtuu traumaattisesta lapsuudesta ja sillä se. Vaan pitää oikein tajuta, miksi lapsi ja se sisäinen lapsi on siinä tilassa. Asioita voi muuttaa vain ymmärtämällä, mistä ne todella johtuvat.

Täytyy sanoa, että olen todella saanut voimaa kirjotuksistasi, toivottavasti muutkin lukisivat niitä ja saisivat niistä ymmärrystä tilanteeseensa. Olen myös saanut voimaa siihen, että uskon että oikealla terapeutilla käymällä, ja rakentavaksi asioita käsittelemällä voin vielä parantua. Valat minuun uskoa, ei kaikkea ole menetetty. Täytyy vaan tehdä hurjasti töitä ja voi päästä sinuiksi itsensä kanssa. Kiitos kirjotuksistasi, mahtavaa tekstiä josta olen todella saanut voimia ajatella, että muutos on mahdollista. <3 :smiley:

47

Oi että, mahtavaa kuulla, että olet saanut toivoa paremmasta näiden kirjoituksien myötä! <3 Kaikilla meillä on se parantava voima itsessämme. Oikeastaan meidän mieli pyrkii koko ajan siihen paranemisen suuntaan, jos vain annamme sen toimia. En usko, että ihmistä on tehty tälle planeetalle pelkästään kokemaan tuskaa, masennusta ja ahdistusta. Kyllä meidän tarkoitus ihan jossain muualla on.

Terapeutin valinnassa voisin suositella ihmistä, joka on erikoistunut kognitiiviseen psykoterapiaan. Niin ihmisiä kuin terapeuttejakin on erilaisia ja kannattaa valita semmoinen, joka on itse läpikäynyt omat haavansa. Mitä olen lukenut, niin terapia voi mennä myös siihen suuntaan, että terapeutti voi alkaa korjaamaan omia haavojansa, jos hän ei ole itse niitä kohdannut. Silloin et itse saa siitä apua.

Ihmisillä on taipumusta hakeutua semmoisten ihmisten seuraan, jotka ovat samanlaisia kuin itse. Jos on samanlaiset haavat ja niiden myötä käyttäytymismallit, niin se tuntuu ihmisistä turvallisimmalta. Kumppanin valinnassa se menee usein siihen, että monesti valitsemme ihmisiä, jotka ovat samantyyppisiä, mitä ovat vanhempamme. Tunnelukkomme ohjaavat meitä todella laajasti, ja ihan meidän tiedostamattamme. Emme edes tiedä, mikä toisessa ihmisessä viehättää. En tällä hetkellä ole parisuhteessa ja hyvin niin, koska se antaa minulle aikaa tutustua itseeni ja käsitellä näitä asioita. Mutta läheisimmät ystäväni ovat myös addiktiomielisiä. Emme ole ikinä puhuneet kukaan oikein lapsuudestamme, mutta uskon, että sieltä traumatisoivia asioita löytyy heiltäkin.

Ei meidän välttämättä tarvitse edes ymmärtää mistä asiat johtuvat. Meille on voinut esimerkiksi tapahtua ennen viidettä ikävuotta traumaattisia asioita, joita me emme voi muistaa. Aivomme olivat kehittymättömiä, eikä muistijärjestelmämme ollut tarpeeksi kehittynyt tallentamaan tapahtumia. Meissä on kuitenkin olemassa myös traumaattinen muisti, johon me emme voi tietoisesti muistelemalla palata. Tämä muisti aktivoituu meissä tämän päivän tilanteissa, emmekä me voi millään monesti ymmärtää miksi koemme jotakin tunnetta. Tämän myötä me emme millään voi ymmärtää kaikkea itsessämme emmekkä saa tietoomme syitä, miksi näin käyttäydymme tai mistä ajatuksemme tulevat. Mutta paranemisen kannalta meidän ei tarvitsekkaan.

Traumaattinen muisti nostaa pintaan tunteita, joille me emme keksi syitä, mistä ne tulevat. Traumaattinen muisti on kuitenkin aina totta, se ei ikinä valehtele. Meidän “tavallinen” muisti voi monesti vääristää asioita. Saatamme muistaa esimerkiksi lapsuutemme tapahtumat parempana ja turvallisempana kuin ne oikeasti olivatkaan. Tästä tulee sanontakin “aika kultaa muistot”. Moni väkivaltaisen isän poika kunnioittaa ja arvostaa omaa isäänsä todella paljon. Ja surullista, mutta totta, käyttäytyy myös omia lapsiaan kohtaan väkivaltaisesti. Tämä on taas mekanismi, joka johtuu siitä, että sisäinen varojärjestelmämme suojelee meitä kohtaamasta tuskallisia tunteita. Me emme kestä aina nähdä todellisuutta sellaisena, kuin se näyttäytyy. Me emme myönnä sitä, että lapsuutemme on ollut traumatisoiva. Esimerkiksi monet seksuaalisen hyväksikäytön kokeneet eivät oikeasti pysty muistamaan joutuneensa seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Jotkut ovat kokeneet sen lapsuudessa, mutta heidän suojausmekanismi voi antaa nostaa sen muiston pintaan vasta myöhemmällä aikuisiällä, joillakin jopa vasta 60-vuotiaina. Monesti se nousee pitkän terapian myötä pintaan. Tämä selventää vähän muistijärjestelmämme toimintaa.

Paranemisen kannalta meidän ei siis tarvitse ymmärtää kaikkea, jo ihan senkin takia, koska se on mahdotonta. Tärkeintä on se, kun jokin tunne nousee pintaan(traumaattisesta muistista), se tulee kohdata ja kokea. Tunnetta tulee kunnioittaa ja rakastaa. Tunteet ovat kaikki aitoja ja todellisia, eikä niissä ole ikinä mitään väärää. Ne kertovat itsestämme. Ne ohjaavat meitä meille parhaaseen ratkaisuun. Ne kertovat arvoistamme, mitkä asiat ovat meille tärkeitä. Tunteet kertovat rajoistamme. Tunteet ovat kuitenkin vain tunteita. Niihin ei tarvitse takertua. Me emme ole tunteemme, tunteemme eivät määrittele meitä. Jos sanot, että olet vihainen, et ole oikeasti vihainen, sinusta vain tuntuu, että olet vihainen. Et ole tunteesi. Jos olet vihainen, voit aina kontrolloida käyttäytymistäsi, jos niin haluat. Tunteille ei tule antaa valtaa ohjata meitä vahingolliseen käyttäytymiseen. Tunteita voi oppia ilmaisemaan terveellisellä ja rakentavalla tavalla.

Koin eilen uskomattoman kokemuksen. Se kertoo paranemisprosessin yllättävyydestä ja antoi minulle lisää uskoa, että paranemiseni jatkuu ja se on vielä pahasti kesken. Kirjoitin yhteen Facebookin ryhmään kirjoituksen, jota vastaan yksi henkilö hyökkäsi ja hän sanoi, että ei se asia hänen mielestään näin ole. Hänellä saa olla mielipiteensä ja kunnioitan sitä. Mutta se mitä minussa tapahtui tämän vastakirjoituksen myötä oli minulle todella opettavaista ja periaatteessa minun tulisi kiittää tätä henkilöä tästä, että hän nostatti minussa asioita pintaan.

Kun luin tämän vastakirjoituksen, se nosti minun sykettäni. Aloin ahdistua siitä ja tuskanhiki nousi pintaan. Olin ymmälläni. En oikein osannut selventää, että mistä tämä tunne tuli. Sen henkilön kirjoitus ei todellakaan ollut sellainen, että sen olisi pitänyt loukata minua, siihen hän ei pyrkinyt. Se oli asiallisesti kirjoitettu vastakkainen mielipide. Mutta traumaattinen muistini kuitenkin alkoi hyrräämään ja silloin tiesin, että tämä tunne tulee jostain lapsuudestani. Aloin käsitellä tätä tunnetta semmoisen Tunne Lukkosi kirjassa olevan moodipäiväkirjaharjoituksen myötä. En oikein saanut tunteesta tämänkään myötä kiinni enkä oikein tiennyt, että mitä pitäisi tehdä.

Tässä vaiheessa minulle alkoi tulla masentumisen kaltainen tunne itseeni. Päätin lähteä lenkille ja ottaa selvää, mistä tässä tunteessa on kysymys. Kävelin puolitoista tuntia kauniissa puistossa välillä penkillä istuen ja kuunnellen itseäni. Keskityin kävelessäni hengitykseeni. Kyselin koko ajan itseltäni, minkä ikäiseksi koen itseni. Sanoin itselleni, että rakastan sinua, olet turvassa. Noin tunnin käveltyäni minut alkoi valtaaman pelko, käsittämätön pelko, jolle ei meinannut olla syytä. Palasin asunnolleni ja jatkoin itseni kuuntelua. Yhtäkkiä jouduin ennenkokemattoman kauhun valtaan ja päässäni vilahti lapsuuteni tilanne. Olin tehnyt jotain pahaa ja muistan tilanteen, kun juoksin isääni karkuun yläkertaan omaan huoneeseeni. Hän oli raivon vallassa ja jahtasi minua. Jos olisi saanut kiinni, olisi varmaan lyönyt. Muistan, että isosiskoni pelasti minut tässä tilanteessa ja puuttui isäni käyttäytymiseen. Tällä kertaa selvisin fyysiseltä väkivallalta, mutta en emotionaaliselta väkivallalta.

Olin ollut tässä tilanteessa täysin kauhun vallassa pienenä lapsena. Tämä kauhu oli jäänyt sisälleni enkä ollut osannut silloin purkaa tätä tunnetta millään tavalla. Olen varmaan ollut liian kauhuissani, että olen siitä edes uskaltanut kenellekkään kertonut. Puolustusmekanismini oli kätkenyt tämän tunteen sisääni, kunnes kohtasin sen eilen ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen. Todennäköisesti tämä samainen tunne on jyskyttänyt minuan sisälläni monissa tilanteissa aikuisiällä, joita nyt muistelen. Esimerkiksi, kun olen joutunut pitämään esitelmiä ihmisten edessä, muistan, että samanlainen tunne on ollut minussa.

Kun tämä kauhu ilmeni, en paennut sitä. En yrittänyt kätkeä sitä, enkä pelännyt sitä. Kauhun ja pelon tunne otti minut valtaansa, antauduin sille täysin. Inisin, oikeasti inisin, suustani tuli pelkkää ininää ja välillä semmoista sähinää n.tunnin verran, yritin kokea tätä pelkoa koko olemuksellani, en vastustellut sitä millään lailla. Olin todella pelokas, mutta samaan aikaan tiesin, että olen turvassa, se ei voi satuttaa minua, se on vain tunne. Oli ihan helvetin epätodellista ja maailma oli todella musta sen tunnin ajan. Kohtasin pelkoni silmästä silmään. Se oli älyttömän tuskaista ja epämiellyttävää, mutta se ei satuttanut minua.

Noin tunnin kokemisen jälkeen ininä alkoi vaimentua ja tunne heikkeni. Menin parvekkeelle tupakalle ja koin uskomatonta rauhallisuutta. Olin päästänyt sisältäni paljon tuskaa pois. Värit näyttivät kirkkaammilta ja todellisuus oli jollain tapaa erilainen, kauniimpi. Maailma ei ollut enää niin pelottava paikka elää. Olin iloinen, koska olin löytänyt todella syvällä olevan pelkoni. Pelkoni, joka oli aikaisemmin kertonut minulle, että pelkään ulkopuolellani olevia asioita. Pohjimmiltaan ulkopuolellani on todella vähän pelättävää. Ainut asia mitä olin pelännyt, oli tuon pelon tunteen kokeminen. Pelko on yleensä aina ihmisen sisältä tulevaa, ei ulkopuolisen asian syytä, vaikka ulkopuolinen asia saattaa pelon pintaan nostattaa. Pelko on tärkeä tunne, siinä missä muutkin tunteet, se kertoo, jos jokin uhkaa meitä. Se saa meidät varuilleen ja on erittäin tärkeä tunne ollut koko lajimme selviytymisen kannalta. Traumaattisen muistin takia, pelkomme ei usein kuitenkaan liity tähän hetkeen, ja tässä hetkessä, aikuisina, meillä on loppujen lopuksi melko vähän pelättävää. Paniikkioireet- tai tilat ovat monesti tälläisiä takaumia, jonka traumaattinen muisti saa meissä aikaan.

Tämä prosessini jaksaa yllättää minut joka päivä uusilla asioilla. Se on opettanut minulle itsestäni niin paljon uusia asioita. Käsittämätöntä, miten paljon pahaa oloa voi ihmiseen olla kertynyt. Käsittämätöntä, miten paljon sitä pitää päästää pihalle. Vaikka tämä syö minulta tällä hetkellä kaikki voimani ja melkein kaiken aikani, niin olen siihen asennoitunut, että nyt on tämän aika. Nyt on aika surra, pelätä ja vihata, oikein sydämmeni kyllyydestä. Vaikka en jaksa käydä oikein koulua, enkä tehdä kauheana muitakaan asioita, ei sen väliä, voin tehdä niitä myöhemmin paljon paremmalla motivaatiolla ja energialla, nauttien tekemisen ilosta. Tämä on tärkein satsaus loppuelämääni varten. Mikään oppi, kuin oppi itsestä, ei ole tärkeämpää tällä hetkellä. Tämä tulee muuttamaan loppuelämäni suunnan, vielä en tiedä miten, mutta sekin selviää ajansaatossa. Minuuteni osaa kyllä kertoa. Vaikka tämä on välillä suoraan sanottuna helvetillistä ja välillä ajattelen, että en enää jaksa, voiko tämä saatana joskus loppua, niin olen päättänyt käyväni tämän tuskallisen prosessin loppuun asti, niin pitkälle, että olen päässyt tuskastani irti. Jonakin päivänä olen eheytynyt ja tuskani on poissa. En aio luovuttaa. Ikinä.

48

Kuulostaa kyllä tosi pelottavalta, kohdata noita traumaattisia kokemuksia noin. Mä kyllä pelkäisin kovasti mitä kamaluuksia mieleen voi vielä juolahdella tai palata. Olet silti saanut sellaisen voiman itseesi, että pystyt näköjään kohtaamaan nuo tunteet. Sanot, etteivät tunteemme voi satuttaa meitä, koska olemme turvassa. Se on tavallaan täysin totta, mutta jonkunlainen pelko on mulla, että jos yrittäisi antautua tolle prosessille täysin, niin jälkeenpäin ei kenties kestäisi seurauksia. Tarkoitan jos traumaattisesta muistista tulisi esiin liian kamalia asioita, niin miten enää antaisi anteeksi niille ihmisille jotka ovat siihen olleet osallisia? Ja anteeksi antaminen on mulle todella tärkeää.

En kestä riitelyä ja riidoissa olemista ihmisten kanssa. Siksi olen usein pyydellyt ja pyytelen anteeksi asioita, jotka eivät välttämättä ole edes minun syytäni.

Mä olenkin ajatellut nimenomaan kognitiivisen psykologian koulukunnan psykoterapeuttia. Jotenkin se tuntui järkevimmältä omasta mielestä ja sitä psykiatrikin mulle suositteli.

49

Se tuntuu pelottavalta, se on kauheaa. Oman pelon kohtaaminen on todella epämiellyttävää ja epätodellista. Se ei ole helppoa. Mutta se tuntuu etukäteen kauheammalta kuin mitä se on. Se on vain pelkoa. Se ei ole loppujen lopuksi mitään kauheaa. Se on vain tunne. Kohtasin tuon tilanteen jälkeen omaa pelkoani pari kertaa uudestaan. Se nousi sisältäni.

Ehkä ininää paremmin kuvaa sana ulina. Ulisin tuon jälkeen muutaman kerran. Mutta se oli paljon helpompaa, mitä ensimmäisellä kerralla. Mietin, että tässäkö se oli. Miten naurettavaa. Tätäkö olin pelännyt. Pelon kohtaamista? Ei se ole muuta kuin sisällä olevaa pelkoa. Sisäiselle lapselleni se on täysin todellista ja ymmärrän, että sitä on vaikea kokea. Mutta näin aikuisena nauran asialle, että miten en ole aikaisemmin uskaltanut sitä kohdata. Ei se satuta minua. Se on vain tunne.

Nyt minua ei pelota läheskään niinkään paljoa oikeastaan mikään asia. Ennen pelkäsin tulevaisuutta todella paljon. Nyt tulevaisuus on suurelta osin vapaa pelosta. Pelon kohtaaminen poistaa pelot.

Testasin eilen itseäni ja lähdin viettämään yhden ihmisen läksijäisiä. Otettiin alkoholia ja nyt on vähän darra. Siellä oli paljon ihmisiä ja olin aikasemmin pelännyt joitain heistä. En pelännyt enää. Kohtasin ne ihmiset ihmisenä. Jotenkin ihmisten kohtaaminen on paljon helpompaa kuin aikaisemmin.

Muistini on parantunut todella paljon tämän prosessin myötä ja minulla ei ole enää semmoista aivosumua, joka oli aikaisemmin melkein jokapäiväinen aivojen normaalitila. Eilen huomasin, että vierailla kielillä puhuminen on sujuvampaa ja minulla on hyviä mielipiteitä joka asioihin. En enää häpeä itseäni. Olen alkanut hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen.

Ymmärrän kyllä, että se pelottaa antautua tälle prosessille. Se on kuin hyppäisi mustaan aukkoon. Ei tiedä yhtään, että mitä on tulossa. Mutta kuten sanoin aikaisemmin, meillä kaikilla on sisään rakennettuna todella viisas säätelyjärjestelmä. Meidän järjestelmä antaa nostaa pinnalle sen, mitä me kestämme. Siksi tämä on niin pitkä prosessi, koska jos ottaisimme sen kaiken tuskan kerralla vastaan psyykkeemme romahtaisi täysin. Meistä tulisi hullujja sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tämä säätelyjärjestelmä on niin viisas, että se nostaa semmoisia asioita pintaan, joita me pystymme sillä hetkellä vastaanottamaan. Meissä kaikissa on paranemisen siemen ja sisäinen lapsemme pyrkii koko ajan paranemaan, meidän pitää vain luoda olosuhteet parantua. Ilman turvaa ja rakkautta sisäinen lapsemme ei voi parantua.

Ei sinun tarvitse pelätä sitä, että mitä sieltä alitajannasta pintaan nousee. Järjestelmäsi kyllä osaa hoitaa sen, että kestät kaiken, mitä se antaa. Meissä on kuin venttiili, joka säätelee tätä prosessia.

Anteeksiantaminen on kanssa pitkä prosessi, jonka uskon tulevan ajansaatossa. Ensiksi meidän tulee antaa anteeksi itsellemme, että olemme itse satuttaneet itseämme. Olemme itse luoneet itsellemme lisää pahaa oloa. Meidän tulee pyytää anteeksi sisäiseltä lapseltamme, että emme ole olleet läsnä hänen kanssaan. Olemme antaneet hänen pärjätä yksin tunteidensa kanssa. Hän kyllä antaa anteeksi, kun on siihen valmis. Se ottaa oman aikansa.

Itse uskon, että kukaan ihminen ei ole pohjimmiltaan paha tai halua satuttaa muita ihmisiä tahallaan. Ihmiset kyllä ovat pahoja ja satuttavat toisia ihmisiä tahallaan, mutta se johtuu siitä, että he ovat itse satutettuja ihmisä ja heillä on suojakuori, jolla he suojelevat omaa sisimpäänsä hyökkäämällä toisia ihmisiä kohtaan. En ole itse antanut isälleni vielä täysin anteeksi, mutta tiedän, että ei hän niitä pahoja asioita lapsuudessani ole tahallaan tehnyt, hän on ollut vain sairas. Ei se ole hänen syytään, se on sairauden syytä. En ole enää isälleni vihainen hänen aiheuttamistaan kauheuksista. Hän on ollut sellainen isä kuin on siinä hetkessä osannut olla. Joku päivä tulen antamaan hänelle täysin anteeksi, mutta se ottaa aikansa.

Ei meidän tarvitse selitellä meidän käyttäytymistä muille ihmisille eikä tarvitse pyydellä anteeksi asioita, joita ei tarvitse anteeksi pyydellä. Meillä kaikilla on oikeus käyttäytyä siten, kuin kättäydymme. Tottakai on väärin käyttäytyä muita ihmisiä vahingoittavalla tavalla, mutta kaikkeen löytyy aina syynsä. Ei se ole ihmisen oma vika, jos hän on sairas. Ei kukaan alkoholisti halua olla alkoholisti. Ei kukaan masentunut halua olla masentunut. Se ei ole ihmisen oma vika.

Meidän ei tarvitse olla riidoissa kenenkään ihmisen kanssa. Me voimme aikuisina aina ottaa puheeksi ihmissuhteissa olevat ongelmat. Sisäinen lapsemme saattaa mököttää ja haluaisi käyttäytyä vetäyvästi, mutta meidän aikuisten tulee ymmärtää sisäistä lasta ja tunteitamme sekä ottaa aikuisina vaikeat asiat ihmisten kanssa esille. Muut ihmiset voi kanssa yrittää nähdä lapsina. Että heissä on myös se sisäinen lapsi, joka käyttäytyy lapsellisesti.

50

Totta olen ymmärtänyt tai antanut itselleni luvan antaa anteeksi lapsuuden asioita, koska todella vanhemmat ovat olleet silloin nuorina ja sairaita. Tehneet niissä olosuhteissa sen minkä ovat pystyneet, mehän emme koskaan yleensä edes saa tietää mitä vanhempien lapsuudessa on tapahtunut. Vaikka isovanhempamme olisivat olleet meitä kohtaan kuinka lempeitä, he ovat eläneet aikanaan nuoruuden, jopa pula-ajat ja sodan. Molemmat isoisäni olivat sodassa nuorina miehinä. Molemmat haavoittuivat, mutta kumpikaan ei kuollut. Isän lapsuuden tiedän olleen vaikea, koska isänäitini oli vaikea ihminen. Kukaan näistä ei ole elänyt enää kymmeniin vuosiin.

Ehkä minua vaivaa enemmän se, että isän kanssa en ole voinut keskustella lapsuudesta ja nyt hän on niin vanha, ettei niitä asioita tunnu voivan enää tuoda esille. Senkin takia, että hänellä on uusi perhe.

Mutta kenties onkin niin, että minun täytyy tehdä tämä matka aikanaan itse. Isäni eikä kukaan muukaan tässä elämässä ei voi muuttaa mennyttä ja anteeksi hän on pyytänyt, juurikaan sen enemmän selittelemättä mitä kaikkea.

Paniikkihäiriöt ja muu ihan todellinen pelko minussa kertoo, että käsittelemättömiä asioita on. Se juurikin sanoinkuvaamaton kauhu mikä tulee paniikkihäiriössä, että jähmettyy täysin. Silti tositilanteissa, kuten tulipalossa (aloin heti rationaalisesti toimimaan) ja tilanteessa, jossa luulin mieheni joutuvan pahoinpitelyn uhriksi, minussa nousi täysin vastakkaiset tunteet. Siis niin järkyttävä viha ja adrenaliinivyöry, että tärisin ja olin valmis tappamaan tai tulemaan tapetuksi, puolustaakseni minulle rakasta ihmistä. Onneksi tilanne laukesi ilman väkivaltaa. Olin näissä tilanteissa täysin selvinpäin.

Uskon monen käyttäytymismallin eri tilanteissa juontuvan lapsuudesta. Esim. jos mulle aletaan korottamaan ääntä tai huutamaan, niin viha nousee ja muutun äärimmäisen aggressiiviseksi ja hyökkääväksi ja huudan toisen päälle. Meillä ei kotona miehen kanssa koskaan tapella tai huudeta, koska sitä sai kuulla tarpeeksi lapsuudessa.

Samoin tuo hyökkäys ja adrenaliinipurkaus kun tilanne kehittyy vaaralliseksi. Lapsuudessa en koskaan pystynyt suojelemaan äitiäni tai isoveljeäni isän iskuilta, minut vaan heitettiin sivuun. Aikuisena en anna enää sellaista tapahtua, minulle läheisiä ihmisiä ei enää satuteta väkivallalla, tai minut saa hakata tai tappaa samalla.

Onhan moni noista varmasti ihmisen perustoimintamallejakin. Taistele, pakene ym. jotka ovat jo kivikauden ihmisissä olleet. Silti moni reagoimistapa asioihin ja epäonnistumisiin ja kaikkeen ympärillä on myös opittua lapsuudesta.

Ymmärrän myös mitä tarkoitat sillä aivosumulla. Musta tuntuu, että kun liikun ihmisten ilmoilla en oikeastaan huomaa ihmisiä, siis mieleeni tallentuu vaan sellaista massaa. En koskaan huomaa minulle tuttua henkilöä, ennen kun hän huomaa minut. Tavallaan olen niin omissa maailmoissa ja sellaisessa seisahtuneessa tilassa, etten juurikaan pistä merkille muita ihmisiä. Paitsi jos joku esim. hymyilee tai puhuu mulle tmv. Tämä kyllä liittyy osittain myös pelkoon, etteivät ihmiset tulisi puhumaan minulle. Vaikkakin jos joku tuntematon aloittaa keskustelun, niin vastailen aina takaisin. Käyttäytymiseni muita ihmisiä kohtaan on myös erittäin kohteliasta, jopa ylikohteliasta on mulle sanottu.

Olis mielenkiintoista kuulla sun kehityksestäsi sitten ajan kanssa enemmänkin. Kaikki ei mitenkään voi tulla kerralla, kuten sanoit, sellaisen painolastin alle hajoaisi.

Olet tuntunut saavuttavan hyvin seesteisen tilan. Mä olin nuorena paljon hankalampi ja aggressiivisempi ja vielä räjähtävämpi. Ehkä asiakaspalvelutyökin on sen tehnyt, että kunnioitan lähtökohtaisesti ihmistä, ellei hän käyttäydy minua kohtaan epäkunnioitettavasti, sen jälkeen jos näin käy alan muuttua. Luulen, että tämän peustana on myös se, etten halua että minua enää kohdellaan, niin kuin lapsena, koska nyt aikuisena voin asialle jotain. Tosin olisi parempi saada nämä asiat rakentavasti ulos.

Koskaan ei valituksia tullut työelämässä ollessani, mutta se teki asiakaspalvelutyöstä erityisen haasteellista, että monella ihmisellä on tapana purkaa pahaa oloaan siihen asiakaspalvelijaan. Uskon, että tämä työ pahensi tilaani huomattavasti, koska koin olevani sylkykuppi ihmisille, tätä työtä tein käytännössä lähes 12 vuotta. Hyvät ja ihanat asiakkaat unohtuivat niiden vittumaisten tieltä. Ja jälkeenpäin minussa kyti monta päivää raivo ja viha. Aloin ajattelemaan erittäin väkivaltaisia ajatuksia, enkä oikein pystynyt purkamaan vihaa millään tavalla. Edes sen käsittely muiden ihmisten kanssa ei auttanut. Se jäi kytemään muhun.

Oletko sä kokenut noita raivokkaita aggressiivisuuden tunteita?

51

Joo, elikkä kaikki nämä oireet mitä meissä on tänä päivänä juontavat juurensa juurikin tuolta todella kaukaisesta mennesyydestä asti. Suomessa ihmiset ovat joutuneet kokemaan sota-aikoina niin kovaa pelkoa ja kauhua, että he ovat jo traumatisoituneet sitä kautta. Suomalainen kulttuuri on kanssa ollut pidemmän aikaa semmoista, että tunteista ei hirveenä yleensä keskustella, ne on opetettu sietämään ja pitämään ihmisten sisällä. Todennäköisesti meidän vanhemmat on kasvatettu suurella kurilla ja jopa väkivallalla. Monet vanhan kansan sanonnat puoltaa tätä: “Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa.” “joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”. Eli toisinsanoen heidät on kasvatettu pelolla ja osittain vihalla, jonka he ovat kätkeneet sisäänsä.

Omat isovanhempani oli minulle todella ihania, leppoisia ja tärkeitä ihmisiä. Mutta esim. isälleni he olivat todella julmia ja pitivät kovaa kuria. Isä sitten jatkoi tätä ketjua ja oli minulle turhan julma, eikä antanut minun näyttää tunteitani, varsinkaan vihaa. Meidän koti-ilmapiiri on ollut todella turvaton ja tästä syystä minulle on traumat tulleet. Jokainen lapsi tarvitsee turvallisen kotiympäristön kasvaakseen emotionaalisesti terveeksi ja tasapainoiseksi aikuiseksi.

Meillä kaikilla on näitä tunnelukkoja. Kukaan lapsi ei pysty niiltä välttymään, vaikka tulisi miten turvallisesta, tasapainoisesta ja rakastavasta perheestä. Vaikka tiedänkin näistä asioista paljon, niin minunkin lapseni tulevat joskus jonkunlaisia tunnelukkoja itseensä saamaan. Kukaan ihminen ei ole täydellinen eikä niiltä voi välttyä.

Mun sisäinen elämä on tehny täydellisen kuperkeikan tässä prosessin aikana ja minuun on tullu ihan erilaista energiaa tehdä asioita. Uskallan haaveilla tulevaisuudesta rauhallisin mielin, se ei tunnu enää pelottavalta ja tiedän aika tasantarkkaan, että mitä haluan elämältäni ja minulla on itseluottamusta saavuttaa näitä asioita. Tiedän, että tulen saamaan juurikin sen, mitä haluan. Esimerkiksi tiedän, että haluan oman perheen ja tulen sen jossain vaiheessa elämääni saamaan =)

Mutta joo, kuten todettua, vanhempien kanssa näistä asioista ei välttämättä kannata jutella. Jos he eivät ole halukkaita näistä asioista juttelemaan, niin ei kannata väkisin yrittää. Heillä on ne omat tunnelukkonsa ja näiden asioiden esille ottaminen aktivoi heidän tunnelukkojaan ja sitä kautta sinun omat tunnelukot vahvistuvat, joka ei ole hyvä asia itsesi kannalta. Itse voin jutella näistä asioista äitini kanssa, joka ymmärtää minua ja haluaa itse jutella näistä asioista, ja hänellä on muutenkin todella vähän itsessään näitä tunnelukkoja. Isäni kanssa, joka on aiheuttanut suurimmat tunnelukkoni, en varmaan voi ikinä käydä näitä läpi, koska hän ei vaan ymmärrä ja hän on sairas ihminen. Mutta se ei haittaa, koska pystyn vapautumaan näistä tunnelukoista ilman niiden läpikäymistä sen ihmisen kanssa, joka ne on aiheuttanut.

Meidän aivoissa on semmoinen rauhanen kuin mantelitumake joka säätelee limbistä järjestelmäämme ja sitä kautta koko tunne-elämäämme. Jos esim. olet kävelyllä metsäpolulla ja huomaat jonkun matkan päässä käärmeen, mantelitumake aktivoituu, se alkaa erittää adrenaliinia ja muita hormoneja, sykkeesi nousee, tulet todella valppaaksi, olet täysin keskittynyt tähän hetkeen, kädet saattavat alkaa vapista. Tämä on meihin valettu reaktiojärjestelmä, joka suojelee meitä vaaroilta. Tämä on on ollut erittäin tärkeää meidän esi-isiemme selviytymisen kannalta, he ovat välttäneet kuoleman tämän varopidejärjestelmän myötä. Mutta mantelitumake saattaa myös erehtyä, jos tämä “käärme” onkin vain puunpätkä, niin se rauhoittuu ja palauttaa järjestelmän normaalitilaan.

Mantelitumake myös oppii eri tilanteista. Jos olet joskus polttanut kätesi hellaan, et tee sitä toista kertaa, koska mantelitumake muistaa ja ilmoittaa sinua neuroimpulssien myötä, että se vahingoittaa sinua. Sillä on siis muisti. Tästä päästäänkin siihen, miksi meillä tulee näitä pelko- ja paniikkioireita. Mantelitumake aktivoituu tämän päivän tilanteissa samalla tavalla, kuin se aktivoitui meidän aikaisemmassa elämässä. Kerroit, että kun joku ihminen korottaa sinulle ääntäsi, alat huutamaan takaisin. Mantelitumakkeesi on oppinut lapsuudessasi, että kun sinulle korotetaan ääntä, sinua uhkaa vaara. Mantelitumakkeesi toimii tänä päivänä samalla tavalla, kuin lapsuudessasi. Tietysti tämän päivän tilanne ei ole monestikkaan vaarallinen, eikä siinä tilanteessa pitäisi olla mitään hätää. Reaktiosi on kuitenkin todellinen sinussa itsessäsi. Reagoit samalla tavalla kuin lapsuudessasi. Jos sinulle huudetaan ja korotetaan ääntä, käytät jotakin näistä kolmesta selviytymismoodista: välttely, antautuminen ja hyökkääminen.

Olet oppinut käyttämään näitä moodeja selviytyäksesi. Jos alat huutamaan takaisin, käytät hyökkäämisen selviytymismoodia ja se on sinun toimintatapasi. Nämä toimintatapamme tulevat kanssa lapsuudestamme. Se menee kutakuinkin näin; Tilanne → lapsen selviytyminen → oppii, että vaikeista tilanteista selviää esim. välttelemällä → käyttäytymismalli samantyyppisiin tilanteisiin lapsuudessa jatkuu → jos ei opi terveellisempää käyttäytymismallia lapsuudessa, toistaa samaa toimintamallia kaikissa tilanteissa ja se vakioituu → toimintamalliksi myös aikuisella ihmisellä. Käytännössä tämä näkyy esim. parisuhteessa: teillä on jotakin ongelmia, mutta välttelet ongelmien esille ottoa. Se on sinun toimintamallisi ja saatat mököttää jostakin asiasta pitkiäkin aikoja, etkä halua selvittää näitä asioita puolisosi kanssa. Tähänhän olet lapsuudessasi oppinut. Mutta kuten osaat varmaan päätellä, se aiheuttaa meille ongelmia ja harmia nyt aikuisiässä ja vaikeiden asioiden esille ottaminen puolison kanssa olisi myös sinun etusi, hyvinvointisi ja elämäsi kannalta paras ratkaisu.

Veikkaan, että olet koko ajan jonkunlaisessa stressitilassa, joka tulee pelon kautta. Tästä olisi hyvä pyrkiä eroon, koska pitkään jatkuessaan stressi ei ole koskaan ihmiselle hyväksi.

Mulle ei oikeestaan ole kyllä tullu mitään semmoisia aggressiivisuus kohtauksia muita ihmisiä kohtaan. Olin itsekkin asiaskaspalvelutyössä, mutta en ikinä menettänyt malttiani ihmisten kanssa. Nyt kun olen vihaani purkanut hakkaamalla tyynyä ja huutamalla, niin silloin on tullut semmoisia ajatuksia isääni kohtaan, että haluaisin hakata hänet ihan paskaksi. Olen untakin nähnyt kyseisestä asiasta tässä prosessin aikana. Mutta sen vihan purkamisen jälkeen olen rauhoittunut ja tilanne on normalisoitunut. Nyt juuri tällä hetkellä, kun olen suurimmat vihani purkanut, koen isäänikin kohtaan myötätuntoa, eikä hän herätä minussa enää mitään älyttömiä tunneryöppyjä.

Yksi asia mikä minulla tuli kanssa mieleen, että sinulla on todennäköisesti läheisriippuvuus. Kuulostaa, että uhraisit omat tarpeesi muiden vuoksi. Sitä on kahta erilaista mallia: joko ihminen kompensoi sitä, että hän haluaa ja luulee pystyvänsä tekemään kaiken itse tai sitten hän luulee, että hän ei pysty eikä halua tehdä mitään itse. Kummassakin tilanteessa omat tarpeet eivät tyydyty. En tiedä, koska en sen tarkemmin sinua tunne, mutta kirjoituksistasi tuli vaan mieleen, että sinulla voisi olla tämä jälkimmäisenä mainittu. Että luulet, että et pysty itse tekemään asioita ja tarvitset, siis luulet tarvitsevasi muiden apua aina joka asiaan. Jos tämän itsessäsi havaitset, kannattaa sekin asia ottaa terapeutin kanssa esille.

Mutta oma tilanteeni alkaa olemaan jo hyvällä mallilla. Olin toissapäivänä ryyppäämässä. Yleensä poen monta päivää moraalista krapulaa ja masennusta bileillan jälkeen. Nyt olin jo eilen krapulassa toimintakuntonen ja tänään olen ollut jo todella pirteä ja jaksan hoitaa kaikkia asioitani. Jotenkin aivoni toimivat ihan eri tavalla mitä ennen. Muutos on oikeasti valtava. Menin eilen darrassa kaupungille, yleensä minua varsinkin darrassa pelotti ihmiset todella paljon, eilen en pelännyt heitä niinkään paljoa. Istuseklin keskustassa vähän aikaa ja aloitin keskustelun saksan kielellä täysin ventovieraan ihmisen kanssa. En olis aikaisemmin ikinä voinut tehdä tämmöistä, varsinkaan darrasssa. Luovuuteni on alkanut tulemaan esiin, olen iloisempi, onnellisempi, huomattavasti itsevarmempi, jotenkin kavereiden kanssa lentää läppä paljon paremmin, fyysinen suorituskykynin on noussut → sen huomaa lenkkeillessä, ei ole enää semmoista yhtä isoa sisäistä painolastia harteilla. Siis ihan älyttömiä muutoksia on saanut aikaan tämä prosessi itsessäni. Jotenkin olen ihan täysin eri ihminen. Mutta tarkoitukseni ei ole kehua, että mitenkä olen niin paljon parempi ihminen, vaan tarkoitukseni on kannustaa ihmisiä, jotka tämän lukevat, että muutos todellakin on mahdollista! =)Myös sinä, rakas kanssaihminen, pystyt siihen! =)

52

Mä olen kelannut, että lainaisin ton kirjan vaikka kirjastosta. Kyllä olen elänyt jonkunlaisessa stressitilassa parit viime vuodet elämästäni ja jostain syystä aina kun on tullut joku helpotus, niin sen jälkeen on tullut joku paha pettymys. Sen takia olen alkanut pelkäämään elämää, kun tuntuu että kaikki päättyy paskaan kuitenkin. Yritän kuitenkin alkaa muuttamaan tätä käsitystä, koska näin ei voi elää.

Olen oikeastaan aina, koko elämäni asettanut muiden tarpeet omieni edelle. Tämä on alkanut jo lapsuudessa ja jatkunut läpi elämäni. Tunnistan nyt, että se on saanut alkunsa siitä, että veljeni tarpeet asetettiin lapsuudessa aina minun tarpeideni edelle, olen oppinut että toisen tarpeet ovat tärkeämmät. Nyt huomaan tekeväni avioliitossani samoja asioita kun lapsuudessa. Jos leipää on jäljellä 2 palaa, en syö niitä jotta mieheni ei jäisi ilman. Samalla lailla jätin ruoat isoveljelle pienenä. Muut ihmiset eivät ymmärrä tätä ajattelutapaani, koska on kai tervettä ajatella ensin omia tarpeitaan ja esim. tyydyttää nälkänsä.

Siksi koen itseni loukatuksi kun muistan ihmisiä heidän syntymäpäivinään tai teen asioita heidän puolestaan, mutta minua ei muisteta samalla tavalla. Tämä ikävä kyllä vahvistaa omaa ajatusta itsestä, minä en ole tärkeä tai riittävän hyvä. Tajuamalla näitä asioita, ei niistä valitettavasti pääse heti eroon, mutta pitäisi alkaa oppimaan sanomaan ei. Myös minä olen tärkeä, yhtä tärkeä kuin muutkin.

Mun täytyy kyllä hankkia tuo kirja. Laitoitko tänne jossain vaiheessa linkin mistä sitä voi ostaa? Kirjaston kirjoissa kun on kuitenkin tuo palautusaika ja saa uusia lainan vaan 3 kertaa.

53

Joo voin kyllä suositella tuota kirjaa kaikille! Se selvensi omaa käyttäymistä ja antoi minulle todella paljon toivoa. Aikaisemmin luulin, että tietyt jutut ovat vain minun persoonaa, enkä pysty niitä muuttamaan, mutta ei se ihan niin menekkään. Ihan niinku oisin nähny ton kirjan tarjouksessa johonki 15 ekeen jossain päin. Nopee googli, niin sehän löyty [Poistettu kaupallinen linkki - Päihdelinkin moderaattori]. 12e, ei todellakaan paha sijoitus!

Tuli hankittua E-kirjanta myös tän Takamaan toinen kirja, sitäkin voin suositella! Se lähestyy näitä tunnelukkoja minfulnessin näkökulmasta. Ne voi hankkia samaan aikaan tai toisen vasta myöhemmin. Ne kirjat tulee oikeasti mullistamaan elämäsi. Niissä on todella hyvät ohjeet erilaisiin harjoituksiin, joilla voit päästää näistä tunnelukoista irti. Ne sopii myös terapian oheen käytettäväksi.

Joo sulla on ainakin uhrautumisen tunnelukko sitten, jos pistät aina muiden tarpeet omiesi edelle. Hyvin päättelitkin, että mistä se voisi johtua. Ei meidän tarvitse huolehtia muiden aikuisten ihmisten tarpeista koko ajan, kaikilla ihmisillä pitäisi olla velvollisuus huolehtia omista tarpeistaan. Parisuhteessa sinun pitäisi itse ottaa omat tarpeesi esille, eikä olettaa, että toisen ihmisen pitäisi huomata sinun tarpeesi ja tyydyttää ne automaattisesti. Toisekseen sinulla on tod.näk. myös kaltoin kohtelun tunnelukko melko vahvana. Olitko joskus tehnyt sen testin netissä?

Käy tsekkaa kanssa healingeagle.net/Fin/Txt/kartta.html. Selventää hyvin addiktioituneen mielen liikkeitä.

Omalla kohdalla oli helpottava tietää esimerkiksi tuo, että miten addiktioitunut mieli toimii. Jotenkin olin mieleni kanssa semmoisessa oravanpyörässä joka ei ollut millään tavalla tyydyttyvä. Elin siinä oravanpyörässä pitkän aikaa ja en edes ymmärtänyt, että mistä siinä on kyse.

54

Kiitos linkeistä! Palaan asiaan kun saan jotain aikaiseksi asioiden suhteen.

55

Niin siis tilasin sen kirjan ja nyt vaan odottelen toimitusta. Katsotaan olisko siitä mulle hyötyä, haittaa siitä nyt ei ainakaan voi olla.

56

Hei Lucrezia!

Joko olet saanut kirjan itsellesi? Miltä vaikuttaa?

57

Moi! Sen kirjan kanssa oli jotain sählinkiä (tyhmä muuten että tilasin sen, anopilla olis kuulemma ollut se… no, ei maksanut paljon) siinä toimituksessa joten sain sen vasta eilen. Ensi selailulta vaikutti hyvältä, en ole nyt vielä ehtinyt tutustua siihen tarkemmin, mutta yritän ottaa siihen aikaa lähipäivinä, palailen sitten tarkemmin asiaan.

58

Hieno juttu, että olet kirjan saanut itsellesi! Olisi mukava vaihtaa ajatuksia siitä, kun olet siihen tarkemmin perehtynyt. Itse olen tehnyt oikeastaan niitä kirjassa olevia harjoituksia vähän kaikkia, mutta enimmäkseen olen moodipäiväkirjaa naputellut. Sen avulla pääsee kyllä hyvin “sisään” omaan tunne-elämään.

Jaksamisia!<3

59

Täällä myös yksi masentunut ilmoittautuu. Ennen masennusdiagnoosia aloin kärsiä paniikkikohtauksista. Alkoi opiskeluaikoina yli 10 vuotta sitten.

En tiedä mikä nämä aiheutti, mutta olen (huonolla menestyksellä) jo melkoisen kauan lääkkeiden kanssa yrittänyt itsehoitaa itseäni alkoholilla… ja nykyään myös kamalla aina välillä. Tiedän tarkalleen että teen tuossa kaiken väärin, mutta silti vaan teen niin.

60

Hyvin yleinen tie tuo. Mä siis aloin saamaan myös ensin (20 vuotta sitten) 14-vuotiaana paniikkioireita, jonka jälkeen vasta 2-3 vuoden jälkeen diagnisoitiin kunnolla masennus. Olin niin nuori, etten uskaltanut kertoa kenellekään, enkä tiennyt mistä noissa paniikkihäiriöissä oli kyse.

Mä myös lääkitsin itseäni alkoholilla, silloin jo 14-vuotiaana ja pitkään aikuisikään asti. Nykyään harvoin kamalla, mutta silläkin. Mulla on aika tujut lääkkeet ja jatkuvasti rauhottava käytössä. Alkoholista olen sentään päässyt eroon.

Se vaan on niin vaikeata, että joskus haluaa hetken helpotuksen, vaikka se pidemmän päälle vaan pahentaa kaikkea. Ymmärrän kuitenkin täysin tilanteesi.