Masennus

Lataamo
21

Ai niin… Psykiatrini totesi siis että ryyppämisestä serotoniinitasojen palautuminen kestää sen 2-3 päivää, jos on käytössä masennuslääke. Eli siis sehän nostaa niitä serotoniinitasoja ja siksi palautuvat ihan eri tahtia, kun ihmisellä jolla ei ole käytössä masennuslääkitystä. Sulla ilmeisesti ei ole? Joten hyvinkin voi viedä siinä tapauksessa ton pari viikkoa niiden palautuminen.

Mulla on nykyään lääkeresistenttiä masennuslääkkeille, eli nekään eivät enää auta kuten ennen. No olenhan niitä (välillä lääkeainetta vaihdellen) syönytkin jo 20 v. Mulle suunnitellaankin sellasta magneettiterapiahoitoa, joka mahdollisesti saisi välittäjäaineet uudestaan toimimaan. Ei ole niin rankka kuin sähköshokkihoito, johon en edes suostuisi. Toivotaan vaan, että pääsisin siihen.

Alkoholin käytön lopettaminen paransi masennusta silloin, koska alkoholi sai mut tekemään myös typeriä asioita ja mokailemaan, mitä sai sitten aina miettiä jälkeenpäin paskoissa fiiliksissä. Lopulta se juominen masensi jo siltikin, vaikkei mitään typerää olisi edes tehnyt. Joten kyllä se selvästi auttoi olooni.

Viimeisten 4 vuoden sisään mun elämässäni on vaan tapahtunut niin paljon asioita, joille en itse ole mitään voinut, jotka on saanut mun mielialan niin matalaksi. Ettei mua tunnu enää mikään nostavan täältä masennuksen syövereistä. Sitten on jäänyt paljon käsittelemättömiä asioita, jotka ovat vasta myöhemmin tulleet päälle.

Aineita en käytä enää, (en ole käyttänyt pariin vuoteen) mutta tuntuu kyllä että tekisi joskus mieli, ne oli ainoat jotka nostivat tota mielialaa edes hetkellisesti. Mutta sehän loppupeleissä pahentais asioita entisestään.

Toivon nyt saavani tota magneettiterapiaa, mutta sinne on pitkät jonot jne. Mutta mihinkäs mulla on kiire kun 20 v. olen masennuksesta kärsinyt.

Oletko käynyt psykiatrilla koskaan tai kokeillut masennuslääkityksiä? Toisaalta, jos toi alkoholin lopettaminen saa sun olon parantumaan noin hyvin, ja pystyt pysymään siinä, niin lääkitys voisi olla jopa turha.

22

Oi että, paljon tsemppiä masennuksesi kanssa, toivottavasti löydät siihen ratkaisun ajan kanssa! Tiedän kyllä miltä tuntuu olla siellä pohjalla, kun ei meinaa ratkaisua löytyä millään.

Masennuslääkkeet on itsellä taas otettu käyttöön. Käytän tällä hetkellä Citalopramia 20mg päivässä ja neljä päivää sitten psykiatrini määräsi kylkeen vielä Elontrilin joka on Bupropionin kautta noradrenaliini- ja dopamiinitasoihin vaikuttava lääke. Suomessa taitaa vastaava olla Voxra nimellä. Tämän kortin halusin kokeilla sen takia, koska väsymys ja uupumus ei meinaa hellittää millään. Citalopram auttaa hyvin masennukseen, mutta väsymystä se ei vie pois. Olisi mukava joku aamu herätä virkeänä ja levänneenä. Tätä iloa en edes muista milloin olen viimeksi saanut kokea. Joskus saatan olla aamupäivästä pirteenä, mutta sitten iskee monesti uupumuspiikki, joka vie kyllä keskittymiskyvyn lukemiselta täysin. Turhauttavaa.

Aloin syömään Citalopramia n.5 vuotta sitten masennukseen. Silloinen elämäntilanne oli semmoinen, että alkoi masentaa. Jätin lääkkeet kokonaan pois n.vuosi sitten, kun tarvetta ei enää niille ollut. Olin saanut elämäni mallilleen ja koin, että pärjään hyvin ilmankin. Viime syksynä kuitenkin kovan stressin myötä masennus välillä pilkotti takaraivossa, mutta lääkkeitä en kokenut tarvitseni silloinkaan. Tulin maaliskuun alusta tänne Saksaan vaihto-opiskelemaan ja masennus palasi kovasti parin viikon täällä olon jälkeen. Oli pakko mennä lääkäriin ja pyytää lääkkeitä taas oloa hoitamaan.

Haluaisin mennä psykogolin juttusille tai jopa johonkin psykoterapiaan, mutta täällä olessa se ei ole mahdollista. Psykiatrin mukaan täällä kaupungissa ei ole niin hyvin englantia osaavia terapeutteja, jotka pystyisivät hoitosuhdetta aloittamaan. Oma saksankieli ei todellakaan ole niin hyvä, että näin vaikeaa asiaa pystyisi sillä kielellä hoitamaan. Jotenkin tuntuu, että olen tämän asian kanssa tällä hetkellä vähän yksin täällä, koska joudun olemaan täällä vielä heinäkuun loppuun asti. Tämän piti olla elämäni parasta aikaa, mutta tähän mennessä tämä on ollut pelkkää kärsimystä ja taistelua masennusta vastaan. Suomessa menisin heti jonnekkin A-klinikalle ja alkaisin hoitamaan ongelmiani perinpohjaisesti.

Positiivista tässä on se, että olen vihdoinkin ymmärtänyt alkoholin olevan minulle oikeasti iso ongelma. Olen ensimmäistä kertaa alkanut kunnolla käsittelemään riippuvuuttani ja lukenut täältä Plinkistä todella paljon ihmisten tarinoita alkoholin käytöstä. Se on avannut omaa ongelmaani ja ajatusmaailmaani todella paljon. Pystyn samaistumaan moneen ihmiseen, jotka täällä kirjoittelevat. Ihan kuin olisin itse kirjoittanut ne tarinat. Tämä on tuntunut jotenkin vapauttavalta kokemukselta. Monena iltana tunteet ovat nousseet pintaan ja olen alkanut itkeä, kun niin osuvasti monen muun tarina sivuaa omaa elämää. Nyt olen huomannut miten paljon minullakin on käsittelemättömiä asioita taustalla, jotka ovat lukottaneet aivojani koko elämäni ajan.

Uskoisin, että saisin oman masennuksen hoidettua ilman lääkkeitä, jos olisin Suomessa. Se kuitenkin edellyttäisi raitistumista.

Olen alkanut pohtimaan alkoholin käytön lopettamista kokonaan. Se voisi olla ainut ratkaisu elämääni. Tämän pohtiminen on kuitenkin tuonut surun puseroon, kun jostain niin rakkaasta asiasta elämässä joituisi luopumaan. Rakkaus kuningas alkoholiin, joka on ollut aina läsnä elämässäni. Aina 13-vuotiaasta pikkupojasta lähtien. En ole ikinä osannut olla ilman sitä. Viikonloput baanalla ovat olleet aina elämäni suola. Tuntuu, että niitä varten olen elänyt. Sitä varten olen tehnyt töitä, että viikonloppuisin pääsee juomaan kavereiden kanssa. Alkoholi on ollut palkinto kaikesta puurtamisesta. Olen aikatauluttanut elämääni alkoholin juomisen mukaan. Olen töppäilyt todella paljon kännissä ja minussa asuu se humalaminä, joka on jotenkin muodostunut identiteekseni. En osaa olla selvinpäin oma itseni. En oikein tiedä edes, että mikä olen selvin päin, kun en ole ikinä sitä asiaa niin tarkoin miettinyt. Ei ihmekkään, jos masentaa, kun elämä pyörii yhden huumausaineen ympärillä. Luojalle kiitos, että en kuitenkaan tämän pohjemmalla (vielä) ole. Nyt alkaa olemaan tämä vaihe elämästä elettynä. Aikansa kutakin. On alettavaa ottaa vastuu itsestään, kun vielä voi elämänsä suuntaa muuttaa. Kun vielä en juomisellani ole mitään niin suurta menettänyt. Ehkä olen vähän tyhmistynyt, mutta muille en ole pahaa sentään saanut aiheutettua.

Olen asian kanssa alkusuoralla, mutta tuntuu, että vihdoin olen alkanut ottaa vastuuta omasta olostani, alkanut antaa itselleni anteeksi ja yrittänyt hyväksyä mennyttä elämääni. Tämä ei ole ollut todellakaan helppoa, mutta sitäkin vapauttavampaa. Ihmisolento on kompleksinen kokonaisuus.

Käytätkö itse mitä lääkkeitä tällä hetkellä? Toivottavasti toi megneettihoito pistää kemiat päässäsi kohdalleen! Käytkö terapiassa? Onko siitä ollut apua? Voiko A-klinikan kautta päästä terapiaan Suomessa?

Kivaa kesää Suomeen, jospa siellä alkaisi kohta myös ilmat lämpeämään! :slight_smile:

23

Suomessa on ainakin tietyissä kunnissa psykiatrian poliklinikoilla tosi paska tilanne suoraan sanottuna. Lääkärit eivät saa määrätä tiettyjä lääkkeitä ja niille edes saa aikoja melkein koskaan. A-klinikasta en tiedä miten hoito siellä on järjestetty, mutta uskoisin että siellä yritetään lähinnä hoitaa ensin se alkoholiongelma pois, ja niin kauan kun alkoholia käyttää tuskin keskitytään antamaan terapiaa.

Terapiaa ei psykiatrian polikinikoilta käytännössä saa, kyllä se vähän niin menee että lausuntoja voidaan kirjottaa Kelaa varten, jotta ihminen sitten itse etsii sen terapeutin ja kela voi korvata osan psykoterapeutin taksasta. Jos hakemus menee kelalla läpi. Itse olen nuorena läpikäynyt tällaisen 3 v. jakson, jolloin kela korvasi osan terapeutin taksasta ja loput maksoin itse. Siitä kyllä oli apua pitkäksi aikaa, mutta tilanteeni on nyt paljon huonompi.

Käytän joo Escitalopram 20 mg (mikä on joku “kehittyneempi” versio Cipramilista. Escitalopram 20 mg pitäisi vastata 40 mg Cipramilia). Lisäksi syön Lyricaa ahdistuneisuuteen 150 mg aamuin illoin, sitten on rauhottavana Xanor säännöllisessä käytössä ja nukahtamislääke.

Toivon että pääsisin tohon magneettihoitoon, mutta se saattaa olla aika epätodennäköistä. Lopetin hoitosuhteen kokonaan kunnalliseen psykiatrian poliklinikkaan, koska yksinkertaisesti petyin siihen, enkä saanut sieltä hoitoa. Tähän asti olen käynytkin yksityisillä, tuo kunnallinen oli vaan kokeilu, josta ei seurannut muuta kuin itkua ja hampaiden kiristelyä.

Nyt en ole terapiassa koska en sitä mistään saa ja käytännössä Suomessa ei mene ne kela-hakemukset (että kela korvaisi osan psykoterapeutin taksasta) läpi jos ihminen on liian huonossa kunnossa. Katsotaan ettei siitä olisi apua, eikä haluta tuhlata ihmiseen rahoja, josta ei välttämättä saataisikaan työkykyistä.

Älä odota liikoja Suomen hoidolta, täällä on mennyt parissa vuodessa hoito kunnallisella sektorilla alas kun lehmän häntä. Rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta hyvin harvalla sairaslomakierteeseen tilansa takia joutuneella ihmisellä on rahaa maksaa kokonaan itse terapeutin taksoja. Kun joka tapauksessa suurin osa käy kuitenkin yksityisellä psykiatrilla jonka maksuihin menee jo riittävästi rahaa.

Olen niin negatiivisesti asioihin suhtautuva, koska aina on toivonut että jos viimein saisi jotain apua, mutta joka kerta joutunut pettymään. :unamused:

Voimia kuitenkin sulle jatkoon!

Kyllä mäkin ennen ja erityisesti nuorena (luulen että kaikki nuoret tekee niin) elin viikonlopusta toiseen. Silloin vaan odotti perjantaita että pääse juomaan, viikko oli töitä ja taas jaksettava että viikonloppuna voi nollata pään. Muttei sekään ollut mitään elämää loppujen lopuksi. Maanantaina oli aina ihan paskat fiilikset ja keskiviikon kohdalla alkoi ehkä helpottamaan kunnes perjantaina taas joi. Järjetön yhtälö.

24

Tilanteesi vaikuttaa huolestuttavalta :frowning: Toivon todella, että saat sitä magneettihoitoa ja itsesi vielä työkykyiseksi.

Oletko kokeillut lukea kirjallisuutta ja itsehoitaa itseäsi? Itse olen lukenut Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta kirjaa ja tehnyt sen kirjan harjoituksia todella paljon. Jos lapsuus on ollut vaikea, niin tästä kirjasta ja sen tarjoamista harjoituksista on todella paljon hyötyä kenen elämään tahansa. Vaikka lapsuus ei olisi ollut vaikea, niin kaikilta ihmisiltä löytyy näitä tunnelukkoja, jotka haittaavat aikuiselämää tunnelukkojen negatiivisen ohjauksen kautta. Ongelmana ei niinkään ole ne tunnelukot, vaan se miten ne ohjaavat tietyissä tilantessa tunteita, ajatuksia ja toimintaa, jotka sitten loppujen lopuksi estävät perimmäisten tarpeiden tyydyttymisen. Tutustumisen arvoinen kirja kaikinpuolin. Lopulta nämä lääkkeet on kuitenkin vain siihen tarkoitukseen, että saa uudestaan elämän syrjästä kiinni.

Toinen asia mistä on ollut itselle hyötyä on Vahvistamo.fi. Sieltä löytyy kanssa paljon harjoituksia Mindfulnessiin ja omaan henkiseen hyvinvointiin. Markkinoilla on kanssa kirja Mielekkäästi eroon masennuksesta - tietoisen läsnäolon menetelmä. Sekin vaikuttaa tutustumisen arvoiselta eepokselta.

Kirjallisuutta lukemalla, harjoituksia tekemällä ja omaa elämää pohtimalla saa pikkuhiljaa näitä mielen sisäisiä solmuja avattua. Vähän kuin olisi itse itsensä terapeuttina. En tiedä miten siitä on sitten hyötyä vaikeassa masennuksessa ja jaksaako niihin edes siinä mielentilassa keskittyä. Kuitenkin, jos sinusta tuntuu, että jaksat näihin panostaa, niin suosittelen lämpimästi kokeilemaan, jos nämä eivät ole ennestään tuttuja. Mitään siinä et kuitenkaan häviä. :slight_smile:

Sääli kuulla, että Suomen hoitojärjestelmä on ottanut nuin paljon takapakkia. Täällä Saksassa on lähinnä yksityisiä klinikoita, joissa pidetään huolta potilaista. Pääsin itse ensimmäistä kertaa psykiatrin juttusille. Ei onneksi itse tarvitse sitä maksaa, vaan lasku taitaa mennä Suomen valtiolle. Siinä mielessä olen “onnekkaassa” tilanteessa. Mutta eipä tuosta psykiatrista niin paljon hyötyä kuitenkaan ole. Tietää ehkä noista lääkkeistä vähän enemmän mitä perus nuhalääkäri.

Opiskelijana ei kyllä ole varaa alkaa terapiassa käymään :confused: Enkä kyllä niin huonossa kunnossa ole, että en opiskelukykyinen ole, mutta todella paljon negatiivisesti tämä sairaus opiskeluun vaikuttaa. Eli tarvetta terapialle varmaan olisi, mutta tuskin sitä tulen Suomessakaan ilman omakustannusta saamaan. Jostain luin, että pitää olla vähintään kolmen kuukauden hoitosuhde takana, että Kela edes harkitsee terapian korvaamista. Katsotaan miten tämä asia kehittyy ja pitää tehdä Suomeen palatessa toimenpiteitä asian hoitamiseksi. Tällä hetkellä mennään omahoitoisesti liikunnan, terveellisen ruokavalion, Omega 3:n, lääkkeiden, kirjoittamisen, läheisille puhumisen, alkoholin välttämisen, meditaation ja kirjallisuuden lukemisen varassa. Tällä hetkellä tärkein prioriteetti välttää tuota alkoholia, jonka tietää heittävän aivokemiat täysin nurinkurin.

Mukavaa viikonloppua! :slight_smile:

25

Toi Tunne lukkosi kuulostaa tutustumisen arvoiselta opukselta. Mä olen hankkinut kyllä erilaisia kirjoja liittyen mielenterveyteen, mutten ole ikinä saanut niitä sitten luettua. Mutta voisin kyllä paremmassa kunnossa ollessani yrittää hankkia tuon suosittelemasi kirjan, koska nyt olen liian levoton lukemaan kirjoja. Välillä sitten taas pystyn keskittymään paremmin.

Mulla on traumaattinen lapsuus (sisältäen väkivaltaa ja mielenterveyden ongelmaisen äidin). Luulen kuitenkin päässeeni yli pahimmat lapsuuden kivut siinä 3 vuoden terapiassa nuorena.

Nyt suurin ongelmani on masennus ja siihen liittyvä syyllisyyden tunteeni. Koen syyllisyyttä kaikesta. Olen myös eristäytynyt ystävistä ja sukulaisista. Koen olevani läheisille pelkkä taakka, en ole enää hyödyksi, kun en jaksa auttaa ketään. En halua pitää yhteyttä läheisiin, koska mulle ei ole enää mitään annettavaa ja en halua aina valittaa. Siis kun en pidä yhteyttä, niin en voi myöskään olla heille taakaksi, koska en voi kertoa miten huonosti voin. Enkä halua kertoa aina vaan huonoja asioita, siten on parempi vaan olla pitämättä yhteyttä.

Mutta nyt meni ihan offiksi ja valitukseksi, oikein hyvää jatkoa sulle!

26

Kiitos Lucrezia ja Natürlich jakamistanne kokemuksista. Täällä myös yksi masentunut ilmoittautuu. En tiedä kuinka monta kertaa olen ollut masentunut elämäni aikana, koska olen aina ajatellut sen olevan normaalia, eikä meidän perheessä tunteista ole koskaan puhuttu. Olen ollut myös onnellinen ajoittain, enkä koe olevani täysin masentunut joka päivä. Ehkä enemmänkin sellaista alavireisyyttä on havaittavissa. Minulla diagnosoitiin masennus yli 1,5 vuotta sitten kun isäni kuoli.En syö lääkkeitä, koska en niitä halua ottaa vastaan. Olen käynyt terapiassa nyt puolen vuoden ajan, ja viime syksynä kävin Lasinen lapsuus-terapiaryhmässä.

Pitääkin varmaan lyhyesti kertoa taustoja. Elikkä tulen myös pihdeperheestä; vanhempani olivat koukussa heroiiniin koko lapsuuteni ajan jonnekin teini-ikääni asti. Äitini oli yksinhuoltaja minulle ja pikkusiskolleni. Elimme hyvin köyhissä oloissa, sillä äitini oli pitkäaikaistyötön. Hän on ollut masentunut niin kauan kuin jaksan muistaa. Se on varmasti ollut yksi osasyy hänen päihteiden käytölleen.15-16 vuotiaana mulla puhkes paniikkihäiriö, jonka takia jouduin hoitoon sekä aloittamaan lääkityksen.Söin lääkkeitä on/off johonkin 23-vuotiaaks asti, ja sitten lopetin kokonaan. Peruskoulu veny vuodella, lukiossa vietin viisi vuotta ja korkeakouluun pääsin vasta 27-vuotiaana. Tämän koulun aion kyllä vidä loppuun ihan ajallaan, mutta masentuneisuus monesti häiritsee opiskelumotivaatiota.

Olen nyt ensimmäistä kertaa käsitellyt kunnolla lapsuuttani ja sitä, miksi olen niin masentunut/ahdistunut. Epävarmuus on yksi isoimmista teemoista mun masennukseni takana. Ei oikein luota itteensä ja muihin ihmisiin. Olen myös hyvin sulkeutunut ja jollain tavalla todella itsekäs, koska ainoa ihminen kehen luotan kunnolla on oma itseni. Itsenäisyys on hyvä asia, mutta sekin voi mennä överiksi. Mut joo, ehkä täs tuli jo aika paljon asiaa.

Tuo Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta kirja kiinnostelee, koska tein joskus netissä sen testin, ja aika huonot tulokset sieltä tuli. Eipä ne mua kyllä yllättäneet. Mistä tota sais ostettua ja onko kallis?

27

Meilläkään ei niistä tunteista lapsuudessa juurikaan puhuttu. Mä aloin itse puhumaan niistä paljon äitini ja isäni kanssa, kun isoveljeni kuoli v. 2006. Noita lapsuuden ongelmia olen tosiaan käsitellyt terapiassa, mutta äitini mielisairaus ja sen paheneminen isoveljen kuoleman jälkeen on tehnyt mutkin ns. uudestaan sairaaksi.

Tai ei se ole ainoa syy, mutta olen aina hoitanut jotain toista. Lapsuudesta asti. Nykyäänkin hoidan muiden asioita, enkä koskaan anna kenekään hoitaa mua. Se on yksi mun ongelma. Olen tosi haavoittuvainen kun kasvoin lapsuuden ja nuoruuden niin epävarmoissa oloissa ja uskon ongelmien todella räjähtäneen käsiin sen äidin mielisairauden monivuotisen psykoosijakson takia. Koska käytännössä hoidin koko ajan äitiäni ja hän sairaudessaan haukkui mut aivan rikki. Milloin huorannäköiseksi, milloin mitäkin. Siitä uskon lapsuuden traumojen palanneen pinnalle. En koe kelvanneeni koskaan kenellekään, en ole ollut riittävän hyvä tytär enkä sisko.

Uskon että olet sulkeutunut juuri sen lapsuuden takia. Olet ikään kuin oppinut suojautumaan sillä puhumattomuudella. Kun et puhu tunteistasi, ei kukaan pääse myöskään satuttamaan sua, mutta ei myöskään emotionaalisesti lähellesi. Musta on todella upeata että olet täällä nyt avautunut noista asioista ja tunnistat ongelmasi. Uskotko että tossa voi olla mitään perää?

Lapsihan oppii luottamaan siihen, joka ei aiheuta pettymyksiä ja joka pitää lupauksensa. Tässä tapauksessa se olet ollut sinä itse. Oliko sulla ketään lapsuudessa keneen turvautua? Sisaruksia tai isovanhempia?

28

Todella kiva kun jaoitte omat tarinanne Lucrezia ja Cocahontas!

Omaa taustaa: isälläni on ollut koko elämän ajan kaksisuuntainen mielialahäiriö. Minut on käytännössä kasvattanut äitini joka on mielenterveydeltään vahvimpia ihmisiä mitä tiedän. Isäni ei ollut ikinä läsnä minun lapsuudessani. Hän oli monesti todella vihainen ja omissa oloissaan sairautensa kanssa. Olen vasta nyt viime aikoina alkanut myöntämään tosiasian, että olen kasvanut isän kanssa joka ei ole ollut isä. Minulta on aina puuttunut miehen malli elämästäni. Teini-iässä aloin käyttämään alkoholia ja polttamaan tupakkaa sekä hengailemaan vanhempien poikien kanssa. Pakenin pahaa oloani päihteisiin ja hain miehen mallia vanhemmista tovereista. Isälläni on myös alkoholiongelma.

Isäni ei antanut minun ilmaista vihan tunteitani lapsuudessani, joten opin siihen, että tukahdutan vihan tunteet ja työnsiin ne sisääni. Pelkäsi isääni todella paljon. Tämä on aiheuttanut minulle turvattomuutta. Isä alisti koko perhettämme tyrannillaan. Siskoni sanoi kerran, että miksi isä on kaikille ulkopuolisille niin mukava, mutta omalle perheelleen yksi saatana. Äitini yritti kaikin voimin suojata minua isän aiheuttamilta emotionaalisilta vaurioilta ja traumoilta. Paljon hän pystyikin tekemään, mutta kukaan lapsi ei selviä lapsuudestaan ilman emotionaalista tuskaa.

Lapsi oppii toimintamalleja lapsuudessaan, jotka toimivat suojamekanismeinä lapsuudessa. Aikuisena ne aiheuttavat harmia meille itselleen. Meidän emotionaaliset tarpeemme, jotka eivät tyydyttyneet lapsuudessa, eivät myöskään tyydyty tänäkään päivänä aikuisena. Meidän lapsuuden defenssit on vielä tänäkin päivänä meissä ja ne aiheuttavat meille kärsimystä.

Me juoksemme aikuisena karkuun tunteitamme, jotta ne eivät vain saavuttaisi meitä. Pakenemme tunteitamme addiktioihin, työhön, harrastuksiin, lukemiseen, nettisurffailuun, television katseluun periaatteessa ihan mikä tahansa tekeminen kelpaa, jotta meidän ei tarvitsisi kohdata lapsuudessa kokemiamme tuskallisia tunteita. Meissä elää sisäinen lapsi, joka kärsii. Tämä sisäinen lapsi tarvii hoivaa, rakkautta, turvallisuutta, syliä, myötätyntoa, lohdutusta, hyväksyntää, läsnäoloa, kaikkea sitä mistä hän on jäänyt lapsena paitsi. Ne samat turvattomuuden tunteet, jotka meissä on ollut lapsena elävät meissä vielä tänäkin päivänä. Kaikissa meissä elää sisäinen pieni lapsi. Sinun ei tarvitse uskoa, että se on totta. Sinä tunnet, että se on totta. Sisäinen lapsemme on todellinen.

Olen itse läpikäynyt muutama kuukauden ajan todella tuskaisia lapsuuden tunteita. Olen löytänyt sisältäni todella paljon vihaa isääni ja yllätys myös vähän äitiäni kohtaan. Tämä viha on syönyt elinvoimaani koko elämäni ajan ja aiheuttanut minulle esim. masennusta, uupumusta, sosiaalista pelkoa, turvattomuutta, huonoa itsetuntoa, alemmuuden tunteita ja yleistä ahdistusta. Jos vihan tunne tukahdutetaan, niin se kääntyy ihmistä itseään vastaan ja ihminen alkaa vihaamaan itseään. Olen pikku hiljaa saanut selvenettyä itselleni syitä tähän olotilaani. Nyt olen siinä pisteessä, että alan parantua näistä tunteista. Olen käsitellyt niitä todella ahkerasti ja kohdannut syvimmät haavani ja tunteeni. Matka on ollut erittäin raskas, väsyttävä ja tuskainen. Olen ollut välillä todella uupunut. Mutta tämä matka on kannattanut kulkea. Suoraan sanottuna, jos nyt tietäisin miten raskasta näiden asioiden käsittely on, en ehkä uskaltaisi lähteä tälle matkalle uudestaan. Niin raskasta se on ollut. Mutta sitäkin vapauttavampaa. Nyt tiedän syvällä sisimmässäni, että olen alkanut parantua ja ilon tunteita on alkanut tulemaan entistä enemmän elämääni.

Mitä tämä matka on vaatinut: Lukemista, lukemista, lukemista, varmaan 50sivua kirjoitettua tekstiä, vihan tunteen fyysistä ja henkistä purkamista kaikin keinoin, joka päivä vähintään 2h meditoimista, puhumista, terveellistä ruokavaliota, liikuntaa ja todella paljon unta. Olen todella iloinen tällä hetkellä, että olen voinut käyttää tähän niin paljon aikaa elämästäni. Tiedän, että se ei ole mennyt hukkaan. Tiedän, että loppuelämäni tulee olemaan todella onnellinen, tapahtui mitä tahansa. Olen alkanut löytää sisäisen mielenrauhan, jota kukaan ei pysty minulta viemään, ikinä. Itsetuntoni ei ole enää kiinni ulkoisista asioista, minä tiedän sisälläni, että olen arvokas ihminen ja rakastan itseäni.

Tämä matka on prosessi, joka ei varmaan tule ikinä loppumaan. Se on kuitenkin prosessi johon kannattaa ryhtyä.

Olen ilmaissut suurimmat vihan tunteeni isääni kohtaan ja jonakin päivänä voin antaa anteeksi isälleni hänen tekemät vääryydet. Jos kannan kaunaa sisälläni se vahingoittaa pelkästään itseäni. Anteeksianto ei tarkoita sitä, että se tekisi hänen teoistaan oikeutettavan. Anteeksianto tarkoittaa sitä, että en enää kärsi emotionaalisesti hänen tekemistään vääryyksistä ja pystyn päästämään niistä irti. Dalai Lama on joskus sanonut kun häneltä kysyttiin, että kannatko kaunaa tai oletko vihainen kiinalaisille heidän tekemästään sorrosta, väkivallasta ja alistamisesta: “en ole heille vihainen tai kanna kaunaa. He ovat vieneet minulta kotini, perheeni ja kansani, pitäisikö minun antaa heille vielä mielenrauhanikin?”.

Tällä hetkellä olen siinä tilassa, että syvältä sisimmästäni nousee surua. Olen itkenut kahtena viime päivänä todella paljon. Suru ei kohdistu mihinkään tämän hetken tapahtumaan. Minulla on kaikki tämän hetkisessä elämässäni enemmän kuin hyvin. Sisäinen pieni lapseni on haavoittunut ja surullinen, autan häntä hänen haavojen korjaamisessa ja itken hänen kanssaan. Suru on puhdistavaa ja vapauttavaa.

Tekstistä tuli aika pitkä, mutta halusin jakaa sen teidän kanssanne. Minulla on ollut niin paljon kysymyksiä, mutta nyt olen löytänyt niihin vastaukset. Jos teillä on kysymyksiä niin vastaan niihin mielelläni :slight_smile:

Tunne Lukkosi -kirja maksoi muistaakseni vähän päälle 20e. Se kannattaa tilata netistä ja tehdä hintavertailua jälleenmyyjien kesken, niissä on eroa. Kun palaan suomeen tulen hankkimaan Kimmo Takamaan uudemman kirjan, joka koskee Mindfulnessia. Sen nimi on Päästä irti - Vapaudu läsnäoloon. Eckhardt Tollen ja Jon-Kabatt Zinnin kirjallisuuteen suosittelen kanssa tutustumaan. Heidän kirjojaan on paljon käännetty myös Suomeksi. Löytyy kirjakaupoista kuin myös nettikaupoista.

Jos Lontoo taittuu, niin erittäin hyödyllisiä linkkejä: naistenkartano.com/artikkeli … ahdistuks/

Paljon tsemppiä teille kummallekkin! Masennus on vakava asia, mutta siitä voi parantua!

29

Olipa hienoa lukea tekstisi ja nimenomaan se, että olet päässyt eteenpäin ja jättänyt noin paljon taaksesi. Olen kuullut tuon teorian myös psykoterapeuteiltani aikanani, että se turvaton lapsi asuu edelleen meissä jokaisessa ja käsittelemättömät tunteet aiheuttavat ongelmia myös aikuisuudessa.

Mä vaan itse koin aikoinaan antaneeni lapsuuden anteeksi molemmille vanhemmilleni, ja niin olikin. Raivostuttavaa vaan on se, että masennus on uusiutuva sairaus ja vaikka alussa sen uusiutumisjaksoissa ei ollut niinkään tekemistä enää vanhempien kanssa. Niin tämä viimeisin ja minut lopulta sairaseläkkeelle vienyt jakso liittyy voimakkaasti äidin psykoosisairauteen. Kaikki sen ns. uudestaan tekemät asiat muistuttivat niin paljon lapsuudesta tietämättänikin. 4 vuotta mä sitä jaksoin, ennen kun 2-3 seuraavan vuoden sisään murruin sitten ihan totaalisesti.

Mutta siinä mielessä asiat on hyvin, että mutsi on nyt ollut vuoden 6 kk ajan kunnossa. En koe tietoisesti olevani hänelle vihainen. Tulen saamaan magneettiterapiaa, joka alkaa parin viikon päästä ja aion hakea kelalta korvausta sen jälkeen psykoterapiaan. Eli eteenpäin nämä asiat menevät. Jotenkin vaikka tiedostaisin kuinka paljon asioita, tai lukisin niin koen etten pysty niitä itse käsittelemään ilman ulkopuolista tahoa, siksi tarvitsen psykoterapeutin. Tosin siitä lukemisesta ei olisi mitään haittaakaan. Ehkä koen olevani liian hauras siihen, että alkaisin itse “käsittelemään” itseäni.

Mulla menee juurikin toisinpäin, uskon että joku toinen ehkä pystyy minut pelastamaan, vaikka en haluaisi antaa siihen mahdollisuuksia. Mutta sen on oltava ulkopuolinen ammatti-ihminen, en pystyisi läheisille edes puhumaan näitä asioita niin kun ne tunnen todella. Mutta minä itse olen jo kauan sitten ylittänyt sen rajan, että luottaisin tai uskoisin itseeni, että voisin olla se joka pelastaa elämäni.

30

Törmäsin itse tuohon teoriaan ensimmäistä kertaa juurikin tuon Tunne Lukkosi -kirjan kautta. Olen etsinyt siitä netistä enemmän tietoa ja se on esim. jenkeissä todella käytetty terapiamuoto. Nyt kun olen itse tuota käyttänyt ja tehnyt paljon nuita harjoituksia, niin tunnen se olevan täysin totta. Aluksi olin todella skeptinen koko asiaa kohtaan, mutta nyt kun minulla on omakohtaisia kokemuksia asiasta, niin voin oikeasti käydä keskustelua sisäisen lapseni kanssa. Saattaa kuulostaa skitsofreeniseltä, mutta olen kyllä ihan täysin terve ihminen. Jotenkin tuo on vaan niin uskomatonta, mitenkä se pieni lapsi vastaa kysymyksiin sisältä, kunhan ensin saa rakennettua luottamuksen oman sisäisen lapsensa kanssa.

Terapiaa kannattaa kyllä hyödyntää, jos siihen on mahdollisuus. Ammatti-ihminen osaa vetää oikeista naruista ja olla hyvänä tukena asioiden käsittelyssä. Mutta työ siinä on aina silti itse tehtävä, sitä ei kukaan tee kenenkään puolesta. Olisin mennyt itsekkin terapiaan, jos minulla siihen olisi mahdollisuus. Mutta toisaalta nyt kun olet itse käsitellyt näitä asioita, niin se lisää itsevarmuutta ja tuo niitä onnistumisen kokemuksia, kun tietää, että voi itse vaikuttaa omaan elämään näin paljon.

Tuota vihan tunnetta kannattaa miettiä vielä. En itsekkään tiedostanut, että olen isälleni niin vihainen, mutta sen masennuksen alta löytyikin todella paljon vihaa isääni kohtaan. Sieltä löytyi myös tietysti vihaa monia muitakin lapsuudenajan ihmisiä kohtaan. Tukahdutettu viha auheuttaa minussa sellaisia fyysisiä oireita, kuin möykky palleassa joka voimistuu monesti sosiaalisessa kanssakäymisessä. Aluksi kun tutustuin tuohon möykkyyn niin se vaikutti ahdistukselta, mutta sen alta on paljastunut todella paljon vihan energiaa, jota osaan tällä hetkellä uudelleenohjata pois kehostani. Todennäköisesti se on tämmöinen tunnemöykky jossa on monenlaisia tunteita päällekkäin. Se auheutti myös iskias- ja selkävaivoja sekä öisin braksismia eli hampaiden narskuttelua ja myös niskat ovat olleet jumissa muistaakseni koko elinikäni. Nyt nekin ovat alkaneet avautua, kun olen vihan tunteistani alkanut pääsemään eroon.

Tuolla yhdella sivustolla neuvotaan purkamaan tuota vihaa aina kun havaitsee tälläisen fyysisen oireen itsessään, jota kutsutaan ns. triggeripisteeksi. Itse puran vihaani ihan vain hakkaamalla tyynyä ja hiljaa huutamalla (asun viiden hengen solussa, joten täällä ei kehtaa hirveen kovasti huutaa :smiley:) ja kohdistamalla sen vihan mentaalisesti isääni tai jotain muuta lapsuudenajan henkilöä kohtaan. Sisäinen lapseni kyllä kertoo minulle, ketä kohtaan olen vihainen ja häntä kohtaan sitten puran tätä vihaa. Ompa outoa puhua itsestä monessa eri persoonassa :smiley:. Olen myös pari kertaa käynyt lenkillä metsässä, jossa olen sitten raivonnut ihan kunnolla, hakannut puita ja huutanut ääneni käheäksi. Uskomatonta, miten paljon sitä vihaa on pakattuna sisälleni ollut. Kun huomaan tämän triggerin ja alan vihaani purkamaan, niin monesti se muuttuu silkaksi raivoksi. Joskus se on itkun ja raivon sekaista purkautumista. Äitini sanoo aina, että kyllä tähän maailmaan tunteita mahtuu, anna vain kaikki tulla pihalle.

Hienoa kuulla, että asiat etenevät sinullakin! =) Ja minä uskon kyllä siihen, että saat asiasi myös käsiteltyä, se vie vain todella paljon aikaa ja tupakkaa, niin kuin vaarini aina sanoi. =)

31

Joo eiköhän se tästä lähde. Yrittäisin syksyksi etsiä terapeutin. Nyt keskityn siihen alkavaan magneettiterapia jaksoon, joka kestää kuukauden. Siellä käydään 5 kertaa viikossa, hoitoa annetaan 30 min. kerrallaan. Perjantaina olen menossa lääkäri puheille joka kertaa hoidosta enemmän ja varmistuu että se sopii minulle. Seuraavana maanantaina pitäis sitten jo hoidon alkaa.

Mussa on kyllä myös todella paljon vihaa, jonka olen tukahduttanut. Psykologin joka tutki mua mukaan se tulee ilmi myös alitajuisesti unissa. Mähän näen todella väkivaltaisia unia, tosin en ole enää uhri niissä unissa, vaan nimenomaan se joka hakkaa ihmisen kasvot mm. pesäpallomailalla veriseksi mössöksi ja monesti piilotan ruumista unissa.

Meillä huudettiin aina lapsuuden kodissa ja olen edelleen tosi herkkä sen asian suhteen. Eli jos joku korottaa ääntänsä mulle, niin mä hermostun saman tien ja alan korottamaan ääntäni tai huutamaan takaisin. Tätä tapahtui töissä monesti, kun asiakas syytti mua virheestä, jota en ollut tehnyt vaan joku muu. Muuten tulin hyvin toimeen asiakaspalvelutyössä, mutta varokoon todella se asiakas joka mulle ääntään korotti, koska silloin alkoi aina napsumaan. En kyllä koskaan sanonut asiakkaille mitään loukkaavaa mutta todella annoin takaisin samalla mitalla. Jos mua siis syytettiin jostain virheestä, minkä kanssa mulla ei ollut mitään tekemistä.

Mutta terapian avulla uskon pääseväni selville, mistä kaikki tämä viha ja suru sisälläni johtuu. Sekä opin jotenkin rakentavalla tavalla “päästämään siitä irti”.

Voimia molemmille! Ja halaus!

32

Huh, nyt tuli paljon asiaa. Kiitos vastauksista ja omien kokemusten jakamisista. Se, etten näytä tunteita taikka puhu niistä on selkeästi yksi vahvimmista puolustusmekanismeista. Usein tuntuu kans, että pystyn blokkamaan monia tunteita kuin sormia napsauttamalla, ja ajatella jotain ihan muuta asiaa tuskallisten tunteitten sijaan. Yhdyn kanssa Lucrezian kanssa tuohon ihmisten kuormittamisen välttelyyn. En halua kuormittaa läheisiäni, ja samalla en edes pysty siihen. Äitini ja siskoni on molemmat niin sulkeutuneita, että siitä keskustelusta ei varmaan mitään tulisi.Joskus jotain pientä keskustelua olen yrittänyt virittää. Molemmilla on psyykkisiä ongelmia- äidillä ihan diagnosoitu, siskolla ei. Siskoni on myös yrittänyt itsemurhaa kahdesti, ja nyt vihdoin tämän jälkimmäisen ansiosta käy vaihtelevasti, vaihtuvien mielenterveyspuolen työntekijöiden luona keskustelemassa.

Yksi syy myös miksi en äidille hirveästi puhu näistä asioista on hänen oma masennuksensa. Tiedän, että hän ottaisi vaan itseensä ja vaipuisi vaan syvemmälle omiin ongelmiinsa. Haluaisin vaan, että hän olis onnellinen. Silloin munkaan ei tarvitsisi olla niin huolissaan siitä. Näen hänessä myös paljon itseäni ja ahdistaa nähdä hänet niin haavoittuvaisena. Aika usein mua ärsyttää mun oma äiti. Ehkä just siks kun ollaan ongelmineen ja muineen niin samanlaisia. Sen epävarmuudet on myös mussa aika paljolti.

Niin ja nyt kun päihdelinkin sivuilla kuitenkin ollaan, niin mulle pitkälti tässä 1,5-2 vuoden aikana pakokeinona on ollut enemmän ja vähemmän kannabis. Tiedän, että se vaan lisää masennusta, eikä sovi mielenterveysongelmaisille ollenkaan. Silti käytän sitä melkein päivittäin. Välillä on viikon- kahden taukoja, mutta aina palaan siihen. Se on välillä ainoa, joka tuo hyvän olon ja itsevarmuuden tunteita- hetkeksi. Nyt olen taas tauolla ja en aio polttaa, mutta kuitenkin jossain vaiheessa teen niin. Eikä mua haittaa, jos se on sosiaalisessa tilanteessa, mutta kotona yksin jumittaminen ei auta mua yhtään. Ennen olin satunnainen käyttäjä, eikä tää aine aiheuttanu mulle mitään ongelmia.

Olen muuten lukenut tuota Tollea neljä vuotta sitten, ja se avasi mulle paljon asioita. En kuitenkaan jaksa aina näitä hengellisiä juttuja, vaikka moneen asiaan uskonkin. Joskus ne vaan on niin abstrakteja, koen että tarvitsen enemmän konkretiaa. Tiedostan monet mun ongelmista, ja ymmärrän, että tää on pitkä prosessi. Tuntuu vaan, ettei jaksa.

Ihan kun ois teinistä asti ollu jo jonkin asteinen masennus, ja kova kaipuu yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Niin moni asia jää tekemättä, kun ei ole ketään kenen kanssa toteuttaa niitä. Yksinkin on kiva tehdä asioita, mutta siitä jää se jakamisen ilo pois. Mutta laitan kyllä tuon Tunne lukkosi-kirjan tilaukseen. Se kuulostaa hyvältä opukselta. Muutenkin kuulostaa Natürlich, että olet päässyt pitkälle prosessissasi.Ehkä olet kohdannut jo pahimmat pelkosi ja päästänyt vihan tunteet ulos. Mietinkin minkälaista meditaatio menetelmää käytät? Olen joskus kokeillut, mutta se aloittaminen on vaikeaa, ja myös se kun ei tiedä mikä tekniikka olisi paras.

Pientä haparointia mun tekstissä, sori. Tällaisena ne asiat on tällä hetkellä mun päässä, ei hirveen selkeenä siis. Muuten miten se magneettiterapia toimii? Kuulostaa todella mielenkiintoiselta.

Voimi molemmille :slight_smile:

33

Joo se onkin parempi puhua noi asiat oman terapeutin kanssa, koska jos teillä ei ole koskaan perheessä juurikaan puhuttu, niin se vaan sekoittaa pakkaa. Tavallaan jokaisen pitäisi käydä ne ongelmansa itse läpi. Ja totta on että masentunutta äitiä ei kannata vaivata noilla vanhoilla asioilla.

Mä kerron vanhemmilleni kuulumisiani nyt vasta kun he ovat ns. “terveitä”. Mutta en kaiva mitään tapahtumia lapsuudesta tmv. Kerron vaan miten mulla menee.

Mulla on kanssa välillä mennyt piriä tässä 2 viikon sisään. En ole missään muualla tätä paljastanut, ja se vasta huono masennukselle onkin. En osaa tuomita noita päihteitä, koska tiedän että joskus tarvitsee edes hetken hyvän olon → vaikka siitä seuraisi huonompi olo (kuten pirin kanssa). Mutta eikö se mene vähän niin, että You only know you’ve been high when you’re feeling low…

Mä kerron siitä magneettiterapiasta perjantaina enemmän kun käyn sen lääkärin juttusilla ja se selittää mulle paremmin sitä toimintamekansimia ja haittavaikutuksia jne.

34

Ikävä kuulla, että retkahdit piriin, kun olit käsittääkseni onnistunut pysymään siitä niin hyvin erossa jo pidemmän aikaa :frowning: . En suinkaan tuomitse millään muotoa sitä, että ihminen joskus tahtoo elämäänsä vähän viihdettä ja vipinää :stuck_out_tongue: , vaikka sitten kemiallisessa muodossa, mutta kun se piri tuppaa sitten jälkijunassa pahentamaan sitä masennusta, ainakin niillä ihmisillä, jotka ovat muutenkin masennukseen taipuvaisia. Ymmärrän kyllä senkin, että haluaa hetkeksi hyvän olon itselleen, jos jokaikinen päivä on sitä samaa saatanan tarpomista siinä samassa harmaassa paskassa, niin mitäpä sillä silloin on väliä, jos väliin onnistuu edes jollakin keinolla pitämään hieman hauskaa, vaikka laskut sitten tulisivatkin kalliiksi. Sen vuoksihan mäkin dokaan ja douppaan :confused: :neutral_face: .

35

Niinpä, musta tuntuu että jos jokin aika vuodessa on se, että retkahdan se on kesä. Käytännössä jollain tavalla piriin olen joka kesä retkahtanut, vaikka yhtä käyttökertaa en retkahtamiseksi haluaisikaan laskea.

Mut nyt täytyy vaan yrittää olla ilman. Kaikki on vaan niin paljon siistimpää aineissa, mut sit ne laskut… Joten pysytellään taas ilman. No tsolpideemia olen imenyt nyt pirin puutteeseen kiitettävästi. Tarkoituksena sitäkin rajoittaa nyt pikkuhiljaa.

Eikä muutenkaan ole tarkoitus nyt sekoittaa aivoja pirillä kun on toi magneettiterapiajakso tulossa, joka kestää 4 viikkoa. Eihän siitä välttämättä ole apua, mut kokeillaan nyt kun sitä tarjotaan. En mä muuten nää hyödynkö siitä jos douppailen siinä samalla. :unamused:

36

Niin siitä magneettihodosta: Eli se on kallon läpi annettavaa magneettiterapiaa (rTMS). Jota käytetään nimenomaan lääkeresistentin masennuksen hoitoon, tai masennukseen potilaille joille haittavaikutusten takia, eivät mitkään masennuslääkkeet sovi.

Eli tossa hoidossa ollaan hereillä ja kerta kestää 30 min. ja mulle on suunniteltu 20 hoitokertaa, eli 5 kertaa viikossa 4 viikon ajan nyt. Magneettivirta kohdistetaan 2–3 cm syvälle aivojen kuorikerroksen vasempaan etulohkoon, alueelle, joka käsittelee tunteita. Masennukseen sairastuneilla tämä alue ei tuota riittävästi hermovälittäjäaineita (serotoniinia). rTMS-pulssi stimuloi suoraan pienen lantin kokoista aluetta ja mahdollisesti muitakin osia aivoissa.

Magneettisen virran pitäisi muuttaa aivojen biokemiaa suotuisasti. Mahdollisina sivuvaikutuksina mainitaan ohimenevä päänsärky, arkuus kallossa ja tunne, että joku koputtaa päähän hoidon aikana. Myös epileptinen kohtaus on mahdollinen.

No joo… Tänään se määritettiin mulla se paikka päästä mihin sitä annetaan. Se on tossa vasemmalla puolella kalloa, no yläohimolla. Sit maanantaina alkaa hoito. Kuulemma jos auttaa niin se yleensä näkyy useammin vasta 2-3nen viikon kohdalla. Mutta joillakin vasta vikalla viikolla. Mut katsotaan nyt. Käyn sen läpi auttoi tai ei.

Jos se ei auta, niin psykiatrini on keksinyt mulle vielä yhden lisälääkkeen jota voidaan kokeilla.

37

^ Jees, raportoi sitten hoidon vaikutuksista :slight_smile: .

Mietin, voisiko tuosta olla hyötyä mullekin :confused: . Voiko tuota käyttää bipopäälle+persoonallisuushäiriöiselle vai sekoittaako se niillä pään entistä pahemmin, ts. soveltuuko tuo vain puhtaan masennuksen hoitoon? Päihteiden käyttö hoidon aikana ja myös ennen ja jälkeen sen ei tietenkään ole suotavaa, koska hoidon vaikutukset saattavat peittyä päihteilyn alle, mutta voiko siitä olla jopa suoranaista lisähaittaa, jos vetäisee esim. kännin tai pienen pirikuurin silloin, kun hoito on päällä tai se on juuri saatu päätökseen :confused: . Joo, voisin KVG :mrgreen: .

38

Ei suositellut alkoholin käyttöä lisääntyneen epilepsiakohtausriskin takia. Sitä en osaa sanoa sopiiko toi bipopotilaille myös. Ainakin skitsofreenikoille voidaan käyttää.

39

Raportointia: En osaa sanoa onko toi nyt auttanut mitään. Hoito on puolessa välissä, mutta joskus olon parantumisen huomaa vastan hoidon jälkeenkin kuulemma. Ainakin kova puhetarve mulle on tullut, eli tuntuu että terapiaan olisi valmis. Tässä nyt aiheuttaa ongelmia toi stressi muista asioista, minkä takia en voi kunnolla keskittyä hoitoon. Jos on koko ajan stressi päällä muista asioista kuten toimeentulosta jne. niin eihän sitä voi keskittyä siihen olennaiseen.

Mielialan vaihteluja on ainakin ollut, välillä on hetken parempi olo ja tulee sellanen olo, että mitä jos tästä onkin apua. Mut sit yllättää ahdistus ja stressi ja mieli on taas ihan maassa. Kyllä tollasta nyt ennenkin on esiintynyt mulla, mutta nyt enemmän. Katsotaan.

40

Heippa taas!

Kirjottelut jäänyt vähän vähemmälle viime aikoina. Prosessi sen kuin jatkuu ja taas ollaan otettu aimoharppauksia eteenpäin. Hitaasti, mutta varmasti. Nyt minulle alkaa selvenemään tämä koko kuvio. Olen alkanut löytämään todella tärkeitä kausaalisuhteita elämänkertaani. Olen taas lukenut lähemmäs kolme kirjaa ja paljon artikkeleita asiasta sekä käsitellyt paljon tuskallisia tunteita. Pikku hiljaa alan ymmärtää omaa itseäni ja sitä, miksi olen tehnyt tiettyjä asioita elämässäni juurikin sillä tavalla. Nyt minulle on alkanut selviämään, miksi olen voinut niin pahoin. Ja mikä tämä koko prosessin tarkoitus on, sekä mitkä ovat sen vaiheet.

Kirjoititte piristä ja kannabiksesta, että ette vain pysty olemaan ilman niitä. Ymmärrän tämän ihan täysin, miksi käytätte niitä. Ne on teidän selviytymiskeinoja tällä hetkellä. Ihminen on niin viisas olento, että se rakentaa kaikenlaisia suojautumismekanismeja turvaamaan sitä, että me edes säilyisimme täällä hengissä. Kaikki riippuvuudet ovat hyvä esimerkki suojausmekanismeista. Ne auttavat meitä jaksamaan tällä hetkellä eteenpäin. Ne ovat kuitenkin vahingollisia ja niistä olisi hyvä päässtä joskus eroon. Mutta, jos tällä hetkellä tuntuu, että teidän on pakko käyttää aineita, niin se on vain suojautumismekanismi, mikä suojaa teitä itseänne. Ihmisen psyyke ei kestä ihan kaikkea. Jos meillä ei olisi nuita suojatumismekanismejä, me romahtaisimme johonkin psyykosiin, jos kaikki tunteet tulisi niskaamme kerta-annoksena.

Cocahontas, ymmärrän tuonkin, miksi olet samanlainen kuin äitisi. Todennäköissesti äitisi on myös melko samanlainen, mitä hänen oma äitinsä, ja isänsä. Samoja tunnelukkoja läpi suvun. Samoja käyttäytymismalleja opittuna aikasemmilta ikäpolvilta. Samaa emotionaalista tuskaa. Ehkä erilaisia suojautumismekanismeja, mutta pohjimmiltaan samoja tuskallisia tunteita äidit ja tyttäret isät ja pojat pakenevat. Jos sinua ärsyttää sinun oma äiti, kannattaa kysyä itseltään, minkä ikäiseksi koet juurikin itsesi silloin kuin ärsyttää. Tätä kysymystä sinnikkäästi itseltäsi kysymällä voit jäljittää sen perimmäisen syyn, miksi äitisi sinua ärsyttää. Voin luvata, että todennäköisesti syy ei ole tässä päivässä eikä tämänhetkisessä tilanteessa. Been there, done that. Minuakin ärsytti ennen oma äitini todella paljon. Enää ärsyttää isä :smiley:

Masennuskin on tietynlainen suojausmekanismi itsessämme. Masennus kertoo meille, että meidän tulisi keskittyä itseemme. Meidän sisäinen lapsemme kaipaa meitä ja hän masentuu, koska emme huomioi häntä. Meidän sisäinen lapsemme kolkuttelee meidän sisällämme ja hän haluaa meidän huomion. Jos hän ei saa sitä, hän masentuu, jolloin me tunnemme olevamme masentuneita. Periaatteessa me emme ole masentuneita, meistä vain tuntuu, että olemme masentuneita. Siinä on todella iso ero ymmärtää tämä asia. Meissä on monia erilaisia puolia. Sisäinen lapsemme on se meidän tunteva puolemme. Se sijaitsee energiana meidän kehossamme kaulan alapuolella. Jos kuuntelet kehoasi tarpeeksi pitkään saatat löytää tämän energian. Minulla itselläni se sijaitsee kaulan alapuolella ja rinnassa, mennen aina alempaan vatsaan asti. Tämä energia jäykistytti aikaisemmin minun niskat ja hartiat todella pahaan lukkoon.

Ainoa asia mikä kaikkien addiktiomielien tulee tehdä parantuakseen on parantaa oma sisäinen lapsemme. Me olemme kaikki lapsuudessa traumatisoituneet emotionaalisesti ja meissä on nämä haavat jäljellä tänäkin päivänä. Tärkeintä tässä prosessi on löytää ensiksi turvapaikka, jossa sisäinen lapsi uskaltaa tulla esiin. Turvapaikka voi olla esim. terapeutin huone, koti tai vaikkapa oma sänky. Tärkeintä on tunne siitä, että siellä ei uhkaa mitään ja sinut hyväksytään sellaisena kuin olet. Jos sinulla on vaikeita ihmissuhteita kotona, niin se ei ole sinun turvapaikkasi, joudut olemaan siellä koko ajan varuillaan, eikä sisäinen lapsesi uskalla tulla esiin.

Käytännössä sisäisen lapsen paranemisen ydin on se, että opettelet rakastamaan itseäsi ja hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet. Tähän voi pahimmissia tapauksissa mennä vuosia. Itse opettelen itseni hyväksymistä ja rakastamista joka päivä esim. sanomalla peilin edessä “rakastan sinua” “hyväksyn sinut sellaisena kuin olet”. Tämän oppiminen on erittäin tärkeää. Toinen asia mikä pitää opetella, on opetella olemaan läsnä itsensä kanssa. Itseä pitää opetella kuuntelemaan ja havannoimaan. Aluksi se on erittäin vaikeaa, eikä kukaan ihminen tätä aloittaessaan saa kontaktia itseensä. Se on ihan normaalia. Mutta parissa kuukaudessa kehittyminen on jo valtavaa.

Kolmas tärkeä asia on suruprosessi. Olen itse tässä vaiheessa. En enää tunne niin paljoa pelkoa, häpeää enkä vihaa. Olen surullinen. Itken tällä hetkellä melkein joka ilta. Monesti saan tehostettua tunteiden pintaan tulemasta kuuntelemalla jotain todella kaunista musiikkia. Keskitän huomioni sisäiseen energiaani ja olen läsnä sisäisen lapseni kanssa. Suru on parantavaa ja puhdistavaa. Se parantaa sisäistä lastamme. Suru on tunne, joka on ihmisessä sen takia, että se voi päästää irti ja jatkaa elämäänsä. Suru on tunne, joka kertoo siitä, että menetämme jotakin. Suru on kuitenkin vapauttava tunne ja itkeminen on yhtä luonnollista kuin nauraminenkin. Kyyneleet uudistavat meitä ja kertovat siitä, että meillä on ollut vaikeaa, että meitä on kohdeltu väärin. En osaa kohdistaa tätä suruani mihinkään tiettyyn asiaan, mutta se vain nousee pintaan sisimmästäni, kun annan sen vain nousta. Hoen itselleni ja sisäiselle lapselleni “olet turvassa, itke vain, on ok olla surullinen”.

Kopion tähän yhden hyvän listan, josta voit ajatella oireiden kautta, että oletko elänyt traumaattisen lapsuuen.

Seuraavassa on joukko merkkejä, jotka saattavat kertoa, että meidän lapsuutemme on ollut traumatisoiva.

  • Olen ollut mielenterveyteni takia laitoshoidossa tai avohoidossa ilman, että minulta olisi diagnosoitu fyysistä vammaa tai selvää traumaattista tapahtumaa.
  • Koen pelko-, häpeä- ja paniikkitiloja.
  • Minulla on addiktioita ja riippuvuuksia.
  • Minulla on itseäni vahingoittavia käyttäytymismuotoja (viiltely, kemikaalit, jotkut harrastukset).
  • Minulla on toistamispakko. Pilaan juhlia ja onnellisia tilaisuuksia. Ihmissuhteeni päättyvät usein samalla tavalla. En uskalla onnistua.
  • Minulla on dissosiatiivinen identiteettihäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö, estynyt persoonallisuushäiriö, traumaattisen stressin jälkitila ilman “selvää syytä”, paniikkihäiriö, tai muu tunne-elämän häiriö.
  • Olen teettänyt (seksuaalisuuteen liittyvän) kauneusleikkauksen jostakin muusta syystä kuin pahan puutteen tai epämukavuuden korjaamiseksi.
  • Olen vapaaehtoisesti prostituoitu tai pedofiili, tai seksuaalisuuteni on kieroutunut tai sellainen, että häpeän sitä.
  • Minulla on vaikeuksia pitää huolta ruumistani, kodistani, vaatteistani tai tavaroistani.
  • Minulla on syömishäiriö, ostamispakko, tai jokin muu epänormaali tapa pitää huolta itsestäni.
  • Koen hallitsematonta vihaa, räjähtelen ja sinkoilen ympäriinsä.
  • Minulla on kiputiloja ilman, että minulta olisi diagnosoitu selvää syytä tai vammaa. (Minulla oli aikaisemmin migreeni useita kertoja kuukaudessa. Se on nyt kadonnut).
  • Olen levoton enkä pysty pysähtymään ilman, että kokisin oloni tuskalliseksi.

Itselläni on todella paljon näitä oireita, mitä olen peitellyt itseltäni koko elämäni ajan. En oikeastaan myöntänyt itselleni, että minulla edes on hirveänä mitään ongelmia. Onhan ulkoinen maailmani kuitenkin mennyt kutakuinkin yhteiskunnan(virheellisten) odotusten mukaan. Jollain mittarilla voisin olla jopa menestynyt ulkoisessa elämässäni. Sisältä olen kuitenkin ollut aina ihan palasina. Nyt nämä palaset vihdoin ja viimein alkavat loksahtaa paikalleen. Alan parantua. Jonakin päivänä olen onnellinen ja tämä onni ei todellakaan tule johtumaan ulkoisista asioista.

Näiden asioiden ymmärtäminen ja käsittäminen vie paljon aikaa, eikä niiden myöntäminen itselleen ole todellakaan helppoa. Kuten sanottua meidän puolustusmekanismit estävät meitä tajuamasta. Jokainen ihminen kuitenkin alkaa miettiä näitä asioita jossain vaiheessa elämäänsä, kunhan on tarpeeksi vahva siihen emotionnaalisesti. Kunhan olosuhteet ovat sellaiset, että näitä asioita pystyy käsittelemään. Jotkin ihmiset pakenevat näitä asioita hautaa asti. Jotkin ihmiset tekevät näiden asioiden takia itsemurhia. Jotki ihmiset paranevat itsestään. Totuus kuitenkin on, että meillä kaikilla on näitä oireita, joillain tasapainoisista perheistä tulevilla vähemmän ja sitten meillä ei-niin-tasapainoisista perheistä tulevilla enemmän. Kaikilla näitä tunnelukkoja ja suojamekanismejä kuitenkin löytyy, mutta me voimme kaikki vapautua näistä meitä vahingoittavista mekanismeistä tai ainakin himmentää niitä sen verran, että ne eivät vaikuta meidän elämäämme niin suuressa määrin.

Kaikista meistä voi tulla vastuullisia ja tasapainoisia aikuisia. Me emme voi muuttaa menneisyyttämme, mutta voimme muuttaa sen vaikutusta meissä itsessä. Me voimme parantaa ja laastaroida haavamme, että ne eivät vuoda enää verta. Luottakaa itseenne ja paranemisprossiin. Se vie aikaa, on tuskallista, mutta se on vapauttavaa. Me kaikki voimme alkaa iloita tästä elämästä ilman sisällämme olevaa tuskaa ja kaaosta. Se on mahdollista. Olen itse kohdannut ja läpikäynyt niin pahan tuskan, että tiedän mistä puhun. Minulla alkaa pikku hiljaa olemaan olla voimia tehdä muutakin kuin pyöritellä tätä asiaa. Pikku hiljaa alkaa elämä voittamaan ja kukat kukkimaan. Mikään ei estä minua olemasta tällä hetkellä onnellinen. Olen vieläkin surullinen, mutta samaan aikaan myös onnellinen.

Jos joku haluaa tietää tästä prosessista enemmän, niin vastailen mielelläni askarruttaviin kysymyksiin. Tiedän, että asiat vaikuttavat vaikeilta ymmärtää ja ne saattavat nostattaa tuskallisia tunteita pintaan. Niiden läpikäyminen kuitenkin kannattaa.

Toivotan sydämmestäni tsemppiä kaikille jatkoon!