Luopumisen ja luovuttamisen ero

Me Lopettajat
61

Nimenomaan, kuunnella voi eri tavoin: voi kuunnella esim. vastatakseen tai kuunnella kuullakseen. Eli voi tavallaan asemoitua dialogiin monellakin eri tavalla ja yksi tapa on tietysti ryhtyä vaikka kilpailemiseen: silloin on pakko löytää juuri niitä kumoamisen kohtia ja lillukanvarsiin jumiutumisen riski kasvaa. Kuunnellessaan kuullakseen toista on tavallaan suostuttava sille mahdollisuudelle, että voi itsekin avautua todella tuoreiden näkökulmien tarkasteluun. Ja tässä yhteydessä on tietysti puhuttava lukemisesta ja kirjoittamisesta. Ilman kokonaisvaltaista kohtaamisen kenttää haasteeksi nousee juuri se, että niin paljon jää vain sanojen varaan. Toisaalta tiedostamatontakin tulkintaa tapahtuu, kun luetaan ns. rivien välistä. Kyllä kai jokainen luo tahtomattaankin jonkinlaisen Plinkki-hahmon itselleen ja viimeistään kanssaplinkittäjien mielissä ainakin.

Mä koen sillä tavoin, että koska oma mieleni on jumiutunut todellakin vain omiin totuuksiinsa, olen suorastaan riippuvainen siitä, että opettelen kuuntelemaan toisia kuullen: vain sitä kautta mulle on ylipäätään mahdollista oivaltaa mitään uudella tavalla ja ylipäätään löytää tarvitsemiani ratkaisuja. Itse asiassa, taitaa olla jopa niin, että löytääkseni itseni, minun on kysyttävä muilta, missä se minäni mahtaa olla. Tämä tietysti edellyttää jonkin asteista nöyrtymistä, mikä on aivan eri asia kuin nöyristely tai alentuminen. Mutta niinhän ne ovat eri asioita ylpeys ja ylimielisyyskin riippuen toki pitkälle siitä, millaisilla merkityksillä kukin on tottunut sanansa lataamaan.

62

Etkä poiminut vaan laitat sanoja mun suuhun, ja sitten repostelet niitä mun mukamas-sanomisia jotka olet itse keksinyt. Ihan perseestä! :cry:

Moinen menettelyhän on kaiken vuorovaikutuksen ja kuuntelemisen vastakohta tai irvikuva! Kun ei viitsitä kuunnella mitä toinen sanoo, keksitään tälle mahdollisimman typeriä sanomisia omasta päästä jotta päästään repostelemaan niitä.

Tai sitten kuvitella tahallaan toisen kirjoittaneen tai sanoneen jotain ihan muuta kuin tämä sanoi tai kirjoitti. Esim. minä kirjoitan että kovia kokeneen ihmisen terapioiminen (eli juuri se “aukirepiminen”) kannattaa toisinaan jättää ammatti-ihmiselle, niiin metsänreunassa tämä väännetään muotoon että minä vaadin Plinkissä keskusteluun ammatti-ihmisiä. Vertaistukifoorumille, bloody hell!

Uskosta viis kunhan toisen kirjoituksia kunnioitettaisiin sen verran, ettei keksitä muille repliikkejä eikä laiteta sanoja toisten suuhun. Mitä hemmetin vuorovaikutusta sellanen on?

“Lujaa ammattitaitoa”… Oh, fuck me!

63

Minulla vuorovaikutusongelma oli hiukan erilainen, ja siksi ratkaisumallikin oli erilainen. Niinkuin kerroin, aikanaan minusta vuorovaikutusta harjoittavissa ja oppivissa ryhmissä tuli niin helkutin innokas opiskelija, avoin ulos- ja sisäänpäin siihen malliin että saattoivat hiljaisemmat vallan ihmetyksestä äimistyä. Osa varmaan pelästyikin ja lähti, osa taas otti vauhtia ja hyppäsi samaan kierteeseen kuin minäkin -ja sitten me opittiin, opittiin miten me toisiimme tosiaan vaikutamme. Olihan se toimivaa ja tehokasta, ja ihan varmasti suomessa ryhmätyö ry alan johtavana toimijana edelleenkin tekee hienoa työtä… minä taisin jäädä jotenkin siihen hetkeksi koukkuun ja innostua liikaa.

Seurauksena oli se, että ryhmädynamiikan perusasiat kohtuullisesti hallitsevana, transaktioita näppärästi tulkitsevana ja eri tunnetiloista lähteviä kimmokkeita havaitsevana olin niissä ryhmissä kuin kala vedessä… kyllä minusta tykättiin vaikka niin perhanan avoin ja vuorovaikutteinen olinkin, ja minäkin tykkäsin muista.

Mutta, koukku mikä koukku, ja riippuvuus siitäkin tuli. Ja toiseksi, vaikka ryhmissä olin ihan kuin vuorovaikutukseen luotuna, niin sitten taas vaikkapa kahden ihmisen välisisessä vuorovaikutuksessa, paljon yksinkertaisimpien transaktioiden kanssa saatoinkin olla ihan avuton! Parisuhdeasioissa sain sotkettua juttuja mennen tullen… ja sitten ihmettelin että joko se perhana taas hajosi…

Minulle sitten oli ainoa konsti alkaa opettelemaan ensin itseni kanssa toimeentulemista, ajoittain melkein lakata puhumasta ja kuuntelemasta, harrastamasta koko toinen toisiinsa vaikuttamista kunnes osasin ensin olla sovinnossa itseni kanssa.

Ei muuten ollut helppo juttu, vuosia siinäkin meni. Siitä en sitten tiedä, olisiko onnistunut lyhyemmässä ajassa jos olisin selvinpäin sitä opetteluani tehnyt. Ehkäpä hyvinkin olisi.

Minun ongelmaani siis oli ihan eri ratkaisu kuin Antiloopilla… minun oli kysyttävä itseltäni niin perhanan montaa asiaa -ja ihan vakavasti tiukkaamalla, ei sinä auttanut hyväksyä fiksuja kauniita monitulkintaisia vastauksia, kyllä se vaati kovaa komentoa , ajoittain.

Mutta, noinhan se maailmassa on, me olemme erilaisia vaikka ongelmissa yhteistäkin on, ja erilaisia työkalujakin tarvitaan.

Aihe on kuitenkin mielenkiintoinen, kyllä tästä on ihan mukava jutustella.

64

Missä ryhmissä sä MM sitten vuorovaikutit ja transaktioita tulkitsit?

65

Se oli silloin joskus 80-luvun alussa, nämä transaktioanalyyttiseen metodiin perustuvat vuorovaikutusryhmät olivat kovasti muodissa. istuttiin tuntitolkulla, oli meillä pitkiä viikonlopn kestäviäkin ja pisimmät taisi olla kun olin ryhmätyö ry:n koulutuksessakin mukana… ainakin viikon joku kesti, siinä me sitten vuorovaikutettiin… sen viikon olimme alle kymmenen hengen porukalla käytännössä ulkomaailmasta eristettynä ilman lehtiä, radiota, puhelimia… ( mut eikös perhana joku ehtinyt livahtamaan viinakauppaan sieltäkin… oli muuten yhden päihdekuntoutuslaitoksen työntekijä joka sattui kämppäkaverikseni ja saipas livistettyä… siihen kyllä löytyi konstit, perhana!) mielenkiintoista se ryhmätyö oli, ja miksei hyödyllistäkin, mutta liika on liikaa ja minä ainakin koukkuunnuin tuollaisiin liian helposti…

Onneni saattoi olla sekin, että se koulutus oli ja lienee vieläkin aika kallista, sekin vähän jarrutti. Tosin silloin joku yhdistyskin maksoi osan kursseistani kun sitten taas istuin siellä ryhmissä huhhuh sentään…

Ja kuten sanoin, eiköhän ainakin ryhmätyö ry toimi vieläkin, ja uskon että ihan hyvää työtä tekee.
p.s. näkyypä toimivan, samaan malliin.
ryhmatyo.fi/koulutus/index.html

Jos ei pahentunut ole, niin asiallista ja ammattitaitoista tuo touhu on, vaikka minä sen olenkin taakseni jättänyt niin ei siitä sen kummemmin pahaa sanottavaa ole.

66

Kuunteleminen on vaikeaa. Olemme niin tottuneita ‘kuulemaan’ vivahteita ja ruokkimaan omia luulojamme. Omat mielenliikkeemme saavat meidät ‘kuulemaan’ sellaistakin, jota ei sanota - varsinkin läheisiltämme.

Faija opetti minua joskus aikanaan käyttämään ‘miesaivoja’ kun sain slaagin hänen kysymyksestaään. Viaton kysymys ‘Oliko hyvä päivä koulussa’ kääntyi mielessäni kettuiluksi, koska olin saanut muikkarin ja epäilin jo kotiintullessani, että reksi oli jo soittanut kotiin ja kertonut. Köh.

Juovana aikana piilottelin pullojen lisäksi myös viestejäni. Olin mielestäni niin tavattoman fiksu, ettei kukaan voinutkaan ymmärtää sanomaani, koska niissä oli aina vähintään tupla- ellei triplamerkitys… Ja toisaalta, en edes uskaltanut sanoa mitä tarkoitin, koska olin ‘huono ihminen’ eikä minulla ollut suotavaa olla mielipiteitä :slight_smile:

Raitistuessani muistin palata takaisin yksinkertaiseen malliin - sanomaan mitä tarkoitan, ja tarkoittamaan mitä sanon. Samalla kuunteleminenkin helpottui. En enää kaivellut piilomerkityksiä.

67

Tuo on viisas ratkaisu: kyllähän viestinnästä saadaan kaikki ilo ja hyöty irti vasta, kun sen ilmaisija kunnioittaa viestin vastaanottajaa ja pyrkii tarjoilemaan ajatuksensa mahdollisimman ymmärrettävässä muodossa :slight_smile:

68

Sellasia ne päihdekuntoutuslaitosten työntekijät on. :smiley:

Mutta muutenhan tuo kuulostaa oikein kivalta ja kehittävältä jutulta tuollainen. Vaikea kuvitella miten tuohon voi koukuttua jotenkin haitallisesti, mutta kai siihenkin sitten voi.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että intohimoinen suhtautuminen ja omistautuminen jollekin asialle ei ole välttämättä paha asia, vaan se voi kertoa vain… intohimosta ja omistautumisesta. Sellaista on tarvittu aina, jotta on saatu kehitettyä ja keksittyä jotain uutta ja hyvää.

Itselleni tuollaiset vuorovaikutusjutut ja ryhmätoiminta-hommelit tuli ekaa kertaa tutuksi kun olin työharjoittelussa nuorten taide- ja mediapajalla. Kyseessä oli työpaja, joka oli tarkoitettu syrjäytymisvaarassa oleville nuorille joilla ei ollut työ- eikä opiskelupaikkaa.
Kyseisen pajaidean äiti ja pää-organisaattori, eräs nimeltä mainitsematon kylddyrelli toimittajarouva, oli hurahtanut kovasti mm. Tony Dunderfeldin tunnetuksi tekemään elämänkaari-psyokogiaan, ja taiteellisiin ryhmätyön menetelmiin kasvatuksellisina välineinä (kirjotinkohan tuon nyt tarpeexi hienosti : ))
No anyway, pienimuotoista teatteria värkättiin mm. päiväkoteihin ja ala-asteille, ja “improiltiin” eli tehtiin improvisaatio-harjoituksia. Viikonloppusin ryypättiin ja oltiin muutenkin tuhmia. Sehän minulta sujui jo silloin. Etenkin silloin. :stuck_out_tongue:

Elämänkaaripsykologia tuli muuten vastaan uudemman kerran vuosia myöhemmin, lähihoitaja-opintojen alussa, kasvun tukemisen jaksolla. Siinä koulutuksessa moiset psykologiat on vissiin aika uusia juttuja; holistisen eli kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen ohella.

69

Vaikeaa se on, määritellä mikä on liikaa ja mikä ei, missäkin.
Ihan omalla kohdallani yritän etsiä kohtuutta kaikessa , se kun on minulle sopivin elämäntapa. Ja tosiaan, olen nuorempana koukuttunut niin helposti, kaikenlaiseen.

Muitten asioista en osaa sanoa. Mieleeni tulee yksi kavereistani joka nuorena innostui juoksuharrastuksesta, ja innostui niin perusteellisesti ettei sitten kymmeneen-viiteentoista vuoteen juuri muuta tehnytkään. illat ja osan yötäkin, pyhänseudut kokonaan piti treenata ja olihan siinä vapaata töistäkin usein otettava. Hyvä harrastus, sanovat ne jotka maailman tärkeysjärjestyksistä jotain ymmärtävät. Onhan nyt urheilu sentään parasta mitä ihmiset voivat tehdä.
Ja kaverilla on komea palkintokaappi olohuoneessa, heti ensimmäisenä vieraitten ihasteltavana.

Jotain pientä hintaakin sitten… nelikymppisenä lakkasivat nivelet hyväksymästä röykytystä, polvia on leikelty useampaan kertaan ja selässäkin jotain semmoista ettei sais enää täristää. Työkyvytön, sanoivat lääkärit, eläkkeelle.
Eikä ole työtävieroksuvan bluffista kysymys, kaveri ei tosiaan polvilleen ja takaisin pääse ilman hidasta ja varovaista temppuilua.

Oliko siten kysymyksessä liiallinen intoutuminen? Kaverilta en edes kysy, hänen mielestään ei varmasti, palkintokaappikin todistaa että ei se turhaa ollut.

Minä taas olen osaani tyytyväinen, ei ole niitä pariakaan nuoruudenaikaista alpakkalusikkaa tullut säästettyä, mutta olen ihan tyytyväinen siihen että vielä kuusikymppisenä kiipeän tikkaita pitkin kattoja tekemään siinä missä nuoremmatkin. Kun vältyin siltä urheiluvimmalta, vaikka moneen muuhun koukkuun sitten jäinkin…

70

Aivan! Kuten usein todettua, hyvästä ja yleensä hyvinvointia lisäävästä asiastakin voi muodostua haitallinen addiktio. Joskus jopa perustarpeista. Liikunta, urheilu, työ, ruoka, seksi… jopa rakastuminen. Kukasta kukkaan oman tunne-elämänsä riepoteltavana rientävä hurmuri tai lumoojatar on onnettomasti koukuttunut romanssien tunnekuohuihin. <3

On myös sanottu, että jokainen menestynyt urheilija on addiktoitunut treenaamiseen, koska muuten ei voi kehittyä huipputasolle. Onko se sitten haitallinen vai hyödyllinen addiktio, mene tiedä. Voisi kysyä Teemu Selänteeltä tai vaikka Kiira Korvelta.
Tai… voisi kysyä vaikka Nykäsen Matilta. :bulb: Erilaisilla addiktioillahan on taipumus tosiaan kasautua. : )

Menestys vaatii intohimoa ja omistautumista, oli se oma ala tai laji mikä tahansa. Terveen ja epäterveen omistautumisen raja on tosiaan häilyvä.

71

Hitto kun muistaisin, missä netissä osui silmiini Nykäsen haastattelu ajalta, jolloin hän oli juuri lopettanut aktiiviuran: kukaan on tuskin puhunut niin suorin sanoin siitä, kuinka kaikki menetetään, kun urheilu-ura päättyy. Siinä on ollut ihmisen koko elämä. Samaisessa haastattelussa masentuneen oloinen Nykänen puhui myös koukuistaan, jotka liittyivät mäkihyppyyn. Sen laatuisille rämäpäille tietyt hormooniryöpyt ovat taatusti koukuttavia, jotka tarvitsevat toistuvasti kokemuksia siitä, kuinka mäkeä tullaan sataa ja sitten lennetään rinneravintolan parkkipaikalle asti.

Mika Häkkiselläkin taisi olla vastassaan melkoinen egomyräkkä, kun ajoura päättyi. Siitä on joku kirjakin kirjoitettu.

72

Niissä ryhmäjutuissa minulla aikoinaan oli sellaista pienemmän mittakaavan koukuttumista. Ei se missään vaiheessa ihan koko elämää merkinnyt, mutta aika paljon. Pakoa elämästä ja ongelmista, tämän päivän ja huomisen kohtaamisesta. Paljonhan siellä palattiin menneisyyteen, ja miksei asia niin olekin että useimmat käyttäytymis- ja ongelmanratkaisumallit pohjautuvat sinne saatuihin malleihin… se oli jotenkin niin helppoa ja turvallista paeta sinne ryhmään, penkoa siellä itseään ja muita, suhtautumistaan muihin ja samalla tuntea ryhmä jonain “turvapaikkana” mitä se tosipaikan tullessa ei tietenkään olisi kyennyt olemaan. Jonkinlaista pilvissä leijailuakin, mutta ennenkaikkea riippuvuutta. Tuntui välttämättömältä päästä säännöllisesti ryhmään, pelko jonkin menettämisestä jos jäi pois… mitenkähän sen oikein osaisi nyt vuosikymmenten jälkeen kuvailla.

Ja siinä sitten meni siltä osin kyky ottaa itse se tarpeellinen vastuu asioiden ratkaisemisesta kohdallaan, asioiden yksinkertaisuutta omien ongelmien kohdalla ei nähnyt. Kun olisi pitänyt tehdä jotain asioiden hyväksi, me puhuimme asioiden historiasta ja olimme niin viisaita, niin viisaita… en tullut kovimman “ryhmähumalan” aikana huomanneeksi sitä yksinkertaista asiaa, ettei nyt tärkeää ole se, miten minusta on tällainen tullut, vaan se, mitä aion olla nyt ja huomenna, millaiseksi haluan kasvaa ja sen tekeminen todeksi -elämällä.

Aikansa kutakin, siitäkin sitten pääsin kasvamaan irti, ehkä jotain pientä hyödyllistä työkalua säilyttäen, olihan siinä toki mahtava määrä asiallista tietoa ja oppiakin, tottakai.

En muuten ollut niinä aikoina ainoa, jolle kävi samantapaisesti. Moni senaikaisista ryhmäkavereista oli ryhmässä kovinkin monisanainen, puhui ja opetti vissiin toisiakin jutuillaan, mutta kun olisi pitänyt yksinkertaisesti ottaa oma elämä käsiin ja alkaa tekemään jotain juttuja toisella tavalla, irtaantua vanhoista kuvioista niin ei… edestakaisin sahaavaa junnaamista ja vanhoissa roikkumista edelleen… monella vielä tänä päivänäkin, sikäli kuin olen heitä tavannut.

Sittemmin olen hiukan varonut kovin innokkaita ja sisäänlämpiäviä, arjesta selittelyn puolelle imaisevia aktiviteetteja… minulle taitaa olla parempi ottaa asiat yksinkertaisina, elämän sellaisena kuin se vastaan tulee ja mahdollisimman selvästi pitää omat asiani omissa näpeissäni… ei siitä vastuun näkemättä jättämisestä ole minulle koskaan apua ollut.

73

Mulle AA ei ollut omin juttuni juuri siksi, etten oikein ajan kuluessa päässyt sisälle siihen, miksi ajan kulussa ei voi elää. Miksei asioita saanut jättää taakse, miksi omaa surkeutta ja vuosienkin takaisia möhlimisiä piti jotenkin pakonomaisesti toistaa ja toistaa. Hyödyin itse paljon enemmän silloin yksilöterapiasta A-klinikalla, kun saatoin käsitellä riippuvuuden kanssa elämistäni tasan tässä ja nyt - aivan kuten täällä Plinkissäkin. En ole tuomittu toistamaan vain yksiä ja samoja tapahtuneita, vaan mulla vapautuneempi olo keskittyä vain siihen, mitä on käsillä nyt ja mitä kohti olen menossa. Saman saa moni irti varmasti AA:stakin, mutta minulle osui niistä ryhmistä vähän huonompia kokemuksia.

Olen ajatellut asiaa vähän siltä kantilta, että voisiko tietynlainen vanhoissa roikkuminenkin olla joissain tapauksissa ikään kuin vastuun pakoilua? Tunnen ihmisiä, jotka vaikuttavat melkein kuin hakevansa oikeutta olla aivan mahdottomia vain siksi, että he ovat / ovat olleet alkoholisteja. Tuntuu, ettei tarvitse muuttua ja kasvaa tämän päivän ja tulevan tilanteissa sekä suhteissa siksi, että on joskus taistellut tiensä ulos alkoholiriippuvuudesta. Silloin alkoholismista tehdään kuin jonkinlainen CV:n merkintä, johon sitten vedotaan, kun vastuuta pitäisi ottaa.

Itse haluan nähdä asian niin, että alkoholismista selviämisen tärkeänä tavoitteenani on juuri kasvu vastuuseen ihan oikean elämän asioissa. Vastuuseen kuuluu aina oleellisesti myös vapauden aspekti: vastuussa voi olla, kun on saavuttanut todellisen vapauden tehdä oikeita valintoja ja sitoutua sitten niihin. Ei se yksin riitä, ettei juo viinaa.

74

Heippa. :smiley:
Paljon riippuu tietenkin ryhmätoiminnan tarkoituksesta, mitä ollaan tekemässä ja millä keinoin, mutta ei mielestäni kokonaan. Itselläni ryhmäkokemukset ovat lähes päinvastaiset, kuin esim. sinulla MM. Joitakin vähemmän toimiviakin ryhmiä on ollut tai sanotaanko nyt merkityksettömiä, koska eivät ne nyt niinkään hallaakaan ole tuottaneet, mutta eivät kummoista muistijälkeäkään jättäneet. Lähes pääsääntöisesti ryhmätoiminta on kuitenkin lisännyt tietoisuutta omasta vastuusta ja osuudesta sekä lisännyt myöskin ymmärrystä oman toiminnan vaikutuksista asioihin ja muihin ihmisiin, vaikka focus olisi ollutkin vaikkapa juuri niissä menneissä jutuissa. Omalla kohdalla ryhmä on tavallaan myös hyvä itsetuntemuksen mittari. Yksin on helppoa kuvitella olevansa mielenrauhan zenmestari, mutta ihmisten parissa sekin asia vasta todellisesti koitellaan. Ryhmät ovat auttaneet näkemään omat kehittymisen tarpeet konkreettisella tavalla. :stuck_out_tongue:

75

Hei, noin se toimii parhaimmillaan ja juurikin siellä, missä vuorovaikutukselle on aidosti tilaa. Jokin aika sitten tulin todenneeksi niinkin, että Plinkissä on helppo olla raitis, mutta todellisuudessa sitä raittiutta harjoitetaan sittenkin tuolla maastossa. Näin tästä työstämisestä saa evästä sinne eikä vain sieltä tänne :slight_smile:

76

Opin ryhmistä paljon, eivät kai ne sikäli hukkaan menneet. Myönteisiä kokemuksia oli paljon, tuskin muuten olisin silloin niin ryhmädynamiikan ja vuorovaikutuksen, itseni ja muiden tutkimiseen hurahtanutkaan.

Kaikki se siellä ryhmässä, niin totta, niin oikeaa ja toimivaa tietoa - ja kuitenkin niin kaukana arkipäivän todellisuudesta.

Parhaimmilleen kehittyneinä ryhmät olivat lähempänä ihmissuhdelaboratorioita joissa me itse olimme olimme oman tutkimuksemme kohtaina olevia koe-eläimiä, analysoitavia, avattavia, purettavia ja taas koottavia, oman elämämme käsikirjoituksen tutkijoita ja uudelleenkirjoittajia… jälkikäteen ajateltuna me olimme toisillemme ja itsellemme usein ihmisiä ainoastaan vuorovaikutussuhteiden, ryhmädynamiikan ja vanhempi-aikuinen-lapsi-asteikon kuviontoiston ilmenemisen kautta.
Ja ulkona oli kuitenkin todellisuus, jossa me jokainen olimme myös paljon muuta.

Samoin epäilen helposti käyvän keskusteluryhmässä jossa kaikkea katsotaan vain päihdeongelman läpi.

Ja kun kuitenkin, me kait olemme kaikki kokonaisia ihmisiä. paljon monimutkaisempia ja elämäkin on aikalailla monimutkaisempi. Juodessanikin, päivittäin ja vuodesta toiseen, olin sittenkin 99-prosenttisesti sitä kaikkea muuta kuin päihdeongelmaa -samoin silloin aikoinaan olin paljon muuta kuin ihmissuhdeosaamattomuutta ja vuorovaikutustadon puutetta… ja kuitenkin haksahdin katsomaan maailmaa noiden asioiden kautta, kuin laput silmillä. Kivaa se ajoittain oli, en kiellä, mutta sittenkin… niin yksipuolista ja monia osia minusta poissulkevaa.

77

Menneisyys on tehnyt meistä sen mitä olemme tänään tässä hetkessä, ja tässä hetkessä tekemämme valinnat ja toimintamme vaikuttaa siihen millaista elämämme on huomenna.
Kaikki ne tasot -menneisyys, nykyheti ja tulevaisuus- ovat siis tärkeitä ja läsnä ihmisen elämässä yhtä aikaa.

Vastuun pakoiluahan voisi olla mieluummin menneisyytensä pakeneminen ja maton alle lakaiseminen.
“Ikinä en oo mitää ottanu!” :smiley:

Menneisyytensä kanssa voi joutua tekemisiin muuallakin kuin niissä kauheissa ryhmissä tai hihhuliporukoissa.
Olen itse joutunut opiskellessa ruotimaan kirjallisesti omaa suhdettani päihteisiin jo pariinkin otteeseen. (oli kaiken lisäksi täsmälleen sama tehtävänanto kahdessa eri tutkinnossa, hah! : ))

Ellei tiedostaisi menneisyyttään, ei myöskään voisi tiedostaa kehittyneensä mihinkään suuntaan. Silloin voisi olla vaikea asettaa tulevaisuudellekaan mitään tavoitteita tai päämääriä.

Ryhmätoiminnassa ja yhteisöllisyydessä näen parhaimpina anteina sen, että ne opettavat armollisuutta itseään ja muita kohtaan, suvaitsevaisuutta ja joskus jopa kuuntelemisen taitoa.

Harvasta meistä kuitenkaan on omatekoiseksi robinson crusoeksi lymyämään jonnekin ilman vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa, kauaksi ihmisten luomista yhteisöistä ja ryhmistä. Etenkään minusta ei ole, vaikka asunkin virallisesti yksin. Tarvitsemme muita ihmisiä peileiksi, ja toki sen lisäksi välittämään meistä, kuuntelemaan meitä ja kommunikoimaan kanssamme.
Kenties jopa rakastamaan meitä. <3

Kaikki eivät tietysti muita ihmisiä kaipaa ollenkaan, ja heillä on varmaankin sitten paljon omaa kivaa. :smiley:

Mutta nytpäs minä lähden bänditreeneihin, ja bändikin on omanlaisensa ryhmä! Mutta “ei me olla mikään Ryhmä X”. :laughing:

78

Kyllä, myös näin, ehdottomasti! Ja kun ajattelen vaikka sitä, että Ktstx itse on nyt omalla tiellään työssä päihdeongelmaisten parissa ja valmistumassa jossain vaiheessa alan opinnoissaankin, niin siinähän esimerkiksi konkretisoituvat varsin tyypillisesti se, miten menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat ikään kuin vuorovaikutuksessa keskenään. Oletan, että uravalinnalla on jotain tekemistä omasta elämänkokemuksestakin nousevan kutsumuksen tms. kanssa (?).

79

Niinhän se on.

Osa minun menneisyyttäni ovat nuo ryhmätouhuihin hurahtamisetkin, ja miksipä niitä kieltämään.

Ja kun niistä joskus puhetta tulee, niin yritän muistaa just sen, että niissä oli sekä hyvää että rajoittavaa.

Pääasia että ovat menneisyyttä, ja minun kohdallani useimpien juttujen on kanssa on käynyt ihan samoin; se yksinkertaisin ratakaisumalli; “ryhdy tekemään toisin” on onneksi aina voittanut…

Kokemuksista on suurin hyöty kun ne ovat unohtuneet, silloin jäljellä ovat enää ne elämänhallintaan sopivat osat jotka ilman aktiivista muistamista antavat uusille asioille tukea ihan hiljaa sieltä jostain tajunnan alakerrasta…

80

Kyllähän kaikenlaista hurahtamista löytyy Antiloopinkin jäljiltä :smiley: Pidän itseäni yhä varsin poliittisena hahmona, mutta tuossa parikymppisenä olin kyllä niin tosissani sosialistia ja vaikka mitä, että pikkuusen jo naurattaakin. Kyllä kai minä periaatteessa olen idealisti vieläkin, mutten välttämättä niin otsikko-orientoitunut. Peruslinjat ajattelussani ovat samat, mutta kiihko on vaihtunut vähän maltillisempaan ja ehkei niin yksoikoiseen tuumintaan. Ja ennen kaikkea toimintaan :slight_smile: Kaikenlaisilla nuoruuden hurahduksilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia varsinkin, jos niille tulee elämänkokemuksen myötä jotenkin saumaa vähän jalostua. Usein sekin tapahtuu vuorovaikutussuhteissa ja yleensä kokemuksissa, jotka haastavat omaa ajattelua. Niin on hyvä ollakin.