Minun piti kävellä kauas että näin itseni lähelle. Ollessani alkoholistina ,nimenomaan alkoholistina olemista elämäni oli!, luulin että se oli minulle annettu olotilaksi. Asia oli liian lähellä että olisin sen kokonaan nähnyt ja ymmärtänyt.
Jostain tuli idea; tästä voi luopua! Voimaa luopumiseen oli , luovuttaminen on minusta voimattomaksi menemistä ja pakolla tapahtuvaa. Luopuminen oli päinvastoin oma päätös. Omin voimin tarpeettomasta luopuminen.
Nyt olen ollut alkoholista luopuneena pari vuotta ja sinä aikana olen luopunut muustakin tarpeettomasta ja voin hyvin.
Luopuminen on minulle tietoa siitä että voimani riittävät luopumiseen. Samalla jokainen itsetehty luopuminen vahvistaa voimia! Pelkkä sanaleikki? Ei vaan elämää ja kasvua! Hauskaa Pääsiäistä,luopukaa siitä mitä ette tarvitse!.
“Kun elämässä kaiken menettää
Silloin vapaus on ainut mitä käteen jää.”
Monesti energiaa menee menettämisen pelkoon ihan hirveästi. Jos tulee piste, että on pakko luovuttaa, se luopuminen tuottaa toki tuskaa, mutta tilalle tulee myös vapauden tunne. Ei enää tarvitse pelätä menettämistä.
Tuntuu, että jotkut hakee tätä kaiken romahtamista, sitä pohjakosketusta, koska eivät uskalla kohdata sitä luovuttamista kuin pakon edessä. Mutta on myös ihan mahdollista luovuttaa jo aiemmin, siis luopua. Jos niin vain päättää.
Tajusin tuossa pari päivää sitten, että elämässäni on eräs todella suuri pelonaihe edelleen. Sellainen, jota en ole uskaltanut kohdata. Mutta kun olen nyt saanut itseäni parempaan kondikseen terapialla ja alkoholin pois jättämisellä, voisin ruveta seuraavaksi sitä työstämään. Täytyy ehkä luovuttaa senkin asian suhteen. En voi pelollanikaan kontrolloida tiettyjä asioita, ne tapahtuu jos tapahtuu. Pelkäämisen lopettaminen on luopumista myös. Sitä hyvää laatua. Tilalle tulee vapaus.
Ajattelin tehdä myös jotain ihan konkreettista. Ruveta viemään kodistani ylimääräistä tavaraa sylikaupalla kirpparille. Paljon olen vienyt aiemminkin mutta nyt luovun vielä enemmästä. Yksinkertaisuus tekee ihmisen onnelliseksi, joten nyt on aika luopua sellaisista tavaroista, joita ostelin silloin kun luulin vielä ostelemisen tuovan mulle sen paremman olon. Mutta asia onkin päinvastoin: luopuminen tekee vapaaksi. Onnelliseksi.
Tuota tarkoitin, vapaaehtoinen harkittu luopuminen tekee tilaa uudelle.
Kiitos sanoistanne. Ehdin lukemaan ne juuri parahiksi ennen kuin aiheutin enempää katastrofia. Aivoista ei helposti katoa se rata, että aamulla on saatava eilinen tyylikkäästi juomatta jätetty iso tölkki, kun se kerran heti tulee mieleen ja monta viikkoa on mennyt niin helposti ja eilinen oli vain poikkeus pääsiäisen kunniaksi ja niin edelleen. Ajatus on älytön, mutta vuodet ovat opettaneet kuulemaan aivojen kutsua. Ottaa aivoon se miten aivot huiputtavat, mutta tästä tunteestakin voi luopua.
Hyvää Pääsiäistä “reppu ja keppi”! Todella tärkeän asian heitit peliin. Lisään pari pointtia, jotka ovat itselleni tärkeitä. Muutamassa ylläolevassa ketjussa puhuttiin tavaroista luopumisesta. Sekin on tärkeää kahdellakin tasolla: rasitteiden poistamisen ja korvaamisen. Vanhoista esineistä ja vaikka huonekaluista luopuminen vapautti siinä mielessä, että niitä ei ollut jatkuvasti ympärilläni huuhtomassa menneisyyttäni silmieni eteen. Niihin liittyi liikaa vanhoja painolasteja.
Mutta miten sitten määritellään mistä luovun? Ja kuka sen määrittelee? Luopuminen jostain vapauttaa vanhoista, mutta aiheuttaa myös tyhjiön. Joudut tietyllä tavalla määrittelemään elämäsi tason ja raamit uudelleen. Joskus tosin on helppokin luopua jostain. Useimmilla jo rahalliset raamit asettavat rajat joiden sisällä operoidaan. Nuorani korkeus on määritelty ulkopuolelta sellaiseksi, että minun on helppo “luopua” ajatuksestakin kurkotella pilviin.
Luopuminen on muutos joka aiheuttaa epävarmuutta. Miten täyttää vapautunut tila- korvata poisannettu (tai poisotettu)? Varsinkin alkoholista luopuminen aiheuttaa suuren tyhjiön. Tämän täyttäminen ja uuden elämän opettelu vaatii rutkasti aikaa ja vaivaa. Sekä korviketoimintaa ja -ajattelua.
Ketjussasi myös mainitaan sitoutuminen johonkin asiaan tai aatteseen. Näistä luopuminen on vielä vaikeampaa. Samoin kuin luopuminen pakotettuna- esim. kuolintapauksissa tai avioeroissa. Ensimmäisessä minulla ei ole mitään vaikutusmahdollisuutta, toisessakin itsemäärämisasteeni on rajoittunut. En voi enää puhua “päätöksestä” vaan toiveesta.
Luovuttaminen yleensä tapahtuu kokemusten perusteella. Ja kun näitä on tullut tarpeeksi, niin voi jo etukäteenkin “luovuttaa suosiolla”. Kuten ne raitistuneet ja raitistuvat jotka ovat tajunneet voimattomuutensa vahvemman edessä. 
Hieno kirjoitus!
Yritän itsekkin luopua minulle tarpeettomasta painolastista. On vaikeaa luopua menneisyydestä, elää tätä hetkeä. Takerrun menneisyyden kauhuihin tiedostamattani, ja jokin minussa pidättelee niitä. On niin vaikeaa todella sisäistää se, että minun ei tarvitse pinnistellä elääkseni vapaana, ainoastaan luovuttaa.
Hyvältä idealta kuulosti myös tuo turhista tavaroista luopuminen. Minulla on paljon tavaroita joihin olen muodostanut turhan tärkeän tunnesiteen, siitä huolimatta että ne edustavat minulle valheellisuutta…esimerkiksi isovanhempieni lahjoittamia esineitä, joissa koko suvun painolasti tuntuu melkein konkreettisena…silti tuntuu vaikealta luopua niistä.
Mutta jotenkin…ajattelen myös niin, että jos todella pystyn sisälläni luopumaan menneisyydestä, silloin ei taululla seinälläni ole enää mitään merkitystä, voin katsoa sitä neutraalisti.
Ehkä luovun noista tavaroista aikanaan, mutta tuntuu että en ihan kaikista ole vielä valmis luopumaan. Miksiköhän…jään miettimään tätä.
Luopuminen versus luovuttaminen… minulle kaksi niin eri ääripään asiaa etten voi olla pistämättä lusikkaani soppaan.
Luopuminen, kun jostain haluaa luopua, on asian merkityksettömäksi saattamista. Alkoholista luovuin minäkin, tein sen itselleni merkityksettömäksi. Tavarasta luopumisesta on puhuttu. Minullakin on yhä tavroita joilla ei ole minulle merkitystä… hyvin siis voisin niistä luopua. Toisaalta, jos vaikka vintin nurkassa lojuvat niin ei niitä kiire ainakaan kaatopaikalle ole viedä. Olkoon vaikka sitä varten jos jokupuutteeseensa sattuisi tarvitsemaan…silloinhan siitä luopumisesta saa itselleen vielä antamisen ilon!
Luovuttaminen? Kuten Andante sanoi, elämässä tulee vastaan myös asioita joihin ei voi vaikuttaa. Silloin on usein luovutettava, annettava mennä niinkuin menee, ei välttämättä asioita hyväksyen mutta niihin kuitenkin alistuen ja sopeutuen. Kuolema, vakavat sairaudet, monet menetykset joihin ei omilla teoilla tai päätöksillä ole voinut vaikuttaa. Onhan niitä. Monesti tosioaan taloudelliset ja sosiaaliset suhteet alistavat ihmisen asemaan jossa on nieltävä elämän oikkujen lisäksi selviä vääryyksiäkin. Nöyrtymisestä alkaa silloin olemaan kysymys. On nuoltava piiskaavaakin kättä… jottei vielä pahemmin kävisi.
Mutta, elämänhallinnassa sitten onkin kysymys sen asian oivaltamisesta, että moniin asioihin voi vaikuttaa, elämässä on myös logiikkaa jonka mukaan jotenkin toimimalla seuraa tulevaisuudessa jotain…ainakin niin suurella todennäköisyydellä että kannattaa toimia sen oletuksen mukaisesti. Siksi on kai paikallaan joskus luopua siksikin, että uudelle tulisi tilaa. Ja siksi voi olla hyväksi katkoa sidoksia ja vapautua itse päättämään asioitaan.
Jos päihdeasia nostetaan suurennuslasin alle, niin sen suhteen siis luovuin, ja olen luopumiseeni tyytyväinen. Mutta luovuttanut… ei, minähän todistin itselleni että tämän asian päätän itse, se on omassa vallassani, ei kenenkään muun. Ja olin vahvempi, juuri siksi että tein siitä itselleni merkityksettömän, asian josta voi luopua koska ei sitä tarvitse. Onhan se merkityksettömäksi tekijä toki vahvempi kuin se joka merkityksettömäksi tehdään… noilla asioilla on suuri ero. Hyvä niin.
Moikkis. Mitenkä olisi ajatus luopua “toistaiseksi”? Vie itsellesi tunnearvoiset, mutta rasittavat esineet pois näköpiiristä. Sittenhän näet, onko niillä todellisista merkitystä. Jos tunnet ylitsepääsemätöntä kaipuuta niihin, niin hae vaikkapa kellaristasi takaisin seinälle. Ainoa mistä kannattaa “luopua”, on ajattelu “lopullisuus”- mittakaavoissa. Ainakin niissä asioissa jotka ovat korvattavissa.
Hyvä idea 
ei tullut mieleen näin yksinkertainen juttu!
Yksi esine saakin jo tänään lähteä vintille…edustaa minulle sievää pikkutyttöä, jolle annettiin peililipasto perintönä, kulkenut suvussa yli sata vuotta.
Jätettiin muuten yksin mutta annettiin sentään peili 
Useimmat luopumiseni ovat loogisen ajattelun seurausta. Kun jokin asia, tavara, ajattelutapa tai asenne on aikansa eläneenä tai vääräksi itse havaittuna, haitallisena ja kahlitsevana muuttunut hiljalleen merkityksettömäksi tai sitten ihan omalla itseenivaikuttamisella muuttanut sen itselleni merkityksettömäksi, se vai sitten jää sivuun… asiat unohtuvat ja niiden sisältö haalistuu…tavarat taas saattavat pyöriä nurkissa jonkin aikaa, yhä uudestaan joutuen sivummalle ja varastojen nurkkiin työnnetyiksi kunnes sitten jollekin tilaa tarvittaessa ne heitetään pois, kaipaamatta ja ihmettelemättä.
Ajattelutavan muuttuessa on monesta asiasta “luopuminen” tapahtunut kuin automaattisesti, ilman edes tietoista luopumispäätöstä.
Luopunut olen paljolti myös uuden roinan keräämisestä, edes tietotekniikan uusimpia häristimiä esittelevät mainoslehdykät eivät enää viivy käsissäni kuin sen aikaa minkä postilaatikosta roskalaatikkoon kantaminen kestää.
Viimevuotiset vaatteet kelpaavat aivan hyvin, metsäretkille sopivat, jalkoihini tottuneet kengät kestänevät vielä jonkun vuoden nykyisellä vaellusvauhdillani, työkaluja on jo kertynyt sen verran kuin näinkin laiska mies tarvitsee… vanhasta radiostani tulee kuulemma ihan yhtä hyviä tai huonoja ohjelmia kuin kaverin uudemmasta.
En edes kaipaa parempaa asuntoa, päinvastoin, tämä yksinkertaisuus ja pieni haasteellisuus talvipakkasilla putkien jäätyessä ja ikkunoiden huurtuessa anhtaa lisämielenkiintoa… maailmanympärysmatkalle en viitsisi lähteä vaikka lottovoiton saisin, ehkä johonkin etelämpänä sijaitsevaan metsikköön voisin hetkeksi mennä kokeilemaan onko siellä yhtä yhtä yksinkertaisen rauhallista kuin suomalaisessa metsänreunassa.
Autoa en ole ajatellut ostaa, vaikka nykyisillä tuloillani muutaman satasen hintaisen vaatimattoman pelin voisinkin hankkia… mopo ja polkupyörä saavat riittää. Oppiarvoja, titteleitä, asemaa, valtaa ja kumartelua -mitä minä niillä tekisin?
Mutta, kun hyvästä aiheesta keskustelu alkoi, niin ryhdynkin miettimään yhtä olennaista kysymystä. Olisikohan jotain sellaista josta minun pitäisi ihan itseni takia luopua? Onko jotain vielä sellaista mistä pidän kiinni vaikka se on omien arvojeni ja elämäntapani, loogisen ajattelunikin, kenties, vastaista?
Kun kuitenkin vielä paljon roinaa, tarpeetontakin, mukana roikkuu, inventaarioita kun ei elämisensä suhteen tule kovin usein tehtyä, niin varmasti siellä sellaistakin on.
Taidanpa tästä siirtyä selälleni makailemaan, sulattelemaan niin just syötyä makaronilaatikkoa kuin tätä pintaannoussutta ajatustakin. Ja palailen, ja kerron, jos tuostakin jotain ajatuksenversoa sattuu nousemaan.
Tosi mielenkiintoinen avaus! Mä luulen sekä luovuttaneeni että luopuneeni: yhtäältä luopuneeni alkoholista ja toisaalta luovuttaneeni siihen oleellisesti liittyvän riippuvuuteni suhteen. Olen kyllä sellaisessakin uskossa itseni kanssa, että tämä tarkoittaa osaltaan ja jossain määrin myös lastuna laineeseen suostumista: elämän luonteen ja yllätyksellisyydenkin hyväksymistä, jonkinlaista antautumista sille itselleen. Onhan vanha elämäni ollut tavallaan “hallittua” juuri siksi, että olen saanut jonkinlaista turvaa alkoholista. En kovin laadukasta, mutta kuitenkin. Kun sitten haitat ovat sellaisia kuin ne kohdallani ovat olleet, ei oikein ole jäänyt muita vaihtoehtoja kuin luovuttaa kahdestakin näkökulmasta ajatellen: luovuttaa kuin ylivoimaiselle vastustajalle ja toisaalta luovuttaa koko laji yksin niiden temppuiltavaksi, jotka yhä jaksavat koetella voimiaan. Tämän sorttinen luovuttaminen edellyttää toki luopumista, tai oikeastaan johtaa siihen. Luovuttaminen ilman luopumista johtaisi ehkä siltojen alle tai ketun ruoaksi.
Luovuttamista en (onneksi???) tullut ajatelleeksi luopuessani alkoholista. Halusin voimia , halu voitti ja uskoin. Alkoholin mystifioiminen eli demoniksi ajattelu olisi voinut saada minut tuntemaan itseni voimattomaksi, ja luovuttamaan. Ehkä väkisin ei voi luopua? Pakon tapahtuu luovutus mutta onko se pysyvää? Sekö saa niin monet palaamaan juomiseen? Luovuttaminen silloin kun pitäisi etsiä voimia? En ole tutkija , en tiedä. Minun kohdallani toimi se etten suostunut luovuttamaan.
Suoraan sanoen minulla on hieman hankaluuksia saada langanpäästä kiinni. Yritän selventää ylläolevaasi omiin ajatuksiini viitaten. En minäkään koskaan ole luovuttanut siinä mielessä,että uskoin ja uskon edelleenkin vahvasti siihen, että kaikki järjestyy kunhan pysyy raittiina. Uskon raittiiseen itseeni ja raittiiseen elämääni. Sen sijaan olen luopunut ajatuksesta,että pystyisin kohtuukäyttöön.
Alkoholiongelman edessä olen niin voimaton, että luovun vapaaehtoisesti kaikista taisteluista välttämällä sekä ainetta että kaikkea sen ympärillä pyörivää mahdollisuuksien mukaan. Tämä ei tarkoita sitä, etten pystyisi muilla elämänalueilla saavuttamaan tietoisilla ponnisteluilla vielä sitä mitä olen suunnitellutkin.
Tilanteen pysyvyyteen sen verran, että päihdemuistisi palauttaa alkosta saadut positiiviset asiat vielä vuosikymmenienkin raittiuden jälkeen mieleesi- valitettavasti. Muistimekanismimme on sellainen, että negatiiviset kokemukset haalenevat ajan mittaan- valitettavaa tämäkin.
Yhteenvetona tulkitsen kirjoituksesi niin, että et suostunut luopumaan uskosta itseesi ja sait siitä voimia aina uuteen yritykseen. Menikö jotenkuten oikein? 
luulen että ymmärsit minut oikein. En osaa hyvin kaikkea kirjoittaa. Perusajatus oli se että alkoholista (alkoholistina olemisesta) luopuminen on ollut omasta tahdosta tapahtuva ja minulle hyvä asia. Luovuttaminen ja alkoholin ajatteleminen minua vahvemmaksi jonka edessä olisi luvutettava olisi ollut minulle paha asia. Niiden ero oli minulle niin tärkeä.
En hyvin osaa sitä sanoiksi pukea vaikka olen sitä paljon miettinyt.
Tää on mun mielestä hyvin oleellinen pointti: alkoholin hyväksyminen itseään mahtavammaksi taikavoimaksi sillä seurauksella, että jotenkin siirtää ehkä vastuunsakin itsensä ulkopuolelle. Ja oleellista on juuri se kysymys, voiko tällaisesta ajattelusta sitten kasvaa jotain pysyvää, eli kantavaa perustusta pidemmän päälle. Riippuvuus on riippuvuutta, mutta toisella riippuvuudella ei hoideta kuin korkeintaan yksi pois päiviltä - tai ainakin hiljaiseksi.
OK, kiitos selvennyksestäsi. Meillä on tosin eri näkemys asiasta, mutta sillä ei ole mitään väliä jos homma kerran toimii. Keinoja ja näkemyksiä on yhtä monia kuin on ihmisiäkin.
Mielestäni pääasia, että alkoholia ja alkoholismia ei käsitetä yliluonnollisiksi, mystiksi demoneiksi joille ei mahtaisi mitään. Jokainen halukas, ongelmatietoinen pystyy selviytymään. Täysin varmasti.
"Luopukaa siitä mitä ette tarvitse. "
Nuo sanat etenkin erottuivat avausviestistä. Tykkään noista sanoista.
Well, sanotaan usein ettei alkoholia pitäisi ajatella yliluonnolliseksi tai demoniseksi voimaksi jolle ei mahda mitään. Mutta aatelkaapa, rakkaat ihmiset: jos kyseessä todellakin on aine jota me emme voi nauttia pikku lasillistakaan ajautumatta hitonmoiseen liriin (vaikka suurin osa ihmisistä voi) niiin onhan kyseessä tavallaan “yliluonnollinen ja demoninen” voima meille. 
Addiktio on olemukseltaan niin epärationaalinen, epälooginen, että siinä on jo jotain -jos ei yliluonnollista- niin kaiken järjellisen ajattelun ylittävää. Siksi sen hallitseminen järkeilemällä ei yleensä onnistu.
Suggestio, ja itsesuggestio kyllä toimii, ja siihenhän monet hoitotavatkin perustuvat kognition avulla.
Alkoholi ei ole aineena tai kemiallisena yhdisteenä demoninen tai tuhoisa. Addiktio, alkoholismi, sen sijaan voinee sitä tavallaan ollakin. Mutta sillekin mahtaa jotain. Monelle sairaudelle mahtaa jotain, ja monessa sairaudessa hoidon onnistuminen ja toipuminen ovat ensimmäiseksi ja viimeiseksi kiinni omasta hoitomotivaatiosta, oli se hoitotapa tai itsehoitotapa mikä tahansa. Motivaatiota ei ole pakko olla koko ajan saman vahvuisena, vaan sitä voi vahvistaa hoidon aikana. Välillä se saattaa myös horjua, mutta löytyä jälleen uudelleen.
Mutta tuohon avauslauseeseen takaisin. Luopukaa siitä mitä ette tarvitse. Elämässä voi olla niin paljon kaikkea turhaa romua ja krääsää, jota raahaa mukanaan ihan turhaan. Sekä materiaalista että henkistä.
On tavaroita ja tarpeita, joita ulkopuolinen maailma on uskotellut ihmisen elämässään tarvitsevan, vaikka ihminen itsekin ihmettelee että mitähän minä tälläkin teen.
On myös pieniä “turhuuksia”, jotka antavat iloa, nautintoa ja kauneutta elämään ja eivät siten olekaan oikeastaan turhuuksia.
On suuria painavia turhuuksia, jotka muodostuvat painolastiksi ja alkavat haitata elämää.
Sitten on myös tavoitteita, toiveita ja unelmia, jotka kannustavat ihmistä eteenpäin, ja jotka ovat tärkeitä suunnan antajia elämässä! Niitä on hyvä ihmisellä olla. Aamen.
Asioihin vaikuttaminen järkeilemällä ei aina ole yksinkertaista eikä tahdo onnistua.
Kaikkea ei tosiaan voi pysty ihan tuosta vaan taskulaskimen kanssa selvittämään, asiat ovat sen verran monimutkaisia että ei onnistu. Mukana ovat selkeän loogisen yhden asian johtamisen seuraavaan lisäksi ne tuhannen muuta vaikuttavaa tekijää joita ei tahdo saada siihen laskimen muistiin sopimaan.
Kaikenlaisissa asioissa on mukana aina mekaanisen tapahtumasarjan lisäksi häiriötekijöitä, suunnitelmissa huomioonottamattomia pikkutekijöitä, ihmisten toiminnassa sitten vielä aivoihin urautuneet toiminta- ja selviytymiskaaviot, joita tahtoo noudattaa vaikka tietäisikin että ne eivät kaikessa ole parhaita mahdollisia… mukana ovat tunnepuolen asiaa johonkin päin työntävät tekijät, hyvänolon kokemusten muistijäljet, samaistumisen tarpeet, pelot, kiintymykset ja mitä kaikkea… samaan soppaan sekoittuvat tietysti kulttuuriset, terveydelliset, sosiaaliset, ymmärryskyvyn rajoitteellisuudesta johtuvat ja monet muut tekijät. Kovin harvoin asian järkeily yksinkertaisilla keinoilla on helppoa.
Mutta, asioiden ja elämän monimutkaisuudesta ei silti suoraan seuraa että ne olisivat henkien ja demonien hallitsemia. Ketostix mainitsi suggestion ja itsesuggestion, joista jälkimmäistä uskon itsekin käyttäneeni jossain yksinkertaisessa muodossaan tehdessäni pesäeroa alkoholismiin. En pidä sitäkään yliluonnollisena asiana, siitäkään huolimatta että en sen toimintaa loppuun asti ymmärrä.
Just hiljattain kuuntelin yhden professorin alustusta (ihan eri aheesta joka nyt ei tähän kuulu) ja hän uskonnon hegemonian suhtautumisessamme moniin asioihin mainitsi että hegemonian kannalta on jopa yhdentekevää onko jotain jumalaa olemassa vai ei. Jos ihmiset ajattelevat, käyttäytyvät ja toimivat kuin jumala olisi olemassa niin siinä se on.
Huomenta “Ketostix” ja hyvää loppupääsiäistä. Vähän hankalaa kommentoida kirjoitustasi tällä kertaa. Sen takia, että ensimmäisessä kappaleessasi esität alkoholin “tavallaan yliluonnollisena” asiana, ja toisessa ja kolmannessa osut asian ytimeen.
Joku asia on minulle silloin “yliluonnollinen” kun sille ei ole selitystä. Jopa minulle alkoholin vaikutusmekanismi on tullut sen verran selväksi, että olen pystynyt elämään sairauteni kanssa varsin hyvin. Alkoholismin “demoniksi” julistaminen pitää sisällään vaaran luopua kaikista raitistumisponnisteluista ennen kuin on yrittänytkään.
Järjellinen, rationaalinen ajattelu toimii tiettyyn pisteeseen asti. Klinikkaterapiani muistutti aivan tavallista “projektia” rakenteeltaan. Oleellisena erona se,että projekti päättyy yleensä ennalta määriteltyyn tulokseen. Klinikkaterapia oikeastaan vasta alkaa sen päätyttyä. Tätä pääosa kanssapotilaistani ei sisäistänyt. Minulle oli hyvin tärkeää palata päihdehuollon jälkitoimenpiteisiin terapiani loputtua. Pystyin soveltamaan oppimaani oikeissa olosuhteissa ja pitämään ne mielessä. Pitkä ja kivinen tie, mutta kannatti. Ja kannattaa edelleenkin.
Aivan! Kannattaakin muistaa, että edes tiede ei ole pystynyt antamaan yhtä tyhjentävää selitystä päihdeaddiktiolle, ja sikäli se on osittain “selittämätön” tai “moniselitteinen”. On olemassa monia erilaisia lähestymistapoja addiktioon: biologinen, psykologinen, sosiaalinen, psykososiaalinen jne… joista yksikään ei ole ainoa oikea, vaan kokonaisuus muodostuu kaikista niistä, ja kenties vielä jostain muusta.
Demoneja on kauhuleffoissa ja Iron Maidenin biiseissä, ja ne demonit riittävät minulle ihan hyvin. Joillekin on kuitenkin vaikea ymmärtää, että esim. tällä foorumilla käytetty sana “Viinapiru” on pelkkä metafora, epärationaalisen ja hallitsemattoman päihdeaddiktion vertauskuva.
Samalla lailla kuin lapselle puhutaan vaikkapa “Känkkäränkästä” joka aiheuttaa kiukuttelua ja oikuttelua.
Tuollaiset ulkoistamis-metodit toimivat joskus hyvin!
By the way, päihderiippuvuuteen liittyy joskus myös niin pahoja ja hurjia lieveilmiöitä, että ne voisi mieltää lähes “demonisiksi.” Esimerkkinä vaikkapa huumeriippuvuuteen ja huumekulttuuriin liittyvät eriskummallisuudet.
Tai vaikkapa alkoholin vaikutuksen alaisena joillain ihmisillä esiintyvä kontolloimattoman väkivaltainen ja pahansuopa käytös, jolloin ihmisestä sanotaan ettei hän ole “oma itsensä”.