Hyviä näkemyksiä.
Eihän alkoholi mitään uutta tuo ihmiseen, oma itsensä hän on, mutta alkoholi nimenomaan poistaa tuon kurinalaisuuden ja kontrollin, jolloin mustimmat piirteet helposti pulpahtavat esiin. Kirjallisuudessa ollaan sitä mieltä, että nuo ikävät asiat liittyvät usein ristiriitatilanteisiin.
Se on kyllä ihan totta, että a.) Jumala on, jos minulta kysytään ja b.) jumala on, jos keneltä tahansa kysytään. Jo pelkästään ajatus jumalasta tekee siitä tavallaan totta ja niin kuin on tunnettua, ei siihen ajatukseen suhtauduta aivan intohimottomasti jumalankieltäjienkään piireissä. Miltei päinvastoin. Niin suurena peruskysymyksenä Jumalaa tai jumalaa ei vain voi ohittaa, kun ihmisestä tai varsinkin ihmisyhteisöistä puhutaan: suhde tuohon ajatukseen muotoillaan joka tapauksessa.
Meidän aikamme ja kulttuurimme yliluonnollista on selittämätön. Muinaisten aikojen ihmeet toteutuivat, kun ennustukset toteutuivat. Esimerkiksi jumalallinen inkarnaatio Jeesus Nasaretilaisessa kirjoitettiin auki evankeliumeihin ikään kuin vastaamaan monta sataa vuotta vanhoihin ennustuksiin. Ylipäätään UT avautuu ihan eri tavalla, jos lukee sitä tavallaan myös kommentaarina VT:lle. Yliluonnollista oli se, minkä tavallaan odotettiinkin tapahtuvan: ei välttämättä se, että tapahtui jotain järjellisesti tavoittamatonta. Itse asiassa, voidaan ajatella niinkin, että Jeesuksen tärkeimmät ihmeet olivat niitä, jotka järkikin tavoitti: lopunajan saarna, joka väitti VT:n kiukkuisen ja vittumaisen sotajumala Jahven olevan kaikkien kansojen, eikä vain juutalaisten, Jumala ja jonka armollisuus ei katsonut sukupuolta, kansalaisuutta tai etnistä alkuperää. Ei edes uskonnollista vakaumusta.
Omalla kohdallani riippuvuuden “yliluonnollisuuteen” liittyy aika pitkälle tuo antiikinaikainen asetelma: jos retkahdan tuopille, tiedän jo nyt ennustaa, miten siinä käy. Siinä käy niin, että miestä viedään kuin pässiä narusta ja mitään en mahda. Tämä on KOKEMUKSENI, vaikka samaan aikaan tiedän, että jossain maailmanlaidalla tiedemiehillä on tuhannen sata selitystä sille, miksi noin käy. Selitysten ja järjen todellisuus on kuitenkin aivan eri asia kuin kokemuksen todellisuus. Kokemuksen todellisuudessa elävänä en kyllä mitenkään uskaltaisi omalla kohdallani luottaa selitysten ja järjen todellisuuksiin, että ihan niiden varassa lähtisin enää kokeilemaan, mikä mahtivoima itsestäni löytyisi riippuvuuteni kukistamiseen samalla, kun tinttailisin pikkuisen kaljaa saunan päälle. Järkihän sen sanoo, että voi juoda vähemmän, kun vain juo vähemmän: riippuvaisella se vain ei mene niin. Sitä paitsi, en ihan koe juomista nykyiselläni niin välttämättömäksi, että se tässä mitään ratkaisisi. Mulla on tässä nyt muutakin mielessäni 
Vielä, jos palaan vähän tuohon uskonasiaan, niin minusta esimerkiksi tietynlaisessa turvapuheessa Jumalan suhteen liikutaan aina vähän vaikeilla alueilla. Tunnen tosi paljon kristittyjä, jotka ovat aivan oikeasti riippuvaisia yhä uusista ja aiempaa vahvemmista turvaelämyksistä Jumalan kämmenellä. Kun tunteet haihtuvat, ollaankin sitten tyhjän päällä ja elämä on ilotonta ja sisällötöntä ja Kristus ei ole totta, kun se ei tunnu siltä. Roikutaan koko ajan kiinni siinä toiveessa, että usko tai Jumala tuntuisivat koko ajan joltain - tai että niiden pitäisi tuntua. Hengellisen elämän alueilla on paljon sellaista tunne- ja pehmopsykopuhetta, nättien mietelauselmien ja söpöilyn puhetta, josta ehkä osaltaan haetaan sellaista tilaa juuri tuntea uskonelämänsä joltakin tuntumista. Toinen “ääripää” on tietysti tiukka ja sääntöhenkinen uskonnollisuus, jossa asiaan kuin asiaan muodostetaan ryhmäkurin puitteissa kovin ehdottomia kantoja: turvatunne tulee siitä, että on selvät rajat. Ongelmallista molemmille voi olla, ettei näiden piirissä oikein uskaltauduta elämälle, joka on epävarmaa, selittämätöntä, muotteihin sovittamatonta ja ehkä useammin jopa elämyksetöntä kuin elämyksellistä.
Luulen, että jossain määrin olisi tietynlaisille ihmisille hyväksi elää - vaikkapa ekologisessa suhteessaan - kuin Jumalaa ei olisikaan: kuin olisi itse vastuussa edes jostain
Eihän alkoholi mitään uutta tuo ihmiseen, oma itsensä hän on, mutta alkoholi nimenomaan poistaa tuon kurinalaisuuden ja kontrollin, jolloin mustimmat piirteet helposti pulpahtavat esiin. .
[/quote]
Ryyppäsin loppuaikoina lähes aina yksin tai sitten sellaisessa seurassa jossa ei rankkaa juomista tarvinnut hävetä. Omat rumat ja kauhistuttavat tekoni teinkin aina selvinpäin. 
Moraali heikkeni aivan olemattomaksi, toisinaan häviten kokonaan. Se oli lähes demonista aikaa… olen käynyt ne asiat terapiassa läpi enkä enää niissä ryve, mutta on todella kauhistuttavaa mitä viina mielenterveydelle voi tehdä.
Jep! Ja itse asiassa, mitä kirkkaammaksi tajunta alkaa palautua, sitä selvemmin näkee vasta nyt, miten sotkussa oma mieli onkin ollut juovana aikana. Ahdisti ja kiristi vain niin omituisesti, oli koko ajan aivan hukassa oleva olo, vaikka olisi ollut pitkäänkin selvänä vuorollaan. Se on aikamoinen myrkky ja toisaalta aivot ovat melko herkkä elin.
Tarkennan/korjaan vielä hieman itseäni. Siis riippuvuuden syntymekanismin, kehittymisen mekanismin aivokemiassa ja päihteiden vaikutukset lääketiede pystyy kyllä selittämään hyvinkin pikkutarkasti nykyisin, mutta ei koko riippuvuusilmiötä moniulotteisuudessaan.
Ja kyllähän päihteet voivat tuoda ihan “uusiakin puolia” ihmiseen; hyvin pahojakin, tai ikäviä puolia. Tästä on paljon traagisia esimerkkejä sekä rikostilastoissa että ihan päihderiippuvaisten karuissa elämänkohtaloissa.
Päihtyneenä tai päihderiippuvuuden pakottamana ihminen voi tehdä tekoja, joita hän ei selvinpäin tai riippuvuudesta vapaana voisi kuvitellakaan tekevänsä.
Tästä huolimatta: kivaa pääsiäispäivää ilman liikaa aprillia kaikille. 
Ehkä taas välillä joudutaan huomioimaan se, että sanat ja kieli jolla ajattelemme ja itseämme itsellemme ilmaisemme eivät aina ja kaikilla ole aivan samoja.
Nyt on noussut esiin tuo “yliluonnollinen”. Minulle se tarkoittaa jotain sellaista jonka väitetään olevan luonnonlaeista ja materiaalisesta todellisuudesta riippumatonta ja luonnonlakien vastaista, “ihmettä”, joka on ristiriidassa “tavallisen todellisuuden” ja materian mahdollisten käyttäytymisstapojen kanssa. Ja ymmärrän senkin, että materialla on mahdollisia käyttäytymistapoja varmasti paljon enemmän kuin tämänhetkinen tietämyksemme pystyy osoittamaan niitä olevan. Eivätkä ne meille toistaiseksi tuntemattomat materian käyttäytymistavat ja ilmenemismuodot vielä ole “yliluonnollista” tai “henkimaailmaa”… ovatpa vain asioita joita emme tunne.
Jossain viestissä tuli esiin sensuuntainen määritelmä että yliluonnollista olisi kaikki jota emme ymmärrä. Tuohon hiukan laittaisin vastaan… ei kaikki jota minä en ymmärrä , mopon systysjärjestelmästä lähtien, mitenkään yliluonnollista ole… kyllä se tästä maailmasta on, vaikka joskus muulta näytttää.
Alkoholin vaikutusia ihmiseen ei varmasti aivan tarkkaan tunneta nyt eikä ehkä vielä pitkään aikaan. Vaikutukset kun ovat aina riippuvaisia myös muusta maailmasta, ihmiset ovat paitsi erilaisia, myös muuttuvia itsensä suhteen, ja yhden tekijän vaikutus ihmiseen on aina vain osa tuhansien muiden tekijöiden helkutin monimutkaista vaikutusten rypästä, vaikutusten toisiinsa vaikuttamisenkin monikerroksista umpisolmua… yksinkertaistukset voivat toimia asiaa tutkittaessa todennäköisiä suuntia osoittavina karttoina, mutta lopullinen totuus niin tässä kuin monessa muussakin asiassa tuntuu aina kuvaa tarpeeksi tarkennettaessa karkaavan edellä…
Sekään ei ole mikään henkimaailman juttu, vaan ainoastaan sitä että asiat kertakaikkiaan ovat monimutkaisia.
p.s.
Ihan ilman minkäänlaista kritisoinnin halua kysyisin pientä selvennystä Ketostixilta… viestissä esiintyi jotain sellaista kuin ettei edes tiede ole pystynyt selvittämään… mitä muita vaihtoehtoja todellisuudessa asian selvittämiseksi on kuin tiede / tutkimus? Tiedän, että edelleen osa ihmisistä kehottaa tieteen asemesta etsimään vastauksia niin luonnontietellisiin kuin teknisiin, taloudellisiin ja poliittisiinkin asioihin raamatusta, koraanista tai muista henkimaailman kirjoittamiksi väitetyistä teoksista. Tarkoititko niitä tuolla muulla kuin tieteen käyttämisellä asian tutkimiseen?
Erittäin hyvä huomio keskustelusta, jonka perusasetelma on täysin semanttinen.
MM,
Tieteellä tarkoitin lähinnä lääketiedettä, johon kuuluu siis myös psykiatria.
Sen lisäksi on olemassa erilaisia psykologisia, ihmiskäsityksellisiä, filosofisia ja sosiaalisia (sosiologisia) lähestymistapoja aiheeseen, joita en nyt laskenut mukaan tieteeseen.
Ei tässä mistään tontuista ja metsänhengistä nytkään ole puhe, vaikka niitä olisi varmaan kiva nurkissa väijymässä nähdä. 
Itse asiassa tarkoitin Fingerporin “Heräämisopasta”, josta löytyy korkein mahdollinen tieto. 
Ok, tarkentelin vaan… tässäkin kun on aina hiukan miettimistä mitä kukakin milläkin tarkoittaa.
Minä noin yleensä keskustelussa sisällytän tieteeseen kaikkikin alueet joita yleensä tutkitaan, ja tieteellisiä tai ainakin rehellisiä menetelmiä käytetään.
Onhan kai teologiakin laskettu tieteeksi, ainakin siltä osin kuin se todella tutkii eikä aseta ennen tutkimusta tutkimuksen lopputulokseksi jotain jonkun kauan sitten kirjoittamaa tai julistamaa oppia… sille puolelle kun mennään niin ei minusta voida oikein tutkimuksesta puhua… todistelusta kylläkin, jos se on tarkoituksena.
Itse olen oppinut uskomaan itse raittiiseen elämään. Jo tuo lienee eräänlaista luovuttamista. Myös viinaa piti juoda, niin paljon, että luovutin lopulta pakon edessä. Ei siinä jälkeenpäin ajatellen itsellä ja omalla tahdolla ollut mitään tekemistä. Myös oma tunne-elämä piti saada, niin sekaisin, että oli valmis taistelemaan ja tekemään ihan mitä tahansa, kunhan ei siellä itsesäälin suossa enää tarvitsisi rämpiä.
Onko luopumista sitten se, että raittiina tekee jatkuvasti töitä itsensä kanssa ja opettelee luopumaan kaikista turhista ajatusmalleista, käytöstavoista, luonteenpiirteistä jne. meillä alkoholisteillahan näitä riittää. Kuten edelläkin joku jo sanoi, on tuo luopuminen ollut itselle todella hankalaa. Niitä pitää saada jauhaa ja kuluttaa tarpeeksi paljon ihan kuin alkoholiakin piti juoda, kunnes lopulta tulee seinä vastaan ja nostaa kintaat pystyyn. Ja sitten se häviääkin, kuin itsestään 
Luovuttamisen paikkoja tulee eteen, niitäkin. Muistan hyvin, miten nostin kintaat pystyyn ja annoin mennä 90-luvun alussa, sen perhanan laman pullautettua työntekoni ja yrittämiseni aivan persiilleen. Muistan, miten sadantuhannen ennakko-ym verorästieni kanssa kääntelin papereita vielä iltamyöhään vihonviimeisenä maksupäivänä ennen luottotietojen räjähtämistä… totesin etten mitään voi. Ison nipun yrittäeläke- ym laskukirjeitä survoin avaamattomina roskiin, hain lisää kaljaa ja päätin että menköön, perkele!
Ja kyllä menikin. Lopullinen pelastus tuli vasta verovelkojen vanhemisen myötä, kuuden-seitsemän vuoden kuluttua. Olihan siinä hetken kevyt olo, antaa palaa-systeemillä. Ehken osannut ihan täydellisesti luovuttaa silloinkaan, jotenkin yritin huolehtia ettei lisää läskiä tulisi eikä ihan kaikki sillat palaisi.
Ja sittenkin, olen nyt sitä mieltä että kyllä minun jaloilleen nousuni kuitenkin riippui myös siitä että lakkasin luovuttamasta, heti kun se jotenkin mahdollista oli, aloin taas keräämään langanpäitä käsiin… ensin ihan pienissä asioissa ja hiljalleen sitten koko elämänhallinnan suhteen.
Paras oivallus saattoi olla se kun päätin että alkoholin suhteen nyt ainakin saan ihan itse päättää, eikä minun sen edessä sentään tarvitse luovuttaa ja loppuikääni seurata omaa menoani alamäkeen. Ja tosiaan, sen sai päättää itse! Eikä se lopulta niin vaikeaa ollut kuin lennokkaimmissa kauhukertomuksissa annetaan ymmärtää… ehkäpä itsekunkin tulee hiukan joskus korostettua niitä vaikeuksia joiden läpi on kahlattu… ehkä me sillä pikkuisen itsetuntoamme varjelemme ja osoitamme jotain erityistä kans olevamme. Ei se alku helppoakaan ollut, en sellaista mene väittämään, mutta ihan mahdollisuuksien rajoissa, niin minulle kuin muillekin. Ja aika, se minullakin on antanut perspektiiviä tuohonkin asiaan, omaan kokoonsa on supistunut sekin patti elämässäni… ei se enää ole aikoihin hiertänyt millään lailla eikä sitä erikseen esiin kaivelematta niin muistakaan.
Luopuminen, se sitten taas on eri asia. Ehkei itsetarkoitus sekään vaan ehkäpä sekin vain työkalu jolla välttää monenlaisia murheita. Monenlaisen rihkaman kerääminen ja haaliminen aiheuttaa paineita, sekin, ja omaa asemaa mukamaspönkittävien , tulevaisuuttaturvaavien tavoitteiden, milloin mihinkin arvoon tai asemaan pyrkimisten hyötypuoli voi uhrattuun työmäärään ja hermoiluun nähden jäädä aika vaatimattomaksi. Tunnenpa ihmisä jotka pyrkimisensä turvaamiseksi joutuvat jos jonkinlaista dopingia, mömmöä ja piristettä, turruttavaa ja virkistävää, mitä milloinkin, popsimaan, ettei vaan jäisi kesken jokin tärkeä itselle asetettu …niin, milloin mikäkin asema siellä joka sinne on itse kangastelemaan nostettu. Monesti leppoisammalla asenteella ja pyrkimisestä luopumalla voisi elää -ehkä taloudellisesti vaatimattomammin- mutta joskus vähemmillä suorituspaineilla, kiirehtimättä nauttienkin elämästään.
Tämmöistä kulmaa minäkin tiiraan: sanoisinko jopa niin, että olen SIVUUTTANUT alkoholin
Tämä herätti minussa pitkällistä off topic pohdiskelua ja pään raapimista jo eilisestä lähtien.
Jos itselle on kaikki ollut helppoa ja raitistuminenkin on ollut kuin kukkakedolla tanssimista, niin ehkä ei pitäisi silti olettaa että se on kaikille yhtä helppoa, tai elämä sujuu kaikilla muillakin kuin tanssi, vaikka se itsellä niin sujuukin.
Vaikka positiivinen ajattelu on hienoa, siitä voikin olla lyhyt matka täydelliseen empatian puutteeseen ja myötätunnottomuuteen, kyvyttömyyteen asettua toisen asemaan.
Asia on minullekin läheinen, koska onhan elämä kohdellut minuakin loppujen lopuksi varsin hyvin. Olen saanut elämässäni rakkautta, terveyttä, vapautta ja vieläpä menestystäkin ikäänkuin kohtuullisissa määrin.
Kovat kokemuksetkin olen saanut käännettyä voitoksi, ja kauheatkin virheet anteeksi, ainakin toistaiseksi. Sekään ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys.
On kuitenkin opettavaista kohdata heitä joilla ei ole asiat yhtä hyvin kunnossa; on erilaisia sairauksia, ongelmia, syrjäytyneisyyttä. Suurempi annos “pahan kokemuksia” kuin minulla.
Käytin nyt tahallani tuota värittynyttä sanaa “paha”, jota ei ole totuttu yleensä liittämään tieteelliseen näkökulmaan vaan se esiintyy uskonnoissa ja moraalifilosofiassa.
Pahan käsitettä on kuitenkin käytetty myös sosiaalitieteeessä: esim. Merja Laitisen ja Johanna Hurtigin (toim.) kirjassa "Pahan kosketus - ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljillä".
Siihen ovat kirjoittaneet esseitä sosiaalialan työntekijät, jotka ovat joutuneet työssään tekemisiin ilmiöiden kanssa, joita voi sanoa pahaksi, tai joskus jopa pahuudeksi. Kyseessä siis inhimillisen pahuuden kohtaaminen.
Insesti, väkivalta, rasismi, rikollisuus, päihdeongelmat kaikkine lieveilmiöineen… Meidänkin yhteiskunnassamme on ilmiöitä, joita on helppo pitää marginaalisina jota ne ovatkin, mutta jotka kuitenkin ovat olemassa; aiheuttaen suurta inhimllistä kärsimystä, ja joita myös eri viranomaiset joutuvat kohtaamaan.
Onneksi joutuvat, sillä viranomaisten mahdollisuus puuttua yksityisen ihmisen elämään nimenomaan auttamistarkoituksessa on hyvinvointiyhteiskunnan piirre.
Huomenta! Ihan vain pari kysymystä, koska kirjoituksesi hämmästytti minua. Saan sellaisen kuvan,että olet onnistunut laittamaan menneet kattilaan ja kannen kiinni. Minäkin olen jo aika pitkällä tässä asiassa, mutta jotain on vielä käsittelemättäkin.
Kursivoimaani viitaten kysyisin, milloin ja miten löysit oman käännekohtasi? Tuskin ainakaan pelkkien positiivisten kokemusten avulla?!
Vaikeuksien korostamiseen sen verran, että minulle riittävät yksinään ne terveydelliset vahingot joita oma juomiseni aiheutti. Minulla on ollut uskomattoman hyvä tuuri, että ylipäätänsä melkein kaikki on palautunut. Pahin asia on polyneuropatia (hermostosairaus), joka onneksi on melkein parantunut- sillä varuksella, että uusi juomisen aloittaminen saa sen puhkeamaan uudelleen. Tästä sain hyvän muistutuksen kun vajaa pari vuotta sitten retkahtamiseni yhteydessä jalkani taas menivät altani. En päässyt kolmeen päivään asunnostani ulos ja vessaankin ensimmäisinä päivinä vain nelinkontin. Riittää täysin kauhukokemukseksi.
Itsetunnon varjelu ja sen säilyttäminen minut oikeastaan vasta raittiiksi sai. Minulla oli/on kuitenkin vielä sen verran itsekunnioitusta, että en aio enää vajota sinne missä olin. Nöyrä toive, vähemmän päätös!
Mukavia kommentteja olen saanut, kiitos!
Ketostixille joudun hiukan oikaisemaan… ei juomisen lopettaminen minullekaan helppoa ollut, eikä mitenkään kukkakedoilla tanssia, olihan se alku ihan totista vääntöä. Mutta, ei siinä nyt veri korvista tirskunut tai kiirastulessa niin kärvennetty miestä että luut olisivat lihoista irronneet. Kyllä sen ensimmäisen viikonkin kesti, hammasta purren ja seuraava olikin helpompi -tai sitten alkoi tottumaan.
Ei kannattane ampua yli, mihinkään suuntaan. Tosiaan, Ketostix on varmasti oikeassa, jos oma elämä on aina ollut kovin helppoa ja eteenpäin on menty, voi olla vaikeuksia ymmärtää muidenkaan vaikeuksia -varsinkin jos ne vaikeudet ovat ihan eri elämänalueilla kuin omat -ehkä sitten pienet- murheet. Yhtäläillä voi vaikeuksia tulla ymmärtämisessä, jos tulkitsee elämänsä niin, että minullahan tässä on kärsimystä ja tuskaa olllut, eivät nuo toiset, jotka eivät ole tätä kokeneet, voi niin kovin kärsiviä ollakaan.
Tällä hetkellä olen tekemässä ihmisten kanssa, joilla on ollut moninverroin kovempaa kuin minulla, ja lähtökohdat niin paljon heikommat että en viitsi edes verrata omia juttujani, juomisen lopettamista, konkursseja, satunnaista asunnottomuutta ja nälkääkään niihin olosuhteisiin joista he ovat henkensä hädässä lähteneet. Ollaan ihan eri tason asioissa.
Mutta, ehkäpä ei ei tarvitsekaan verrata vaikkapa minun “pientä” hätääni jonkun toisen “suureen” hätään. Kun se ajankohtainen ja just senpäiväinen on, se hätä tai ongelma, se on kokijalle suuri.
Andante kysyi niistä käännekohdista. Jospa osaisinkin vastata. Ehkä noissa monissa elämäni muutoksissa, milloin pahempaan, milloin huonompaan, ei aina olekaan tapahtunut jyrkkää käännettä, ei ole vempautettu asioita toiseen suuntaan kuin seinästä pompaten, vaan joskus on saattanut kurssi kääntyä hiljaa ja huomaamatta kuin jyskyttävällä valtamerilaivalla ruorimiehen torkkuessa, hiljalleen vaan on tuuli sortanut keulaa toiseen suuntaan.
Moni muutos on varmasti muhinut alitajunnassa pitkään, ehkäpä juomisen lopettaminenkin, vaikka se itselleni valkeni kuin uutena asiana sinä aamuna jolloin ajattelin että jospa kokeilisin pystynkö… Monet pienet asiat varmasti olivat vaikuttamassa, työntämässä ajatteluani uuteen suuntaan, on ihan mahdollista että kysymys oli asioiden yhteisvaikutuksesta joka sitten alkoi murtautua pinnalle, kun se oli niin paljon vahvistunut että sen uskalsi ajatuksena itselleen esiin nostaa. Ja sitten, vasta myöhemmin, kun oma usko alkoi riittämään, sen pystyi kertomaan muillekin.
Sieltä yhteiskunnan ulkopuolelta sitten taas, ensimmäisiä pieniä juttuja olivat ne tapaukset jolloin koin olevani jossain hyödyllinen, jostain tuli vähän taas palkallistakin työtä, jotain pieniä asioita pystyin toivottomalta tuntuvasta velkataakasta huolimatta hoitamaan… niin…kyllä ne onnistumisen kokemukset sittenkin olivat parhaita lääkkeitä.
Mua on aina vähän hämmentänyt joidenkin ihmisten tapa leuhottaa menneisyytensä rankkuuksilla siihen tyyliin, etteiväthän toiset elämästä mitään tiedä, kun ei ole päihde- ja vankilakierrettä takana. Olen vähän sitä mieltä, etteivät sellaiset kierteet tai edes niistä selviytyminen tuota muassaan asiantuntijuutta yhtään mistään muusta kuin päihde- ja vankilakierteistä. Muuten olisi parempi opetella vain kuulemaan, mitä toisilla on tarinoinaan. Ei täällä kukaan ihan vain helpolla pääse eikä kenellekään tarjoilla onnea kuin Manua illalliselle. Tämän nyt sanon vain ihan omasta kokemuksestani, kun olen kans ikäni tehnyt töitä erilaisten ihmisten parissa: minusta näyttää vahvasti siltä, että suru ja pettymykset, menetykset ja rakkauden vajeet yhdistävät ihmisiä erilaisista taustoistaan huolimatta. Kyllä jokainen osansa saa eikä ketään auta yhtään se, että siihen menee omien ongelmiensa kanssa besserwisseröimään, kuka mistäkin eniten tietää. Omista kokemuksista ja hankaluuksista voi kuitenkin ammentaa ymmärrystä toisia kohtaan, jos jotenkin lähtökohtaisesti hyväksyy sen, että niille toisille ne omien elämiensä ongelmat ovat aivan yhtä tosia kuin omat jutut ovat olleet itselle. Pahimmillaan jonkinlainen asennoituminen toisten vähäisempiin kärsimyksiin voi johtaa vain näiden vähätellyksi tai mitätöidyksi tulemisen kokemiseen.
Tosiaan, se oma kokemus on kuitenkin täysin subjektiivinen, omakohtainen ja jokaisella ihmisellä on siihen oikeus. Sanotaan että kengättömien pitäisi ajatella jalattomia, mikä on ihan oivallinen sanonta, mutta ei varmaan paljon lohduta jos joutuisi kävelemään ulkona avojaloin talvipakkasella.
Jos ihminen haluaa kertoa omista kokemuksistaan ja vaikkapa vaikeuksistaan, siihen ei kannata minusta suinkaan heti oikopäätä suhtautua “leuhottamisena”, eikä myöskään “itsensä korostamisena”.
Karut ja kovat kokemukset eivät myöskään anna oikeutta vähätellä muiden kokemuksia.
Kaikki on myös kiinni siitä, kuinka voimakkaasti tai pahoina tietyt asiat kokee. Esimerkiksi minua ei kovin paljon hetkauttanut oman isäni kuolema kun olin 17 v., kun taas joku toinen olisi samassa tilanteessa voinut mennä täysin rikki.
Me ihmiset olemme eri kohdista ja eri tavoin heikkoja ja vahvoja, ja koemme samoja asioita eri tavalla. Kukin omalla tavallamme.
Jollekin voisi olla hirveä häpeä myöntää omaavansa vaikkapa päihdeongelma, taikka joutua peräti päihdehoidon asiakkaaksi. “Katkolle, härre gyyd mikä häpeä!” Monelle suurempi häpeä kuin kännääminen.
Minua päihdehoitoon meneminen ei puolestaan hävettänyt lainkaan. Olin siihen aikaan niin tyhmä ja naivi, että ninusta se oli pikemminkin jotenkin coolia! Rock n roll! 
Kokemuksia karttuu meille jokaiselle, ja Antiloopin paluu sen jo totesikin, ei täällä kukaan sentään ihan ilman kolhuja selvinne.
Totta tietysti on on, että eri tavoin elämämme läpi pääsemme. Kengätön voi kokea olevansa kurjempi kuin jalaton… millä me kenenkin kokemisen pystyisimme mittaamaan.
No, omaan kokemiseemme voimme vaikuttaa, ainakin jossain määrin. Ja kokemisemme muuten muuttuu, koko elämän ajan. Ikä on aikamoinen rasite, monessa asiassa, mutta on siitä etunsakin. Asioihin alkaa suhtautumaan rauhallisemmin, ja monen asian suhteen tosiaan on niin, että se mikä ei tapa, se vahvistaa.
Minulle on luultavasti juuri ajan kulumisen,asioiden kertaantumisen eri muodoissa ja ehkä myös sen oman itsen keskipisteenä ajattelemisen hiipuessa alkanut moni nuorempana valtavan suurena tuntunut asia jotenkin kutistunut kokoisekseen, eikä ihan joka juttu enää kolhaise samoin kuin pari-kolmekymppisenä.
Se omien kokemusten esilletuonti, usein se tietysti voi olla ihan vaan harmitonta sosiaalista toimintaa, puhetta “tärkeistä ja syvällisistä asioista”, tilanteita joissa kaikki puhuvat mutta lopulta kukaan ei edes vaivaudu sen vertaa kuuntelemaan että kommentoisi… ja silloin usein tarinankerronnassa lipsahdetaan sinne yliampumisen , värittämisen ja niin tuskan kuin riemunkin hehkuttamisen puolelle.
No, eipä siitä mitään harmia ole, jos kukaan ei joudu vasten tahtoaan kuuntelemaan eikä tarinankerronta jää itselle alati toistuvaksi nauhaksi joka sitten kulkee mukana jo tämän päivän ja huomisenkin asioissa… silloin vois olla parempi lakata niin aktiivisesti kaikkea muistamasta.
Niin, mainitsin jossain viestissäni että nyt olen paljonkin tekemisissä ihmisten kanssa, joilla on ollut varmasti rankempi ja syvempiä haavoja jättävä elämä kuin minulla, enkä minä tietenkään pysty edes eläytymään kaikkeen siihen mitä he ovat kokeneet. Mutta, miksi minun pitäisikään? Heidän kanssaan elän nyt tätä päivää, omalta osaltani olen mukana huomisen rakentamisessa, joillakin tavoin.
Omat kokemukseni, kaikenkaltaisesta, ovathan ne minua muokanneet, ja ne hionnat, karkeammatkin raspin jäljet, ovathan ne minun asenteissani, toiminnassani, realiteettien tajussani ja ehkä hiukan vaatimattomammassa suhtautumisessani omien asioitteni tärkeyteen koko ajan mukana, ei minun tarvitse niihin aktiivisesti muistista kaivelemalla tai toisille kertomalla henkeä puhaltaa. Eihän kuitenkaan ole , lopputlosta ajatellen tärkeää ne yksityiskohdat minulle tapahtuneista asioista, eivät enää ehkä tapahtumien syytkään, vaan se miten ne asiat minuun vaikuttavat ja olenko ihmisenä edes pikkuisen kasvanut maailman myllynkivien raspatessa kulmia pois.
Niinpä ei minusta olisi edes mielekästä alkaa etsimään vertailukohtia jonkun muun ihmisen kokemien vaikeuksien ja minun vaikeuksieni välillä… mitä mitä niiden vertailuista ja suhdelukujen tietämisistä sitten hyötyisin? Jotain triviaalitietoa jostain ongelmasta jolla sitten voisin hetkellisesti nostaa omanarvontuntoani jossain sopivassa keskustelussa… vai mitä sillä tietämyksellä tekisin, jos sellaista edes olisi mahdollista hankkia.
Tuskin ainakaan mitään sellaista jota nyt tietäisin kaipaavani… ehkä siihen tarvittaisiin taas joku hyvä mainosmies luomaan minulle uusi tarve…
Luulen MM tajuavani pointtisi, ainakin jotakuinkin, mutta eipä siitä kokemuksestaan ja kokemisestaan ihan kokonaan pääse. Vai kenenkäs kokemuksesta/kokemisesta tässä itsekin kirjoitat? Omastasi käsittääkseni. Lieneekö tuo niin paha juttu kuitenkaan, kun kaiken tiedon pohjana on loppujen lopuksi jokin kokemus, jota on sitten lähdetty eri tavoin testaaman/vertaamaan/analysoimaan… Painotus tuo niitä merkityseroja, juuri se, että mihin kohtaan kokonaisuutta se oma kokemus asettuu. Jotta se johonkin asettuisi, niin se vaatii usein sitä kertomista, vähintään itselle, mutta usein myös muille ja useimmiten vielä useaan kertaan, että asiat saisivat uudelleen merkityksiä ja selityksiä. Ihminen hakee sillä tavoin tarkoituksellisuutta ja merkityksellisyyttä erityisesti vaikeille kokemuksille, sekä myös loogisuutta ja juonellisuutta nyrjähtäneille tapahtumille. Ei se sen kummempaa ole, mutta erityisen luontaista ihmislajille. Tarinankerronta on halpaa hoitoa toteutuessaan luonnollisella tavalla luontevissa ympäristöissä ja tilanteissa. Kalliimpi ja äärimmilleen viety se on tietenkin silloin kun siitä on tehty ammattilaisen antamaa terapiaa. Sekin joskus tarpeellista, kuten tiedämme.
