Luopumisen ja luovuttamisen ero

Me Lopettajat
41

Kuten edelläkin todettiin, niin tarinaahan sinäkin kerrot itsestäsi, vieläpä usein sangen monisanaisesti. :smiley: Ja se on ihan jees!
Ja kertomiesi kokemusten ja näkemysten keskipiste olet tosiaan sinä itse, eikä metsänreunan maisemassa usein muita ihmisiä vilahtelevan mainitakaan.

Omaa tarinaamme kertoo meistä jokainen, niin minäkin. Itä-Helsingissä on muuten eräs matalan kynnyksen päiväkeskus päihdeongelmaisille, jonka nimi on Stoori. Siitä on tehty pieni kirjakin, jonka sloganina on “jokaisella meillä on stoori”.

Kuten tiedämme, omien kokemusten kertomista ja muiden kokemusten kuuntelemista käytetään keskeisenä menetelmänä mm. ryhmäterapiassa. Vertaistuki voi toimia sekä täysin vertaisvetoisena kuten vaikka 12 askeleen ryhmissä, että ammattilaisen ohjaamana ryhmäterapiana, ja molemmilla tavoilla sillä voi olla vahva hoidollinen vaikutus.

Omien kokemusten esille tuonti voi olla joskus paljon enemmän kuin “harmitonta sosiaalista toimintaa”, huulten heiluttelua tai tyhjän mälväämistä. Omien kokemusten ja tuntemusten kertominen voi joskus lohduttaa ja valaa toivoa sekä itseen että muihin.

“Panomies ei puhu eikä pussaa” opettaa suomalainen sananlasku, ja ilmankos suomalaiset miehet tekevätkin niin paljon itsemurhia. :frowning:

42

Iltaa “MM” ja ketjulaiset. Minä sain suodatettua metsänmiehen viesteistä itsellekin tutun ilmiön. Nimittäin sen, että ikäni lisääntyessä olen oppinut suhteuttamaan asioita ja suhtautumaan kaikkeen hieman tyynemmin.
Aikaa luonnollistakin- tarpeeksi yrityksiä ja erehdyksiä ei pelkästään päihteen suhteen takanani. Ja varmasti myös jotain vielä edessänikin. Kuitenkin kaikesta olen tähän mennessä selvinnyt. :smiley:

43

Sitähän minäkin täällä harrastan, tarinankerrontaa. Basi ja Ketostix ovat siitä muistuttaessaan aivan oikeassa.

Ja kuuluu se ihmislajin perusominaisuuksiin. Puhetaidon oppiminen mahdollisti tiedon siirtymisen seuraavile sukupolville, tiedon kasaantumisen ja lisääntymisen. (Tosin Karl Erwastin kirja, Raamatun historia selityksiä, mainitsee että alunperin eläimet puhuivat yhtä luontevaa smalltalkia kuin ihmisetkin, mutta nyt ovat “mykän huokailemisen tilassa”, joka sitten taas on minusta kaunis ja herkkä ilmaisu elukoitten puhumattomuudelle)

Onko sitten niin, että olen alkanut omalla kohdallanikin turhaan puheeseen kyllästymään? Aikoinaan, joskus 1980-luvulla, kun ryhmätyö, keskusteluryhmät olivat kovassa nousussa, transaktioanalyyttistä teoriaa opeteltiin ja puhuttiin, puhuttiin puhumasta päästyäänkin ja opittiinkin, itsestämme ja muista, ryhmädynamiikasta ja tunnetasoistamme… minustakin tuli hetkeksi niin avoin ja itseäni esille repivä että lähimmät ihmiset pelkäsivät.

Onneksi meni ohi, pahin pursuaminen silläkin alueella.

Eihän puheissa ja tarinoissa tosiaan pahaa ole. Jos kuulijakunta, joka useilla meistä kuitenkin on se sama ja rajattu, jaksaa olla kiinnostunut. (ei ne yleensä jaksa, jollei tarinoissa ole jotain uuttakin mukana)
Terapeuttisena tapahtumana Itselle ihan varmasti voi jonkun tapauksen avaaminen puhumalla olla selventävä ja puhdistava kokemus, mutta lähinnä tarkoitinkin sitä että siinäkään ei pitäisi, puhumisen makeudesta huolimatta, jäädä toistamaan samoja nauhoja, kertomaan samaa parinkymmenen jutun sarjaa yhä uudelleen ja uudelleen.
Se alkaa jumiuttamaan omaakin ajattelua, eikä sitten sen alkuvaiheen purkautumisen jälkeen enää johda yhtikäs minnekään. Jos huvittaa, niin voi tietysti kokeilla kirjoittaa jokainen hengenvetonsa ja kahvikupin juomisena kirjoiksi, kuten joku Kalle Päätalo, joka teki siitä itselleen elämäntehtävän. Ja pärjäsi. Mutta luulen ettei samanlaisia päiväkirjanpitäjiä kovin montaa suomen kirjakauppojen hyllyille sovi, taisi Kalle ottaa sen tilan haltuunsa.

Tiedän, tiivistää minun pitäisi juttujani. Ajatuksenvirtaa kun soljuu kun sormet näppäimille päästän. Ehkäpä opinkin, joskus.

Sittenkin, vaikka tarinaa kerron, tahallani, ja joskus enemmän omaksi kuin muiden iloksi, niin sittenkin, täällä on jutuissa myös se eteenpäinvievä ulottuvuus; asioita yritetään yhdessä kehitellä, mietitään eri kanteilta, keskustellaan ja yritetään saada jotain uutta esille. Joskus lipsahtaa siihen magnetofoninauhan pyörittämiseen ja taaksepäin katseluun, mutta kyllä täällä useimmilla on tarkoitus kommentoidessaan ja asioita avatessaan löytää uusia ajattelutapoja, oivaltaa jotain uutta ja taas sitten heittää sen uuden ajatuksensa tänne keskustelun kokeilupenkkiin muidenkin avattavaksi ja arvioitavaksi.

Ja se on ryhmätoimintaa ihan hienossa muodossa. Jos sitten joskus menee siihenkin että asioiden pohtimisen asemesta arvioidaankin yksittäisten henkilöiden ominaisuuksia, peräydytään oppien ja opettajien taakse, epäillään ja normitetaan…

Tarinoita kerromme, ja tähän verkkokeskusteluun kuuluu sekin että kun olemme kasvottomina, nimettöminä ja toisillemme tuntemattomina ikäänkuin pimeässä huoneessa, on meidän toki jotain kerrottavakin itsestämme, asioista keskustelukin edellyttää sitä että on olemassa jonkinlainen käsitys keskustelukumppanista. Niinpä pitää siihen vuorovaikutukseen ja pohtimiseen jota tämä tosiaan parhaimmillaan on, liittää itsekunkin vinkkejä itsestään, on tuotava esille asioita joita haluaa muiden itsestään tietävän, kerrottava taustoistaankin, usein ne selittävät myös vuorovaikutuksessa sitä, miksi joku keskustelijoista on johonkin tulokseen jonkun asian ajattelussa päätynyt. Ja saattaapa auttaa keskustelun muita osapuolia hiukan suodattamaan jotain asioita pois häiritsemästä ja löytämään ne “kultajyvät” joukosta.

Siinä sitä taas tuli, aamuista ajatuksenvirtaa… tarinaakin joukossa.

Mukavaa torstaiaamua kaikille!

44

Toiveikasta torstaita myös metsänreunaan. :smiley:
Kyllä minustakin tuntuu, että täällä sitä uutta vinkkeliä ja ikkunaa omaan elämään ja maailman etsitään. Ja löydetäänkin. Parhaimmillaan kertominen muodossa tai toisessa tuottaa sitä uutta näkökulmaa. Tarina saa uutta muotoa ja sen tapahtumat uutta perpektiiviä. Yhdessä ajan kanssa asiat tosiaankin suhteutuvat kokoisiksiin. toistaminen tuppaa olemaan myös aika luonteenomaista ihmiselle ja joskus voi käydä niinkin, että se levy tosiaan jää päälle ainakin kuulijan korvissa täysin samaan kohtaan. Aina ei saa myöskään autettua toista eteenpäin, mutta ehkäpä se silloin palvelee jotain tarkoitusta kuitenkin. Jotain sellaista mikä ei välttämättä ulkopuoliselle aukene. Jotenkin olen joutunut elämässäni hyväksymään myös sen, että kaikki tai kaikkien tarinat eivät etene, kuten minä parhaaksi näkisin. Muutosta ei tule tai se on hyvin, hyvin hidasta. Kyllä se toiminta ja tässä hetkessä tekeminen on hyvä olla mukana kertomisen rinnallakin. On nimittäin niinkin, että se oma tarina muuttuu myös sitä kautta. Onnistumisen ja pärjäämisen kokemukset, yhdessä tekeminen ja muiden välittäminen vaikuttaa vähintäänkin siihen, että millainen subjekti tarinassa esiintyy. Omassa työssä nähnyt, että molempi parempi. :smiley:

45

Jepulis! Dialogisuuden ideahan on siinä, ettei kukaan tuo pöytään mitään valmista totuutta vaan oman kulmansa siihen: “todellisuus” todentuu dialogissa, vuoropuhelussa, tavallaan nousee siitä. Minä en olisi oivaltanut yhtään mitään tämänkään talven aikana ilman dialogia, siis Plinkkiä. Se kai on kovin tyypillistä päihderiippuvaiselle, ettei ulospääsyä oikein tahdo löytyä, kun yhdessä ja samassa kierteessä ovat sekä aine että ajatus, asenteet ja tunne-elämä, sosiaalisesta usein puhumattakaan. Uudet kulmat, terävät huomiot, kysymykset ja herätteet ovat mulle aivan kuin polttoainetta tällä tiellä. Dialogisuudelle kai hedelmällistä on juuri lähtökohta, jossa osallistujat hyväksyvät juuri sen, ettei yhtä totuutta ole, vaan useita eri kulmia ja nämä sitten keskinäisessä kanssakäymisessään voivat kirkastaa esiin jotain sellaista, missä totuuskin paljastuu.

46

Joku mainitsi “turhan puheen”, mutta miten se sitten erotellaan mikä puhe on turhaa ja mikä tarpeellista?
Onko olemassa turhaa vuorovaikutusta?

Antiloopin mainitsema dialogisuus on usein hyvä asia, mutta sekään ei ole ainoa oikea ja käyttökelpoinen terapeuttisessa tai hoidollisessa tarkoituksessakaan.
Joskus voi olla tarpeen myös asiantuntijalähtöinen menetelmä; joskus tarvitaan myös hieman niitä valmiita totuuksia.
Toisinaan taas sopivin on kiertävä puheenvuoro jossa jokainen puhuu vuorollaan ja muut kuuntelevat; keskeyttämättä, päälle puhumatta ja kommentoimatta.

Kaikissa noissa on tarpeen kuitenkin arvostaa ja kunnioittaa jokaisen kokemuksia, tunteita ja ihmisarvoa.

Tulipas muuten mieleen, kun joskus entisissä opinnoissa ennen muinoin tein esseen hoidollisista keskusteluryhmistä.
Minulla ei ole sitä tallella enkä viitsi nyt penkoa samoja tietoja kuin silloin, mutta ulkomuisista muistelisin että hoidollisten keskusteluryhmien ja ryhmäterapian juuret Euroopassa juontuvat erääseen psykoterapeuttiin, joka työskenteli erään eurooppalaisen suurkaupungin prostituoitujen parissa. :bulb:
Terapeutti perusti ilotytöille omia vertaistukiryhmiä, keskusteluryhmiä, jossa nämä saivat vertaistukea raskaassa ammatissaan ja usein varsin raskaissa elämänkohtaloissaan.

Muistaakseni tämä tapahtui 1900 -luvun alussa, eli hieman ennen kuin puhtaasti vertaisvetoinen ja riippumaton AA syntyi Atlantin toisella puolella.

47

Jaa. Minä en edes puhunut dialogisuudesta minään hoito-ohjelmana, vaan yleisesti. Ainoisiin ja oikeisiin totuuksiin ym. en usko minäkään - en myöskään yleisesti.

48

^ Mutta minäpäs puhuin. :slight_smile:

Ainoat oikeat totuudet puolestaan on minusta vähän sellanen juttu, että niitä kyllä meillä on, ja niitä kuuluukin olla. Nehän on juuri niitä, joita kutsutaan arvoiksi, periaatteiksi ja ihanteiksi. Tai, ideologioiksi.

Esimerkiksi minulle ainoita oikeita totuuksia ovat ihmisten välinen tasa-arvo, ja kaikkien ihmisarvo.
Lisäksi ainoana oikeana totuutena itselleni voisin pitää sitä, että elämä ilman haitallisia addiktioita on onnellisempaa ja parempaa elämää kuin haitallisten addiktioiden kanssa.

Ainoa oikea totuus itselleni on myös se, ettei ketään pidä sortaa, rääkätä eikä kohdella epäreilusti.
Samoin se, että minusta vahvemman kuuluu auttaa heikompaa.

Millaisia totuuksia teillä on?

PS. Maailma on totta. :bulb:

49

Hauki on kala.

50

^En jumalauta usko… :laughing:

51

Vuorovaikutus on taitolaji.

Tottakai, joo, on myös puhetilaisuuksia, joissa ajan mahdollisimman tarkkaan hyödyntämiseksi annetaan vain alustajan, ehdottoman auktoriteetin, puhua, ja kommentointi jää sitten itsekunkin mielessä tehtäväksi tai, kuten varmasti tapahtuu, takanapäin pienissä ryhmissä tai parikeskusteluna tapahtuvaksi. Ne nyt kuitenkin ovat eri juttu, jos porukassa asioita pohdittaessa joku esittää vaatimuksen ettei hänen mielipiteitään saa kommentoida, niin minun puolestani sitten puhukoon jossain muualla kuin minun seurassani.

Palautettahan me kaikki odotamme, kun puhumme tai kirjoitamme. Mutta, kun me odotamme sitä myönteistä ja nyökyttelevää, mielipidettämme tukevaa palautetta… vaikka enemmän saisimme irti puheitamme aukirepivästä, tarkentavia perusteluja kyselevästä, ja silti henkilökohtaisuuksiin menemättömästä, pohdiskelevasta ja vaihtoehtoja esittelevästä kommentoinnista.

Vähän siihen tyyliin kuin entinen kokouksen puheenjohtaja joka esityksen tehtyään totesi että ajan sääästämiseksi vain lyhyet, kannatuspuheenvuorot, sallitaan…

Keskustelussa ja ryhmän toiminnassa se palautteen antaminen vaatii usein taitoa. Pitäisi osata ja muistaa se hampurilaisteoria, jossa pihvi on kätkettävä pehmeiden leipien väliin… eli etsittävä vikaanmenevästäkin puheenvuorosta jotain myönteistä jolla saa palautteen vastaanottajan kuuntelemaan ja suhtautumaan positiivisesti tulossa olevaan… ja sitten se pihvi, eli epäilys, tarkennusvaatimus tai peräti vastakkaisen mielipiteen esittäminen ja taas lopuksi pehmennystä ja tunnustusta alkuperäisen puheenvuoron asiallisille puolille.

Niinhän siinä pitäisi menetellä… mutta kukas perkule niitä muistaa kun jonkun puheenvuoro särähtää korvaan, tuntuupa lpoukkaukseltakin omia arvoja kohtaan tai on kuulijan mielestä ihan selvää perätöntä paskaa… samalla mitalla siinä tulee takaisinpäin lapioitua, samaa tavaraa. Ja vuorovaikutus on tuloksetonta.

Joo… että tavallinen keskustelu… jutustelu omista tekemisistä, smalltalkki yhdentekevistä asioista, ilmojen vertailu tai kuten vanhemmilla ikäluokilla usein, tautien ja oireiden vertailu ja lääkkeiden luokittelu… niistä en sano mitään, eri juttujahan ne ovatkin. Ajankulua, toinen toisensa henkistä silittelyä ja puhumista siksi että hiljaa oleminen on julistettu jotenkin vääräksi… en tiedä kenen toimesta mutta niin se vaan on.

Ja kuitenkin, monesti olen hyvien kavereiden kanssa tuntenut mahtavaa yhteenkuuluvuutta, yhdessä kokemisen tunnelmaa ja mielihyvää juuri silloin kun me vaan teemme yhdessä jotain, emmekä kovin paljon puhu… joskus jopa tuntuu siltä että puhuminen voisi häiritä hienoa tunnelmaa. Vuorovaikutusta on ilman sanojakin.

52

^ Tarvitseeko alustajan olla “ehdoton auktoriteetti”? No ei tarvitse, eikä minkään puhujan tai puheenpitäjän pidä olla ehdoton auktoriteetti, paitsi ehkä Kuubassa aikoinaan jos puhuja sattui olemaan toveri Fidel. :smiley:

Jos kerrotaan omasta kokemuksesta, siihen ei tarvita auktoriteettia. Jos ihminen vaikkapa kertoo omasta päihdeongelmastaan ja fiiliksistään, ei hänen tarvitse mikään auktoriteetti olla jotta voi kertoa siitä.
Silti hänen kokemuksensa ja fiiliksensä ovat totisinta totta hänelle itselleen.

Tällöin mainitut “aukirepiminen ja tarkentavien perustelujen kysyminen” rakentavalla ja hyödyllisellä tavalla vaativat aikamoista empatian tajua ja vuorovaikutustaitoja, ja myös toisen kokemuksen kunnioittamista.
Toisinaan se onkin parempi jättää ammatti-ihmisen tehtäväksi, jos asianosainen sellaisen apuun turvautuu.

Jostain ei-niin-omakohtaisista asioista voidaan käydä debattia sitten hieman tiukemminkin sanakääntein, eikä omista näkemyksistään aina pelkkää nyökyttelyä ja komppailua kannata odottaa.
En minä ainakaan odota. :stuck_out_tongue:

53

Eipä tarvitse, ei. Ja oma kokemukseni on osoittanut että toisinaan ei kannatakaan olla niin auktoriteettia ja koskematonta kommentoinnin ja vuorovaikutuksen suhteen.
Silloin tällöin olemme kaverien kanssa järjestäneet keskustelutilaisuuksia, aiheesta jos toisestakin, siten että olemme paikalle houkutelleet jonkun joko professoritasoisen asiantuntijan tai sitten jonkun sellaisen joka on muuten julkisella toiminnallaan osoittanut jostain jotain ymmärtävänsä. Ja tuntuupa siltä että heistäkin ovat parhaiten sanomansa perille saaneet ne, jotka ovat ottaneet homman enemmän vuorovaikutuksen ja keskustelun kuin opin toisten päähän kaatamisen kannalta. Useimmiten alustajakin pääsee parhaimmilleen vasta kun alkaa tarkentamaan juttuaan jonkun kysymykseen tai epäilyyn vastatessaan.

Ja sitten samanvertaisten keskustelijoiden ryhmät… niissä nyt ei ole oikein kanttia kenenkään ottaa kovin tiukkaa vastaansanomattoman asiantuntijan roolia, juuri missään asiassa.

Ja se on niinkin, olisiko sekin iän tuomia etuoikeuksia, ettei aina tarvitse ihan kaikkea kuunnella.
Jos jossain vertaistoiminnan keskusteluporukassa joku julistaa itsensä kaiken keskustelun yläpuolelle ja ilmoittaa ettei suvaitse sanojaan edes kommentoitavan, niin mitäpä sitten? Minähän vedän lippalakkini tai talvisaikaan myssyni syvälle korvilleni ja lähden pois. Tehköön tahtonsa jälkeen ja olkoon ylhäisessä arvossaan, mutta ei minun tarvitse kenenkään mykäksi kuulijaksi ryhtyä.

Ketostix mainitsi kaipaavansa sanomisten ja omakohtaisten kokemusten pohjalle rakentuvien pohdintojen kommentointiin lujaa ammattitaitoa. No joo, ehkäpä missään asiassa ei ammattitaidosta haittaakaan ole, mutta esimerkiksi näihin minun omakohtaisiin kokemuksiini ja ihan omaan ajatteluuni perustuviin juttuihini en ainakaan itse laittaisi keskustelun jatkamisen ehdoksi sitä että pitäisi joku ammatti osallistujalla olla.
Kun ajattelen omia elämänkokemuksiani -joihin ajatteluni varmaan joltain osin perustuu- ja toisaalta minua itseäni kiinnostavia aihepiirejä (joista sitten tietysti puhun) en oikein edes tiedä minkä ammatin harjoittajilla olisi etuoikeus alkaa kanssani jutustelemaan. Psykologeilla, sosiologeilla, historiatutkijoilla, filosofeilla vai jollain ihan ruumiillisen työn tekijöillä joilla kuitenkin ajatusmaailma lienee lähimpänä omaani… enpä tiedä

Siksi olenkin ajatellut niin, että tervetuloa vaan juttelemaan kanssani kaikki joita jokin jutuissani kiinnostaa, ilman ammatillisia pätevyysvaatimuksia.

Siinä asiassa siis olen jokseenkin eri linjalla kuin Ketostix, mutta en väitä etteikö hän olisi omalla kohdallaan hyvinkin asian harkinnut ja itselleen perustellut kun esittää ettei ihan kuka vaan alkaisi… täällä vaan voi olla hankalaa aina edes tietää mikä kenenkin keskustelijan ammatti on ja vielä hankalampaa se rajojen vetäminen siihen kuka kenenkin kirjoituksiin saa vastailla. Onhan toki se vihamiestoiminto mutta eikö se kans toimi vain toisinpäin, eli voi jättää lukematta ne viestit joita ei nähdä halua, sensijaan ei taida olla toimintoa jolla voisi rajat keiden näkyviin oma viesti ja keskustelunavaus menee?

Monessa muussa asiassa olen muuten huomannut ymmärtäväni Ketostixin näkökantoja hyvinkin pitkälle ja usein olen ihan samaa mieltä -se vaan tahtoo jäädä liian usein toteamatta ja huomaamattakin… mukavaa ja vuorovaikutuksellista illanjatkoa vaan plinkkiin, kaikille edes jotain mieltä oleville :smiley: :smiley: :smiley:

54

Menee toistensa ohi puhumiseksi jos ei edes kommentoida. luennot on tietysti eri asia mutta puhutaan keskustelusta. On vain hyväksi jos alkaessa puhumaan tietää että kuulijat ovat tarkkana ja kommentoivat. Se saa itse ajattelemaan vähän mitä suustansa päästää ja miettimään asioita tarklemmin. Ei kommentoiminen tarkoita läheskään aina eri mieltä olemista eikä väittelyä, keskustelussa se on asian yhdessä eteenpäin viemistä ja tiedon lisääntymistä uusilla “keksinnöillä”.
Nämä ovat yksinkertaisia asioita mutta saa niistä vääntelemällä vaikeitakin.
Keskustelu ryhmässä ei ole pelkkää tarinankerrontaa. Paitsi kapakassa kun kaikki ovat mielestään hyviä tarinankertojia ja tarinan aiheena on aina oma itse . (selvänä jos muistaa niin katuu ) Sen olen nähnyt ja taakseni jättänyt enkä halua taakse katsella. Katse eteenpäin niin näkee paremmin.

55

Maallista ja ehdottoman maallikkomaista huomenta, hyvät ihmiset.’ :sunglasses:

Niinhän minä tosiaan taidan mainita! :astonished: Oikein LUJAA vieläpä.

Minähän en missään nimessä kirjoittanut, että "aukirepiminen ja tarkentavien perustelujen kysyminen" rakentavalla ja hyödyllisellä tavalla vaativat aikamoista empatian tajua ja vuorovaikutustaitoja, ja myös toisen kokemuksen kunnioittamista".
Ehei, minä kirjoitin kaipaavani kommentoiniin lujaa ammattitaitoa! Kyllä minä näin varmasti kirjoitin, kun metsänreunan mies näin on lukenut minun kirjoittaneen.

Minä henkilökohtaisesti keskustelisin kyllä mieluiten koulutuksen saaneiden veturinkuljettajien kanssa tällä foorumilla.

Saisinkohan vielä sulle perusteltua jotenkin sen, että ei ole sopivaa eikä mielestäni myöskään netiketin mukaista tarttua yhteen sivulauseeseen, alkaa liioitella ja paisutella sitä yhtä lausetta aivan järjettömään suuntaan, laittaa sanoja toisen suuhun ja sitten repostella laajasanaisesti sitä absurdia argumenttia, jonka on itse toiselle kehittänyt ja tämän suuhun laittanut.

Arvaa hei, minkä niminen argumentointivirhe on silloin kyseessä?

MM, toisinaan sun jutuissa on ihan hyviä aiheita ja niistä lähtee hyviä keskusteluja, mutta toisinaan keskustelu kanssasi menee pelkkien olkinukkien purkamiseen, joka on turhauttavaa ja ärsyttävää.

Tästä huolimatta, oikein hyvää päivää sinne korpimaisemaan.

56

Jaaha… mukavaa aurinkoista kevätaamua muuallekin päin.
Äälähän nyt, Ketostix, heti hermostu, vaikka yhden lauseen poiminkin puheenvuorostasi. Taitaapa olla noin jokusen kerran käynyt minullekin, että yksi lause sieltä irrotetaan, ja monta muuta samaan kokonaisuuteen liittyvää näkökulmaa jää sitten huomioimatta. Mutta, näin se tuntuu täällä etenevän, koko viestin kopioiminen kun on sekin hiukan semmoista…

Irrotin sieltä sen ammattitaidon kaipaamisen, kun se nyt oli asia johon halusin toisenlaisen näkökulman tuoda.
Huomasin kyllä nuo muutkin keskustelussa toisen puheenvuoron avaajille ja kommentoijille esittämäsi tasotoivomukset.
noinhan se lauseen alkuosa oli ;
“Tällöin mainitut “aukirepiminen ja tarkentavien perustelujen kysyminen” rakentavalla ja hyödyllisellä tavalla vaativat aikamoista empatian tajua ja vuorovaikutustaitoja, ja myös toisen kokemuksen kunnioittamista.”

Hyvä olisi jos keskustelijoilla nuo ominaisuudet olisi, tottakai. Ja olen ehkä joskus sanonutkin, että minun mielestäni just noita taitoja pitäisi opettaakin, vaikka ihan koulun ensimmäisistä luokista lähtien. Tai mistäs minä tiedän vaikka nykyään jo opetettaisiinkin. Meille opetettiin ihan päinvastoin, kaikessa oli päämääränä kilpaileminen ja kilpailussa pärjääminen… siinä on empatiasta vaan haittaa, kun pitää muistaa että minä ensin!

Empatian taju on varmasti tullut sitten elämän myötä, samaan tahtiin kuin omaan napaan tuijottaminen, kilpailuhenki ja kovasti pyrkiminen on unohtunut. Kait sitä jo hiukan on, ainakin siltä tuntuu.

Mutta vuorovaikutustaidot… millähän ne nyt sitten omalla kohdallaankin mittaisi, onko tarpeeksi asioita avaavaan ja erittelevään keskusteluun… mihin sitten raja vedetään? Näilläkin vuorovaikutustaidoilla silti olen taapertanut monenmoisten sosiaalisten verkonkrymppyjen joukossa -ja ihan hengissä ollaan, eikä ole oikein edes vihamiehiä matkan varrella siunaantunut. ehkä sitten hyvä tahto voi korvata niitä oppeja?

Olen kuitenkin ihan arkisessa elämässä lähtenyt siitä että meillä kaikilla on oikeus juuri tuollaiseen asioita avaavaan, sanottakoon sitä sitten aukirepimiseksi, erittelyksi, analysoinniksi, miksivaan… ja erilaisia näkökulmia vertailtavaksi tuovaan keskusteluun. Kun ei kaikilla kuitenkaan ole noita vaadittuja taitoja, ja surkeaa nyt olisi suuri osa ihmisistä sulkea keskustelujen ulkopuolellekin… ei hyvä.

57

Hyvä vuorovaikutus perustuu kuuntelemiseen. Kaikki muu hoituu kyllä sitten omalla painollaan, hyvän kuuntelemisen tuloksena. Ikävä kyllä vaan tahtoo usein olla niin, että kuuntelemisvaihe hypätään vallan ohi tai kuvitellaan kuuntelemisen olevan oman puheenvuoron odottamista tai omaa puheenvuoroa mukavasti nostavien vasta-argumenttejen etsimistä toisen puheesta kuuntelemisen sijaan. Vuorovaikutuksen kontekstissa kuunteleminen tarkoittaa halua ymmärtää sitä, mitä toinen on kertomassa. Ymmärtäminen ei taas tarkoita saman mielen olemista, vaan puheen kokonaisuuden hahmottamista ja pääpointtien tajua. Kun vuorovaikutuksessa on halu ymmärtää/kuunnella toista molemminpuolin, niin keskustelulla on ihan erilaiset mahdollisuudet ja siinä voi olla eri mieltä hyvässä ja rakentavassa hengessä. Usein myös uusia ideoita kuten myös kaikkia tyydyttäviä kompromisseja syntyy toisiaan ymmärtämään/kuuntelemaan pyrkivien ihmisten kesken, kuin korvat ummessa jäkättävien ja jankuttavien porukoiden parissa.

58

Totta Basi puhuu. Kuunteleminen on vuorovaikutuksessa tärkeintä. Tai nyt kun suuri osa vuorovaikutuksestakin tapahtuu kaikenlaisilla apuvempaimilla, myös lukeminen ja muun tulevan viestin sisältöön keskittyminen.

No, usein tosiaan on houkutus etsiä viestistä jotain johon voisi tarttua ja kumota jotain, tai sitten se toinen vaihtoehto, eli valitaan kuunneltavat, luettavat ja seurattavat asiat siten että ne pönkittävät omia valmiina olevia uskon- tai epäilyn kaavoja.

Omaa uskoa horjuttavilta puheilta on helppo sulkea korvat tai ainakin kuunnella jo sillä mielellä että tuo nyt ainakin on ihan harhaoppia ja väärää tietoa… ja silloinkin ovat vuorovaikutuksen eväät kovin vähissä.

Omassa elämässäni olen tuon asian kanssa joutunut muutamankin kerran miettimään ja huomaaman että väärässäkin olen ollut. Nuorempana, todella kauan sitten, olin ihan puoluepoliittisestikin kovin aktiivinen. Silloin oli nuorelle vihaiselle miehelle hyvin vaikeaa keskustella oikeastaan mistään toisen poliittisen laidan edustajien kanssa… mörköjä näkyi semmoisissakin asioissa joissa niitä ei oikein mahtunut olemaan… ja kuunteleminen oli kovin tarkkaa, ettei vaan mitään koiruutta kätkeytyisi asiaan.

No, aikojen kuluessa kun tietysti oma toimintakenttäkin laajeni ja näköalakin hiukan kai laajeni, tapahtui muutosta. Oma jonkinlainen maailmankatsomus toki on edelleen, ja sille on ihan omat arvoihin ja harkittuihin ideologisiin johdonmukaisuuksiin perustuvat pohjarakenteena… mutta kovin helppoa on jutustelu ihan vastakkaisen laidankin edustajien kanssa, kun asialinjalla pysytään ja yhdessä pohditaan… monissa arkipäivän asioissa löytyy yhteisiäkin tavoitteita ja mikäpäs siinä sitten on yhteistyötäkin tehdessä. Ja kun oman ikäluokan entiset vasustajat ovat näköjään vanhentuneet samaan tahtiin, niin yhdessähän siinä usein naureskellaan kymmenien vuosien takaisille “nyrkinheristelyille”…

Joopa, noinhan se on, kuunteleminen osana vuorovaikutusta… mutta jätän silti siihenkin sen kohtuullisuusvarauksen.
On nimittäin ihmisiä, jotka omasta puolestaan haluavat ainoastaan puhua, ja hankalimmat haluavat puhua vain itsestään, ja yhä uudestaan, huomioimatta edes sitä että kuulijakunta alkaa katselemaan kelloaan, hieromaan silmiään ja etsimään pakoreittiä kun samaa juttua alkaa tulemaan kymmenettä kertaa samalle kuuloijakunnalle… ei sekään ole vuorovaikutusta, se pelkkä kuunteleminen. Eli, kohtuus kaikessa.

Ja niinpä, kuten jossain aikaisemmassa viestissäni sanoinkin, tuollaisen itsestäänpuhujan, silmät ummessa omia juttujaan toistavan ihmisen sattuessa seuraksi, liukenen paikalta vähin äänin… en minä pysty siitä muuttamaan monologia dialogiksi, ryhmän vuorovaikutuksesta puhumattakaan. Ei ihan turhaa työtä kannata tehdä, joskus on myönnettävä että tuolle ei mitään mahda, parempi häipyä itse.

No, eipä noita niin hirveästi ole, mutta joskus niissä vähissäkin on kiusaksi asti. Jos joku tietää konstin jolla ne itsekeskeisimmät itsensäesilläpitäjät saisi osaksi muuta vuorovaikutteista ryhmää niin pullakahvit tarjoaisin neuvojalle.

59

Ilmastointiteippi… :laughing:

60

:laughing: :laughing: :laughing:
toimiva!