D) jos kyseessä olis yks päihdekämppä niin menisin toisen naapurin kanssa seisoskelemaan ulos ja nauramaan kun sekopäät taas riehuu. Ehkä soitetaan poliisit sit kun huuto loppuu. Pääsee molemmista eroon yhdellä iskulla. Toinen lähtis vankilaan ja toinen hautaan. Kun ei sitä saa kuin pahsn mielen jos heidän asioihinsa sormensa pistää.
A) jos kyseessä olis joku muu naapuri
Kun uutisissa törmäät ikäviin, kamaliin tai hirvittäviin uutisiin niin myötäelätkö ja tunnetko surua?
Eläimiin kohdistuvissa julmuuksista lukiessani kehoni tuntee fyysistä kipua, se on kuin jonkinlaista viiltelyä, veitsellä pistelyä jalkojeni alueella. Jotkut seksuaalirikokset saavat minut hakkaamaan nyrkeillä lattiaa. Minun olisi hyvä suojella itseäni uutisilta, mutta en ole siinä kovinkaan hyvä. Kaikki lukemani ja kuulemani piirtyvät päähäni kuin katsoisin aivojeni sisällä videoita ja niiden täydellinen unohtaminen on mahdotonta.
En ole koskaan kuullut naapuristani tappelun ääniä, luultavasti soittaisin poliisin. Tai näin ainakin ajattelen.
Minulla on ainoastaan facebook-tili, mutta en ole enää laittanut sinne mitään. Se oli täynnä kissa- ja luontokuvia, musiikkia ja joskus harvoin avauduin jostain sieluani kaihertaneesta asiasta. Se oli tietyllä tapaa kaunis päiväkirja itselleni. Nyt kun katson seinääni, se tuntuu entiseltä elämältä jolle jouduin sanomaan hyvästit. Olen ajatellut pitää huomisesta lähtien kuukauden internet-tauon. Laskut täytyy tietysti maksaa netissä, mutta muuten voisin olla hetken ilman.
Vuosi vaihtuu. Kun summaat kulunutta vuotta, millä sanoilla kuvailisit sitä? Runon muodossa olisi kiva kuulla näkemyksesi omasta 2024 vuodestasi mutta ei ole pakko ryhtyä runoilijaksi 
Rauhallinen loikoilu
Aika kului huoletta
Äidin nenä leikattiin
Tupakka jäi, heivattiin
Radiota
Kirjoja
Sekä paljon lääkkeitä
Pistos piikki
Kerran kuussa
Hoitajalla flaksi
Kun minut potilaaksi käski
Persettäni hälle näytin
Tuttu tyyppi piikin pisti
Kotiin läksi.
Siskon tyttö raskaana
Kaikki aivan äimänä
oletko enemmän audio ihminen vai visuaalinen ihminen? itse kuuntelen paljon äänikirjoja, podcadteja, radiota, dokumenttejä ja kuunnelmia. En osaa keskittyä silmilläni katsomaan. 1,5 tunnin leffa tuntuu ikuisuudelta mutta 3 tuntia äänikirjaa hujahtaa hetkessä
Hmm, tämä onkin hankala kysymys, kun on vaikeaa keskittyä kumpaankin. Ehkä olen kuitenkin visuaalinen, koska tykkään nähdä ja katsoa asioita. Kuuntelemalla menee energiaa asioiden visualisointiyrityksiin.
Kaipaatko jotain lapsuudestasi ja, jos, niin mitä?
Minä kaipaan seikkailuleikkejä siskon ja kavereiden kanssa. Kaipaan myös lapsuuden uppoutumista kirjojen maailmaan. Lapsena Neiti Etsivät olivat suosikkeja ja teininä Stephen Kingin kirjat. Myös vanhempien hoivaa perusasioista kaipaan välillä. Oli niin ihanaa olla se, josta pidetään huolta, vaikka sen onkin tajunnut vasta aikuisena. Emotionaalista hoivaa en juuri saanutkaan.
Sellainen huolettomuus ja seikkailumeininki oli kivaa ja liittyi juuri tuohon aikuisten huolenpitoon. Esimerkiksi kaikki reissut. Ihan sama mentiinkö ulkomaille, naapurikaupunkiin tai vaikka kauppaan. Ei tarvinnut järjestellä itse mitään ja miettiä kaikkia tyhmiä aikuisten asioita. Sai vain keikkua mukana vailla huolenhäivää ja ottaa täysillä ilo irti hommasta. Lähden mielelläni reissuun aikuisenakin, mutta onhan siinä oma stressinsä ja säätönsä sen kaiken oheissälän kanssa. Pitää hommata junaliput, bussiliput, festariliput… Mites tämän VR:n dynaamisen hinnoittelun kanssa taas pelataankaan? Missä ollaan yötä, että päästään halvalla, mutta ei jouduta mihinkään rotanloukkoon ja sijaintikin olisi edes jotenkin järkevä? Mitkä kaikki asiakirjat sinne ulkomaille pitää ottaa ja mitä maan tapoja olisi hyvä tajuta? Ai niin, reissureppukin pitäisi pakata mahdollisimman fiksusti jne., jne. Ja meillä sentään isäntä hoitaa suuren osan tuosta nk. metatyöstä, mutta kyllä minun asioista kartalla pitää olla ja oma tonttini hoitaa, eikä vain kulkea perässä.
Reissut ovat vain yksi esimerkki. Sama huolettomuus päti aikalailla kaikkiin käytännön asioihin, kun ruoka tuli jääkaapista ja sähkö pistorasiasta. Jos kävi porukoiden kanssa vaikka verovirastossa, sekin oli just hauska seikkailu, että mikäs mesta tämä on. Ei mikään aikuisten voi vittu, kun pitää byrokratiat hoitaa -homma.
Edit: Kaipaan myös sitä, kun lapsena aika tuntui kuluvan paljon hitaammin. Tämähän on ihan tutkittu juttu, että kun vuosia ja kokemuksia kertyy, ne eivät tunnu enää niin pitkiltä ja ihmeellisiltä. Lapsena esim. kesä vain kesti ja kesti. Nyt se on sitä, että juurihan minä Tuskassa kävin ja kerran terassilla istumassa ja nyt onkin jo elokuu, pöh.
Miten kutsut vanhempiasi?
Minä olen Kymenlaaksosta, joten äiskä ja iskähän nuo ovat niin kuin perinne velvoittaa. Noin siis kutsun heitä päin naamaa, sekä kaikkien kavereiden ja tuttavien kanssa jutellessa. Virallisemmissa yhteyksissä sanon ihan äiti ja isä.
Minä olen pk-seudulta ja kutsun vanhempiani mutsiksi ja faijaksi. Välillä heistä jutellessa käytän isää ja äitiä, jotenkin hävettää aikuisena ihmisenä käyttää slangia mutsi ja faija, vaikka typeräähän se on. 
Mitä aiot tehdä tänä vuonna eri tavalla kuin viime vuonna?
Minä aion juoda ja urheilla eri tavalla, siis enemmän olla juomatta ja tehokkaammin urheilla.
Viime vuosi meni niin mukavasti, että en keksi mitään isompaa, mitä pitäisi tehdä toisin. Aina tietysti voi vähän hienosäätää monissakin asioissa. Aina ei tietenkään niin mukavaa ollut, mutta se ei riippunut niinkään mun tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni. Esim. remppahelvetin keskellä asuminen. Olen tosin niin tyytyväinen lopputulokseen, että jälkeenpäin on helppo sanoa, että kyllä tuon kesti lusia ihan hyvin.
Yhden asian, jota en ole ennen tehnyt, ajattelin tehdä tänä vuonna. Nimittäin kirjoittaa ylioppilaaksi. Tämän vuoden syksyllä olisi siis tarkoitus kirjoittaa loputkin aineet, kun osissa kirjoitan.
Vähän olen miettinyt, että sitten kun tuo yo-projekti on ohi, voisin vieroittaa itseni lopullisesti benzoriippuvuudesta. Olen käyttänyt benzoja säännöllisesti 26 vuotta ja rapiat ja aikoinaan paljonkin väärin ja isoilla annoksilla. Nyt on mennyt jo useampi vuosi aivan leikiten minimiannoksella, eikä tunnu missään, vaikka senkin jättäisi välistä päiväksi tai pariksi. Lähinnä nössöyttäni roikun tuossa mikroannosriippuvuudessa ja jo tovin miettinyt, että se on niin turhaa, että fiksuinta olisi repäistä siitä itsensä irti. Tyystin en ole kyseistä lääkeryhmää hylkäämässä, ts. jos tulee tilanne, että esim. joku kuolee, voin tilapäisesti ottaa niitä, mutta jatkuvassa käytössä en niitä enää mihinkään tarvitse. No, katsoo tuota hommaa sitten, kun ensin mainittu projekti on kunnialla maalissa.
Tykkäätkö tietovisoista? Lehdissä, telkkarissa, pubissa, missä vain?
Minä teen aina joutessani kaikki tietovisat naistenlehden höpöhöpö-karkkivisoista ihan oikeisiin yleistietovisoihin esim. Ylen sivuilla. Ainoastaan urheiluvisat skippaan, kun en tiedä mitään siitä aiheesta, eikä voisi vähempää kiinnostaa. Yhdessä pubivisassa tykkään käydä, mutta ei se sillä tavalla tärkeä harrastus ole, että sinne joka kerta pitäisi päästä, jos on muuta tekemistä. Ainoastaan telkkarista en jaksa noita katsoa, kun en välitä telkkarin katsomisesta paljoa muutenkaan ja tuleeko sieltä edes nykyään mitään muuta järkevää visaa, kuin Haluatko miljonääriksi?
Tykkään tietovisoista ja ennen, kun luin vielä lehtiä, tuli niitä aina täyteltyä. En ole tutustunut nettiversioihin, mutta Älypää-sivustolla pelasin jossain vaiheessa tietovisoja. Kauan aikaa sitten tuli televisiosta katsottua aina Onnenpyörä, siitä tuli nuorisoporukkamme läppäkin. Siis olin siinä niin hyvä, että kaverini yrittivät houkutella mua osallistumaan. Ei pokka riittänyt.
Oletetaan, että olet itsepalvelukassalla ja kassallesi syttyy punainen merkkivalo “Odota myyjää.” Suurinpiirtein samaan aikaan kolmella muullakin syttyy samainen merkkivalo. Mitä teet - odotatko hiljaa paikallasi toivoen, että myyjä huomaa sinut äkkiä vai viittilöitkö myyjää avuksesi?
Tämä syntyi tänään tosi tilanteessa, missä minä viittilöin myyjää “Anteeksi, voisitko auttaa?” Ja miesystäväni, jonka valo syttyi aikaisemmin kuin minulla, ei tehnyt mitään, alistui vain odottamaan ja saikin sitten viimeisenä apua, vaikka hänen valonsa syttyi ensimmäisenä. Minä sain apua paljon nopeammin, mutta sitten odoteltiin sitä apua miesystävälle vielä pitkä tovi. Olemme ennenkin tarkastelleet toimintatapojamme. Miesystäväni on tosi köyhästä ja huono-osaisesta perheestä ja minä taas hyväosaisesta. Nykyään miesystävälläni on lähes kymppitonnin kuukausitulot eikä se näy hänen pukeutumisestaan (käyttää reikäisiä t-paitoja esim., parikymmentä vuotta vanhoja repaleisia pyyhkeitä eikä tulotaso näy kotonakaan, tai no ehkä kalliina elektroniikkana). En nyt luonnollisesti tarkoita, että tässä olisi jotain pahaa, itsekin vastustan ns.kertakäyttökulttuuria, mutta sentään ehjiä vaatteita käytän.
Kävin Avoimessa yliopistossa tosi mielenkiintoisen kurssin Terveys ja hyvinvointierot ja sieltä opin, että miesystävälläni on huono-osaisen identiteetti ja minulla hyväosaisen. Miesystävä tunnisti sen heti itsekin. Hän ei yleensä koskaan kehtaa pyytää apua saati, että vaatisi palvelua, mikä hänelle kuuluu. Hän vain alistuu osaansa. Minä taas kohteliaasti pyydän apua ja osaan tarvittaessa vaatiakin. Saimme tästä miesystävän kanssa monia mielenkiintoisia keskusteluja ja hän tunnisti kärsivänsä siitä, että ei kehtaa pyytää apua saati vaatia mitään. Se identiteetti on ollut hänellä kuulemma aina lapsuudesta saakka. Mielenkiintoinen aihe, vaikka eihän yhdellä kysymyksellä pääse sellaiseen sisälle. Kysytään nyt kuitenkin.
Mun ei ole vaikeaa saada suutani auki ja tehdä itseäni näkyväksi, joten tuossa tilanteessa ihan suorilta viittilöin ja pyydän apua. Yleensäkin jos olen/olemme jossain liikenteessä ja etsitään jotakin, joka ei ihan hetipaikalla löydy, kysyn hyvin herkästi vastaantulijalta/henkilökunnalta/järjestyksenvalvojalta, että missähän mahtaa olla se ja se. Siis vaikka se asia varmaan löytyisi pienellä etsimisellä, eikä olisi mikään kiire. Isäntä puolestaan ennemmin haahuilee katselemassa ympärilleen. Saa hänkin suunsa auki, mutta vasta siinä vaiheessa, kun sitä bussipysäkkiä tai niitä vehnäjauhoja ei omin avuin oikeasti meinaa löytää. En usko, että tuo johtuu hänellä huono-osaisen identiteetistä(Ainakaan sen perusteella, että on lähtöisin varsin varakkaista kotioloista), vaan hän vain on luonteeltaan enemmän rauhallinen tarkkailija, kun minä taas olen temperamenttisempi, puheliaampi ja liikkeissäni nopeampi.
Olen lukenut noista huono- ja hyväosaisen identiteeteistä ja miettinyt, mihin itseni sijoittaisin. Olen lähtöisin hyväosaisesta perheestä, mutta näin aikuisenahan olen virallisen määritelmän mukaan köyhä. Olen ollut koko elämäni työkyvytön ja eipä sitä työkyvyttömyyseläkettä sitten ole, kuin sen kansan- ja takuueläkkeen verran. Isäntä on myös työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta hän on sentään vähän ehtinyt kerryttää työeläkettä. Ei tosin paljoa, enkä minä muutenkaan ukkoni rahoilla elä. En silti tunne itseäni kovin köyhäksi, ts. puutetta ei ole mistään, säästöön jää aina ja puskuria löytyy, jos pesukone/tietokone/puhelin hajoaa, kissa pitää viedä eläinlääkäriin tmv. Nuuka kyllä olen(Sen olen oppinut kotoa), mutta hyvä asiahan se vain on. Onpa sitten sitä rahaa myös niihin reissuihin ja harrastuksiin, joista tykkään ilman, että konkurssi iskee. Monet rikkaat muuten ovat pirun nuukia ja siksipä ovatkin rikkaita. Miljoonatkin saa kyllä heiteltyä Kankkulan kaivoon, kun vain reippaasti heittelee.
Edit: Tuli mieleen yksi esimerkki siitä, että kai minulla sitten on hyväosaisen identiteetti. Olen lukenut ja usein kuullut, että MT-ongelmaisten fyysisiä vaivoja ei aina terveydenhuollossa oteta vakavasti ja esim. skitsofreenikot kuolevat nuorempina vs. muu väestö, koska heidän sydänvaivansa, kolesterolinsa, verenpaineensa, diabeteksensa ovat huonossa hoitotasapainossa, mikäli niitä on vaivauduttu diagnosoimaan ensinkään. Uskon tuon, mutta henk.koht. ei ole kokemusta siitä, ettei otettaisi vakavasti. Aina on tutkittu ja hutkittu varsin hyvin, vaikka itselläni on ihan vakavaksi luokiteltu mielenterveyden häiriö. Johtunee siitä, että en näytä nk. tyypilliseltä hullulta. En ole lääkkeiden turvottama ja laahusta ryhti lysyssä, pälyile, ole epäsiisti tai vähintään huolimattoman näköinen, puhu joko epäselvästi tai sitten aivan hulluja. Olen hoikka(Vähän liiankin ja siitä on kyllä tullut sanomista, mutta ei se ole vaikuttanut vaivan X tutkimiseen ja hoitamiseen), liikun hyvinkin ryhdikkäästi ja reippaasti, hymyilen, katson silmiin, vaatteet, hiukset ja naama on aina huoliteltu, kun menen tuollaisiin tilanteisiin(Kotona nyt voi näyttää miltä mörökölliltä vain) ja osaan esittää asiani selkeästi, asiallisesti ja johdonmukaisesti. Minusta on moni sanonutkin(Siis muut ihmiset, kuin lääkärit), että ethän sä näytä yhtään hullulta.
HUOM!: En tarkoita, että kaikki muut MT-ongelmaiset näyttäisivät tuolta ylemmältä kuvaukseltani, mutta se nyt vain on se käsitys, mikä hyvin monella ihmisellä on MT-ongelmaisista.
Siitäpä seuraava kysymys: Onko sinun helppoa/vaikeaa pyytää apua ja millaisissa asioissa se on sinulle helppoa/vaikeaa?
Sanoisin, että minun on vaikeaa pyytää apua muilta kuin miesystävältäni. Esimerkiksi muuttoapua en kehdannut pyytää keneltäkään muulta ja hoidettiin muutto sitten kolmisin; aikuisen lapseni ja miesystäväni kanssa. Olihan se hemmetin rankka koitos ja olisi helpottanut paljon, jos olisin pyytänyt esimerkiksi veljeni ja siskoni apuun. En kehdannut enkä halua olla toisille vaivaksi. Se on varmaan lapsuuden peruja.
Teetkö itse usein ruokaa vai syötkö valmisruokia?
Minä pyrin tekemään itse, mutta nyt uupuneena en tunne huonoa omaatuntoa siitä, että käytän myös valmisruokia. Sekä että siis.
Teen ruokaa joka päivä. Olen tehnyt ruokaa jo teinistä alkaen, kun asuin äitini kanssa ja hän oli usein aika huonossa jamassa. Makaroonimössö oli silloin bravuurini. Opiskeluaikoina huomasin, että jos jaksaa vähän panostaa, niin 50markalla saa ihan oikeasti hyvää ruokaa pariksi päiväksi. Nyt 30 vuotta myöhemmin on repertuaarini kasvanut. Vuosien harjoittelun ansiosta olen erittäin nopea valmistamaan ruokaa. Minulla on myös aika laaja perusvarasto raaka-aineita kaapeissa. Teen hyvin nopeasti vaikka erilaisia pastoja tai wokkeja, jos kova nälkä yllättää. Toisekseen pidän ruuanlaitosta. Mikäs sen mukavampaa kuin tulla työmatkalta ja etsiä seriouseats.com sivustolta vinkkejä miten reissussa syömäni emme tehdään. Kolmanneksi ruoka on minulle usein matkojen, juhlien, viikonlopun ja joskus jopa arki-illan kohokohta. Pidän hyvistä raaka-aineista tehdystä ruuasta. Harvoin innostun edes ravintolaruuasta, se kun on aika keskinkertaista usein. Eineksistä menee hernekeitto ja confit de canard 
Unohtui uusi kysymys, kun mentiin taas omalle mukavuusalueelle ja innostuksen kohteelle; ruuanlaittoon.
Minä olen alkoholin lisäksi nikotiiniriippuvainen. Olen polttanut, nuuskannut, jauhanut purkkaa, syönyt nikotiinipastilleja ja vuorannut kehoni laastareilla. Voin oikeastaan käyttää mitä vain näistä ihan hyvillä mielin. Tai no laastarit toimii huonosti. Olen ollut ilman nikotiinia ehkä kolme pidempää pätkää. Nykyään suuontelopussi löytyy huulesta. Sorruin edellisellä raittiuspätkällä taas yhteen rasiaan. Olen tunnistanut muitakin huonoja tapoja käytöksessäni tai tottumuksissani, mutta tämä nikotiiniriippuvuus on se juttu, joka pyörii mielessäni paljon. Aion tänä vuonna tehdä yrityksen päästä siitäkin eroon. Nyt se toimii vielä alkoholin korvikkeena, joten en hätäile.
Mistä tavasta tai riippuvuudestasi haluaisit eroon alkoholin lisäksi?
Haluaisin eroon älypuhelin/nettiriippuvuudestani. Koskee myös plinkki-riippuvuutta, olen taas turhan usein alkanut tarkastamaan onko joku kirjoittanut. Olen sentään lopettanut Facebookin ja Instagramin käytön, mutta kohteet on vaan vaihtuneet Plinkkiin ja I am soberiin. Makeanhimosta pääsin eroon jo aiemmin, siihen olen tyytyväinen.
Jos saisit valita elämääsi yhden asian, minkä saisit, mikä se olisi?
Minä valitsisin vahvan ja hyvän mielenterveyden, jos Eurojackpotin isoa voittoa ei oteta lukuun.
Haluaisin elämääni sellaisen vakauden, varmuuden ja suunnitelmallisuuden, että kaikki suunnitelmat pitäisivät aina jämptisti ja no, suoraan sanottuna maailma pyörisi minun ympärilläni 
. Olen tosi huono sietämään yllättäviä muutoksia ja just eilen vedin pienimuotoiset kilarit, kun minulle ilmoitettiin yhdestä tapahtumasta nyt perjantaina. Kyseessä ei ole edes mikään iso tai paha juttu. Päinvastoin kiva juttu ja minun ei olisi edes pakko osallistua, mutta mielelläni osallistun. Olin vain suunnitellut perjantaiksi muuta(Sekään ei mitään tärkeää ja pakollista) ja tämä homma tuli turhan yllättäen. Meuhkasinkin siinä, että näistä pitää ilmoittaa mulle vähintään kaksi viikkoa etukäteen, kun kyseessä kuitenkin on asia, joka oli muilla tiedossa jo ajat sitten.
Olen monta kertaa sanonut, että suunnittelisin koko elämäni, jos se vain olisi mahdollista 
. No, eihän se tietenkään ole, kun maailmassa on ziljoonittain minusta riippumattomia muuttujia. En tiedä haluaisinko tuollaista todellisuudessa. Saattaisi käydä tappavan tylsäksi jopa meikäläiselle. Olisiko se lopulta yhtä kaameaa, kuin ikuinen elämä? Tulipa nyt vain mieleen tuosta eilisestä pienestä maailmani nyrjähtämisestä TAAS kerran 
.
Riippuvuuksista haluaisin eroon tuosta aikaisemmassa viestissä mainitsemastani bentsodiatsepiinien mikroannosriippuvuudesta, joka on tyystin turhaa. Otan sen homman käsittelyyn, kunhan saan yo-projektini kunnialla tai vähemmän kunnialla maaliin. Vaikkei tuosta pahoja vieroitusoireita tulisikaan, niin tähän hätään en kaipaa yhtään unettomia öitä tai keskittymisvaikeuksia.
Nikotiiniriippuvuus on myös mulla paha. Sähkötupakkaan vaihdoin jo yli 10 vuotta sitten ja olen toistaiseksi tähän tilanteeseen ihan tyytyväinen. On se nykytietämyksen mukaan pienempi paha, kuin perinteinen tupakka ja ainakaan se ei haise. Se nyt vain on aivan helkkarin turha ja typerä riippuvuus tuotakin lussuttaa ihan elinehtonaan . Tupakoitsijan/vapettajan/nikotiiniriippuvaisen/whatever identiteetti istuu kuitenkin minussa niin sitkeästi, että pidän jokseenkin mahdottomana irtautua siitä. Tosin pidin pitkään benzoista eroon pääsemistäkin kohdallani mahdottomuutena, mutta nyt se on alkanut vaikuttaa oikein kokeilemisen arvoiselta idealta.
Onko sinua petetty parisuhteessa tai oletko itse pettänyt? Mihin vedät pettämisen rajan?
Minua on petetty teininä ja olen teininä myös itse pettänyt. Itse asiassa se oli varhaisessa aikuisuudessa.
Minä ja miesystäväni pidetään tiettyjä asioita jo henkisenä pettämisenä. Esimerkiksi, jos lähtee epäilyttävin motivaatioin pitämään yhteyttä jonkun muun kanssa. Seksiviestittely on jo pettämistä. Miesystäväni ja minunkin mielestä jo toisesta jatkuva fantasiointi on pettämistä, koska tutkimusten mukaan se aiheuttaa etäisyyttä parisuhteeseen. Tiedän, että monet ei allekirjoita edes “henkisen pettämisen” olemassaoloa, mutta meille se on selvä. Minulle tulee jo aika pienestäkin huono omatunto ja se on oma mittarini siinä, että liikutaan jo heikoilla jäillä ja pitää perääntyä. Ihastumisille ei tietenkään mitään voi, mutta jos asiaa lähtee edistämään jollakin tavalla, ollaan jo henkisen uskottomuuden alueella.
Kysytään samaan aihepiiriin liittyen; mitä tekisit jos parisuhteessa ollessa ihastuisit toiseen?
Minä ottaisin etäisyyttä ja tekisin töitä pitääkseni ihastukseni kurissa. Ihastus on ihana tunne, joten sitä voi olla vaikeaa vastustaa, mutta onneksi omatunto kolkuttelee jo pienestä, niin en varmaan pystyisi paljoa ihastusta edistämään. Saattaa toki olla helpommin sanottu kuin tehty. 
Jotkuthan antaa itsensä nauttia ihastuksesta ja edistävät sitä flirttailemalla. Jokaisessa parisuhteessa sovitaan omat säännöt uskottomuudesta ja toisille tällainenkin voi olla ok.
Olen totta kai ihastunut vaikka kuinka monta kertaa johonkuhun toiseen tämän rapiat 20 vuotta kestäneen parisuhteeni aikana. Niille ei tosiaan mitään voi, eikä tarvitse voidakaan. Ihan normaalia ja kiva tunnehan se on.
Mitä olen ihastuksilleni tehnyt? En mitään. En ala lietsoa niitä esim. hakeutumalla tarkoituksella ihastukseni seuraan, ottamalla yhteyttä, ellei kyseessä ole jokin aivan välttämätön käytännön asia tmv. Tämä on aivan liian hyvä parisuhde, että ryhtyisin sabotoimaan tätä millään tavalla ja tiedän, etten todellisuudessa haluaisi olla kenenkään muun kanssa, kuin oman mieheni. Nopeastipa nuo ihastukset ovat aina ohi menneet ihan itsestään.
Vähän ihmettelin, kun luin jotakin iltapäivälehden höpöhöpö-juttua aiheesta ihastuminen parisuhteessa. Siinä lähdettiin heti puhumaan siitä, kuinka ollaan petetty ja miten siitä ollaan selvitty. Olin, että täh. Eiväthän ihastus ja konkreettinen pettäminen mitään synonyymeja ole. En minä ainakaan ole niin syyntakeeton ja tuuliajolla, että säntäisin toimimaan jokaisen mielenvinkeeni mukaan. Sillä menollahan olisin tehnyt jo vaikka kuinka monta henkirikostakin .
Fantasioinut kyllä olen paljonkin ihastuksen kohteistani, enkä osaa potea siitä huonoa omatuntoa. Ajatuksia ne vain ovat, eivätkä vahingoita ketään. Fantasiointi(siis muistakin asioista, kuin vain seksuaalisessa/romanttisessa mielessä) on hyväksi mielenterveydelle ja toisekseen, jos ajatuksiaan kovasti yrittää estää, ne piinaavat kahta kauheammin. Ajattelemalla ne läpi niistä pääsee parhaiten eroon. Ihan niin kuin pakkoajatusten kanssakin, vaikkei samasta asiasta olekaan kyse. En omalla kohdallani myöskään allekirjoita tuota etääntymistä puolisosta. Päinvastoin voi tuoda lisää vipinää vällyjen väliin. Pidän itseäni näissä parisuhdeasioissa varsin konservatiivisena ja monogaamisena(Esim. pettämiseksi lasken sen, jos viestittelee toiselle jotakin sellaista, josta ei hyvällä omatunnolla voi siipalleen kertoa. Hehheh, ei tietenkään tarkoita sitä, jos on töissä vaikkapa Puolustusvoimien tiedustelussa, eikä voi hiiskua työviesteistään kenellekään), mutta mitään ajatusrikoksia ei ole olemassa. Eri asia tietysti mitä jatkuva fantasiointi tarkoittaa. Jos olisin nämä 20 vuotta aina vain miettinyt jotain toista miestä, olisi kyllä ihan aiheellista kysyä, mitä minä tässä suhteessa teen.
En tietenkään miehelleni puhu, että nyt olen ihastunut siihen ja siihen ja tässäpä siitä fantasioin sitä ja tätä. Miksi aiheuttaa mielipahaa ja hämmennystä, kun en todellakaan ole lähdössä tästä minnekään tai tekemässä mitään jonkun toisen kanssa. Yleisellä tasolla ollaan kyllä juteltu siitä, että pitkässä parisuhteessa on ihan normaalia joskus ihastua ympäriinsä. Eiköhän tuo isäntäkin ole ihastunut johonkuhun tässä vuosien varrella ja ajatellut sitä. Se on minulle täysin okei niin pitkään, kun pysyy siellä ajatuksen tasolla ja on ohimenevä vaihe, mutta en minä halua siitä tietää.
Ihastusten kohteideni kanssa en flirttaile, mutta muuten kyllä aika paljonkin. Se on mielestäni ihan normaali sosiaalisen kanssakäymisen muoto, jonka ei ole tarkoituskaan johtaa mihinkään. Yleensä molemmat osapuolet tajuavat tämän varsin hyvin, vaikka onhan niitäkin uuvatteja, jotka ovat heti suunnilleen kirkkoa varaamassa, jos niille erehtyy puhumaan yhtään mitään .
Jatketaan aiheesta: Oletko mustasukkainen?
Minä olen varmaan liian tiukkapipo uskottomuuden suhteen, sillä olen itse pettänyt ennen jatkuvasti ja myös antanut mennä ihastusten parissa ja sitä on vaikeaa antaa itselleni anteeksi. Olin aivan mahdoton, mietin jo seksiaddiktiotakin ja terapeuttini mielestä jonkinlainen addiktio minulla olikin. Olen itse asiassa itsekin samaa mieltä. Se huono puoli siinä myös on, että oppi tunnistamaan, että kaikki lähtee ajatuksista ja siksi olen varmaan liiankin jyrkkä omia ajatuksiani kohtaan. Tiedän, miten paha voin olla. No, tämä sitten aiheuttaa myös sen, että osaan epäillä toista monin eri tavoin ja olen myös mustasukkainen, kun tiedän mitä kaikkea voi saada aikaan selän takana. Useinhan se menee niin, että me, kenellä ei ole oma pesä puhdas, epäillään herkemmin puolisoitamme. Olemme miesystäväni kanssa puhuneet aiheesta paljonkin eikä hän edes osaa ajatella saati epäillä laillani, vaan on jopa naiivinkin luottavainen. Mutta terapiassa sain käsiteltyä omaa kaksoiselämääni ja sitä myöten myös mustasukkaisuus on vähentynyt tosi paljon. Olen oppinut luottamaan. Se on sikäli helppoa, että vaikka nykyisin ateisti onkin, miesystävälläni on uskovaisen tausta ja hänelläkin on aika tarkat näkemykset uskottomuudesta. Olen myös itse kokenut sen, että kun alkaa edistää ihastumista vaikka edes ajattelulla, minulla vähenee heti selvästi yhteydenpito kumppaniini ja etäisyys kasvaa. Liekö syyllisyyden tunne asialla.
Haluaisin osata suhtautua flirttailuun Winstonin lailla, mutta kun tiedän miten mahdoton itse olin ennen, en osaa sitä hyväksyä. Olen monesti ajatellut, että en haluaisi sellaista kumppania kuin minä, vaikka nykyään terapian avulla minusta on tullut uskollinen ja luottamuksen arvoinen. Tunnen kuitenkin pinnan alla elävän sen saman kamalan heitukan, joka olin, ja yritän olla ruokkimatta sitä millään lailla. Ehkä menin vähän ääripäästä toiseen ja siksi mustasukkaisuuskin heräsi.
Mielenkiintoinen aihe, joten sama kysymys seuraavalle. →
Olen nuorena ollut tosi pahastikin mustasukkainen. En pelkästään poikaystävistä, vaan myös kavereista ja esimerkiksi äidistäni. Yhden poikaystävän kohdalla siihen tosin oli aihettakin ja sehän nyt oli oikein bensaa liekkeihin meikäläisen mustasukkaisuudelle. Se on aivan hirveä tunne ja oikeasti pelottavaakin. Voin hyvin ymmärtää, että mustasukkaisuuspäissään tehdään henkirikoksia. En tietenkään tarkoita, että hyväksyisin sellaista.
Onneksi olen päässyt tuosta eroon jo kauan sitten. En tiedä mitä kaikkea siinä tapahtui. Tietysti loistava psykiatri ja se, että aloin olla sinut itseni kanssa ja tämä nykyinen hyvä parisuhde. Olen myös oppinut luottamaan, että tuo isäntä ei ole tuosta ihan heti minnekään lähdössä ja hyväksyy minut kyllä kaikkine sarvineni ja hampaineni. Eikä pelkästään hyväksy, vaan kovasti diggaileekin koko paketista.
Edit: Sellaisia reaktiivisia mustasukkaisuusfiiliksiä tietysti tulee joskus, mutta ne ovat ihan normaaleja suurimmalla osalla ihmisistä, jotka eivät mistään kummoisesta mustasukkaisuudesta kärsikään. Ne osaan handlata ihan vetämällä happea ja laskemalla kymmeneen tai vaikka tuhanteen, jos ei kymmenen riitä. En ala syytää toisen päälle syytöksiä ja epäilyjä, koska eihän se hänen vikansa ole, jos minä flippailen ja tiedostan kuitenkin koko ajan järjelläni, että tämä on nyt vain mun päässäni.
Esimerkiksi taannoin isännällä vaihtui fysioterapeutti. Kun hän oli ekaa kertaa käynyt tällä uudella, kysyin onko se fysioterapeutti mukava. Alunperin kysyin siis tyystin vilpittömästi sillä ajatuksella, että toivottavasti on mukava. Kivampihan se mukavan ihmisen kanssa on asioida, kuin sitruunan syöneen. Isäntä vastasi, että joo, sellainen nuori nainen, savolainen. Siinä iski sitten ihan puskista päähän fiilis, että jaahas, mitäs siellä vehdataan sen nuoren ja mukavan ja varmaan tosi kauniinkin fyssarin kanssa. No, siinä sitten hengittelin ja pidin turpani kiinni ja parin tunnin päästä jo nauratti omat pöljät ajatukseni, semminkin, kun isäntä ei edes mitenkään sen ihmeemmin ylistänyt kyseistä fyssaria. Vastasi vain kysymykseeni varsin neutraalisti ja lähinnä hänestä oli hauskaa, kun joku taas vääntää savon murretta.
Onko sinulla jotakin kodinkonetta tai muuta sähköllä toimivaa masiinaa, joka niin sanotusti kestää vielä lapsenlapsillekin?
Meillä on mikroaaltouuni, jonka sain silloin, kun muutin 16-vuotiaana ekaa kertaa omilleni vuonna -96. Se ei silloinkaan ollut uuden uusi, vaan “perin” sen porukoiltani, joilla se oli ollut käytössä jo pari vuotta ainakin. Toimii loistavasti edelleen .
Ei taida olla mitään sellaista vekotinta joka jäisi suvun nuoremmille kun minusta aika jättää. Siihen tosin tulee ehkä jatkossa muutos kun muistaakseni eu:lla on työn alla tämä asia.
Kumpi on mielestäsi parempi: kuukauden jakso -25 pakkasta vai +32 lämmintä? Itse valitsen pakkasen.
Onpa muuten vaikea kysymys mulle. En siedä hellettä, mutta kylmää vielä vähemmän ja tulen pahalle tuulelle, jos minua palelee. Helteellä taas ei saa nukuttua ja pitää alinomaa ravata suihkussa. Ehkä minäkin silti valitsisin pakkasen, koska silloin voi pukeutua asian vaatimalla tavalla, kun taas helteellä hikoilee vaikka olisi kuinka vähän vaatteita päällä.
Mistä saat eniten mielihyvää internetissä?
Vaikka plinkkikin on tärkeä, eniten mielihyvää tulee Youtuben hyvistä sketseistä ja eläinvideoista. 
