Jaa, varmaan jollakin on ollut ihan ok lapsuus. Mulla taas oli paskaa koko setti kaikilla mausteilla: riitaisa koti, isällä mielenterveysongelmia, tod.näk äidilläkin. Muutto juuri ennen koulun aloittamista tästä ym muista syistä seurasi koulukiusaamista koko peruskoulun. 9v, kyllä siinä ehtii traumatisoitua kuin konsanaan rintamalla olosta. Hirveä stressikin takuulla vaikutti negatiivisesti henkisesti ja fyysisesti. Harmi vaan, että kaikki tahtoo kertautua elämän mittaan, koska on itse muuttunut erilaiseksi kuin muut. Lapsuudessa köyhyys ei parantanut asemaani koulussa. Toisekseen olen suorastaan tunkenut itseni ikäviin ihmissuhteisiin ja hankkiutunut hankaluuksiin, kovakalloinen kun olen ollut.
Minusta koulukiusattujen ja alkoholisti-tai mielenterveysongelmaisessa perheessä kasvaneiden pitäisi saada joku sotaveteraanitunnus, alennuskortteja ja kunniallinen asema kuka mitenkin rampana, kun täällä taivalletaan. Eipä silti, nykyisellään näen menneisyyteni voimavaranakin ja olen oppinut sinnikkyyttä ja paljon muutakin.
Tähän samaankin olisi kiva kuulla vastauksia. Heitän silti uudenkin:
Mikä on mielestäsi raittiudessa hienointa?
(Minusta vapaus. Ei tarvitse yrittää osua alkoholinmyynti-aikaikkunassa kauppaan, eikä varmistella onko juotavaa tai rahaa siihen. Juodessa on ikävällä tavalla alkoholin orja)
Hienointa se, ettei jatkuvasti tartte kusettaa, huijata, hämätä ja valehdella.
Ja edelliseen sen verran, että ajattelen lapsuuteni olleen jotakuinkin keskimääräisen traumaattinen, muttei siinä määrin, että se myöhempään dokaamiseen olis syynä.
Onko lähipiirissäsi (miten sen sitten kukakin määrittelee) paljon a. absolutisteja ja b. alkoholisteja?
Absolutisteja en muista kohdanneeni viime vuosina, alkoholisteja lähipiirissäni eli sukulaisissa on pari ja ystävissä on paljonkin. Muutamat juovat, mutta enemmistö on raittiina. Ja enimpiin olen tutustunutkin vasta raitistuttuani.
Minkä kalan olet saanut pyydystetyksi viimeksi? Itse vastaan, että ei sen niin väliä, kuha on kala.
Päivä kerrallaan
Red grouperin. Oli sen verran iso otus että onneksi ei tarvinnut itse irroittaa. Enkä olisi siihen varmaan kyennytkään. Tästä tapauksesta onkin hetki. Nykyään olen sitä mieltä että kalastus (varsinkin viehe/onki kaikki koukkuhommelit) on julmaa, kalat tuntevat kipua siinä missä muutkin eläimet ja kärsivät. Ihan hirveää on ns. catch and release -kalastus, jossa kala vaan huvin vuoksi vedetään ylös, koukku irti ja fisu takaisin veteen. Ei pitäisi syödä kalaakaan 
Tunnistatko mielestäsi ”lajitoverin” eli toisen alkoholistin helposti esimerkiksi juhlatilaisuuksissa, ruokaravintolassa, kaupassa, alkossa jne ja ulkonäöstä, käytöksestä, vai jostain muusta? Nyt en tarkoita niitä ns. aivan päivänselviä tapauksia…
Nyt on tullut taas niin monta erinomaista kysymystä että mieli tekisi vastata useampaankin. Pysytään nyt silti vaan viimeisessä (moni kysymys ansaitsisi ihan oman keskustelunsa, muuten)
En minä välttämättä alkoholistia mistään tunnista, jos ei just siihen kellonaikaan haiskahda tai horjahtele tai muuten käyttäydy ilmeisen pöhnäisesti. Joskus ihmisen rappio näkyy, toki, mutta se on myös varallisuuskysymys eikä aina ole kysymys alkoholismista.
kysymys:
Saatko veronpalautusta ja meneekö se heti johonkin tarpeeseen vai jääkö tilille entisten joukkoon vai sijoitatko tuottamaan lisää rahaa?
Metsänreunanmies 
juuri tätä en tarkoittanut eli kyse on ennemmin hienovaraisista vihjeistä/merkeistä kuin ilmeisestä rappiosta. Itse taas tunnistan todennäköisen alkoholistin aika usein. Naisilla alkoholin suurkulutus näkyy kasvoista melki selvästi ns. viininaama. Sitä ei aina edes meikillä pysty piilottamaan, eikä tyylikkäillä vaatteilla yms. Miehillä merkit kasvoissa eivät ole niin selvät, siis kun ei vielä olla ihan rapa-asteella. Katse (janoinen, epävarma, kärsivä) kertoo yleensä paljon ja käytöksen hienovaraiset merkit. Ruokakaupassa alkoholistilla on myös tietyt maneerit vaihtoehtoina muka kalja/siiderilaatujen vertailu, nopea koriin lappaminen, pälyily ja kenties joku vitsikäs heitto kassalla. Alkossa hihnalla kirkasta keskellä viikkoa vaihtoehtoisesti muka sen ja sen viinin etsintä mutta lopputuloksena samaa mustaakissaa neljä pulloa (kun tulee vieraita) ja kenties pieni konu (kun on vähän flunssaa, niinkuin lääkkeeksi) kalliit kledjut vaan lisää ”epäilystä”. Ravintolassa kossuvissyn, shottien tai GTn nopsa juominen kun ensin on fiilistellyt pienpanimo oluella/siiderillä tai kysellyt hyvän viinin perään. Nopeesti känniin. Ruokaravintolassa kun katselee ympärilleen niin pöydän ”kattaus” kertoo paljon sekä juomistyyli. 24 cl alkuun ja toinen jo ennen pääruokaa jne. Joskus on aika huvittavaa miten paljastavaa alkoholistinen käyttäytyminen on, menee läpi ehkä normitallaajalta mutta ei toiselta alko-ongelmaiselta. Ei tämä mikään erityinen harrastukseni ole, ”pongaa holisti” :mrgreen: mutta väkisin tulee tarkkailtua ihmisiä, tuttujakin, kun on oma lehmä ojassa. Tässäkin asiassa selitys (selittely) usein pahentaa asiaa.
Vastaan vielä lizzyllekin; en väitä että erehtymättömästi heidät tunnistaisin, mutta myönnän, että eri tavalla kuin ennen tarkkailen. Monesti mietin naisten otsan ryppyjen syvyydestä onko kyse alkoholin aiheuttamista vai jostain muusta syystä tulleista. Kun otsan makkarat on usein merkki liiasta alkoholin käytöstä. Samoin katkeilevat suonet. Mutta kun alkoholi ei ole ainoa syy niin en väitä tietäväni kuka on sen suurkuluttaja.
Sain veropalautusta ja tuhlasin jo. Ärsyttää muuten aina kovasti tuo veroihin liittyvä uutisointi. Eilen(kö?) sanottiin radiossa, että “tänään palkansaajat ja eläkeläiset saavat ensimmäisen palautus satsin”. Ei ole totta! Olen palkansaaja ja sain palautukseni jo 3. heinäkuuta. Samoin aina kuulee toukokuussa kuinka palkansaajien pitää muistaa palauttaa veroilmoitus jonain tiettynä päivänä kun minun, palkansaajan, pitää aina palauttaa se jo huhtikuun alussa. Ja jos joku nyt ihmettelee miksi niin siksi, että olen naimisissa EI palkansaajan eli yrittäjän kanssa. Ja meitä on varmaan aika paljon Suomessa. No se siitä, ne rahat kuitenkin tuli ja meni. Matkailuun nekin hassasin kuten valtavan osan tuloistani.
Täällä tosiaan on ollut monia hyviä kysymyksiä ja haluan toistaa niistä yhden, siinä toivossa, että löytyisi se joku “onnellinen”:
Onko linjoilla ketään jonka lapsuus ei ole ollut hankala (vanhemmat, toverit, koulut, masennus jne) ja on kuitenkin ajautunut alkoholismiin?
No joo. Ei se lapsuus ehkä maailman paras lapsuus ollut, mutta en minä juomistani saa vanhempieni syyksi laitettua. En ole kyllä yrittänytkään. Tottakai ympäristötekijät, sattumat kaveripiirin muodostumisessa nuoruudessa, koti- ja koulukasvatuksen aiheuttamat estot ja ristiriidat ja tarve kapinoida, monet muut ulkoatulleet asiat vaikuttivat mutta minun kohdallani asiassa oli ihan omaakin vikaa -ei se muiden syyllisten etsiminen asiaa enää miksikään muuttaisi.
Kysymys:
Oletko omasta mielestäsi vaatimaton vai yritätkö kilpailla muiden kanssa?
Ehkei vaatimattomuus ja halu kilpailla ole vastakohdat oikeastaan. Mulla oli yläasteen aikaan ihmellinen pakkomielle saada hyviä arvosanoja ja merkillisiä “pakkoja” muutenkin, mutta se oli jotenkin riippumatonta muista siinä ympärillä. Elin omassa kuplassani ja piiskasin itse itseäni.
Vastaus kysymykseen on, että en halua tai jaksa kilpailla muiden kanssa. Vedän omaa rataani ja onneksi nykyään omista tekemisistäkin keskinkertainenkin tuntuu kyllin hyvältä.
(tuohon onneton lapsuus-teemaan vielä, etten minäkään juomisiani laita sen syyksi. Tietysti kaltoinkohtelu ja huonot kokemukset altistaa päihteidenkäytölle ja syrjäytymiselle ja muille ongelmille. Jatkuva moittiminen ja häpäisy laskee itsetuntoa, tekee araksi ja ehkä alkuun “rohkaisuryyppy” tuntuu helpottavan sosiaalisissa tilanteissa. Tai alkoholi turruttaa ahdistusta. Joku muu keksii heti alkuun järkevämpiä keinoja hoitaa olojaan. Eniten omalla kohdallani harmittaa liki täydellinen eristäminen muista ihmisistä vuodeksi ikävuosina 6-7, juuri ennen koulun aloittamista. Totta helvetissä olin sitten siellä pienessä kyläkoulussa todella outo, kun pelkäsin. Vedin pulpettini nurkkaan erilleen muista, enkä puhunut sanaakaan moneen kuukauteen. 
Näin jälkeenpäin näen ihan selvästi, että kiusatuksi valikoituminen oli tämän looginen seuraus, ja se taas ruokki ihmispelkoani lisää. Omaan toimintaani on jäänyt jotain kömpelyyttä ja todennäköisesti tulkitsen muita väärin, ehkä vihamielisemmiksi, mitä ovatkaan, enkä pysty olemaan niin luonteva. Ja vaikka teen mitä, en osasta vaikeuksista pääse eroon. Todennäköisesti kärsin jostain posttraumaattisesta stressistä, kun näin keski-ikäisenäkin joskus jysähtää päälle hirveä olo ja sydän hakkaa, kun pitäisi ohittaa joku meluava teinilauma. Aina niin ei onneksi käy ja periaatteessa pystyn elämään ihan normaalia elämää, mutta olisin helpommalla päässyt, jos edes tuo koulukiusaaminen olisi jäänyt välistä.
Toisekseen minua on alkanut enenevässä määrin kiinnostaa termi siirtotaakka, kuinka ongelmat ihan kenenkään sitä tahtomatta siirtyvät sukupolvelta seuraavalle. Köyhyys, huonot ihmissuhdetaidot, tietyt kehnot ongelmanratkaisutavat ym. Omassakin suvussani on pitkät ketjut lytättyjä itsetuntoja, riitaisia parisuhteita, kyvyttömyyttä puhua vaikeista asioista, ihmisiä, jotka on täysin hukassa omien tunteidensa kanssa, henkistä ja fyysistä väkivaltaa… Eli hyvin vaikeaa on tarjota mitään parempaa kuin mitä on itse saanut.
Ei lapsuus/nuoruusaika ole elämääni pilannut, joiltain osin tehnyt vaikeammaksi, mutta nykyisellään näen sen enempi vahvuutena)
Seuraava kysymys:
Oletko harkinnut tekeväsi tai jopa tehnyt täydellisen elämänmuutoksen tai irtioton vanhasta ja jos, niin minkälaisen?
Raitistumista ei nyt lasketa, vaikka se sellainen onkin.
Täydelliseen en ole pystynyt, mutta sellaisen aika rankan muutoksen olen tehnyt, että nykyisin rohkenen olla kutakuinkin oma itseni missä tahansa seurassa. Uskallan siis olla tasavertainen ja ilmaista poikkeavatkin mielipiteeni ja näkemykseni. Tämä liittyy siis myös metsänreunan miehen kysymykseen vaatimattomuudesta. Tulee mieleen jonkun filosofin toteamus jostakusta vaatimatonta näytelleestä miehestä " ylpeys loistaa viittasi jokaisesta reiästä".
Kysymys: Mikä toisten ihmisten negatiivinen arvio itsestäsi on yllättänyt epämiellyttävästi?
Ensimmäiset asiat ensiksi
Aika harvoin tulee vastaan negatiivisia arvioita. Eikä kovin usein muitakaan arvioita. Itse asiassa mieleen muistuu vain yksi kysytyn kaltainen tilanne. Vuosia sitten olin aloittamassa työn jossa pääasiallinen -ja tärkein- työkaluni oli juuri luotettavuus eri yhteistyökumppaneiden, mm. joidenkin viranomaisten silmissä. Eikös vaan yksi “kaveri” laittanut liikkeelle perättömän huhun, joka asetti tuon asian kyseenalaiseksi. Silloin oli pakko ärähtää, laittaa asia melko julkisesti selvitettäväksi ja kaveri vastaamaan puheistaan. Peruihan se, tietysti, pakon edessä, mutta opetuksena se selkäänpuukottaminen toimi. Opin varomaan.
Ja seuraava kysymys:
Uskallatko toimiessasi jossain yhteisössä asettaa kyseenalaiseksi myös sen ryhmän ohjelmalliset kannanotot vai uskotko että olet itse väärässä, ajattelukyvytön tms ja yrität olla hiljaa silloinkin kun oma järkesi ja tietämyksesi kertoo että ei se ihan nyt noin sentään ole…
^ Kyllä toki voin kritisoida ohjelmallisia kannanottoja. Usein ja kovin palavasti en sitä tee, mutta joskus kyllä. Tosin sellaisessa yhteisössä en varmaan edes olisi, jonka ohjelmassa olisi mielestäni kovin paljon kritisoitavaa.
Onhan kuitenkin asioita, jotka jakavat mielipiteitä vaikkapa puolueiden sisälläkin. Esim. päihdepolitiikan yksityiskohdat. Sellaisesta olen kerran pitänyt ihan puheenkin, joka oli hieman eri linjainen kuin joidenkin kuulijoiden mielipiteet.
Olen ollut kerran mukana hiomassa puolueohjelmaa, ja sehän oli tosiaan hiomista. Monista kohdista jouduttiin äänestämään, ja kuultiin erilaisia puheenvuoroja. Lopputulos ei miellytä aina ihan kaikkia, mutta se on hyväksyttävä.
Milloin viimeksi jouduit pyytämään anteeksi joltakin? (tarkoitan ihan totista anteeksipyytämistä, ei mitään kevyttä “soria” kun vahingossa hipaisee jotakuta)
Hmm. En mitenkään joutunut, mutta tunsin tarvetta pyytää anteeksi suututtuani ja sanottuani todella pahasti alkoholisoituneelle läheiselle joka ties kuinka monennen kerran ensi tarjottuaan apua, jätti homman hoitamatta juomisen takia. Mielestäni sanoin liian pahasti. Ja koska kaava toistuu, on tästä otettava opiksi, kun itsehän lopulta olen torvi, koska muuta kuvittelen.
Mietin tätä kysymystä jo aiemmin, mutta laitetaanpas se tähän:
Parisuhde ja juominen, miten kävi? Kestikö parisuhde juomisajan ja raitistumisen, levisikö liitto jo juodessa vai tuliko raitistuttua ero?
Mulla ja entisellä puolisolla juominen oli yhteinen harrastus ja suhde päättyi, kun minä lopetin ja hän ennemminkin lisäsi juomistaan Olenkin miettinyt, että kuinka paljon meillä ylipäätään oli mitään muuta yhteistä…
Joskushan raitis puoliso häipyy juomarin juodessa tai juopon raitistutta, tilanteessa joss puoliso on raitis, ei suhdetta saa korjattua ja roolit on jotenkin kummat. Juoppo on ollut kuin lapsi, vastuuton huolehdittava ja raitis puoliso ei jotenkin osaa antaa tilaa hänelle itsestään vastaavan aikuisena tai loukkaukset ja pettymykset ei vaan unohdu.
^ Jotkut parisuhteet on kestäneet juomisen, jotkut ei. Pitkä avoliittoni päättyi aikoinaan “virallisesti” ns. erilleen kasvamiseen, vaikka perimmäinen syyni haluta eroa olikin ehkä, että halusin ryypätä rauhassa. Mukaanlukien vieraissa heilumisen.
Olen sitten ollut myös toisessa asemassa parisuhteessa, kun ollessani joskus nuorena yhden vuoden raittiina, satuin seurustelemaan hetken yhden piintyneen sekakäyttäjän ja sekoilijan kanssa. Se suhde kesti pari viikkoa, ja sitten sai riittää.
Taidan olla huonompi sietämään muiden sekoilua, kuin muut ovat joskus olleet sietämään minun sekoiluani. 
2 erilaista kysymystä, joista voit valita helpomman/mieluisamman (tai vastata vaikka molempiin jos haluat):
-
Onko sinulta jäänyt joskus tärkeitä asioita sanomatta jollekin ihmiselle, jonka olet nyt menettänyt, etkä niitä voi enää hänelle sanoa?
-
Pitäisikö mielestäsi Suomen päihdepolitiikkaa tai lainsäädäntöä muuttaa jollain tavalla?
^ Vastaan sitten itse, kun viidessä päivässä ei kukaan muu.
On jäänyt sanomatta asioita, muun muassa edesmenneelle isoäidilleni. Olisin halunnut kiittää häntä enemmän siitä rakkaudesta ja huolenpidosta, jotka häneltä sain lapsena ja nuorena, vaikka sitä vähän vinoutunutta kadotuksella pelottelua siinä tuli mukana, helluntalainen kun mummi oli.
Seuraava kymysys:
Mitä tuntemuksia herättää syksyn lähestyminen nyt tai yleensä? Onko pimenevät illat ja aamut kivoja vai masentavia? Entä syksy muuten?
Syksy on hienoa aikaa, eikä masenna. Rakastan “huonoja” kelejä, sadetta, tuulta, räntää… Ulkoilussa saa alkukantaisesti kastua, ponnistella ja rähjääntyä. Se tuntuu hienolle, samoin kuivat vaatteet ja teekuppillinen sen jälkeen. Pimeys on ihanaa, voi poltella kynttilöitä ja lukea ja mielikuvitus saa jotenkin vallan. Nukkuu hyvin, kun asunto ei ole liian kuuma.
Syksy on kauniskin. Värikkäät lehdet tietysti, mutta nyt jo olen ihaillut sateisina päivinä lyijynharmaata taivasta ja joessa oli tänäänkin hieno väri;jotain vihreän, ruskean ja harmaan sekoitusta, kaatunut puunrunko ja muutamia keltaisia lehtiä.
Ei tosiaan masenna, ei väsytä.
Seuraava kysymys juontui mieleeni syksystä:
Onko värit sinulle tärkeitä, nautitko niistä ja minkälainen värimaailma on sinusta miellyttävä/kotoisa?
^ On värit tärkeitä, ja niiden miellyttävyys tai epämiellyttävyys riippuu paljolti siitä, missä ne esiintyvät. Minusta esimerkiksi vihreä on kaunista luonnossa, mutta ei vaatteissa. Sama pätee syksyn keltaiseen.
Se, mikä on kaunista vaatteissa, on tosin myös hyvin paljon kiinni ihmisen persoonasta ja tyylistä. Jollekin sopii hyvin vaikkapa murretut värit tai pastellisävyt, ja jollekin toiselle ei. Ainoastaan musta taitaa olla väri, joka sopii kaikille. 
Musta onkin kaikkien värien sekoitus.
Itse suosin vaatteissa paljon mustaa, ja sen kontrastina valkoista ja punaista. Onhan minulla ollut sekä mustaksi että punaiseksi värjätyt hiuksetkin suuren osan elämääni.
Joku kirjoitti joskus, että minusta tulee mieleen pinkki. Eikä minulla varsinaisesti ole mitään pinkkiäkään vastaan. Minulla on ollut pinkkikehyksiset silmälasitkin.
Luetko sarjakuvia, ja kun tietenkin luet, niin mitkä ovat lempisarjakuviasi?
Luen. Lehtien sarjakuvista suosikki on Kamala luonto ja Fingerpori. Jälkimmäisessä tosin vaihtelee “laatu” paljonkin, välillä huippuhyviä, välillä aika tylsiä.
Sarjakuvakirjoista viimeisin innostus on ruotsalaisen Liv Strömqvistin albumit. Kielletty hedelmä oli eka, jonka lainasin lehtijutun perusteella ja sitten luin muutkin.
Seuraava kysymys:
Vertailetko itseäsi muihin huonolla tavalla ja herääkö toisten onnistumisista tai tekemisistä ennemmin syyllisyyttä (ettet itse jaksa) tai kateutta kuin iloa?
Olen tätä jonkin verran miettinyt itsessäni ja muissa. Mun tuttava ja perhepiirissä esimerkiksi raitistumiseni on vaiettu kuoliaaksi. Yksi ainoa on onnitellut… aivan kuin minun olisi pitänyt pysyä epäonnistuneena ja “huonona”, juuri sopivana syntipukkina haukuttavaksi joka käänteessä.
Yleisemminkin tuntuu, että jos joku on laihtunut, kuntoillut, löytänyt kumppanin tai työpaikan monien on vaikeaa aidosti iloita… tai noin yleisesä turinoinnissa ainakin naisporukoissa olipa kuka tahansa tehnyt mitä, lenkkeillyt, aloittanut jonkun ruokavalion, pessyt ikkunat tai matot, reaktio on jotenkin syyllistyminen " voi kun mun pitäs myös".
Itse huomaan ajoittain kateuden sävähtämisen mielessä. Usein se silti on enemmänkin surumielistä, kun toivoisin jotain samaa itselleni.
Kuvaamaani syyllistymistä en ainakaan itse huomaa. Teen muutenkin ne asiat mitä nään tarpeelliseksi ja haluan, vaikka nyt liikkumisen tai siivousjutut, asunto on joskus sekaisin ja joskus siisti ja jos ei huvita erikseen kuntoilla, laiskottelen.
Liian vaikea tai epäkiinnostava näköjään edellinen.
No entä tämä:
Kuunteletko radiota ja katsotko televisiota perinteisesti suorana lähetyksenä vai käytätkö tallenteita, suoratoistopalveluita ym jossa ohjelmat ja ajankohdan voi valita vapaasti?
Metsänpeitto, pidin tota edellistä kysymystä oikein kiintoisana, en vaan saanut aikaan vastata.
Mutta siis kyllä, olen “ämmämäisen kateellinen”, ainakin silloin jos itse haluaisin samaa. Ja koen myös syyllistyyttä muiden saavuttaessa. Ei ole muiden onni ja autuus multa pois, ei, mutta kun mäkin haluaisin niitä!
Varsinkin kaveriporukkaani kohtaan koen alemmuutta ja pätemisentarvetta. Yritän kuitenkin käyttäytyä joviaalisti ja myötä-/ystävällismielisesti, synkkyyksiä pyöritän vain omassa ahdasmielisessä päässäni.
Radiota saatan kuunnella autossa ihan livenä, mutta muuten kyllä varmaan 95 prosenttisesti suoratoistoilen. Varsinkaan mainoskanavilta harvoin katon mitään, en kestä jatkuvia mainoskatkoja. Puolilaittomissa striimauspalveluissakaan ei pop-up-mainokset pompi silmille sentään ihan yhtä kovalla tahdilla.
Kerro yksi hyvä sekä yksi huono luonteenpiirteesi?
