Jänniä nää tunteet. Heräsin taas siihen en tiedä näinkö jotain unta vai muuta, että mun on muutettava täältä paikkakunnalta pois. Se ääni on nyt jotenkin tosi vahvana mut ei oo vaan sitä omaa asuntoa nyt löytynyt. Jotenkin niin kirkkaana taas asiat mitä seuravaaksi ja tekis meli tehdä jotain pimeetä, kuten irtisanoa asunto jo vaikkei seuraavaa ookkaan tiedossa.
Hain töihin vähän kauemmaksi se jotenkin tuntuu nyt hyvältä ajatuksena vaikka mulla jäiskin läheiset tänne. Tuntuu siltä, että täällä ei tuu mikään muuttumaan ja mä tarviin sen uuden alun. Toki taas mietin sitä, että kun on pms niin ne vaikuttaa kyllä mun päätöksiinkin aika paljon ja se on semmoista aikaa aina kun tekis mieli muutenkin pistää kaikki uusiks. Mutta jotenkin tää tuntuu erilaiselta ehkä tää onkin sitten sitä intuition ja alitajunnan viestiä kunhan heräsin näihin ajatuksiin ja piti kirjoittaa ne ulos päästä.
Tuntuu siltä, että jos jään tänne niin mikään ei muutu ja kaikki säilyy samana. En oo viihtynyt täällä pitkään aikaan ja tää meteli on ihan hirveetä tarviin selkeesti jonkun pienemmän paikkakunnan rauhaa tässä vaiheessa elämää. Mutta nyt raittiuden myötä oonkin muuttunut varovaiseksi päätösten teossa. ja tietty iän myötä vähän rauhottunut. Nuorempana muutin aina kun siltä tuntui yleensä vuoden välein ja ajattelinkin jossain vaiheessa, että se olis mulle haitallinen käytösmalli ja johtui tunteiden pakoilusta, mutta ehkä asia onkin toisin.
Joka ikinen muutto mitä oon tehnyt on tehnyt mulle hyvää. Oon käynyt suunnissa joissa oon huomannut ettei ole paikka ja kun yksin olen, niin ihan samahan se on missä kopissa sitä hetken vuokralla asuu ja en uskokkaan että tuun koskaan olemaan se ihminen, joka ottaa lainaa ja asuu jossain kiinteessä pisteessä. Mulle itseasiassa sopis kaikista parhaiten semmonen asuminen missä olis pyörät alla ja vois vaihtaa maisemaa aina sen mukaan miten tykkää.
Toisaalta oon tykännyt tästä tilanteestakin tää on mulle sillä tavalla uusi, että asunto on kiva missä nyt asun ja tykkään siitä, mutta ympäristö ei ole todellakaan sitä missä viihdyn ja se alkaa nyt painaa enemmän. Tarviin sitä rauhaa mun ympäristöön ja metsä/lenkki polkuja. Sillon voin parhaiten. Toi hälinä alkanut vaikuttaa muhun tosi isosti ja vetää mut todella vihaiseksi.
Täällä on vaan liikaa ihmisiä. Käännyn vaan siihen kokoajan missä lapsena viihdyin pienellä paikkakunnalla kaikki oli vaan hyvin. Tää raittius on todella jännää varsinkin nyt, kun en oo koskaan ollut näin pitkällä oon tunteiden kanssa ja eilenkin itkin todella paljon jouduin perumaan menoa koska olo oli aika huono ja itkin tosi kauan, mut sen jälkeen pistin saunaa päälle ja rentoilin loppu päivän. Siitäkin oivalsin monia asioita.
Kuten oon käynyt rohkeasti paikkakunnilla jossa mulla on ollut isoimmat haavat ja juovat ajat. Pelkäsin niitä paikkoja ja alkuun ne herättikin juomis himoja, mut nyt oon saanut rauhan niiden kanssa ne paikat ei tunnu enää miltään. Herättää muistoja, mut ei mitään tunnereaktioita eli kohtasin asian, joka mua pelotti ja päästin irti. Hyvin simppeliä, mutta tunne saralla kovin erilaista.
Mut en halua enää muuttaa niihin paikkoihin takasin ne on mun menneisyyttä edustavia paikkoja. Tuun käymään niissä koska ystäviä asuu siellä. Jotenkin tää kun mun kummitytön äidin kanssa välit on tosi huonot ja se on todella myrkyllinen ihminen jota en vaan kestä yhtäkään sekuntia enää ja onneks ei tarvinnut nyt moneen kuukauteen olla tekemisissäkään muuta kun viesti tasolla kun oon nähnyt kummityttöä.
En oo nyt hetkeen nähnyt kummityttöäkään. Sen kanssa olo herättää tosi ristiriitaisia tunnetiloja. Toisaalta nautin näkemisestä ja toisaalta sitre taas en haluais nähdä ollenkaan. Tulee niin jotenkin paska olo siitä näkemisestä ja oon ihan miettinyt tätäkin, että oonko mä edes niin lapsirakas kun oon kuvitellut olevani? En mä nuorempakaan lapsista mitenkään erityisesti oo tykännyt. Ne on tullut vähän semmosena kavereiden kylkiäisinä.
Lapsiin liittyy aina vastuuta, yllättäviä tilanteita ja kaikenlaista ja oon aiemmin ollut aika rajaton. Tai siis rajat oon pitänyt tiukastikkin, mutta sitten taas yhteydenpidossa oon nyt vasta tajunnut, että eihän mulla ole mitään vastuuta kehenkään. Ei mun tarvii olla heti vastaamassa puhelimeen kun toinen soittaa, jos en sillä hetkellä jaksa. Oon tätä harjotellut nyt kummitytön kanssa.
En oo heti vastannut, kun hän on halunnut tai ollut menossa. Oon sanonut viime aikoina ettei käy. Mielipahaahan se aiheuttaa, mut en vaan oo itse jaksanut tai mulla ei oo ollut voimia siihen. Oon venyttänyt vastauksia, koska lapset varsinkin tytöt on kovia manipuloimaan ja syyllistämäänkin, jos ei heti asiat käy. Kovia testailemaan omia rajoja. Hyvähän se on, mut en mä niissä periksi anna. Jotenkin oon liikaa joustanut aina kummitytönkin kanssa oman hyvinvoinninkin yli ja miksi. En mä ole vanhempi mä olen bonus ihminen!
Vuosikaudet tein aina kaikki näkemisen eteen. Hänen äitinsä ei ole koskaan tullut vastaan missään. Alkuun yritin kysellä josko voisi saattaa johonkin mistä voisin hakea hänet yms. Mutta ei. EI mitään! Ymmärrän, että ei oo voimia kaikkeen, mut en jaksa enää mitään yksipuolisia suhteita mihinkään suuntaan. Liittyin ne sitten lapsiin tai aikuisiin. Kummitytön kanssa oon kans vetänyt rajaa ku oon aina mennyt sinne niille hakemaan sitä. Nyt se on sen verran iso, että onneksi voi ite tulla tänne pyörällä mun luo.
Monesti tässäkin yrittää manipuloida tietty kun uus tilanne etten tuu enää sinne niille päin hakemaan sitä. Viimeksi sanoi, että on väsynyt ja totesinkin että saa olla väsynyt ja me ehditään näkemään toisella kertaa että mulle käy vaan näin että tuut tänne päin.
Ajattelin, että se oli väsymystä oikeasti, mutta hah se olikin sitten manipulaatiota. Tässä pitää olla niin hereillä väillä miten toimii ja periksi en saa enää antaa. En jaksa itse edes pyöräillä sinne asti siinä tulee joka kerta mulle semmonen tilanne, että mä oon taas mennyt ja tehnyt ite eniten ja en jaksa sahaa joka suuntaan ei vaan energia riitä, että jatkossa näkemiset onnistuu näin päin. Ei enää neidin ehdoilla ja se on nyt tarkoittanut sitten näkemisten vähenemistä ilmeisesti.
Alkaa olemaan aika sama ketä tässä mun ympärillä enää on kunhan mulla on mun rajat, mun onnellisuus ja näin monta vuotta meni ymmärtää se, että mulla on oikeus voida hyvin olla hyvien ihmisten ympäröimänä ja mun ei tarvitse enää kuunnella yhtäkään paskaa joka satuttaa mua. Mä saan valita itteni ja siitä ei ole mitään itsekkyyttä vaan sitä että mä kunnioitan itteäni ja omia tarpeita kerrankin.
se on hieno saavutus!
. Minulla on mennyt tässä 3 ja 4 kk välillä vähän nihkeästi. Varsinaisesti ei ole ollut juomishaluja eikä -mielitekoja, mutta elämä ylipäätään on tuntunut tasapaksulta ja tylsähköltä, ilman varsinaista syytä. Se on tietysti hiukan riski, ainakin pidän itseäni silmällä, että en hairahdu kuvittelemaan, että viina tarjoaa minulle kaivattuja sirkushuveja.
Menikin viikonloppu aika väsymys energioissa ja aika sekavalla päälläkin. Taitaa olla liikaa tässä vaiheessa tutustuminen uuteen ihmiseen ja en oo ennen ymmärtänytkään kuinka paljon tuollainen voi viedäkkin energiaa! Oon ollut todella poikki ja nyt täytyykin taas vaihteeks suunnitella asioita uusiksi jaksamisen kanssa. Vaikka monesta saattaa tuntua pieneltä joku joka päiväinen kävely lenkki, niin mulle se on tässä kohtaa ollut jo liikaa. En osaa oikein rytmittää päivää tai se on tosi vaikeeta, kun ei ole töissä niin sitten pitää ite kehitellä se rytmi ja mulla se on mennyt nyt miten sattuu.