Itse huomasin, että minulle juuri nuo “pienet irtiotot” olivat ensimmäinen askel vapauteen. Aloin suunnitella omia menojani ilman, että edes yritn saada miestä mukaan. Kun omia suunnitelmia oli riittävästi ja pää oli tehnyt riittävästi töitä oman elämän hahmottamiseksi, oli varsinainen ero enää vain pelkkä muodollisuus.
Olen onnellinen puolestasi!
Heips kaikki ja Fiufiu
Mä oon tarkoituksella vältellyt koko sivustoa, koska mähän oon päässyt jo irti siitä mun alkoholistista. joopa joo ja niin varmaan. Fyysisesti kyllä, mut henkisesti on vielä juttuja jotka kaihertaa. Ihana kuulla Fiufiu, että sulla on todellisia kiinnekohtia joihin tarrautua ja joita kohti mennä. Mä niin tajusin sen 24/7 vartijan, olis ollut tässä osoitteessa kans tarvetta joskus ja oisin hakenu sut jos oisin pystynyt. Eikä olis yhtään pöllömpi idea perustaa meille läheisille sitä katkaisuhoitopaikkaa myös 
Laitan kyl pystyyn heti sellaisen kunhan rahaa sataa taivaalta
Mähän vein sen mun alkkiksen katkaisuhoitoon, kun pyysi multa apua ja se tuli pois sieltä toisen naisen miesystävänä. Se pakeni ongelmiaan aloittamalla uuden selväpäisen elämän uuden kumppanin kanssa ja näin ollen välttyi myös kohtaamasta itsensä. Saa nähdä pitääkö vanha sanonta paikkansa, se minkä taakseen jättää niin sen edestään löytää. Ei siinä mitään, mun rakkaus on kuollut ja kuopattu ja hyvä, että puolipakolla pääsin siitä ihmisestä irti. Joskus kaihertaa se, kuinka arvottomaksi tämä alkkiksen viimeinen tempaus saa mut itseni tuntemaan vaikka tiedän, ettei tämäkään asia johtunut musta vaan siitä sairaasta yksilöstä. Isoin ongelma mulle tällä hetkellä on se, että haluaisin varoittaa tätä uutta naista vaikka siitä ei ole mitään hyötyä eikä se johda mihinkään. En vaan haluaisi, että hänen tyttärensä joutuu kärsimään samoin kuin omani. Mieshän siis vaihto ihan samaan pakettiin, jota vastaan isomman osan meidän yhdessäoloa taisteli. Oma lapseni sanoi tässä taannoin, että hänestä tuntui, että hän ei ole edes olemassa ja että hän halusi kuolla, kun rakas alkkikseni ignoorasi tyttäreni täysin. Tätä kohtaloa en soisi kenellekään tapahtuvan, mutta tämä asia ei taida minun käsissäni olla…
Muutenhan mulla pyyhkii ihan hyvin, teen asioita, joita olen halunnut eikä mun tartte kysellä niihin kenenkään hyväksyntää ja nautin hyvästä olosta, joka pakostikin tulee, kun alkoholisti ei ole härveltämässä enää 
Elämä on niin paljon ihanampaa ilman ongelmia ja sitä ikuista draamaa, pelkoa, epäilyksiä, syytöksiä, huutamista ja ihan kaikkea sitä järjettömyyttä mitä elämä alkoholistin kanssa oli.
Voimia kaikille!
Tulin vain huutelemaan, että vapaus on vain päivien päässä. Tein sen, lähden pois. Ainakin fyysisesti. Mies on oikein säyseä ja mukava, ei mykkäkoulua tai raivareita ja ajoittain hän onnistuu saamaan mut epäilemään päätöstäni. Joudun siis palaamaan mielessäni niihin kaikkein tuskallisimpiin muistoihin tämän yhdessäolon varrella, jotta uskon, ettei mikään oikeasti muutu. Kävelen joka päivä metsässä ja itken siellä salaa. Niin kovin nuo muistot tekee kipeää edelleen. Mutta minä tarvitsen niitä. Juuri nyt ne pitää mut todellisuudessa ja vie kohti muutosta. En enää yritä unohtaa. Nyt kaivellaan suruja pintaan. En jaksa enää odottaa uusia katastrofeja ja surra loputtomiin hukkaan menevää aikaa. Palaan asiaan myöhemmin, tässä vain pikainen katsaus tänne hautakuoppaan, josta pian kömmin ylös.
Päättäväinen fiufiu
Oi upeaa!!! Olen todella ylpeä sinusta!!! Nyt muistat että suora tie eteenpäin!! Ei taakse!! Älä annan kenenkään horjuttaa päätöstäsi! Itsellä 3 v sitten sama tilanne. Kirjoituksesi on kuin minun elämästäni! Olisi niin kiva puhua naamatusten ja zempata sinua!!!
Minulla tismalleen sama tilanne… Erosta nyt muutama päivä vasta, ja joudun joka päivä muistuttamaan itseäni niistä ikävistä asioista, etten soittaisi miehelle että tule kotiin… 
Ikävä on kova… Kuinkahan kauan menee, että alkaa helpottamaan? Riittääkö edes kuukaudet vai meneekö vuosia? Mietin ja pelkään niin sitäkin, mitä jos mies löytää heti uuden, miten kestän sen… 
Huoh…
No itsellä jo seurustelun loppuaikana kun olin itse poissa ‘kotoa’ omassa kodissani hermolevolla, kuulin kerran kun soiteltiin juoppiksen kanssa että taustalla naureskeli joku toinen nainen. Lopullisen eron jälkeen aika pian juoppis ystävällisesti kertoi että oli sekstaillut jo jonkun toisen kanssa ja uusi avokki löytyi sitten neljän-viiden kuukauden jälkeen. Jokainen tapaus oli vain yksi naula meidän suhteen ruumisarkkuun. Nyt mennyt yli vuosi ja olo on hyvä. Tsemppiä vain eroon! Kannattaa innostua esim. puutarhanhoidosta tai esim. urheilusta, laittaa koko sielunsa siihen. Luoda uusi tarina itselleen.
Ja koska asutaan pitkän matkan päässä toisistamme olen kehittänyt itselleni success-storyn mitä olen kertonut juoppikselle sähköpostilla kun hän on ottanut yhteyttä. Suomeksi sanottuna syöttänyt hänelle pajunköyttä.
Kiitos Nappis kiitos ja kaikki muut tätä ketjua kommentoineet. Surullista nähdä miten kauan tämä prosessi on vienyt ja miten surkeana olen ajoittain ollut.
Surku88, minä ajattelen sen nyt niin, että se miehen mahdollinen uusi on vain uusi uhri ja saa alkuhuuman jälkeen tuta nahoissaan tätä samaa paskaa. Mitään syytä sydänsärkyyn ei siis ole. Mies on särkenyt sen jo tuhat kertaa. Tungen palaset taskuuni ja kokoilen itseni sitten, kun on sen aika.
Yksinäisyys tulee luokseni pian ovista ja ikkunoista mutta kuten joku täällä totesikin, olen yksinäinen jo nyt. Oikeastaan tämän yksinäisempi en voisi olla. Olla jonkun seurassa ja silti yksin. Mikä sen pahempaa voisi olla?
Mies on sortunut jälleen murjotukseensa mutta enää se ei haittaa. Tai no, vähäsen ehkä, mutta ovi on nyt auki ja minä menen siitä pian ulos täältä helvetin hullujenhuoneelta. Olen iloinen siitä että selvisin ja vaikka konttasin ajoittain syvällä siinä itsessään ja pelkäsin oikeasti menettäväni järkeni, olen elossa ja odottelen takaisin sitä vieraaksi käynyttä tunnetta jota onnellisuudeksi kutsutaan. Toivottavasti en ole lopullisesti menettänyt luottamustani ihmisiin vaikka nyt siltä tuntuukin.
Palaan taas asiaan ystävät.
Hei vaan kaikille.
Kirjoittelin tänne muutama vuosi sitten oman alkkikseni kanssa asuessani. Kaikki päättyi 19.1.2015, miehen syntymäpäivänä. Mies ilmoitti että haluaa erota, lähti siltä istumalta yatävänsä luo asumaan ja viikon kuluttua haki tavaransa. Silloin vielä anelin häntä jäämään, vaikka tavallaan itsekin olin halunnut erota jo pitkään. En vain uskaltanut, pelkäsin muutosta, pelkäsin ikävää, pelkäsin yksinoloa.
Tuo ero oli paras asia mitä minulle tapahtui.
Voin olla oma itseni, ilman kaikkea sitä ahdistusta mitä toisen juominen aiheutti vuosia. Toki kuukausia se ikäväkin kesti eikä se helppoa ollut, erota elämäni rakkaudesta. Eroa seurannut kesä oli elämäni paras.
Tulin pitkästä aikaa tänne vain sanomaan, että jos lapsia ei ole… Erotkaa. Kukaan mies, mikään suhde ei ole sen arvoinen, että menettä ilonsa, elämänsä päivä kerrallaan sinne synkkään ja pimeään. Niitä päiviä en takaisin saa. Minä elän nyt itselleni, en ole alkkismieheni hoitaja.
Nykyään olemme miehen kanssa hyviä ystäviä. Jonkinlainen side on säilynyt, mutta romanttisia tunteita kummallakaan ei ole. Toisinaan puhumme siitä, miten hienoakin meillä oli yhdessä, mutta ajan myötä olisimme tappaneet toisemme. Käymme yhdessä välillä jopa baareissa. mies on saanut myös elämänsä haltuun, alkoholi on tainnut vaihtua lähinnä pilveen ja on nykyään itselleen sopivamman naisen kanssa.
Joten minun sanani teille: Rakasta itseäsi. Sinä olet oman elämäsi tärkein ihminen. Kukaan ei ole niiden hukkaan heitettyjen päivien arvoinen! <3
Tämä on tärkeä pointti! Aina ei ole niin, että juoppo on paha ja puoliso täydellinen… Asia on ehkä usein niinkin, että on kaksi toisilleen sopimatonta persoonaa, jotka kumpikin jotenkin onnistuvat tekemään toistensa olon päivä päivältä kauheammaksi ja alunperinkään siihen suhteeseen sopimattomien ratkaisukeinojen käyttö lisääntyy… Vaikka olon helpottaminen juomalla tai oman ahdistuksen purku huutamalla ja kontrolloimalla, josta syntyy loputon pahan olon kierre. Kumpikin tahtomattaankin iskee toisen samoihin haavoihin uudelleen ja uudelleen… Toinen ahdistuu kontrollista ja halitsemisesta, toinen epävarmuudesta ja kumpikin pyristelee ja pyristelee.
Viisasta on päästää irti, vaikka sattuu. Sitten tulee tilaa uudelle, omaan sieluun sopivammalle elämälle.
Kiitos tuosta postauksestasi.
Tätä logiikkaa ei kyllä voi mitenkään käsittää. Lapsille kuitenkin kannattaisi sitten tarjota se lasinen lapsuus vaikka väkisellä, synkässä ja pimeässä ja ilottomassa kodissa? Kivoja traumoja koko loppuiäksi ja mahdollisesti sitten alkoholistin ura heillekin myöhemmällä iällä?
Tuntuu jotenkin tosi nurinkuriselta että nimenomaan lapset halutaan väen väkisellä altistaa alkoholistin alle. Itsensä vielä voisi pelastaa, mutta ei missään nimessä jos vaan on lapsia.
Oma koti oli juuri tuollainen. Äitillä ei ollut haluja lähteä alkoholistin luota, koska olisihan se nyt ollut kurjaa kun lapset eivät olisi saaneet nauttia alkoholistin seurasta koko lapsuuttaan.
"Yksinäisyys tulee luokseni pian ovista ja ikkunoista mutta kuten joku täällä totesikin, olen yksinäinen jo nyt. Oikeastaan tämän yksinäisempi en voisi olla. Olla jonkun seurassa ja silti yksin. Mikä sen pahempaa voisi olla? "
Omalla kohdalla taitaa olla nyt sellainen aika kultaa muistot - vaihe. Ex kummittelee päässäni, etenkin silloin kun oloni on syystä tai toisesta surkea. Vaikka järki sanoo, että elo ilman alkkista on miljoona tsiljoona kertaa parempi kuin alkkiksen mustan aukon vaikutuspiirissä, en vaan pääse irti tosta (toisinaan, mutta silti liian usein) kummittelusta. Niin, ja alkkiksen jälkeistä elämääni olen rakentanut parhaani mukaan eli kuopasta olen jo hyvin noussut ylös. Silti toi kummittelu vaivaa. Takana siis yli parikymmentä vuotta ns. saman katon alla, eri kattojen alla noin 2,5 vuotta. Neuvoja? Jos vaan ajattelis, että se on niin kuin syöpäleikkaus, henki säästyi, vaikka kipeä kohta jäikin. Haamusärkyä?
En missään nimessä tarkoita, että lasten takia pitää pysyä yhdessä. Se vain tuntuu monille olevan syy (tekosyy?) siihen yhdessäoloon edelleen, “lähtisin, mutta en halua viedä lapsilta isää…” Jne. Oikeastaan suosittelen eroa niille lapsekkaillekin, mutta ymmärrän että tilanne ei ole niin yksinkertainen - onhan se juoppo usein esim. hyvä isä, auttaa jonkin verran perheen pyörittämisessä jne., siitä on vaikea lähteä. Olen itse lapseton, joten koen, etten voi kannustaa äitejä jättämään puolisojaan.
Kaino
Yksin jouluna: Et sinä kaipaa sitä alkkistasi, et oikeasti. Se on juuri se yksin oleminen, mikä on vaikeaa ja pelottavaa. Ihminen tarvitsee juttukaveria ja ihan vaan fyysistä kosketustakin. Kaiken sellaisen puuttuminen ahdistaa. Siksi minäkin otin mieheni takaisin aikoinaan miljoona kertaa, ja vielä anelon jäämäänkin.
Mutta sinä et ole toisesta ihmisestä riippuvainen etkä voi olla. Aurinko nousee huomenna ja elämä menee eteenpäin, olipa joku ihminen sinun elämässäsi tai ei.
Itselläni tuli eron jälkeen niin palava halu elää, että ajattelin, että jokainen hetki jonka haikailin miehen perään oli hukkaan heitettyä. Niitäkään minuutteja en saa takaisin enää. Että on PAKKO mennä eteenpäin, paikallaan vellominen vie minulta tärkeitä elettäväksi tarkoitettuja hetkiä.
“Ihminen tarvitsee juttukaveria ja ihan vaan fyysistä kosketustakin.”
Niinpä, oikeassa olet nimimerkki “Vieras”. Jotenkin on vaan omassa päässä se hämminki, että oman lauman/piirin/yhteisön tarve kohdistuu alkkis-kummitukseen. Omalla kohdalla siinä on ehkä se, että jotain hyvääkin alkkissuhteessa kuitenkin muinoin oli.
Niin kuin olisi addiktoitunut lottoamiseen, jos on kymmenen vuotta sitten voittanut viisi euroa, tai kuullut, että joku tuttu on kolme euroa 15 vuotta sitten voittanut. Ei järkiperäistä, mutta tunteethan eivät ole.
Jokin muu ja korvaava ajatus/toimintamalli pitäs keksiä alkkis-haikailun sijaan, mutta mikä? Siis sellanen, mikä täyttäisi sitä tarvetta, mistä haikailu syntyy ja kun ei ole juttukaveria eikä fyysistä kosketusta eikä ylipäätään toista ihmistä siinä…Musiikin kuuntelu ensiapuna, mutta ei haikailu-musan kuuntelu, musiikki ehkä “lähellä” tunteita kuitenkin. Muita konsteja? Keep it simple.
Mulla ne haikailut ilmaantuu nimenomaan surkeissa fiiliksissä, jolloin ei jaksa lähteä lenkille, leipoa kakkua tai hakeutua ihmisten pariin, eikä mitään. Sinällään mä en yksin oloa vierasta, vain väsyneenä ja surkeissa fiiliksissä tulee toi kummitteluhämminki.
Ehkä irtipäästämisviisaudesta puuttuu (tai mä en ole sitä oikein hoksannut) sellanen tekniikkalaji-näkökulma paljolti…ei sen puoleen, että vertaislohtukin on tosi tarpeen.
Se on just se pilvilinna, kuvitelma, unelma, todellisuudesta irti oleva kehittämänsä haikailun kohde, niin kuin haikailisi lentäviä lehmiä, vaaleanpunaisia elefantteja, täydellistä maailmanrauhaa tai mitä tahansa sellaista, mitä reaalimaailmassa ei ole ollut olemassa. Ja niin kuin sanoinkin jo, aika kultaa harmillisesti muistoja.
Ainakin mä tiedostan tän, vielä kun oppisi käytännön tekniikan/tekniikoita kummittelujen pois kitkemiseksi. (Kesäaikana en oikein ehdi joogaamaankaan…). Kokeilen sitä musiikilla kummitusten pois häätämistä…
Yksin jouluna, sun ketjuun minä aikoinaan kirjoitin ekan kerran tällä foorumilla. Olin epätoivoinen ja paniikissa. En ymmärtänyt mihin helvettiin olin itseni tunkenut ja miten pitkä tie sieltä olisi ulos. Jos olisin kuunnellut sitä hiljaista varoituskellon kilinää, joka suhteen alussa yritti minua herätellä, jos olisin avannut silmäni totuudelle ja nähnyt mitä tuleman pitää, olisin juossut karkuun minkä kintuistani irtoaa. Mutta kieltäydyin katsomasta ja näkemästä, että viiniä hupenee tässä talossa ihan liikaa ja oluet päälle. En halunnut nähdä. Halusin tämän ihanan miehen ja yhteisen unelman.
Jo ensimmäinen kerta suhteen alussa, kun mies lähti työporukan kanssa ulkoilemaan, se päättyi katoamiseen, puhelin pois päältä ja sitä rataa. Seuraavana oli isot bileet jossa mies veti känniöverit ja mies unohti kännätessään minut itselleni tuntemattomien ihmisten seuraan. Pyörin siellä orpona ja kun puhuttelin miestä, tätä ihanaa ihastustani, hän toljotti silmät harittaen minua kohti ja sopersi hyppäävänsä laiturilta järveen ja hukuttautuvansa. Olin pettynyt miehen käytökseen mutta selittelin sen itselleni parhain päin. Halusin olla hänen kanssaan. Niinpä yritin muuttaa hänet. Tiedätte, että siitä ei mitään tullut. Sitten muuttelin itseäni. Onnistuin tekemään itsestäni hahmon, joka valehteli kaikille, eniten itselleen ja sen tähden hävetti katsoa edes peiliin.
Olemme olleet yhdessä vasta neljä vuotta ja jokaikinen kerta, kun yhdessä on jonnekin menty, kaikki ne kerrat on mies pilannut känniääliökäytöksellään. Hän on tyypillinen alkoholisti, ei osaa puhua, juoksee sitä karkuun, mutta annas olla kun on viinaa päässä, sitten tulee minulle asiaa. Jep, Painavaa asiaa.
Havahduin jossain vaiheessa, että asun miehen luona joka juo joka ilta. Joka ei suostu puhumaan mistään tärkeästä. Joka suuttuu jos minä puhun. Joka pitää mykkäkouluja ja aina riittävän kännin saavutettuaan, haluaa puhua siitä mitä pahaa minä hänelle aiheutan. Mies joka oli niin julma, että rikkoi sydämeni silmääkään räpäyttämättä, jätti yksin itkemään ja pelkäämään. Nauroi päin naamaa. Käski katoamaan, painumaan vi##uun keskellä yötä ja leikki tunteillani. Sikaili, pelleili, valehteli ja vedätti. Muistan miten monta monta kertaa rukoilin hiljaa mielessäni, etten tuntisi mitään, ettei minua voisi enää satuttaa. Muistan miten häpesin ja vihasin itseäni. Miten saatoin antaa kaiken tapahtua.
Näin miten mies muuttui. Hänen lempeät ja kärsivälliset piirteensä alkoivat peittymään sen narsistisen alkoholistin oireiden alle. Hän suojeli vain mahdollisuuttaan juoda alkoholia. Koskaan ei viinit tai oluet unohdu häneltä matkasta. Vaikka ruokakaupassa ei ole käyty, niin kaljalaatikko on muistettu hakea. Aina.
Tänään on mulla vaikea päivä. Mies näyttää komealta, tulevaisuus pelottaa ja uhkaa nämä paskamuistotkin unohtua. Siksi hakkaan niitä tähän. Älä unohda sinäkään ystäväni, kanssakärsijäni. Me ollaan samassa veneessä. Tai ainakin meidän pienet veneet on vierekkäin samassa kelluvassa laiturissa, joka keikkuu laineiden voimasta.
Tää onkin hyvä konsti tää vertaistukipalsta, tuntoja tänne kirjoitella.
Fiufiu ja muutkin ratkaisua työstävät: mä tein itse aikoinaan sen virheen, että en ymmärtänyt lopettaa totaalisesti kaikkea yhteydenpitoa nykyiseen eksääni. (Tosin se tilannekin oli lievästi sanottuna outo, kun tuurijuoppo nykyinen eksäni muutti reilun parinkymmenen vuoden jälkeen salaa pois).
Kummitusten häätämistekniikoista mulla taitaa tosiaan toimia se musiikin kuuntelu, kun ei mitään muuta jaksa. Ja kun oon luontoihminen, etenkin nyt kesällä ulkona oleilu auttaa. Yks juttu, miten muuten koitan saada positiivisuutta elämääni on kahviloissa käynti (olkoonkin että samaan hintaan saisi kahvipaketin kotiin). Ja sitten olen ihan tietoisesti alkanut järjestämään itseäni tilaisuuksiin/tapahtumiin, joissa tapaa muita ihmisiä. Siis ihmisten ilmoille, luontoon ja “omanäköisiä” harrastuksia on näitä mun konsteja. Ja olisi hyvä elää ja keskittyä siihen hetkeen, mikä on menossa (se on mulle vaikeaa).
Psykoterapiaankin menisin, höynäytettyä oloani ja haamusärkyäni purkamaan, jos olis varaa. (Kaikki isot ongelmat, haasteet, vaikeudet elämässäni - miksi niitä nyt pitäisi nimittääkin - eivät suinkaan ole alkkikseen liittyviä eikä minunkaan vallassani, yhteensä minusta aika musertavaa yhdelle ihmiselle…)
Kierre/spiraali olis hyvä saada kulkemaan ylös päin, tai ei ainakaan alas päin, mikä on väistämättä alkkiksen kanssa suunta.
Jaksamista kaikille!
Yksin jouluna: Minä kävin aikoinaan seurakunnan perheneuvojalla juttelemassa. Oli maksutonta ja kaipa siitä edes vähän apua oli, vaikkei mitään psykoterapiaa ollutkaan.
Noin muuten heikkoina hetkinä auttoi ja auttaa mindfullnes, suosittelen kokeilemaan. Se auttaa menenään eteenpäin hetki kerrallaan.
Kaino
Mindfullness voi olla hyvä, seurakuntien avuista olen kuullut kokeneilta aivan kammottavia kauhutarinoita, kuinka narsistin puolisoa ei ole otettu alkuunkaan vakavasti, vaan seurakunta-avun taholtakin jopa syyllistetty huonona vaimona olemisesta. Varokaa ihmiset sellasia “apuja”. Toki voi olla, että kaikki seurakunta-avut eivät ole yhtä surkeita. Sitä paitsi mä en kuuluu ev.lut. kirkkoon enkä mihinkään muuhunkaan uskonnolliseen puljuun, ne on mulle aika lailla “kiitos ei”, vaikka pidänkin hengellisyyttä arvossa. Kukin tavallaan
Mun mindfullness-sovellusta tänään: aurinko paistaa, kahvilla pihalla, ihan hiljaista lintujen laulua lukuunottamatta on. Sunnuntai eikä kiire mihinkään. Toistaiseksi hengissä selvitty kaikesta pahasta koetusta. Elämässä toivottavasti vielä auringonpaistetta ja kesiä jäljellä, ennen kuin tulee se lopullinen ja peruuttamaton kuoppa…
