Yksin jouluna, sun ketjuun minä aikoinaan kirjoitin ekan kerran tällä foorumilla. Olin epätoivoinen ja paniikissa. En ymmärtänyt mihin helvettiin olin itseni tunkenut ja miten pitkä tie sieltä olisi ulos. Jos olisin kuunnellut sitä hiljaista varoituskellon kilinää, joka suhteen alussa yritti minua herätellä, jos olisin avannut silmäni totuudelle ja nähnyt mitä tuleman pitää, olisin juossut karkuun minkä kintuistani irtoaa. Mutta kieltäydyin katsomasta ja näkemästä, että viiniä hupenee tässä talossa ihan liikaa ja oluet päälle. En halunnut nähdä. Halusin tämän ihanan miehen ja yhteisen unelman.
Jo ensimmäinen kerta suhteen alussa, kun mies lähti työporukan kanssa ulkoilemaan, se päättyi katoamiseen, puhelin pois päältä ja sitä rataa. Seuraavana oli isot bileet jossa mies veti känniöverit ja mies unohti kännätessään minut itselleni tuntemattomien ihmisten seuraan. Pyörin siellä orpona ja kun puhuttelin miestä, tätä ihanaa ihastustani, hän toljotti silmät harittaen minua kohti ja sopersi hyppäävänsä laiturilta järveen ja hukuttautuvansa. Olin pettynyt miehen käytökseen mutta selittelin sen itselleni parhain päin. Halusin olla hänen kanssaan. Niinpä yritin muuttaa hänet. Tiedätte, että siitä ei mitään tullut. Sitten muuttelin itseäni. Onnistuin tekemään itsestäni hahmon, joka valehteli kaikille, eniten itselleen ja sen tähden hävetti katsoa edes peiliin.
Olemme olleet yhdessä vasta neljä vuotta ja jokaikinen kerta, kun yhdessä on jonnekin menty, kaikki ne kerrat on mies pilannut känniääliökäytöksellään. Hän on tyypillinen alkoholisti, ei osaa puhua, juoksee sitä karkuun, mutta annas olla kun on viinaa päässä, sitten tulee minulle asiaa. Jep, Painavaa asiaa.
Havahduin jossain vaiheessa, että asun miehen luona joka juo joka ilta. Joka ei suostu puhumaan mistään tärkeästä. Joka suuttuu jos minä puhun. Joka pitää mykkäkouluja ja aina riittävän kännin saavutettuaan, haluaa puhua siitä mitä pahaa minä hänelle aiheutan. Mies joka oli niin julma, että rikkoi sydämeni silmääkään räpäyttämättä, jätti yksin itkemään ja pelkäämään. Nauroi päin naamaa. Käski katoamaan, painumaan vi##uun keskellä yötä ja leikki tunteillani. Sikaili, pelleili, valehteli ja vedätti. Muistan miten monta monta kertaa rukoilin hiljaa mielessäni, etten tuntisi mitään, ettei minua voisi enää satuttaa. Muistan miten häpesin ja vihasin itseäni. Miten saatoin antaa kaiken tapahtua.
Näin miten mies muuttui. Hänen lempeät ja kärsivälliset piirteensä alkoivat peittymään sen narsistisen alkoholistin oireiden alle. Hän suojeli vain mahdollisuuttaan juoda alkoholia. Koskaan ei viinit tai oluet unohdu häneltä matkasta. Vaikka ruokakaupassa ei ole käyty, niin kaljalaatikko on muistettu hakea. Aina.
Tänään on mulla vaikea päivä. Mies näyttää komealta, tulevaisuus pelottaa ja uhkaa nämä paskamuistotkin unohtua. Siksi hakkaan niitä tähän. Älä unohda sinäkään ystäväni, kanssakärsijäni. Me ollaan samassa veneessä. Tai ainakin meidän pienet veneet on vierekkäin samassa kelluvassa laiturissa, joka keikkuu laineiden voimasta.