Päätös kypsyi kuivan kännin aikana ja muuttolaatikot täyttyi sen odotetun ensimmäisen tölkin sihahdettua auki. Minähän uhkasin, että sitten lähden. Ja niin tein. Edes jonkun sanaan voi luottaa tässä parisuhteen irvikuvassa. Nyt makaan yksin ja tiedän miehen ottavan takaisin menetetyn ajan elämänsä rakkaan (oluen) kanssa, ja vetävän päänsä täyteen. Jano on varmasti kova eikä yhtä akkaa jouda suremaan ja jos vähän joutaakin, niin siinäpä oiva syy kitata.
Makaan tässä ja vellon häpeässä ja nöyryytyksessä. Olenko tosiaan niin mitätön että yhdellä sihahduksella siirryn miehen mielestä ja poistun pilaamasta edessä siintävää kännisten ilonpitojen kesää. Tölkki auki ja tölkinhenki toteutti miehen toiveet. Minä en ollut listalla. Mutta minäkin haluaisin toivoa. Toivon koko repaleisen sydämeni pohjasta: Kuole rakkaus, ole niin kiltti ja kuole. Jos et sinä kuole, vedät minut takaisin syviin likaisiin pohjamutiin ja sinne hukun varmasti.
Tänään on mun hääpäivä. Mä lähdin pari kuukautta sitten juopon mieheni luota lopullisesti. Monta kertaa uhkailin ja laitoin avioeronkin vireille, mutta en pystynyt lähtemään, kun halusin uskoa ja toivoa parasta. Nyt on avioero vireillä ja riitaisi ositus menossa, silti niitä tunteita on vieläkin. Miksei ne lähde pois vaikka mies on kohdellut minua ja lastani niin kuin oltaisiin yhdentekeviä, ilmaa. Kun katson hääkuvaani ei siitä voisi millään uskoa kuinka yhdentekevä olen ollut. Toki tiedän ettei se ole koko totuus. Miehen juomiselle on syy ja hän on niin kauan peittänyt tunteensa välinpitämättömyydellä ja sillä ettei mikään hetkauta. Sehän on parasta henkistä väkivaltaa ja normaaliin ihmiseen se sattuu todella kovaa. Hänelle se on ainut selviytymiskeino jonka hän osaa. Toivon vieläkin, että tuleva ex-mieheni heräisi omaan tilaansa, mutta hän taitaa olla siellä niin syvällä, ettei poispääsyä enää ole. Onneksi tajusin lähteä ja onneksi sinäkin tajusit lähteä. Pysy vahvana vaikkei se helppoa aina olekaan, et ole ainoa, joka on yrittänyt kaikkensa siinä onnistumatta. Joka kerta kun tunteet yrittävät ottaa valtaa, mieti kaikkia niitä hetkiä, jolloin miehen käytös ei todellakaan ole ollut hyvää. Vaikka kuinka rakastaisit ei se muuta sitä tosiasiaa, että arki oli täyttä paskaa suurimman osan aikaa, ainakin meillä.
Toi on niin totta, olemme juopolle kuin ilmaa. Läheinen on kerjuulla mutta kuningas katsoo alamaisiaan täysin ilmeettömästi. Jopa viha olisi helpompaa kestää kuin tuo välinpitämätön kylmyys. Miten narsistista ja laskelmoivaa on juopon käytös jolla läheistä höykytetään mennen tullen. Yritän kaikkeni, lupaan, mutta tiedän myös että juoppo on oma päihteeni. Tuhoudun jos en pääse irti.
Itse meinasin tuhota myös lapseni tämän juopon takia, itse olisin myös tuhoutunut, jos olisin jäänyt. Ehkä hän oli myös minun päihteeni, koska olin niin kauan valmis uhraamaan meidän molempien hyvinvoinnin. Toivottavasti sinulla on sellaisia läheisiä ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella ja tukea. Ilman niitä en olisi itse tässä ja molemmathan me olemme jo voiton puolella, olemme lähteneet. Jossain kohtaa juopon kanssa on vain luovutettava tavalla tai toisella. Ja jos ei sinulla ole läheisiä kenen kanssa purkaa noita tunteita niin hakeudu ihmeessä, jonkun ammattilaisen juttusille. Älä jää yksin, mä olen ihan varma, että ajan kanssa noi kaikki tunteet mitkä pitää kiinni juopossa häviää. Yksi päivä kerrallaan, ei käydä me patoamaan kaikkia niitä tunteita, joita juopon kanssa eläminen on herättänyt vaan selvitään ja mennään eteenpäin 
Itselleni näistä teidän kirjoituksista tuli mieleen ajatus, että helpottaisiko, jos ymmärtäisitte, että rakastatte jonkinlaista haavekuvaa eli sitä ihmistä, joka se juovanne on kenties joskus ollut tai jollaiseksi hänen toivoitte “kypsyvän”?
Ajatus tuli ihan omasta kokemuksestani ja oivalluksestani, mitä tulee entiseen aviomieheeni. Erosimme reilu vuosi sitten ja jo ennen sitä oli avioliitossamme ongelmia yli vuoden ajan. Esim. mitään fyysistä läheisyyttä ei ollut ollut 1,5 vuoteen… Olemme kuitenkin eron jälkeen olleet tiiviisti yhteydessä ja koen, että mieheni - siis se entiseni - on edelleen minun paras ystäväni. Näin tuntuu olevan myös toisin päin.
Syystä tai toisesta tietynlainen ikävä on nostanut päätään nyt alkukesästä, jopa niin, että joku rakkauslaulu saa minut herkistymään lähes kyyneliin. Aloin sitten miettimään, että mistä nyt on kyse. Ikävöinkö ihan oikeasti miestäni ja jos ikävöin, niin voisinko todella kuvitella vaikkapa aloittavani seurustelemaan hänen kanssaan. Tuon pohdiskelun lomassa jollakin tapaa oivallan, että haaveeni kohde ei ole realistinen. Se mies, jota ikävöin, on vain osa tuota todellista eksääni. Jollakin tapaa tajuan, että meillä ei ole enää yhteistä tulevaisuutta juurikin sen takia, että mieheni persoonassa on piirteitä, jotka kuormittavat minua liikaa. En yksinkertaisesti jaksaisi hänen negatiivisuuttaan enää.
Se mies, joka vieläkin auttelee arkisissa asioissa ja pyörähtää entisessä kodissaan tuomassa syötävää, on rakas minulle (ja aikuisille tyttärilleen) . Onnekseni saan olla tuohon mieheen yhteydessä juuri sen verran, kuin mieli tekee. Erossa ollessamme pystyn kuitenkin helposti rajoittamaan kanssakäymisen juurikin noihin mukaviin asioihin eikä minun tarvitse sietää miehen olusille livistämisiä, yhteiskuntakriittisyyttä yms, yhtään.
En voi kuvitellakaan, että olisin aikoinaankaan sietänyt miestä, joka olisi esim. pyrkinyt alistamaan minua tai kohdellut minua halveksivasti saati väkivaltaisesti.
Ja joo, jos se alkoholi on miehelle todellakin niin rakas, että siinä unohtuu puoliso ja lapsetkin, niin joku raja tuossakin on vedettävä. Meillä se raja tuli parissa vuodessa vastaan eikä sen jälkeen miehellä ollut enää valinnanmahdollisuutta.
Kiitos kommenteista. On sen oltava vain joku romanttinen ihana muisto ajoilta, jolloin mies vielä oli lempeä, empaattinen ja minut huomioiva. Tuon muiston ajatteleminen tekee kipeää sillä mitään muuta kuin samannäköinen naama on enää jäljellä. Välillä ihmettelen miten kukaan voi nähdä asioissa vain sen puolen, joka palvelee itseä, niin täydellisen itsekäs joka päätös ja joka lause. Miten yksi ihminen voi olla itsensä täydellinen vastakohta?
Jos totta puhutaan, en tiedä kuka hän oikeasti on. Muuttaako alkoholi ihmisen persoonan jopa hänen ollessaan selvinpäin? Voin laskea sormin ne ohikiitävät hetket, kun olen nähnyt miehen antautuvan, laskevan suojuksen, luopuvan siitä ainaisesta esittämisestä ja totuuden kieltämisestä, mutta seuraavassa hetkessä vaihtuu tilalle se sama kylmä, ontto katse ja sanat jotka sivaltavat sieluun asti.
Keskustelut on sitä, että minä kerron miltä minusta tuntuu. Mies ei puhu mitään ja jos puhuu, löytää lauseistani vain syytöksiä ja ilmoittaa kohta ettei jaksa tänään saada paskaa niskaan. Hän ei osaa sanoa, miltä tuntuu. Hän vääristelee sanomisiani ja ymmärtää tahallaan väärin. Hän ei ole ystäväni, rakastettuni ja uskottuni vaan sairas ihminen joka sai minut sekaisin valehtelemalla ja manipuloimalla. Kunpa alkaisin uskoa tähän. Hän on todella vain haavekuva jostain joka ajan kanssa haihtui ja lakkasi olemasta totta.
Fiufiun kirjoitukset kuullostavat niin tutuilta, ihan kuin kirjottaisit minun elämääni. Hemmiina tiedän, että se mies, jota kohtaan minulla on tunteita on vain haavekuva/ihannekuva/hetki, jonka sain kokea. Ja kokemuksesta tiedän myös sen, että tunteet loppuu aikanaan. Itse sitä vain ihmettelee miksi niitä tunteita yleensä on kaiken kokeman jälkeen. Eikä sille mitään voi, vaikeaa on vain pysyä vahvana niiden velloessa vielä pinnassa. En tiedä voinko koskaan olla tulevan ex-mieheni kaveri, meidän lapset on kuitenkin kuin sisaruksia toisilleen ja toivoisin, ettei lasten tarvitsisi menettää toisiaan kaiken tämän takia, joten olen valmis yrittämään olla kaveri, kunhan tietyt asiat on saatu päätöksen. Ja jatkossakin tulen pitämään mielessä sen kuinka kamalaa elämää yhdessä oli, siis jos vähänkään tulee tunteita pintaan. Ja puhumalla/kirjoittamalla näitä asioita saa pikkuhiljaa käsiteltyä ja tunteetkin siinä sivussa saa kyytiä
Jos joku tietää sen tunteen, kun suhde on lässähtänyt väärän ihmisen kanssa ja joku alkaa työntymään siihen väliin, herättää uinuvia tunteita ja saa aikaan onnen väristyksiä, ihanaa odotusta jälleennäkemisestä. Rakastuminen toiseen on käynnissä. Tietää tekevänsä ja ajattelevansa väärin, roikkuu käsijarrussa ja mutta aivot on sekaisin, ja kohta alkaa alamäki mäkiautolla ilman jarruja. Jos näin pääsee käymään, alkaa vanha kumppani näyttämään jopa fyysisesti vastenmieliseltä, tylsältä ja kaikkea mahdollista huonoa. Minulle kävi joskus niin. Uusi rakkaus teki helpoksi eron enkä voinut mitenkään samaistua puolisoni silloiseen tuskaan, en tuntenut mitään muuta kuin syyllisyyttä. Häpeän myöntää, mutta puolisoni käydessä läpi eron ikävää ja surua, minä odotin vain hulluna sitä hetkeä, kun pääsen tuon pääni sekoittaneen toisen syliin.
Minun miehellä on nyt tuo tunne. Minua suurempi rakkaus (alkoholi) saa minut näyttämään tylsältä ja ero on miehelle siksi helppo. Sen takia hän voi katsoa minua tunteettomasti, sillä hän on sitä. Mieheni rakas exä kaljatölkin muodossa on sihahtanut paikalle ja saanut vanhan suolan janottamaan. Kirjaimellisesti. Ihan perseestähän tää on, mutta … ihan perseestä. Taidan etsiä paikallisen al anonin. Kiitos kun kirjoitatte, mistä lienee johtuvan sen tuoma lohtu, mutta se toimii.
Vertaistuki ilmeisesti on se vastaus, miksi toimii 
Minulla ainakin auttaa se, että uskon fiufiun ymmärtävän miltä minusta tuntuu. Vaikka en tätä kenellekään toivoisi niin on lohdullista tietää ettei ole tunteidensa kanssa yksin. En halua kavereitakaan aina kuormittaa näillä asioilla, sivusta on niin helppoa sanoa kaikenlaista, mutta vain saman kokenut voi täysin ymmärtää niitä kummallisiakin tunteita. Tsemppiä ja voimia fiufiu. Mitenhän täällä voisi vaihtaa yhteystietoja, että voisi olla saman henkiseen yhteydessä, kun kaipaa tukea ja juttuseuraa tai vaan ihmistä, jolle pahanolonsa kirjoittaa?
Kysymykseen kuinka saatte yhteyden toisiinne: Täällä ei ilmeisesti vieläkään ole yksityisviestin mahdollisuutta joten: jompikumpi voi perustaa uuden kertakäyttöisen sp-osoitteet ja julkaista sen täällä keskustelupalstalla. Kun toinen on vastannut ja antanut oman sp-osoitteensa voitte poistaa ja lopettaa täällä julkaistun ettei tarvitse vastaanottaa häirikköviestejä.
Hyviä keskusteluhetkiä ja hyvää kesää kaikille kirjoittajille
tv Tuulis.
Voi kylläpä kuulostaa teidän tarinat niin tutuilta! Kuin omaansa lukisi. Itsekin olen pistänyt juovan miehen pihalle ja elellyt omissa oloissani jo muutaman kuukauden. Elämä on näin huomattavasti mukavampaa, ei tarvitse miettiä missä menee, milloin tulee ja mitähän selityksiä sitä taas kuulee. Siitä huolimatta päässä pyörii mielikuva ihmisestä jollainen se joskus oli ja täytyypä tunnustaa, että myös ajatus siitä, että jospa se sittenkin muuttuisi. Kun ei vaan muutu… Olemme edelleen jonkin verran tekemisissä ja edelleen saan kiinni erilaisista valheista. Ja tietysti juomiseen liittyen. Yrittää kaikin keinoin salailla juomakeikkojaan, mutta huono valehtelija kun on, eipä tuo salailu oikein onnistu. Allekirjoitatte varmaan saman, että miten ihmeessä sitä onkin antanut toisen kohdella itseään kuin ilmaa, valehdella, selitellä ja syytellä ja sitten vielä itse miettii ajoittain, että jospa sittenkin. No mutta, ehkä olemme kaikki voiton puolella, kun omillamme jo asumme. Voimia teille kaikille ja ihanaa kesää!
Luulin tosiaan olevani jo voiton puolella, mutta nyt en voi kuin ihmetellä, että mistä näitä tunteita ja jossitteluja oikein tulee…ihan pakko on tänne kirjoittaa, että edes vähän helpottaisi. Meillä on osittain riitaisa ositus loppusuoralla ja nyt olemme miehen kanssa sulassa sovussa laittaneet lusikoita jakoon tämän viikon. Jotenkin täysin absurdia, silmät on vuotaneet kuin niagaran putous ja ihan pienimmästäkin syystä. Eikä millään meinaa nousta pintaan se kaikki kakka mitä olen kokenut lapseni kanssa vaan näen edessäni hyvän miehen ja mietin, että miks vittu se ei tee mitään, että pelastais meiän perheen. ja itken. Uskoin menneeni naimisiin loppuiäkseni ja uskoin meihin, koska niin moni asia puhui sen puolesta, että olemme kuin luodut toisillemme. Kolikon toisella puolella oli vain se itsekäs juomakäyttäytyminen, joka pilasi kaiken, enkä sille mitään voi, koska en ole se itsekäs juoja. Olen se itsekäs ihminen, joka pelastaa itsensä ja lapsensa hukkumasta alkoholin mielivaltaisen käyttäjän mukana. Ei se rukoile, enkä mä ottais sitä takaisin vaikka miten rukoilis. Kyllä pitäisi tapahtua ihme ja todella suuria muutoksia, että mieleni muuttaisin, mutta Kuole Rakkaus, KUOLE jo vihdoin. Ja kuole USKO ja TOIVO myös, se on niin iso ihme, jos juoppo suuntansa muuttaa, että hukkaan menee hyvät tunteet sitä ihmettä odotellessa. Ja kiitos kun jaksoit lukea vuodatukseni, aion suunnata tunteeni ja ajatukseni aivan muualle, kunhan vain saan tämän suruni surettua loppuun. Ensi viikolla pääsen jo takaisin omaan kotiin
Ette halua kuulla tätä. Palasin takaisin miehen luo. Ai miksi helvetissä? Kun tietäisin. Se narsistinen paskiainen hävisi jonnekin ja tilalle tuli se ihana, tuttu ja rakas. Joka joi vähän. Mutta joka ilta. Joka ikinen ilta siitä lähtien. Tänään on kunnon kännissä, ollut jo monta kertaa. Voisitteko ystävällisesti sanoa mulle jotain todella suoraan, koska fyysinen porukalla pieksämien ei netissä onnistu. Toivottavasti teillä rakkaus kuoli. Minun ei kuollut, jäi vähän sätkimään. Perkele. Olen kyllä täydellinen pölvästi. Pidän teille peukkuja mm Kaisu ja Talvi. Nyt menen etsimään jonkun sopivan halon liiteristä, jolla voin kalautella otsaani.
Hei,
rakasta kaukaa.
Kyllä minäkin sitä kivaa puolta rakastin, mutta kun samassa saa sen toisenkin, ikävän.
Minä en kyllä enää uskalla luottaa. Ehkä viiden vuoden raittiuden jälkeen, mutta sitä ei ole näkynyt. Enkä odota, elän vaan nyt omaa elämääni.
Voimia sinulle, hoitaa itseäsi…
Ei se ole rakkautta, se on riippuvuutta, yhtälailla sairas on juopon puoliso kun juoppokin. Minä osasin lähteä, se oli niin vaikeaa ja kun sitä jokusen vuoden vatkas ja pelkäs ja viimein onnistu, tuli helpotus.
Enää ei ole juoppoa miestä.
On vain minä yksin taistelemassa oman päihderiippuvuuteni kanssa. Liekkö edes taistelen, katson läpi sormien touhujani vain. Oma ongelma avautui selkeämmin kun ei ollut enää juoppoa miestä jota osoitella ja syytellä.
Selviänkö? En tiedä.
Sen sanoisin että älkää ottako päihdeongelmaista kumppaniksenne, ei meistä sellaiseen ole eikä tule olemaan.
Olen itse tehnyt juuri noin kymmeniä kertoja, ottanut takaisin, jopa pyytänyt omassa yksinäisyyen tuskassani. Ymmärrän hyvin. Vaikka järjellä katsottuna ei ole mitään, miksi jatkaisi. Tunteet vievät omalle tuskaiselle tielleen. Siinä ei auta mikään muu, kuin alkaa tutkimaan, mistä se johtuu. Millainen oli lapsuus? Mistä tämä riippuvuus on saanut alkunsa? Miksi en voi luopua, vaikka on enemmän kyyneleitä ja tuskaa, kuin mitään muuta. Surra sitä surua pois ja alkaa rakastamaan itseään. Jossain kohtaa elämässä on tapahtunut vaurio, että antaa kohdella itseään huonosti. Tähän tarvitaan usein ulkopuolista apua.
Minulla nämä takaisin ottamiset johtivat aina uuteen katastrofiin ja menin yhä enemmän rikki. Tällä hetkellä hänellä, entisellä suurella rakkaudellani, on oma asunto. Mutta minäkin suren yhä. Itken ja suren sitä haavetta ja sitä hyvää, mikä oli. Mutta mikä ei tule koskaan takaisin.
En voi toivottaa muuta kuin voimia ja avun hakemista, ainakin sitten, kun seuraava alamäki alkaa.
Koskettaa tuossa laulussa: Minä päästän sun pois", sanat: ei ole onnellinen kuin unissaan.
Mulle kävi vaan yksinkertaisesti niin, että aikani kun katselin ja kuuntelin mun huonoa kohtelua, mikä johtui kaljan/viinajuonnista, niin yhtenä päivänä poljin jalkaa maahan ja huusin itekseni, että nyt mun polkeminen maanrakoon saa riittää. Mua ei saa kohdella näin. Toinen ei ajattele minkään vertaa mun tunteita kun juo ja on poissa. Ei välitä kun itken kun haukkuu vaikka miksi. NYT SAA RIITTÄÄ. Tätä vaihetta kesti 2 vuotta, mutta kun sen tajusin, että annan itseäni kohdella noin kaltoin…heräsin todellisuuteen. Ja muutin pois lapseni kanssa omaan asuntoon. Oli hirveän vaikea repäistä itseni irti, ja vaikeaa on olla soittelematta, mutta sitten muistelen sen kohtelun. Olen ansainnut normaalia kohtelua. Täytyy osata erottaa normaalin parisuhteen tuomat riidat ja loukkaukset ja sovinnot. Alkoholistin kanssa ei sellaista elämää ole. Koko elämä pyörii valheellisuuden,peittelyn ja pahanolon kehässä. Toivon voimia sinulle kuole rakkaus,kuole! Loppujen lopuksi,mitä siinä toisessa oikein rakastaa? Kaljanhaua, huojumista, säälinkeräämistä,uhmakasta oloa? Se ihminen joka välillä pilkahtaa sieltä viinanhuuruisten /selväpäiven seasta on niin harvinaista herkkua, ettei sillä , ainakaan minä elä pitkälle.
Jokainen tietää kuitenkin parhaiten mitä tekee, ja eihän se helppoa ole irrottautua. Vaatii aikaa a kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä. Pitää luottaa siihen, että asiat järjestyy. Ja ennenkaikkea ala rakastamaan itseäsi!
Niinhän se on, että yhden ihmisen kanssa sitä elää vuorenvarmasti koko loppuikänsä - sen tyypin, joka peilistä katsoo. Ja jos se tyyppi alkaa muuttua sellaiseksi, jota ei enää tunnista omaksi itsekseen, pitää tehdä jotain.
Kyllästyin itseeni vähintään yhtä paljon kuin juovaan kumppaniinkin. Minusta tuli säikky, valittava, ilkeä ja nalkuttava ihminen. Koskaan ei ollut hyvä olla - ei silloin kun kumppani joi, eikä silloinkaan kun ei juonut, koska aina pelkäsin sitä milloin se rumba taas alkaa. En pitänyt itsestäni!
Jos haluaa onnellisen loppuelämän, on syytä tulla toimeen itsensä kanssa. Toimeen tulee, kun kunnioittaa itseään ja omia ratkaisujaan.
Mulla on tämmönen vähän jo reissussa rähjääntynyt kohta 60-vuotias kokonahkainen haalari, mutta se toimii yhä. Joka ryppy ja kuluma on minun. Ja se tyyppi joka sitä asustaa on sellainen, jonka kanssa haluan jatkaa vielä
Hieman kipeänä sohvalta tulitte mieleeni ja olen onnellinen niiden puolesta, jotka ovat päässeet irti. Fiufiu voimia sinulle, kyllä sinä vielä tiesi löydät ulos, meillä jokaisella on se hetki kun raja tulee vastaan ja käännekohta tapahtuu. Uskon vahvasti, että pääset vielä pois, kunhan olet siihen valmis. Olethan lähtenyt jo kerran.
Omalta osaltani voin kertoa, että tunteet ovat helpottaneet. Olemme ex-miehen kanssa puheväleissä ja olen saanut lapseni kanssa tavata hänen lastaan (asia on ollut lapsille hyvin tärkeä). Tästä olen kiitollinen. Omat tunteeni ovat viilentyneet todella paljon, kun näen ex-mieheni käyvän tontillamme, hän ei edes tervehdi lastani. En halua sellaista ihmistä elämääni enempää kuin on pakko, lasten takia voin nähdä ja vielä muutaman keskeneräisen asian, mutta en muuten. Hän on nyt muutaman kerran vongannut eikä minulla ole mitään haluja häntä kohtaan. Olen vain miettinyt, että miten voisin antaa itselleni anteeksi sen, että olen uskonut hänen valheitaan tai sivuuttanut ne vaikka olen tiennyt/arvannut myös hänen vonganneen näin edelliseltä vaimoltaan eron jälkeen. Kuinka tyhmä tai hyväuskoinen sitä ihminen voi ollakaan, kun toiseen on rakastunut ja vahvoja tunteita on??? Ex-miehen elämä pyörii edelleen samoin kuin ennen, ei hän herännyt siitä, että menetti kaiken eikä varmaan herääkkään. Voimia teille kaikille, jotka tunteidenne kanssa painitte, itselleni on ollut yllätys kuinka nopeasti ne lopulta kuihtuivat, kun annoin surun tulla. En uskonut, että pääsisin koskaan täysin irti siitä tunteesta, että menetän elämäni miehen. Nyt kun olen häntä tavannut, on käynyt vaan päivä päivältä selvemmäksi, etten häntä enää elämääni halua. Mielummin olen yksin kuin paskassa suhteessa ja kun vertaan nykyistä menneeseen, ainoastaan se on muuttunut ettei minua ahdista ja suututa koko aikaa. Läheisyyttä, apua, turvaa, kumppanuutta, yhteisiä juttuja yms. on yhtä paljon kuin yhdessä asuessamme, eli ei yhtään.
Ihanaa kuulla Talvi74, että olet päässyt perille ja turvaan. Olen jo niin monta parisuhdetta ehtinyt aloittamaan ja lopettamaan, että tiedän sen, että tunteet kuolee lopulta vaikkei sitä uskoisi. Sen vuoksi tuntuu kummalliselta olla tässä jamassa näin kauan.
Alkoholistin kanssa oleminen on varmaan samanlaista kuin narsistin. Vaikka ryömitään uudestaan ja uudestaan ojan pohjalla, sen tuskan kuittaa ne ihanat hetket jotka ovat siinä välissä. Mutta jos ei pidä varaansa, alkaa muutaman rankaisun (katoaminen, mykkäkoulu jne) jälkeen muovailla omaa minuuttaan joksikin sellaiseksi, joka kestää alkoholistin tai narsistin oikut. Alkaa ennakoimaan ja vainuamaan tulevia tapahtumia, ja yrittää keksiä konsteja estää katastrofin saapuminen. Ajan saatossa muuttuu jotenkin ihan mitättömäksi alkoholistin sanellessa ehdot. Omat tarpeet unohtuu, niitä ei ole. Tai on niitä, mutta ne vaan jotenkin ohittaa, jos ne on ristiriidassa alkoholistin tarpeiden kanssa.
Alkoholistini näyttää ajan saatossa muuttuvan koko ajan enemmän sellaiseksi, jollainen hän on kännissä, siis ilkeäksi ja itsekkääksi. Tuo selväpäinen jakso ennen tätä retkahdusta oli ainoa, jolloin hän sanoi suoraan tietävänsä mitä on aiheuttanut. Oli todella sitä mieltä että käyttäytyi huonosti. Pyysi anteeksi. Mulla olj tunne, että vihdoin meidän välillä ei ole enää sitä kummajaista, josta ei saa puhua mitenkään, hyvin tai huonosti.
On tuskallista TIETÄÄ että se on siellä, tuon viinanhimon alla, se mies ja se mahdollisuus. Kun dokaamista on nyt kestänyt koko kesän ja jatkuu vaan, on puheet taas vaihtuneet känniääliömäisyyksien selittelyyn ja syiden etsimiseen minusta. Mieluiten mies torppaa kaikki keskustelut heti. Tässä alla dialogi tältä illalta. Priiffaus…Saadakseen mut takaisin, mies vannoi, että kirkkaat jää pois, sillä ne aiheuttaa suurimmat ongelmat. Kirkkaat pois, se on varma. Ja juomisesta voi jatkossa puhua ihan avoimesti.
Minä: “Kuule, niistä viikonlopun bileistä Muistatko miten sovittiin siitä, että kirkkaiden kanssa ei pelattais kun ollaan yhdessä reissussa”
Mies: “Ei oo todellista. Aiotsä nyt aukoo päätäs koko illan?”
Aika lannistunut olo.