Hei,
Olen lukenut teidän kertomuksia ja mietin että kuinka kauan olette kärsineet alkoholistin kanssa ennekuin olette eronneet?
Minulla on mies alkoholisti, on sen itsekin myöntänyt ja haluaa lopettaa ja yrittää lopettaa.
Mies ei alista mua tai hauku tai mitään, hän kertoo rakastavansa yms. Vuoden on nyt juonut joka päivä tissutellut ja viikonloppuna enemmän, toukokuussa alkoi pahenemaan…
Yhdessä ollaan oltu jo 14 vuotta ja aina on “maistunut” mutta aina on myös osannut lopettaa. Nyt vaan ei ole, ainakaan vielä.
Kun luin täällä kertomuksia niin en halua joutua tuohon pisteeseen niinkuin monet… Olen masentunut mutta jaksan vielä esim. leikkiä lapsen kanssa…
Onko tässä kuitenkaan mitään mahdollisuutta että mies oikeasti lopettaa vai onko minulla edessä tuo kauhea tuska jos en eroa jo nyt…
Kissa99, mene hetkeksi ihan yksin ulos ja hoe tätä lausetta niin monta kertaa, että alat uskoa siihen: “alkoholismi on etenevä sairaus”. Todellakin, e-te-ne-vä. Se alkaa jostain ja etenee hitaasti, vääjäämättä.
Jos sinulla on alkoholisti mies, joko hyväksyt tilanteen tai teet muita päätöksiä. Mitä kauemmin odotat, sitä monimutkaisemman verkon olet kutonut ympärillesi valheineen, salailuineen, selittelyineen ja jos tutkit itseäsi huomaat ehkä, että sisälläsi on joku epäämääräinen paha olo. Koko ajan. Painat sen pois ajatuksistasi mutta siellä se on. Sen nimi on Tulevaisuus tuon tyypin kanssa, onko se mahdollista? Jos tätä alat pohtimaan niin palaa alkuun ja hoe vaikka ääneen että sinulla etenee sairautta poteva mies. Tila ei tule jäämään tuohon, vaan se etenee.
Unohdin vastata kysymykseesi. Kyllä, miehelläsi on mahdollisuus lopettaa. Olette olleet jo kauan yhdessä joten joko olet sopeutunut tilanteeseen tai sitten et. Miehesi joko jatkaa juomista tai sitten päättää aloittaa toipumisen. Juomattomuus ei ole toipumista. Sen opin itse tässä juuri. Mikään ei vielä ole ollut niin kamala ajanjakso kuin juomattomuuden viimeiset viikot.
Kiitos vastauksesta.
Päätin mennä al-anoniin tällä viikolla. Luettuani alkoholismin vaiheet tajusin mieheni olevan keskivaiheella.
Olen hyväksynyt että hän on alkoholisti mutta rakkauden vuoksi olen kuvitellut että minun ja lapsemme tähden hän lopettaa. Nyt tajusin niinkuin hyvin sanoit että lopettaminen ei ole toipumista. Vaikka pari päivää menee ilman kaljaa (todella pahalla tuulella) se ei tarkoita että hän paranee.
Kokeilen saanko ryhmästä tarvittavaa voimaa ajatella omaa parastani ja tehdä oikean ratkaisun tulevaisuutta ajatellen. Ikää kuitenkin on vasta 34 niin elämä on edessä. Mutta minkälainen elämä, sen saanen päättää itse.
Hienoa Kissa99, että puutut tilanteeseesi ennen kuin olet samassa jamassa meidän kanssa. Vaikka olen jo eronnut ja ei mitään haluja mennä takaisin niin kärsin vieläkin välillä pelkotiloista, joita juopon kotiin odottaminen ja arvaamaton käytös on aiheuttanut. Itse katselin n.5 vuotta kaiken kaikkiin miehen touhuja ja vieläkin suututtaa jotkut asiat todella paljon, että kyllä tässä on itselläkin jonkunlaisen avun hakeminen edessä, että pääsen näistä tuntemuksista eroon.
Ja Fiufiu, voisinpa tulla ja sanoa, että lähde. Voisinpa tulla ja sanoa, että älä tunne. Näitä hoet varmaan itsekkin itsellesi ja tiedän, että kumpaakaan ei voi tehdä ennen kuin on itse henkisesti siihen valmis. Kukaan läheisistäni ei ole ymmärtänyt, miksi jaksoin ja katsoin niin kauan. Siksi juuri, kun toivoin ja uskoin, että se ihana ihminen tulee sieltä vielä esiin. Ei vain tullut. Minulle käännekohta oli, kun erilleen muuton jälkeen aloimme tapailla uudelleen ja aina kun otin avun hakemisen puheeksi yms. muut ongelmat niin apua ei tarvinnut ja mitään ongelmiahan ei ollut. Tajusin, että rikkinäiselle pohjalle on ihan turha yrittää rakentaa mitään vaikka kuinka haluaisi. Ja kun ongelmia ei ollut niin tajusin ja hyväksyin ettei mikään tule muuttumaan, joten itkin ja erosin ja itkin ja itkin ja itkin, kunnes pikkuhiljaa helpotti. Voimia löytää tie ulos sieltä mihin palasit, kyllä niiden juoppojenkin vetovoima onneksi jossain vaiheessa heikkenee 
hyvä että haette Al-anonista tai muualta apua. Mutta sekään ei ole mikään hokkuspokkustaika että kaikki muuttuu hetkessä tai edes vuoden sisällä, siihen menee aikaa. Aikaa ja kärsivällisyyttä. Kun itse alkaa muuttua, toisen on pakko muuttua myös. Se on jännää kuinka ajan oloon huomaa omat käytösmallit joita on ottanut liittoon jotka ei kuulu vaimolle vaan lähinnä äiti-hahmolle tms:lle.
Itse muistelen nyt kuinka elin liitossa alkoholistin kanssa ja tein hirveästi töitä, huolehdin kaikesta, huolehdin laskuista ja kaikesta, passasin ja paapoin, ensin rakkauden huumassa ja sitten kun oli pakko. Tein suuren virheen, hän ei koskaan kasvanut aikuiseksi mieheksi perheessämme, häne ei tarvinnut kun otin aina vastuun kaikesta itselle. Olin jo lapsuudessa siihen niin tottunut. Ja kaikkein surkeinta se oli etten enää luottanut häneen, hänen osaamiseensa ja hän menetti oman miehisyytensä.
Sekin on aika järkyttävää kun menee Al-anoniin ja alkaa itseään tutkia ja jos toinenkin raitistuu niin sitten vasta kun kumpikin tavallaan “raitistuu” niin huomaa ettei oikeasti edes ole mitään kiinnostusta toiseen, ollaan oltu jonkin huuman, valheellisen unelman pilvilinnoissa ja raadollinen arkitodellisuus onkin jotain aivan muuta kuin kuvitellaan. Miten siitä sitten eteenpäin? Alkaako työ tehdä liitosta silti toimiva, siinä sitä rakkautta kysytäänkin. Elän nyt raittiin ihmisen kanssa mutta yhä vain ongelmia riittää, jopa joskus kovempia kuin ennen. Ennen oli helppo panna kaikki viinan syyksi.
Erinomaisia huomioita. Kun tarkastelee itseään ja kumppaniaan asiallisen rehellisesti, ilman tunteiden aiheuttamaa väritystä, voi löytää tuollaisia helmiä. Tuollaisten löytöjen kanssa pääsee omassa elämässään eteenpäin.
Siitä on pian vuosi kun kirjoitin tänne ekan kerran. Joulu oli tulossa ja siitä tulikin aika kauhea. Käperryin sänkyyn läppärin kanssa ja luin teidän juttuja aamusta iltaan. Vain siten sain pidettyä pääni kasassa.
Meillä menee huonosti. Menisi vielä huonommin, jos puhuisin mitään. Olen oppinut pitämään turpani kiinni. Olen myös oppinut mikä on aamuöinen paniikkikohtaus. Päätä särkee joka päivä. Mies juo joka päivä. Tölkki aukeaa heti töistä tultua.
Se tuntuu (jonkun toisen) unelta se päivä, kun nostelin viherkasveja omille seinilleni ja lauloin radion soidessa. Vapaa. Ei yhtään itkuista iltaa enää. Mitä kuvittelinkaan tekeväni? Olin liian hätäinen ja ajattelematon, vailla suunnitelmaa. Huomasin lopulta istuvani parvekkeella vain odottamassa että mies soittaa. Että jotain. Olin niin valmis poimittavaksi millä tahansa valheella, että sitä on tosi noloa muistella.
En pääse yli muistoista. Niitä on kasaantunut koko ajan lisää. Miehen kylmyys ja välinpitämättömyys murtaa minussa jotain. Kun luulen, että olen ihan ok, saattaa kyyneleet alkaa valumaan tosta noin vain autossa työmatkalla. Lopulta itken hysteerisesti yksin autossa. Töistä takaisin ajaessa ahdistus puristaa niin kovaa, että hengitän vain pintapuolisesti. Alan olla aika hajalla, mutta en tuon tissuttelun vuoksi, vaan tämän mykän esittämisen. Me esitetään elämää. Se varmaan näyttääkin muista ihan hienolta.
En tiedä onko rakkautta enää. Ehkä se vihdoin kuolee.
Käyn aina välillä täällä lukemassa näitä juttuja, välillä johonkin vastaankin. Mietin joka päivä, milloin on se hetki, että rohkeuteni riittää tästä ikiliikkujasta pois hyppäämiseen. Olen niin väsynyt tähän peliin, mitä mieheni pelaa. Ne harvat päivät, jolloin on selvinpäin, repii ja raastaa minua ja mun hataria päätöksiäni rikki. Tunnen itseni niin tyhmäksi, kun en pysty tekeen sitä lopullista päätöstä erosta. Vaikka kaikki mun aivosoluni huutaa, että mies ei tule ikinä raitistuun, silti roikun tässä helvetillisessä parisuhteessa. Minkä ihmeen takia annan kohdella itseäni yhä uudestaan ja uudestaan kynnysmattona? Tiedosta ei ole puutetta - sitä teoriaa olen kuunnellut jo useamman vuoden al-anonissa, käynyt erilaisissa infotilaisuuksissa, juossut a-klinikoilla, puhunut puhelimessa milloin minkäkin terapeutin kanssa. Mies käy harvakseen aa:ssa -uskon, että minua rauhoittaakseen. Hänelläkin on tietoa. Nyt on puute tahdosta. Sekä omastani että myös miehen. Mies ei halua jättää rakasta alkoholiansa, enkä minä rakasta alkoholistiani. Shakkimatti. Voin jatkuvasti pahoin. Henkisesti mutta nykyisin jo fyysisesti. Ennen niin hyvät unenlahjat omaavana olen alkanut heräillä aamuöisin, enkä saa tuntiin pariin nukuttua uudelleen. Olen hermokimppu, jatkuvasti äreä ja kiukkuinen, en nauti enää mistään, kaikki on yhdentekevää. Olen niin pettynyt itseeni, koska en halua olla tuollainen. Kun näin tämän ketjun otsikon, ajattelin, että näin minäkin kenties jo ajattelen ja toivon. Kuole rakkaus, kuole!
Voisiko ajatella että “löydy rakkaus löydy”
MIelestäni läheisriippuvainen suhde? mikäli teillä siitä on kyse, ei ole rakkautta. Siinä on kyse monenlaisista ihmisen tarpeista, ja ne kaikki eivät ole pelkkää rakkautta.
Miksi siis toivoa rakkauden kuolemaa? Pikemminkin se pitäisi löytää. miten rakastaa itseään, miten teoilla voi rakastaa, eikä ainoastaan tunteilla. Onko tunteet rakkautta? Minun mielestäni ne eivät ole. Mutta Huom, tässä puhutaan omista lähtökohdista.
Mietipä millaisena näät tulevaisuutesi jos jatkat suhteessa? Paraneeko olosi vai paheneeko? JOs vertaat oloasi vuodentakaiseen, parempi vai huonompi? Voi ennustella hieman tulevaa historian perusteella. Jääminen tai lähteminen on oma valinta, jokaisen oma elämä josta valinnoillaan tekee tietynlaisen. Mulla auttoi, kun aloin tajuta kuinka teen niitä valintoja ulkoaohjatusti, toistin historiassa oppimaani roolia (huolehtija jonka ei tarvitse omista tarpeistaan välittää). Kun pysähdyin miettimään mitä ihan oikeasti tarvitsen ja mitä en tarvitse, ja kuinka minulla on ihan oikeasti oikeus niitä hyviä itselleni haluta ilman, että koen hirveää syyllisyyttä toisen ihmisen valinnoista ja yritän niiden mukaan elämääni elää, tuli hirveä sisäinen helpotus. Voin oikeasti tehdä ja valita itselleni hyviä asioita. Näin olen tehnyt, ja elämäni, sekä ympärilleni jääneiden ja siihen tulleiden läheisten ihmisten elämä on paljon iloisempaa ja onnellisempaa koska olen sisältä tasapainoisempi ja onnellisempi. Kannustan itsetutkiskeluun - ja ne päätökset, puoleen tai toiseen on parempi kuin löyhässä hirressä roikkuminen
Hyvä kommentti Näinkö:llä.
Jos vertaa vuodentakaiseen, oloni on alkkisvapaassa elämässäni ehdottomasti parempi. Vaikka haavat ovatkin vielä arpeutumassa, ja suren ja yksinäisyys vaivaa silloin tällöin.
Itse pelkäsin, että miten selviydyn kaikista käytännön elämän jutuista, mutta ihan hyvinhän tää on mennyt. Kavereita voi pyytää apuun ja esim. auton laitossa ja remppajutuissa myyjät ym. palvelujen tarjoajat neuvovat auliisti, esim. samalla kun vie auton huoltoon saa kaupanpäällisiksi muitakin neuvoja, kunhan vaan kysyy.
Alkkiksen kanssa ollessa tulevaisuuden arvioimiskyky oli ainakin omalla kohdalla hyvin sumuista, ja pelkäsin ihan liikaa pärjäämistäni alkkisvapaasti.
Toisaalta kukaan ei välitä, vaikka muumioituisin asuntooni, mutta eihän alkkiskaan välittänyt.
Haluaisin sanoa kaikille, että jos ja kun on selvinnyt alkkiskieputuksesta, ihan varmasti selviää alkkisvapaasti kaikesta muustakin. Ja että alkkiksen kanssa ollessa läheisen näkökyky on sumentunut, mutta kyllä se elämä siitä sitten kirkastuu.
Ihanaa, Yksin Jouluna nimimerkistä tuli mieleen, että nyt on ihana joulu tulossa ILMAN alkkista.
Viime jouluna vannoin, seurustellessani tyhmän miehen kanssa, että ensi joulusta ei tule tällainen paska kenenkään miehen takia.
Ja pidin lupaukseni. Tietäisipä exä miten nautin siitä, ettei tarvi nähdä häntä enää. 
Tai ei, en toivo että tietäisi, en toivo mitään. Jos jotain toivon, on että en olisi koskaan tavannutkaan sitä.
Ei voisi enempää olla aika hukkaan heitetty, kuin jankata aivokääpiön kanssa. Kaikkien alkoholistithan eivät ole lisäksi mitenkään muutoin ärsyttäviä, mutta kyllä toi mun siippa veti selvinpäin ollessaankin pohjat.
MUtta minä OPIN. Joku irvileuka aina veistelee että “mikäs vika itsessäsi kerran valitset sellaisia “idiootteja””
No minussa on se vika, kaikki vika on minussa. Mutta ei ole enää, koska ei täällä yhtään idioottia näy, ellen katso peiliin.
Omat mokat on paljon helpompi sietää, kun jonkun urpon jolla ei ole aivoissa kuin reikä.
Hei Fiufiu ja muut
Olen pitkin syksyä käynyt aika ajoin kurkkimassa, josko olisit laittanut kuulumisiasi. No nyt niitä tuli ja vetää sanattomaksi. Ei siksi, etten tietäisi mitä sanoa vaan siksi, että et ehkä niitä sanojani kaipaa. Myötäelän vahvasti.
Oma alkoholistini soitti pari viikkoa sitten pitkän hiljaisuuden jälkeen hyvin humalaisen puhelun aamun tunneilla ja sen seurauksena kiikutin miehen katkaisuun, jonne lähti täysin vapaaehtoisesti, itse apua pyydettyään. On se kiva, että 1,5 promillen humalassa pystyy sanomaan, että olisi pitänyt herätä vähän aikaisemmin ja nyt on jo myöhäistä saada minua takaisin. Tottakai toivonkipinät sinkoili ja tottakai haluaisin, että se hyvä mies tulisi takaisin. Ei tullut, eikä tule vielä moneen vuoteen, jos nyt edes hoitoon pystyy sitoutumaan ensimmäisellä kerralla ja avun ottamaan vastaan. Niin suuret möykyt on selvitettävänä, että parempi vaan unohtaa ja antaa kipinöiden hiipua Mies kun selvisi niin ei edes silmiin pystynyt katsomaan.
Mukavaa joulunodotusta kaikille, myös niille, joiden elämässä näitä ikäviä epävarmuustekijöitä vielä pesii.
Hei kaikki,
tulevankin joulun vietän jälleen yksin, mutta fiilis on nyt ihan kiva. On paljon mukavia asioita, joita voin tehdä ja kivoja asioita tiedossa. Ei tarvi odottaa alkkikselta mitään ja pettyä. Paaaljon mukavampi olla oman onnensa seppänä.
Luulen, että noin vuoden kestänyt yksinoloaika - erakkoaika - alkkissuhteen jälkeen on kuitenkin ollut ainakin mulle jotenkin tarpeen - olen märehtinyt ja murehtinut kaiken niin märehtimällä, että lopulta siihen vaan yksinkertaisesti kyllästyy. Ja hyvä niin.
Tsemppiä kaikille! Valo voittaa pimeyden!
Moi Millamagee ja Fiufiu.
Kroppa reagoi fyysisesti,kun psyykkistä painetta…niin tuttu lause että hyvin nukkunut herää aamuyöstä eikä saa pariin tuntiin unta…kuin minun suusta.
Nyt mietin miten unet saisi takaisin.Uni on tärkeätä palautumiselle…kohta on sydän- ja verisuonitauteja.Päänsärky voi olla merkki verenpaineesta…minulla ainakin koski päähän kun verenpaine oli koholla.
En halua terveyttä tässä uhrata!!
Vieras156 puhuu asiaa. Omalla kohdalla rankat unihäiriöt ja päänsäryt on taakse jäänyttä elämää, hirmu korkea verenpaineenikin on laskenut. Ihan stressiperäistä nää on omalla kohdalla ollut, huomaan nykyäänkin, jos harvinaiseksi käynyt hermostunut tunnetila meinaa alkaa tuntua kropassa.
Btw, nyt mulla on sellainen vaihe, että olen ollut hirmu väsynyt ja nukkumalla ikään kuin ottaisin takaisin vuosien mittaan kärsineitä yöuniani ym. (Voi siinä olla jotain masennustakin).
Melatoniini auttaa univaikeuksiin, mutta eihän se niitä syitä poista, miksi ei saa nukuttua kunnolla.
Unen puute ja fyysinen huono jama sumentaa myös muutenkin sumussa rämpivän läheisen arvostelukykyä, mikä on huono juttu - itseään vahvistavaa noidankehäähän läheisenä oleminen on. Kunnes saa itsensä siitä irti. Toivottavasti.
Olen lueskellut palstaa mutta en ole kirjoittanut mitään, sillä en osaa sanoa mitään. Mulla on tunne, että mun pitäisi osata kertoa ratkaisuja, joita suunnittelen ja joita pohdin, mutta kun ei ole mitään. Kun oivalsin miehen olevan alkoholisti, olin kuin valaistunut, täynnä tietoa ja pidin lupaukseni jättää hänet. Nyt makaan kuin elävältä haudattuna ja kuuntelen miten hiekka tömähtelee arkkuuni. Muu maailma tuolla jossain liikkuu eteenpäin kuin mitään erikoista ei olisi meneillään.
Kävin siis keväällä al anonissa, mutta toivoin kahdenkeskistä puhumista, en niinkään ryhmää. Tuntui että häpesin sielläkin liikaa. Nyt en kehtaa mennä, kun julistin siellä sitä jättämistä ja joutuisin kertomaan nyt, että roikun taas löysässä hirressä ja ihan omasta tahdosta. Etten uskalla oikeasti ajatella jättämistä, sillä pelkään yksinäisyyttä. Yhyy.
Tuo Talven lause "myötäelän vahvasti " saa minut lohduttomaan itkuun, joka kerta. Tiedät siis miltä tämä tuntuu. Kun tiedät mitä pitäisi tehdä eikä se tapahdu. Se on hämmentävää ja hemmetin raivostuttavaa.
Hei Fiufiu,
Olet minusta kuitenkin edennyt asioissa. Aloitit ketjun toiveella kuole rakkaus. Nyt myönnät, että yksinäisyydenpelko pitää sinut suhteessa. Eli jos asia on sinun oma juttusi, pystyt etsimään sille itse apua, ei tarvitse käännyttää/raitistaa miestä sitä varten. MIeti itseäsi ja etsi keskusteluapua. Al Anon on vain yksi, muitakin paikkoja ja ihmisiä varmasti löytyy. Keskity itsesi vahvistamiseen. Usein ne omat möröt pienenevät kun tajuaa mistä ne ovat alkunsa saaneet.
Jos katselet esim. ketjua missä ihmiset selittävät syitään miksi pysyvät itselleen vahingollisessa suhteessa sinun vastauksesi, yksinäisyyden pelko, on paljon oivaltavampi ja rehellisempi kuin monilla muilla kirjoittajilla. Ja tuo itsensä tajuaminen ja rehellisyys on avain omaan kehitykseen ja parempaan oloon. Etsi apua, kerää voimaa ja vaikuta oman elämäsi kulkuun. On vain tämä yksi elämä, turhaa jättää elämättä ja jähmettyä onnettomiin olosuhteisiin ja elämiseen. Lykkyä matkaan!
Vielä yksin jäämistä vaikeampi asia on irti päästäminen. Yksin jäämisessä on vielä mukana toinen. Olet jäänyt yksin suhteesta jossa mukana oli toinen. Yksin jääminen on vastakohta yhdessäolemiselle ja kaikki asiat vaatii olemassa ollakseen sen vastakohdan. Ollessamme toisen kanssa, ei ole vain sinä ja minä olemassa yhdessä, on myös me ja meidän muodostama elämä, ja suhde meidän välillä. Siksi yksin jäämisen lisäksi on päästettävä irti kokonaan ja löydettävä oma elämän. Alkoholistin tapauksessa hänellä on usein hyvin pieni minä, jolloin hän elää hyvin voimakkaasti sinun, suhteen ja yhteisen elämän kautta ja siksi suhde hyvin (liian) kiinteä. Se on täynnä vaatimuksia, odotuksia, syytöksiä, syyllistymistä, oletuksia, nöyryyttämistä, nöyrtymistä jne. Hän vaatii sinut omien tunteidensa kokemisen välineeksi ja siksi sinä alat elää alkoholistin elämää hänen puolestaan. Suhde ei ole siis oikea tasapuolinen kahden aikuisen ihmisen suhde, vaan vääristynyt suhde, jossa alkoholismi valtaa koko suhteen. Vaikeaa on myös se että alkoholismi yleensä kasvaa suhteen mukana siihen kiinni. Alussa on ihanaa ja mukavaa ja ollaan yhdessä ja kiinnytään, ja sitten siihen ihanuuteen alkaa kasvaa mukaan jotain kauheaa josta ei oikein saa kiinni. Ja samalla on kuitenkin se rakkaus ja tunteet. Ja alkoholismi kasvaa samalla myös kiinni sinuun. Luopumalla alkoholistista, et jää vain yksin vaan joudut luopumaan sekä toisesta ihmisestä, teidän suhteestanne että myös osasta itseäsi mitä siihen olet antanut ja johon olet kasvanut. Irti päästäessä jää aivan tyhjän päälle. Yksinkin tietenkin, mutta myös täysin totutusta elämästä irti. Tuossa jos oivaltaa vapauden mahdollisuudet, on todella irti ja voi alkaa rakentaa uutta.
Minä vasta tiedän tämän. Toteutus on vähän hakusessa. Uskallusta puuttuu.
Kiitos teidän kirjoituksistanne.