Pidän tätä erittäin tarkkanäköisenä havainnointina ja onnistuneena sanoiksi pukemisena.
Olen huomannut tuon täsmälleen saman. Ja nuo toteutuvat, vaikka suhteessa ei olisikaan väkivaltaa, vaan mies on “kiltti alkoholisti”. Imee kuin iilimato toisesta itselleen verta elääkseen. Henkistä energiaa imee itseensä, ja kokee omat tunteensa toisen kautta. Laittaa toisen tuntemaan että itse kokisi elävänsä.
Kiitos viisaista sanoista. Olette ärsyttävän oikeassa, kaikessa. Hmmm. Tältäkö miehestä tuntuu, kun se aina hokee, että olen niiiin oikeassa ja niiiin täydellinen ja kaikentietävä. Kun kuulee inhottavia totuuksia ja myöntämisen sijaan lähteekin haastamaan tyhjillä argumenteilla ja ivalla. Kun ei muutakaan voi, niin keksii päästään muka minun suusta tulleita lauseita osoittaaseen että minäkin olen huono. Hän väittää minun sanoneen sitä ja tätä tai ainakin tarkoittaneen sen niin ja näin. Aika älytön tilanne. Kun sanon etten ole niin puhunut, niin keskustelu menee vain väittelyyn täysin järjettömästä huuhaasta. Sanoit. En sanonut. Sanoithan. En sanonut, älä viitsi keksiä päästäsi moista paskaa. Sanoit, olet niin alhainen.
Joo kyllä se niin on, että minulla on yksi identiteetti, josta en uskalla luopua ja se on tämän miehen puolison identiteetti. Vuosi sitten olin epätoivoinen ja kärsin suunnattomasti aina, kun mies mökötti, jopa päiväkausia. Nyt olen jo tavallaan tottunut siihen. Tähän ahdistavaan hiljaisuuteen ja mitätöintiin. Sen sijaan että mies tulisi luokseni ja sanoisi haluavansa puhua ja selvittää jotain sanottua, hän mököttää. Loputtomiin. En edes tiedä mihin asti mökötys voisi kestää, uskoisin että ikuisesti ellen minä alkaisi rakentaa rauhaa. Se tarkoittaa, että pyydän anteeksi jotain todella mitätöntä asiaa josta mies suuttui. Mies heti leppyy ja on tyytyväinen kun myönsin että minun vika. Mutta toisinpäin sitä ei tapahdu, ei enää.
Ensi viikolla on uusi vuosi, kauhun vuosipäivä. Silloin mies nolasi minut todella pahasti kännissä ystävieni edessä ja välit ystävään on vieläkin hiukan vaikeat. Miehen kännitörttöilyt on meidän välissä varmaan niin kauan kuin mieskin on kuvioissa.
Huomaan miettiväni sitä elämää joka mulla oli ennen. Miltä onnellisuus tuntui. Haluaisin uskotella olevani matkalla sinne takaisin. Haluaisin uskoa että se on vielä mahdollista. Mun pitäs vaan uskaltaa ottaa tuota uutta, surullista identiteettiäni kädestä ja saatella se ovesta ulos.
Hupsista, kirjoitin eilen vieraana mutta minä se olin, Fiufiu.
ps. Olisipa tosi outoa odottaa uutta vuotta ilman tätä levotonta ja pahaenteistä tunnetta siitä, että jotain pahaa tapahtuu. Pitäskö ehdottaa tipatonta tammikuuta, ihan viattomastai vaan 
Ryömin tänne kertomaan, että fiilikset on kauheat. Veri ei kierrä, sormet ja jalat on jäässä. Tutisen peiton alla. Koko kroppa on kovassa stressissä, meinää pää räjähtää. Tämä on pelkoa.
Miehen mökötys jatkuu. Tyyppi suorastaan tihkuu vihaa. Jos kertoisin syyn, teillä loksahtaisi leuat alas. Niin naurettavaa. Sinä lukija siellä ja te muutkin, te taidatte jo tietää, että todellinen syy on autotalliin todennäköisesti jemmatut pullot ja uusi vuosi. Miehen pitää pystyä pitämään raivostaan kiinni sinne asti. Sitten hän sanoo jotain, ehkä ettei kestä enää tämmöstä, tai että ei saakeli tää suhde on sairas, että nyt on päästävä jonnekin ulos. Ja sitten ovi käy. Mies tietää että tiedän, mutta ei voi sille mitään. Hän nolaa itsensä, mutta ei mahda itselleen mitään. Täällä me hipsitään toistemme ohi ja leikitään pokerinaamoin kuurupiiloa. Mä haluun pois tästä helvetin paskasta. Auttakaa mua 
Kovasti voimia sulle, paskamainen tilanne 
Ja tutun kuuloista. Muista että sen törttöilyt ei oo sun törttöilyitä ja se on aikuisena ihmisena vastuussa omasta käytöksestään. Tosin eihän se tietysti myötähäpeään auta, jos ja kun on kännisen arvaamattoman ihmisen kanssa liikenteessä. 
eksäni tykkäsi kovasti tapella kanssani julkisilla paikoilla ja harrastaa kaikkea muuta mukavaa mekkalointia, niin olin kiree ku viulun kieli jokakerta kun lähdettiin ulos. Mutta niin, ootteko siis yhdessä menossa juhliin vai onko mahdollista että vietätte uv:n ihan eri paikoissa?
Voi kuule Fiufiu. Se on sun nyt itse tiedettävä ja päätettävä, että mitä teet. Mitään muuta en voi (ja tuskin kukaan muukaan) suositella, kuin sitä, että jätät miehen puuhastelemaan pullojensa kanssa ja jätät hänet. Se on vain yksi ero haitallisesta ihmissuhteesta joka kirpaisee hetken ja sen jälkeen… Vapaus.
Ainakin tuo on hyvin tuttu tunne, kun jokin ihmissuhde aiheuttaa sen että on kylmä! Siis täristen joutuu olemaan, raajat vetelinä ja elämä on kuin hidastettu filminauha…Pelottavaa.
Kiitos tästä ketjusta, ainahan näitä on hyvä muistella. Itse päätin silloin kun sain “olon” viimeksi, että tää on viimeinen kerta… Joku niistä kerroista sitten olikin, ja nyt olen sitten saanut olla rauhassa. Ei se mies edes tehnyt mitään pahaa varsinaisesti, mutta muistan tuon olon! Se on kamala olo.
Häpeä on yksi niistä luonteeni heikkouksista, joista olen pystynyt luopumaan Al-Anonin avulla. Siellä ei kukaan arvostele toisen tekemisiä, ei neuvo eikä tuomitse. Jokainen jakaa oman kokemuksensa ja niistä puheenvuoroista saa ammentaa itselleen juuri niin paljon, ja juuri niitä asioita, kuin sillä hetkellä haluaa ja kykenee vastaanottamaan. Kyllähän mäkin joskus, täälläkin, julistin pyhiä päätöksiä, mitä en kuitenkaan ole pystynyt pitämään. Annoin itselleni anteeksi sen, etten juuri nyt pysty toteuttamaan lupaustani. Se helpotti ja antoi mulle time-outin verran aikaa prosessoida. Pitkä kaksiminuuttinen jatkuu vieläkin, mutta kenties joskus olen saanut tarpeeksi rohkeutta ja varmuutta toteuttaa suunnitelmani ja toiveeni.
Uuden ja paremman vuoden toivossa,
Millam
Fiufiu, sinä olet elämäsi tärkein ihminen. Rakasta ja arvosta itseäsi niin paljon, että jätät sen miehen, koska sinulla on paha olla hänen kanssaan, oli hän alkoholisti tai jotain muuta.
Minä muutin juuri erilleen alkoholistista. 22 vuotta naimisissa. Alkoholismi hiipi kuvioihin neljän vuoden ajan. Koko ajan pahentuen, vaikka mies otti vastaan apua.
En salli itseni jäädä ahdistavaan suhteeseen. Minä olen oman elämäni tärkein ihminen, jonka hyvinvointi on arvokasta, itselle, lapsille ja muille läheisille.
Mikä minun elämäni tarkoitus olisi, jos jäisin juovan alkoholistin kanssa olemaan? Pyykinpesijä? Sairaan ihmisen itsesäälin kuuntelija? Kuunnella laskuhumalaisen kuorsausta sohvalla? Ei kiitos!
En kadu yhteistä aikaamme. Kiitän jokaista mennyttä päivää, jolloin olin onnellinen mieheni kanssa. Hän oli elämäni rakkaus. Paras isä lapsilleni.
Nyt on vaan niin ihana olla sillä sohvalla ilman alkoholistia. Ei ahdista. Kyllä sinäkin pystyt siihen. Aikansa se kirpaisee, mutta ihan varmasti helpottaa!
Hienoja oivalluksia teillä tässä(kin) ketjussa. Olen vuosia lukenut keskusteluja ja pitänyt itsekin ketjua nimeltä Pientä päättäväisyyttä. En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään, koska ei ole ollut sellaista asiaa, joka kiinnostaisi täällä.
Olin toista vuotta ihan kokonaan erossa alkoholistista, jonka olen tuntenut yli 20 vuotta. Tästä ajasta olemme olleet yhdessä vain murto-osan, koska meillä on näköjään ikuinen on-off-suhde. Enemmän eroja kuin yhdessäoloa. Enemmän riitoja kuin yhdessä onnellisena elämästä nauttimista.
Ja nyt… Muutaman viikon olen taas ollut hänen kanssaan tekemisissä. Hän juo edelleen paljon (kun on rahaa, vähintään 24 tölkkiä kaljaa päivässä).
Minä se olen taas retkahtanut, hänhän on vain jatkanut omaa, juopon, elämäänsä. En meinaa pystyä sietämään itseäni, että olen taas tähän jamaan joutunut. Heräilen aamuöisin ja olen päivisin muissa maailmoissa töissäkin. Se vaan on nyt uutta, että ilmoitin, että nyt kokeillaan olla vain kavereita. Tämä sopi miehellekin, vaikka pikkukaljoissaan veisteli, että voihan kavereidenkin välillä olla muutakin…
En oikein osaa olla vain kaveri. Koko ajan on miehen asiat mielessä, vaikka kyllä hoidan itseäni, liikun paljon, syön hyvin jne. Tuleeko teilllä muilla mieleen, miten pysyä tarpeeksi etäisenä mut niin, ettei olisi yhteydenpito tasan nollassa, kuten aiemmissa eroissamme?
Toivotan teille kaikille hyvää kevättä, ja sitä, että se rakkaus kuolisi, mitä luulemme rakkaudeksi!
Tiedän, minä olen tärkein. Noin teoriassa. Olen nähtävästi sillä tavalla sairas, että jättäisin jos tietäisin että mies menisi paniikkiin ja pyytäisi takaisin. Viime kerrasta opin, että niin ei käy. Mies ottaisi menetetyn ilon irti ja luottaisi siihen että konttaan takaisin. Ja niin pelkään käyvän taas.
Kunpa te ilmaantuisitte tuonne oven taakse, veisitte mut pois ja jäisitte vahtimaan että sinne jään… valvoisitte mun ympärillä niin kauan että olisin turvassa itseltäni. En olisi yksin, koska silloin näen ihan kaiken väärässä valossa. Puhuisitte mulle nämä asiat uudestaan ja uudestaan. Eikö vain voitaisi perustaa kommuunia, johon haettaisiin tällaisia hulluksi tulleita ihmisraatoja toipumaan? Jos voitan lotossa, perustan heti sellaisen ja palkkaan juopon runtelemille, selkärangattomille hölmöläisille vartijat 24/7. Nämä sitten vartioidessaan lukisi tälle poloiselle uudestaan ja uudestaan faktaa hänen elämästään, sen järjettömyydestä ja hulluudesta. Ja vartioisi voimakeinoja kaihtamatta.
Voisitteko mitenkään tulla nyt heti?
Kylläpä se taitaa olla sama kuin alkoholistien kanssa: läheisen pitää ottaa itse se vastuu omasta elämästään, ei muut voi pakolla pitää irti vahingollisesta suhteesta jos ei itse sitä oikeasti halua. Kannattaa miettiä mitä oikeasti haluaa. Kun sen tietää, sitä apua ja tukea kyllä saa kun vaan sitä pyytää ja etsii. Mutta tuon päätöksen jäädä tai lähteä, sen tekee jokainen itse ja toivon mukaan on tyytyväinen päätökseensä. Uhriutuminen (“kyllä minä mutta kun”) ei auta mitään.
Hyvät kanssakärsijät, omalla kohdalla olen havainnut hyväksi, että koitan innostua omista mielenkiinnon kohteistani ja hankkia omaa elämää kavereineen, harrastuksineni yms. Eli mene vaikka kahville kavereiden kanssa, harrasta asioita, jotka tuottaa sinulle iloa, mielellään muiden kanssa, toki ypöyksinkin voi kaikkea kivaa puuhata. Näin se alkkiksen ja alkkispyörityksen viemä tila elämässä alkaa täyttyä kivemmilla asioilla.
Ja tietoisesti koitan myös häätää alkkista koskevat tunteeni - lue: ikävä omia särkyneitä unelmia - pois päästäni. Vaikken aina onnistukaan häätämisessä, yritän kuitenkin. Ja tiedostan, että se on kuin vieroitusoireet ja huumeaddiktio, joka tuhoaa aivosoluja ja kapeuttaa elämää: haluanko minä todellakin tärvätä joka päivä lyhyemmäksi käyvän elämäni ja velloa siinä suossa?
Minun irtipyristely ja - räpistelykokemukseni mukaan kaikki yhteydenpito alkkiksen kanssa kannattaa ajaa alas nollaan ( toki kaikkien kohdalla ei mahdollista, jos esim. yhteisiä lapsia, tai muuten vaan syystä tai toisesta ei edes halua).
Näin minun kokemusteni mukaan.
Voimia!
Hei, viestiketjun otsikko sai kirjoittamaan. Rakastuin tuurijuoppoon viime vuoden puolella, kertakaikkisen totaalisesti ja syvästi. Tunsimme toisemme jo vanhastaan, mutta emme olleet koskaan aiemmin seurustelleet emmekä pitäneet edes yhteyttä vuosikymmeniin. En siis tutustuessani uudelleen tiennyt että hänellä on vaikea alkoholismi. Juomaputkien välillä on parhaimmillaan ollut vuosia, mutta toisaalta juomaputket ovat pidentyneet (useisiin viikkoihin ja kuukausiin) ja välit lyhentyneet.
Seurasin hänen juomistaan viikkoja, yritin auttaa, tukea, kuunnella. En silloin vielä ihan ymmärtänyt minkä voiman kanssa olin tekemisissä. Jotenkin oudosti kävi kuitenkin niin, että tunteet syvenivät vaikka hän joikin. Lopulta hän suostui siihen että hän minun valvonnassani vähensi juomistaan. Viinakramppihan siitä seurasi, lähes kuoli syliini. Tämän jälkeen tosin pääsi kuiville.
Ehdimme aloittaa yhteisen elämän, hän kuntoutui putken jälkeen, aloitti urheilun uudelleen ja eli raittiina. Keskustelimme paljon siitäkin, että äärilaidat ovat hänelle vaarallisia, eli joko juo koko ajan tai ei salli itselleen mitään. Hän halusi opetella kohtuukäyttäjäksi ja minä tyhmänä kuvittelin että se on ok. Joitain viikkoja tämä sujuikin, mutta pikkuhiljaa hän halusi yhä useammin pari kaljaa ja lopulta vetää kunnon kännit. Ja jos kännit, niin sitten loiventavia aamulla. Siitähän se sitten taas lähti. Ensimmäisen viikon ajan hän osasi salata juomistaan niin etten heti tajunnut mistä on kyse, kuvittelin että hän on vain ahdistunut tiiviistä yhdessäolosta ja kaipaa yksityisyyttä.
Yritin vielä toisen kerran vähennellä hänen juomistaan yhteistuumin, mutta huomasin ettei hän ollut oikeasti sitoutunut asiaan. Pahinta oli jatkuva tunnevuoristorata: valheita, petettyjä lupauksia, ailahtelevaista käytöstä, asian välttelyä ja kääntämistä muuksi, jatkuvaa humalaisen jankkausta. Jouduin lähettämään hänet useamman kerran kotoani pois, koska voimani loppuivat. Hän puhui itsensä takaisin pari kertaa, mutta nyt olen viheltänyt pelin poikki, koska oma elämä kärsii liikaa, on fyysisiä uupumusoireita ja työtkin osittain jääneet hoitamatta. Mies viestii suurta rakkauttaan ja ikäväänsä ja lupailee ryhdistäytymistä, tosiasiassa alkaa olla jo siinä kunnossa että ei pysty mitenkään huolehtimaan itsestään, joutuu vaarallisiin tilanteisiin ja pelkää tietysti itsekin uutta viinakramppia. Mutta mikään ei auta, ei edes rakkaus. Hän juo aamusta iltaan, vähintään lavallisen olutta tai kirkasviinapullon päivässä. Aivot ja kroppa eivät kauan enää kestä.
Hän on elämäni rakkaus, selvänä. Ehdin kokea sen, mutta menetin, enkä jaksa uskoa että hän kykenee enää irrottautumaan. Hoitoon ei suostu vaikka kuolemaa pelkääkin. Pääsee hoitoon vain 112-keikan jälkeen, jos sittenkään. Hänen läheisensä eivät enää jaksa auttaa, minä taisin olla heillekin se viimeinen oljenkorsi. Mutta kun minäkään en jaksa enkä pysty, omat läheiseni ovat olleet minusta huolissaan ja vaatineet irrottautumaan.
On se jotensakin kamalaa, että ihminen saa vapaasti tuhota itsensä kun ei enää itse pysty itseään auttamaan. Hänellä oli mahdollisuus hyvään elämään, hän kaikista puheistaan huolimatta tuhoaa sen. Alkoholistin loputon itsesääli, itsepetos…lohdutonta seurattavaa.
Se on totta että alkoholisti SAA vapaasti tuhota elämänsä,sekä kaikki läheiset siitä joutuu kärsimään…Itsemääräämisoikeus on aivan liian suuri,jos ei hoitoon lähde niin ei tarviiii,vaikka läheiset kärsisi kuinka.Siksipä olen ottanut etäisyyttä,muuttanut erilleni ja ero tulee nyt keväällä voimaan.Olen kokenut että minulla ei voimat riitä alkoholismia vastaan taistella,se vie voiton.Mies kävi juuri,taaaas sama asia mielessä ,että eikö vielä yritetä…huoh.,EI kiitos olen päätökseni tehnyt jo aikoja sitten,miksi hän ei sitä voi ymmärtää.Asiat tulee kuulema kuntoon kun vaan palaamme yhteen 
…mutta entäs minun tunteet,eikö niillä ole väliä???Säälistä en aio mennä yhteen…Meillä yhteistä elämää reilusti yli 30v…joten kyllä se harmittaa ,kun viina vie voiton…Elämää on kuitenkin vielä edessäpäin toivottavasti ja sen aion elää kuten parhaaksi näen,siinä ei ole viina kuvioissa mukana. Voimia sinulle LaNoire teetpä minkä ratkaisun tahansa-jellonatar-
Kiitos. Nostan hattua teille jotka olette noinkin kauan kestäneet. Minun rajani tulivat vastaan paljon lyhyemmässä ajassa. Yritän nyt suojella itseäni, vaikka riipaiseekin. Olimme suunnitelleet viettävämme loppuelämämme yhdessä. Koen suurta katkeruutta ja suoranaista raivoa siitä, että viina tosiaan vie voiton hienosta ja upeasta ihmisestä ja suhteesta.
Vaikka otankin nyt etäisyyttä ja asetan rajoja, toivon toki että jokin IHME tapahtuu ja suhde voisi jatkua. Alkoholin kanssa se ei vain käy, hänen juomisellaan on niin suuret vaikutukset meidän molempien lähipiiriin. Laskin nopeasti että välillisiä vaikutuksia ainakin 10 ihmiseen…kuten oma äitini purskahti: “miksi yksi juoppo saa pilata näin monen ihmisen elämän”.
Tämän miehen juominen ja holtittomuus sen myötä on sitä luokkaa, että ei ole turvassa missään. Baareissa ja kaduilla on tapaturman ja väkivallan vaara, kotona yksin fyysisen kunnon totaalinen romahtaminen, jokin alkoholiin liittyvä sairaskohtaus tai tapaturmariski. Aiemmin autoin häntä viemällä ruokaa ja oluttakin satunnaisesti ja kirjaimellisesti silittämällä päätä ja kuuntelemalla juopon horinoita. Autoin ottamalla hänet kotiini ja tarjoamalla turvasataman. Jaksoin, koska humallassakin hänestä hetkittäin pilkahteli esiin rakastamani mies ja kolmella hoolla (hyvyys, hyväksyntä, hellyys) sain sen kaivettua kokonaan esiin. Nyt en jaksa näin toimia, koska en enää luota häneen yhtään. Valitettavasti taitaa olla niin, että vaikka hän tälläkin kerralla saisi itsensä kuntoon, seuraava ryyppuputki olisi vain ajan kysymys. Pelossa ja epäilyksessä on raskasta elää.
Elämän suunnittelu kuuluu varmaan kaikkien parisuhteeseen,sitä umpirakastuneena ei osaa edes kuvitella mitä elämä voi tuoda tullessaan.Kukaan ei taatusti suunnittele elämää, jossa alkoholi tulee hallitsemaan perheen arkea.Se vain hiipii pikkuhiljaa yhteiselämään ja sitten kun se jo on ongelma ,siitä onkin vaikea päästä irti,kun ei tunnusta ongelmaa.Juohan ne muutkin…on hyvin tavallinenn lausahdus 
joo ,niin juo ja juon minäkin jonkun sidukan silloin tällöin 
…
Mekin suunnittelimme elää loppuelämä yhdessä,kun on lapsia ja lapsenlapsia…surettaa todellakin Ongelmana alkoholi on ollut n.15v,siis juonut kaikkina viikonloppuina ja nyt loppuaikoina lähes päivittäin…Erotahan emme voi…tietenkään hänen mielestä…äh en jaksa tätä enää toistaa.Olen niiiin väsynyt tähän kaikkeen…Tsemppiä meille kaikille tämän asian kanssa kamppaileville -jellonatar-
Kolmas kevät ja edelleen kaljatölkin sihahduksia kuunnellen. Mutta jotain on muuttunut. Mun tulevaisuuden suunnitelmiin ei kuulu tuo mies. Huomaan hänen olleen paitsi kaamea stressinaiheuttaja, myös esteenä tärkeille päätöksille, koska laskin hänet mukaan suunnitelmiini. Niihin hän ei kuitenkaan tunnu sopivan, vaikka miten kääntelen kanttista palikkaa pyöreään koloon. Olen päättänyt myydä oman asuntoni ja ostaa pienen talon maalta. Yksin. Aiemmin sitä suunniteltiin miehen kanssa yhteisenä projektina, mutta enää en halua häntä siihen mukaan. Haluan turvallisen paikan tässä maailmassa ja olla onnellinen. En ole enää niin ahdistunut, sillä mulla on suunnitelma ja jotain jota kohti menen ja josta voin haaveilla.
Hyvä! 
Olen todella iloinen puolestasi, että olet saanut voimaa irtaantua henkisesti pikkuhiljaa ja lähdet kohti ikiomaa elämää!